torstai 18. joulukuuta 2008

Inahtaja toivottaa joulurauhaa!


Sofi Oksasen Puhdistus pääsi jo Fingerporiin! ;) Toivottavasti saatte tekstistä selkoa. Hesarissa oli tänään kaiken lamauutisoinnin keskellä ihanan optimistinen juttu siitä, miten kirja voi yleensä taantumassa hyvin: tähän sanomaan uskomme jatkossakin!
Vetäydyn hurjan kirjapinoni kanssa joulu- ja lukulomalle ja irrotan itseni piuhoista, että ehdin lukea ja ennen kaikkea tehdä Asioita - palaan arviolta 2.1. Inahdukseen täynnä patoutunutta sanottavaa, blogattavaa ja arvioitavaa. Sillä välin suuri kiitos mielenkiinnostanne tähän asti ja nauttikaa mahdollisuudesta vetäytyä virallisesti viltin alle hyvän kirjan kanssa!
Rentouttavaa joulua ja kirjallista uutta vuotta - palataan linjoille parin viikon kuluttua! :)

tiistai 16. joulukuuta 2008

Kirjahdukset!

Kirjahdus-lista on valmis - ehdotuksia tuli passelisti tasan kymmenen, kiitos niistä! :) Listasin alle kaikki joulun lukuvinkeiksi ja osaan poimin sitaatteihin katkelmia perusteluista (vähän muokattuna ja paljon lyhennettynä - toivottavasti sallitte editoinnin). Muuten kirjat ovat täysin satunnaisessa järjestyksessä.

Objektiivinen ja ulkopuolinen sohvalla makaaja arpoi vastaajien joukosta (perinteisellä numero-menetelmällä) kaksi Pauli Kohelon voittajaa sekä yhden Fingerporin albumin - onnea S.M:lle, Annukalle ja nimim. Sofinalle! :)

1. Markku Pääskynen: Vihan päivä. "Yksi lujimman vaikutuksen tehneistä kirjoista koskaan. Teksti on oudolla tavalla samaan aikaan hyvin toden ja koetun tuntuista sekä hyvin harkittua."

2. Erland Loe: Kurt-lastenkirjasarja (sisältää kirjoja vaikuttavilla nimillä kuten "Kurt on tärkeä", Kurtin käytöshäiriö", "Kurtilla keittää"). Harva tietää, että Supernaiivin kirjoittaja tekee myös lastenkirjoja: "Toivoisin, että kaikki lukisivat edes yhden Kurt-kirjan ja oppisivat tärkeitä asioita elämästä viihtymisen ohessa."

3. Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle. Kirja lapsen kuolemasta. "Itsekkäistä syistä olen sitä mieltä, että kaikkien olisi syytä lukea tämä."

4. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ruotsin myydyimpiä esikoisromaaneja, hyytävä tarina ja kasvukertomus, erilainen lisä vampyyrigenreen – tulossa myös leffana. "Hyytävä tarina ja kasvukertomus ja ennen kaikkea kirja, jota ei tule laskeneeksi kesken lukemisen käsistään".

5. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo. Modernia science fictionia, jota suositellaan myös niille, jotka eivät yleensä lue scifiä. "Oma kappaleeni on kiertänyt kaverilta kaverille, eikä kukaan ole päässyt loppuun liikuttumatta tai vannomatta, että parempaa kirjaa ei ole pariin vuoteen luettu."
Kirjan esittely Risingshadow.netissä

6. Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka. Epäperinteinen ja kummallinen prinsessasatu, joka on saanut jo jatkoa (valistuneille äideille).

7. Ruohonen ja Kallasmaa: Yökyöpelit. Hieno lasten riimittelykirja.

8. Kaarina Hasard: Kontallaan. Feministinen pamfletti. "Kunnon uhoa!"

9. Paul Auster: Illuusioiden kirja. "Kiehtovan kummallinen kirja. Kantoi koko matkan."

10. Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni.

Kiitos kaikille kirjahtaneille ja rauhallista joulun odottelua!


sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Vielä ehtii kirjahtaa

No niin. Olen saanut viimeisetkin kirjat uuteen kotiin ja kirjahyllyyn ja joutunut tekemään traagisen päätöksen, jolta ei ole paluuta: laitoin kirjoja kahteen riviin. :-/ Tiedän, hirveää ja anteeksiantamatonta - kuka niitä sieltä takarivistä näkee, ei kukaan. Huonona puolusteluna kerrottakoon, että takariviin päätyi esim. Kahlil Gibran (ei kertaakaan avattu ylppäreiden jälkeen), kaikki ne kirjat, jotka on aloitettu ja joihin ei ole aikeita palata tällä vuosikymmenellä sekä rivi opiskeluaikojen oppikirjoja, esim. Kirjallisuus ja feminismi.

Seuraavaan kotiin tulee kirjasto. Saman tuskallisen inventaarion parissa löysin tosin mahtavia kirja-helmiä, jotka olen ehtinyt unohtaa - aion palata näihin tammikuussa ja ottaa esittelyyn myös suosikkiklassikoitani.

Kirjahdukseen on tullut mainioita ehdotuksia, mutta niin maltillisesti, että aion julkaista ne kaikki. Listalta löytyy tietokirjoja ja lastenkirjoja ja ennen kaikkea teoksia, joista en ole koskaan kuullutkaan, mutta jotka on pakko hankkia - mainiota! Hauskaa, että myös miehet ovat innostuneet antamaan ehdotuksia! Tänään ehtii vielä ehdotella, julkaisen listan ensi viikolla ja pistän palkintokirjat pakettiin arvonnan voittajille jouluksi.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Lääkäriromaanin ensifiilis

Yksi vuoden kehutuimpia kirjoja on Riku Korhosen Lääkäriromaani. Pitää jatkaa kehumisketjua heti, että saatte lahjalistalle, jos kirja kiinnostaa; näillä viikoilla koko teoksen lukemiseen ja arvion saamiseen tänne asti menee aikaa...

Suhtauduin varauksella, koska Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita jäi aikoinaan kesken. Kollega kuvaili romaania pitkään ja hartaudella kirjoitetuksi positiivisessa mielessä. Vahvistan tämän: kirjailijalla on kerrankin ollut aikaa hioa lauseita ja kieltä - nautinnollista! Tarinakin alkaa kiinnostaa aika nopeasti, mutta hiottu kieli tekee romaanista myös pari astetta vaativamman ja lievästi akateemisen. Sopisi loistavasti siis joululomaan, jolloin voi vaihteeksi kääntää aivot päälle eikä pois lukemaan ryhtyessään.

Jos pidät Kjell Westöstä, kokeile tätä. Palaan asiaan, kun pääsen loppuun...

maanantai 8. joulukuuta 2008

Ota Prosakia!

Facebook on aika toimiva juttu kirja-alalla - yllätys yllätys, kirjaihmiset ovat kovia perustamaan ryhmiä ja lähettämään kutsuja alan häppeninkeihin.

Sieltä sain tämänkin infon (pahoittelut taas pk-seudun ulkopuolella asuville, mutta jospa tästä saisi idean muihinkin kaupunkeihin?): Prosak-proosaklubi tuo kirjallista lääkitystä apatiaan! :D

Prosakissa elvytetään kirjojen ääneenlukutraditiota: kaksi kirjailijaa lukee tekstejään ja sitten keskustellaan. Ihanan Aila Meriluotomaista! Sattumoisin seuraava klubi on tiistaina 9.12. Dubrovnikissa ja illat maksavat vain narikan, joten sinne vaan apatiaa vastaan taistelemaan!

Onko meidän läpikotaisin kaupallisena, pinnallisena, kuluttavana ja materialistisena aikanamme nousemassa jonkunlainen kulttuurin vastaliike good old Tulenkantajien jalanjäljissä? No ON! ;)

perjantai 5. joulukuuta 2008

Putoavia enkeleitä out now!


Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta kertova leffa Putoavia enkeleitä saa ensi-iltansa tänään, näin sen ennakkoon ja suosittelen! Koska blogin kirja-arviosta on ikuisuus, palaan sen verran, että komppaan täysin Hesarin arviota tänään (näin näytelmänkin aikoinaan). Tyttären näkökulma toimii paremmin teatterissa kuin leffassa, mutta ehkä käsikirjoituksen muokkaaminen olisi ollut liian haastavaa koko näkökulman muuttamisen takia. Leffa on silti hyvä.

Leeveä nuorena Meriluotona ja etenkin Korpelaa katsoisi mielellään enemmänkin, siksi Helena-tytär tuntuu välillä vähän häiritsevältä. Muuten etenkin Korpelan roolisuoritus on käsittämätön jo esikuvansa takia: ei tule mieleen ketään muuta miesnäyttelijää, joka pystyisi täyttämään Viidan saappaat niin henkisesti kuin fyysisestikin yhtä hyvin. Päivän Hesarissa myös Aila Meriluoto itse kommentoi Korpelan olevan Viitana uskottavan oloinen - hyvä kuulla, koska ainakin Meriluodon kirjasta saatuun käsitykseen roolihahmo istuu täydellisesti. Sitä paitsi Korpela on Ihqu ja niin oli kuvien perusteella Viitakin - karismaahan ei voi näytellä.
Suosittelen sunnuntai-iltaan; ihanaa 50-luvun nostalgiaa ja sittemmin vähän draamaakin.

torstai 4. joulukuuta 2008

Kirjahda - voita kirja!

Syksyn mittaan on kovasti piipitetty palkintoraatien valinnoista ja kaikkinaisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja omituisesta mausta. Inahtaja on päättänyt korjata tilanteen julkistamalla käänteisen kirjapalkinnon, jossa palkitaan lukijat, ei kirjailijaa ja jossa arvovaltaisena raatina olette TE:

Ehdota vuoden 2008 Kirjahdus-palkintokirjaa, voit voittaa - kirjan!

Säännöt:

1) Vuoden Kirjahdus voi olla lajityypistä riippumatta mikä tahansa itseesi vaikutuksen tehnyt kirja, kotimainen tai ulkomainen, uusi tai vanha. Olennaista on, että haluaisit tehdä syystä tai toisesta juuri tämän kirjan muillekin lukijoille tutummaksi. Suotavaa olisi, että pidit kirjasta itse. Kirja voi olla tunnettukin (tai jo Inahduksessa käsitelty), mutta top ten Kirjahdus-listaan pääsevät luultavammin vähemmän media-huomiota ja listasijoituksia saaneet kirjat. Yhteenveto: ideana on hakea hyviä vinkkejä kirjoista, jotka jäivät lukijoiden mielestä turhan vähälle huomiolle.

2) Ehdotuksia pyydetään yksi per lukija. Ehdotuksen voi antaa myös nimettömänä kommenttikenttään alla, jolloin ovelampi lukija oivaltaa, että voi eri nimimerkeillä tai anonyymisti tehdä useamman ehdotuksen. Up to you, en diskaa ehdotuksia, joita epäilen saman tyypin tekemiksi. Huom: anonyyminä et luonnollisesti osallistu kirja-arvontaan.

Jos jaksat, laita pari (ja vain pari!) lausetta perusteluja miksi juuri tämä kirja teki vaikutuksen, muttei ole pakko.

3) Jos haluat osallistua kirja-arvontoihin, lähetä ehdotuksesi nimellä ja yhteystiedoilla (nimi + postiosoite) varustettuna Inahtajan meiliin. Huom: tiedot tarvitaan kirjojen postittamista varten, en julkaise ehdotuksia nimillä tai käytä yhteystietoja muutenkaan mihinkään. Pieni varaus: postitan kirjat vain kotimaan osoitteeseen kustannussyistä... Kerron voittajille voitosta meilitse.

4) Lähetä vuoden Kirjahdus-ehdotuksesi 14.12. mennessä.

5) Kaikkien nimellä ja yhteystiedoilla vastanneiden kesken arvotaan kolme kirjapalkintoa - paljastettakoon, että yksi näistä on Pauli Kohelo. Loput jouluylläreinä; kirjahtakaa! ;)

Hyvä Sofi!

Sofi Oksasen Puhdistus voitti Finlandian ja muita kuin Lipsonia lukematta voin sanoa, että go girl, hieno juttu! Sitä paitsi kun olen jo lukenut Finlandia-voittajan, niin ei tarvitse enää siitäkään stressata. ;) Yhtään en väheksy muita ehdolla olleita teoksia (monet ovat pitäneet esim. Marieta yhtenä vuoden parhaista kirjoista ja Jalosestakin kuuluu paljon kehuja), mutta Puhdistus ansaitsee kyllä silti kaiken huomion jo pelkästään tärkeän Viron tuntematon historia -teeman takia. Arvio löytyy marraskuun teksteistä ja pysyn arvioni takana. ;)

Sitten vielä toinen huomio äsken tulleesta Mitä Suomi lukee -listasta: Suomi lukee urhoollisesti yhtä ja samaa palkinnoista piittaamatta. Top vitosesta löytyvät järjestyksessä Remes, Tervo, Hirvisaari, Paasilinna ja lopulta vitosena Sofi Oksanen. Tietokirjoissa tilanne on vielä vekkulimpi: Panu Rajalan TietoFinlandia-kisasta unohdettu Waltari-teos löytyy sijalta neljä, Finlandia-voittaja Tiedon tyttäret on vitosena. Sijoitukset voivat tosin muuttuakin vielä joulumyynnin päästessä vauhtiin.

Lastenkirjoissa listaus on melko tutun oloinen myös: Havukainen & Toivonen (Tatu ja Patu), Kunnas, Remes, Nopolat (Risto Räppääjä) ja Timo Parvelan Ella.

Nyt siis kaikki Puhdistusta lukemaan, sopii hyvin Itsenäisyyspäivän keskusteluihin...

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Pula-ajan pakinoita

Keksin viimein lukijoille hauskaa luettavaa kaamosaikaan! Oma kaikkien aikojen ykköshumoristi-suosikkini on pakinoitsija Olli, jonka unohtumisen haluan estää kaikin keinoin!

Ikävät uutiset: Otava on julkaissut vielä 90-luvulla uusintakokoelmia Ollin parhaista pakinoista (uusin vuodelta 1994: Vastoin ohjeita: toiset sata parasta pakinaa), mutta niitä taitaa löytyä enää divareista. Muuten kehotan turvautumaan kirjastolaitokseen, josta Ollin pakinoita löytyy vielä, luojan kiitos! Ollin oikea nimi oli Väinö Nuorteva, kirjoitti pakinoita 20-luvulta 60-luvulle.

Ollin huumoria on haastavaa selittää, mutta hyvä kirjallinen kuvaus löytyy Wikipediasta. Itselleni Ollin huumori on periytynyt vaarilta suoraan alenevassa polvessa äidille, jolla on perintönä monta Ollin alkuperäistä pakinakokoelmaa 20-luvulta!! Harrastamme kesäisin mökillä Ollin pakinoiden ääneenluentaa, josta ei keskimäärin tule mitään, koska kumpikaan ei pääse hihitykseltä kolmatta lausetta pidemmälle: riittää kun aloitamme vakiohahmo mustapartaisen miehen pakinoiden aloituslauseesta: "Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää." Mainittakoon, että koko muu perhe poistuu takavasemmalle Ollin luennan alkaessa, joten tähän huumorinlajiin vaaditaan ilmeisesti erityisen häiriintynyt geenimutaatio.

Olli tunnetaan riemastuttavana kielellä kikkailijana ja pakinat kestävät aikaa siksi, että henkilöt ja tapahtumat ovat täysin ajattomia. Mustapartainen mies on kuuluisin hahmo - kafkamainen seikkailija, joka juuttuu milloin mihinkin valtion byrokratian rattaaseen. Jokainen, joka on asioinut Kelan kanssa samastunee nykypäivänäkin.

Ajattelin perustaa kansanliikkeen Ollin pakinoiden julkaisemiseksi uudelleen esim. pokkarisarjana - monet pula-ajan pakinat sopisivat piristämään tätä(kin) taantumaa. Lamat tulevat ja menevät, Olli pysyy!

Parhaiten Ollia kuvaa se, että jo tätä kirjoittaessani alkoi naurattaa pelkkä nimi mustapartainen mies.

Ollille staroja kirkkaat 5.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Ärsyyntymistä etsimässä

Jaha. Lisää jäljittelyä. Nyt jäljitellään ranskalaisia klassikoita ja filosofeja. Piti kokeilla Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseitä, jos vaikka jaksaisi provosoitua kesken kaamosajan.

Ei auta. Sori Antti, kaamoksen välinpitämättömyys on vihaasi vahvempi. Nylén oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana, tunnetaan myös nykyajan dandynä ja vegaanina ja kaikenlaisena erikoisajattelijana. Jotkut ovat teosta kehuneet, jotkut ovat hymyilleet arvoituksellisesti ja kehottaneet lukemaan - itse odotin ainakin ärsyyntymistä.

Masentavin reaktio on tämä: ei mitään. Nylén kirjoittaa vallan taitavasti ja julistaa jo esipuheessa esseistiikan lajityypeistä marginaalisimmaksi, runouttakin syrjitymmäksi. Joo-o, näin on, vaikka esseistiikkaa ja pamfletteja yritetään kovasti herätellä henkiin. Esseistiikka-parka, ehkä se kokee vielä uuden tulemisen aikana, joka arvostaa syvää ajattelua bloggailua enemmän.

Alkuun haukutaan lihansyöjät ja Teemu Mäki. Naurattaa, kun lihansyöjiä kutsutaan lihaaneiksi - ihan oivaltavaa, heh. Mutta pitääkö Teemu Mäkeen vieläkin tuhlata paperia. Tähän kaikkeen sotketaan sopiva annos feminismiä ja vaikka mitä, mutta haukotus; olen Germaine Greerini aikoinaan kiihkolla tankannut ja mesonnut, ei jaksa palata niihin enää. Suuttumisesta puhumattakaan.

Seuraavaksi dandyismi; ei jaksa kiinnostaa kun en ole dandy. Seuraava luku. Neitsyys. (??) Alan hyppiä lukujen alkuihin. Turkistarhaus. No niinpä tietysti. Pentti Linkola - hei apua..?

Ongelma ei ole siinä, etteikö Nylén osaisi kirjoittaa hyviä esseitä: kyllä osaa, vieläpä varsin oikeaoppisesti. Perusfilosofeja yhdistetään osuvasti nykykirjoittajiin ja ilmiöihin (kuka muistaa vielä Satu Lapin, tuon Johanna Tukiaisen esitaistelijan!?). Ongelma on siinä, että vaikka hän kaivaa about 80-luvulla loppuunkalutuista aiheista uuttakin sanottavaa, pitäisi jotenkin kiinnostua riittävästi esseiden teemoista jaksaakseen paneutua niihin.

En ole selvästi elämässäni esseistiikan kohtaamispisteessä. Kaipaan kirjaa, joka ei jäljittele mitään eikä ketään.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Katri Lipson: Kosmonautti

Summa summarum: Kummallinen kolmiodraama Murmanskissa. Kosmonautti on kai vuoden virallinen yllättäjä: voitti ensin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi - ihan hyvin kirjalle, joka joissain kustantamoissa ehdittiin lehtijuttujen mukaan hylätäkin.

Arvio: Ensivaikutelman hehkutuksen jälkeen joudun peruuttamaan. Ihastuin ensin venäläisiä klassikoita jäljittelevään tyyliin, mutta teos kompastuukin juuri siihen. Jäljittely on aina vaarallista - jos ei osu täysin napakymppiin, se kääntyy itseään vastaan. Puhumattakaan liian kovista ennakko-odotuksista.

Kiusallista sinänsä, jos Kosmonautti voittaa Finlandian, mutta sanonpa silti, etten ole loppuun päästyäni enää niin hurmaantunut. Viehättävä ja erikoinen kirja, kyllä. Omalaatuinen tyyli ja tarina, kyllä. Voi olla, etten tunne tarpeeksi (lue: juuri ollenkaan) neuvostokirjallisuutta ymmärtääkseni kaikkea hienoa symboliikkaa, mutta silti kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi.

Tarinassa on kaksi nuorta poikaa Murmanskissa, yksi vastustamaton opettajatar ja yksi sekoileva äiti. Tästä kehkeytyy kummallinen kolmiodraama, perusvenäläistä suurta tuskaa ja syvää surua, väärinymmärrettyjä tunteita, haikeaa huokailua ikijään keskellä ja lopulta aika roisiakin toimintaa. Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös. Vähän kuin venäläisessä nimilogiikassa.

Kaksi johtopäätöstä: 1) kirja saattaa jakaa lukijoita vahvasti kahtia. Itse keikun jossain puolivälissä, ja siitä syystä suosittelen lukemaan itse. Varsin nopealukuinen.

2) Odotan mielenkiinnolla Lipsonin seuraavaa. Esikoiseksi joka tapauksessa melkoinen paketti ja omaperäinen teos.

Kenelle: Venäläiset klassikkonsa lukeneille. Ilmankin tosin pärjää.

Jälkimaku: Vähän liikaa enigmaattisuutta ja kolmea pistettä.

Alkulause: Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.

Starat: 3,5. Ei ihan mutta melkein.

Omituisuus-haaste vastaanotettu

Sain Mamalta joitain viikkoja sitten kiertävän blogihaasteen, jossa pitää listata 5 omaa omituisuutta ja lähettää haaste eteenpäin bloggaajalle (mielellään viidelle, jos keksii niin monta..).

Olen tätä pähkäillyt siitä asti, mutta koska kohtasin viikonloppuna kaikki fobiani sukelluskurssilla, päätin ottaa haasteen tähän väliin ja katsoa josko kirjoitusterapia auttaisi. Jos niiden julkinen paljastaminen veisi niistä vaikka parhaan terän..? Luen Kosmonautin kanssa päällekkäin sukellusoppikirjaa, eli aihe sivuaa harrastekirjoja pienellä aasinsillalla. Sukelluskirjat on muuten tosi kiehtovia. Hirveän helppo harrastus paperilla!

Siispä Inahtajan omituisuudet, top five:

1) En uskalla hypätä veteen. En pää enkä jalat edellä. Jos ihan pakko on, niin voin hypätä laiturilta tai altaan reunalta, mutta sekin on vastenmielistä. Korkealta hyppäämiset päätyivät aina katastrofiin jo kouluaikoina - veikkaan, että trauma onkin peräisin koulun uimakouluista.

2) En pidä syvistä enkä korkeista paikoista, vaikka rakastan lento- ja meridokumentteja. Syvä = vettä yli 2 metriä, korkea = kaikki mikä ylittää tunturin. Tästä fobiasta huolimatta olen sukelluskurssilla ja hiihtänyt Alpeilla monesti, joten omituisuus-näkökulma syntyy siitä yhdistelmästä. Olen siis vahvasti jalat maassa, pää ilmassa -ihminen.

3) Lempilimuni on Dr. Pepper. Tämä ei vaadi selityksiä, 95 % inhoaa sitä.

4) Vihaan kaikkea, mikä on tehty appelsiinista, itse hedelmää ja -mehua lukuunottamatta. Siis ei marmeladia, ei appelsiinisuklaata tai -jäätelöä, ei mitään muuta kuin appelsiinia streittinä, kiitos.

5) Olen valoaddikti. Käytän sekä kirkasvalolamppua että herätysvaloa ja kaikkia muitakin mahdollisia keinovaloja kaamoksen kestämiseen.

Näillä paljastuksilla siis tähän viikkoon - laitan haasteen eteenpäin Aminalle.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Kulttuuriteko nimeltä Come to Finland

Koska lukija suositteli Magnus Londenin Siperia-kirjaa aiemmin, uskaltaudun mainostamaan Londenin toista mainiota kirjaprojektia: hienoa Come to Finland -matkailujulisteteosta (jonka tekijöitä tunnen ennestään - suodattakaa siis kehuja oman arvionne mukaan). ;) Tässäpä mallia Suomi-kuvasta Stubbin brändityöryhmälle, sanon minä! Sitä paitsi kirjan ympärille on rakennettu loistava saitti ja pääasiassa tekijöiden oman innon voimin - no ilmankos.

Puuhakkaat tekijät ottivat ja avasivat äskettäin verkossa myös julistekaupan, josta voi ostaa kirjan julisteita - saitilta löytyy lisätietoja kirjasta ja tarinaa sen syntyprosessista.

Sivumennen sanoen uuden kodin "sisustussuunnitelmaan" on saatu mahtumaan massiivisen kirjakaapin lisäksi jo päätös taulujen korvaamisesta vanhojen kirjojen kansijulisteilla, joten itselläni on luontaista vetoa tähän nostalgiaan.

Pidän Come to Finland -teosta merkittävänä kulttuuritekona ja sitä paitsi mielettömän kauniina kirjana, joten jääviyssyytöksiäkin uhmaten suosittelen! :)

Juniori-asiaa

Että saataisiin tämä palkintoputki kunnialla päätökseen eikä tulisi sorrettua lasten- ja nuortenkirjallisuutta (lastenkirjallisuus on tärkeää!!), täytyy noteerata myös eilen Finlandia Juniorin saanut Esko-Pekka Tiitinen ja nuortenkirja Villapäät. Kuulostaa positiivisuudessaan ihan hauskalta aikuisen korviin, mutta pitäisi varmaan testata murkkuikäisellä siskonpojalla.

Kiertelin kirjakauppojen lastenosastoja joululahjashoppailua varten ja täytyy sanoa, että lastenkirjojen tarjonta on aika pökerryttävää. Nöyrästi jouduin myöntämään kompetenssini puutteen tällä kirjallisuuden alalla ja kysymään kummilasten vanhemmilta toiveita - kummitytön listalla oli Laura Ruohosen Yökyöpeli-riimittelykirja.

Sitten tuli meiliin hilpeä suositus uudesta tavutetusta lastenkirjasta (niistä on ilmeisesti pulaa): Viivi ja Veeti tattiretkellä. Nimi herättää itsessäni tahatonta hilpeyttä, mutta se siitä - kyseessä on suositusten perusteella hyvä pienkustannekirja, vinkiksi lukemaan opettelevien lasten joululahjalistaan (linkki Suuri Kuu -verkkokauppaan siksi, että sieltä löytyi eniten tietoa).

tiistai 25. marraskuuta 2008

Venäläinen klassikko keskuudessamme

Mitä enemmän tapaan ihmisiä ja luen kirjoja, sitä enemmän uskon ensivaikutelmaan (ja sitä pahemmin petyn ollessani väärässä).

Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden saanut Katri Lipsosen Kosmonautti todella tekee Ensivaikutelman ja vieläpä luvatun kaltaisen: venäläinen klassikko! 1800-luku! Dekadenssi! Tarpeettomia ihmisiä! Keuhkotauti! Sekavia suvun mukaan määräytyviä nimiä, joista ei Stalinkaan ota selvää mutta entä sitten - katoavia degeneroituneita menneen ajan ihmisiä yhtä kaikki!

Sanalla sanoen: i-has-tut-ta-vaa. Huomautetaan: tämä kaikki ikävään Neuvostomaailmaan siirrettynä (edelliset määreet ovat siis vain kirjan pulpauttamia mielleyhtymiä, eivät kirjan kuvausta, toim huom), mutta mitäpä siitä - yhtä lailla kolmeen pilkkuun päättyvät dialogit sopivat moderniin suomalaiseen (!) kirjallisuuteen...

Saa nähdä kestääkö tyyli miten pitkälle ja millainen itse stoori on, mutta ensivaikutelma on tehty. Ilmeisesti, mahdollisesti luvassa on venäläisten klassikoiden friikkien must have - teos - voi balalaikka sentään! ;D

maanantai 24. marraskuuta 2008

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Summa summarum: Ikävän ajankohtainen ja kansainvälisesti palkittu kirja, joka yhtä aikaa vie mukanaan ja puistattaa. Koulusurmaajan äidin kertomus on yksi viime vuosien vaikuttavimpia ja tabuja rikkovimpia kirjoja pahuudesta ja perhesuhteista. Ei ihan herkkähermoisille tai herkässä tilassa oleville; moni äiti on suositellut ja kokenut ilmeisesti jollain lailla vapauttavanakin kirjana. Huom: kyseessä ei silti ole tosiaankaan mikään äitiys-kirja.

Arvio: Huh huh. Tuli sanottua jo aika paljon lukemisen aikana ja melko tyhjäksi tämä lukukokemus jättääkin. On pakko ihailla Shriverin kerrontatekniikkaa ja analyyttistä mutta kylmäveristä tyyliä, joka pistää miettimään kuka tarinan todellinen psykopaatti oikein on.

Kirjasta on bushilainen hyvän ja pahan akseli kaukana: se pakottaa näkemään harmaan alueita ja miettimään uusiksi omia sovinnaisia käsityksiä hyvästä, pahasta ja perhesuhteista. Kirjassa on niin paljon erilaisia teemoja ja rikottuja tabuja, että sitä on mahdotonta käsitellä kattavasti - mutta yhtä kammottavalla tavalla kiehtovaa kirjaa en ole lukenut aikoihin. Mikä hirveintä, kertoja saa lukijan myös samastumaan huonoon äitiin jollain tasolla. Kuka tässä todella on syyllinen ja mihin, en edes tiedä.

Kirja pistää myös miettimään sitä, mikä kaikessa pahassa ja likaisessa meitä kiehtoo? Koulusurmaajista tehdään juttuja ja dokumentteja (tai ainakin heidän vanhemmistaan, jos sattuivat itse kuolemaan), Big Brother kiinnostaa sitä enemmän mitä törkeämmiksi kilpailijat intoutuvat, kokonainen lehdistölaji elää pääasiassa suttuisten kännykkäkamerakuvien voimin - perustelen tämän kirjan suosittelemista itselleni sillä, että ehkä se auttaa myös kyseenalaistamaan osan tästä shitistä enkä yritä edes asettua jonnekin kansakunnan kaapin päälle muita tuomitsemaan: kirja koulumurhaajasta kiehtoo, piste.

Juonta sen enempää paljastamatta kirjaa kuvaa yksi sana, jota käytetään myös koulusurmaaja Kevinistä: nerokas.

Kenelle: Kenelle vain, paitsi ehkä lasta odottaville.

Jälkimaku: Uh. Toivottavasti tästä ei todellakaan tehdä elokuvaa.

Alkulause: En oikein tiedä, miksi haluan kirjoittaa sinulle pienestä vastoinkäymisestä, jonka koin tänään iltapäivällä, mutta nyt kun emme enää ole yhdessä taidan surra kaikkein eniten sitä, etten voi enää selostaa töistä palattuani päivän sattumuksia sinulle kuin kissa, joka laskee pyytämänsä hiiret isäntänsä jalkojen juureen.

Starat: 4,5. Pakko suositella. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Teetä ja sympatiaa mieskirjailijoille (not)

Voi voi. Nyt on kauhia itku Hesarissa(kin), kun Panu Rajala ja Tervo jäivät ilman Finlandia-ehdokkuuksia. Kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, joten sikäli olen ihan jäävi (vähän Rajalan Waltari-elämäkerran sivuutus tosin ihmetyttää jo Waltarin juhlavuoden takia), mutta toisaalta ärsyttääkin koko kohu: arvellaan heidän olleen liikaa pintajulkisuudessa ja siksi jääneen ilman ehdokkuutta. Tervo on ollut ehdokkaana jo lukuisia kertoja ja molempien miesten kirjat myyvät joka tapauksessa, joten en usko heidän yöuniaan täysin menettävän.

Se mikä tässä ärsyttää on se, että mitä väliä sillä, miksi heidät hylättiin - fakta on, että lahjakkaista naiskirjailijoista valtaosa on jäänyt ilman kaikkia mahdollisia ehdokkuuksia ja palkintoja vuosisatoja. Ja jää edelleenkin. Joten en jaksa sympata Rajalaa ja Tervoa tässä asiassa ihan hirveästi, jollain kriteerillä ne ehdokkaat on valittava ja joku jää aina ilman. Snif.

Sitten vielä huvittava juttu eilisestä Hesarista: onko kaikille muille itseäni lukuun ottamatta ollut itsestäänselvää, että Muumipeikko on homo? ;D Minä kun luulin, että se seukkaa viattomasti Niisku-neidin kanssa, mutta kuulemma Muumipeikon oikea rakkaus on Nuuskamuikkunen ja Niisku-neiti on vain fag hag (homojen naisihailija). Jassoo? Kyllähän Muumipeikko kieltämättä aina jää Nuuskamuikkusta kaipailemaan, kun Nuuskamuikkunen katoaa "riettaille retkilleen". Why not? Eli yhtä lailla kuin kaikki palkintoehdokkuudet ovat subjektiivisia ja aikaan sidottuja valintoja, hyvän taiteen tunnistaa siitä, että siitä voi tulkita oikeastaan ihan mitä vaan - MOT. ;)

perjantai 21. marraskuuta 2008

Go Tiedon tyttäret!

Ihanaa!! Hylkään kaiken objektiivisuuden ja hehkutan Tiedon tyttäriä, joka sai ansaitun Tieto-Finlandian!! Jee!! :D

Toivoin kovasti salaa, että nimenomaan Marjo T. Nurmisen teos palkitaan - muutkin kirjat olivat upeita, mutta tätä kannatan muistakin kuin upeus-syistä. Olen lukenut sitä luku kerrallaan ja nautiskellut kaikesta nais-tiedosta: nyt pitää huomauttaa, että suosittelen tätä ehdottomasti myös kaikille tieteestä ja historiasta kiinnostuneille miehille. Nurminen ei pelkästään esittele tiedenaisia ja tieteen historiaa, vaan koko yhteiskunnallista kehitystä ja naisten huomiota vaille jäänyttä vaikutusta siihen. Bonarina hienot kuvat. Nurminen on arkeologi ja Ylen tiedetoimittaja, kompentenssia siis riittää.

Tämä on joulun ehdoton lahjahitti - käykää hipelöimässä kirjakaupassa. Ihan kevyimmästä ja nopealukuisimmasta populääri-tiedekirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, mikä onkin hyvä, sillä tiedenaiset ansaitsevat ihan yhtä painavaa tekstiä kuin miehetkin. Kaikkien kulttuurikotien must have, mutta suosittelen myös jokaiselle vähänkään historiasta kiinnostuneelle ja itsensä muuten vähemmän kyldyrelliksi kokevalle (kulttuurikoti on niin kultivoitunut ilmaus, mutta ymmärtänette pointin ;).

Loppuun vielä pahoittelu lukijoille: missasin eilen koko palkinnon iltaan asti eikä illalla edes toiminut netti (aargh!) - olin siis täysin epäkartalla ja jälkijunassa tämän uutisen kanssa, mon dieu! Lähden taas kouluttautumaan: pää on täynnä patoutunutta bloggailua, joten varautukaa...

Joka tapauksessa grattis vielä Tieto-Finlandian voittajalle - naisenergiaa viikonloppuun (miehillekin!) ;)

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Yhteisöitykää!




Tuli niin mainiota debattia yhteisöllisyydestä Poikani Kevinin ja tv:nkin (!) herättelemänä, etten malta olla ottamatta päivän Hesarista Wagnerin tyhjentävää kannanottoa asiaan - meinasi mennä aamulla mehut väärään kurkkuun. ;D
Olin päivän opiskelemassa nettimaailman uusia kuvioita ja nyt pitäisi varmaan sanoa siitä jotain viisasta tai tässä ollaan ja tonne mennään - tyyppistä visiointia, mutta koska itselleni päivän mieleenpainuvin anti oli puhtaasti subjektiivisuuteen perustuvaa (muiden bloggaus- ja wiki-kokemuksia) niin menen sen sijaan lukemaan. Sen voi tosin sanoa, ettei kukaan mukaan tunnu olevan ihan varma siitä, missä nyt ollaan tai varsinkaan minne mennään, mutta onko ihmiskunta tiennyt sitä koskaan? Väitän että ei; aina on ollut joku tuntematon manner, meren takana tai kuussa tai nyt netissä. Jos tietäisimme, minne olemme menossa, emme kai koskaan menisi minnekään - eksyin aiheesta ja menen lukemaan.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Varoitus: juonipaljastus!

Koska Poikani Kevinin lukeminen vie viikkoja (muun kiireenkin takia siis) ja herättää debattia, teen pahan poikkeuksen ja kommentoin yhtä juonen käännettä. (Tästä tuli nyt näköjään enemmän lukupäiväkirja kuin kirja-arvio, johon tuskin jää enää mitää kerrottavaa, mutta tää on mun blogi ja mä saan tehdä mitä mä haluun! ;) (kyllä, olen nuorimmainen lapsi)

Älä siis lue pidemmälle, jos aiot lukea Poikani Kevinin ja haluat säästää kaiken jännityksen lukukokemukseen.

Oletko ihan varma, että haluat tietää juonenkäänteen kirjan puolivälistä?

Ok: Shriver nimittäin laajentaa koko tätä paha äiti / paha lapsi -teemaa tuomalla kehiin hyvän lapsen, tadaa! Yks kaks päähenkilö haluaakin äidiksi uudelleen esikoishirviöstä huolimatta ja saakin enkelimäisen kiltin (jopa nössön) tyttären.

Hämmentävää. Koko kuvio on nyt keikahtanut päälaelleen: hänestä tulee hyvä äiti, joka rakastaa tytärtään, mutta isä syrjii häneltä salaa tehtyä tytärtä (jota isä ei olisi halunnut alunperinkään) ja pitää edelleen poikansa puolia.

Jopas jotakin. Asetelma muuttuu ja tuo kiinnostavia näkökulmia sisaruussuhteista, sisarkateudesta ja perhedynamiikasta - olen huomannut, että riippumatta ikäjärjestyksestä, kaikki lapset kokevat aina olleensa jotenkin sisariaan huonommassa asemassa (nuoremmat, koska olivat väistämättä nuorempia ja huonompia, vanhemmat, koska pienempiä väistämättä lellittiin).

Nyt siis päädyttiin kokonaan uuteen hyvä lapsi/paha lapsi -akseliin, enkä ole varma mitä siitä pidän. Tavallaan kyllä: aihe on taas yksi kiinnostava tabu lisää ja Shriver virittää sen äärimmilleen, mutta päähenkilö-äidin kiinnostavuus väheni samalla: nyt hän on vain yksi normaali (?) äiti, joka pitää yhdestä lapsesta enemmän kuin toisesta, mutta kykenee äitiyteen silti.

Ihmettelinkin, miten Shriver pystyy pitämään jännitystä yllä koko mammuttikirjan ajan, mutta näemmä näin. Hän aikoo siis kerralla tyhjentää koko pajatson yhteen kirjaan - jännityksellä odotan, jääkö länsimaisesta perhekuviosta mitään uutta sanottavaa kenellekään tämän jälkeen. Katsotaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Poikani hirviö

Lehdessä oli tänään taas juttu koulusurmaajista ja yhteiskunnan ylipsykologisoinnista: psykiatri muistutti, että kaikkea pahaa ei voi diagnosoida ja parantaa. Ihan hyvä muistutus ja totta - itse olen tosin myös sitä mieltä, että on paljon pahaa oloa, joka pääsee muuttumaan pahuudeksi ilman, että kukaan sitä tajuaa tai ymmärtää kiinnostua ennen kuin on liian myöhäistä.

Joka tapauksessa: Shriverin Poikani Kevin pakottaa miettimään tätä teemaa aika uudelta ja karmaisevalta kannalta. Olen päässyt puoliväliin - kirja kertoo siis koulusurmaajasta äidin näkökulmasta. Kirja rikkoo tabuja monella tasolla: on äiti, joka ei halunnut äidiksi ja joka ei kykene tuntemaan äidinrakkautta, mutta teeskentelee sitä sosiaalisten paineiden ja miehensä takia. On lapsi, joka on syntymästään asti hirviö. Ja isä, joka rakastaa sokeasti tätä hirviölasta ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan (ja syyttää tietysti äitiä kaikesta).

Karua. Herää mm. ikävä kysymys siitä, ovatko psykopaatit psykopaatteja syntymästä asti ja täysin vanhemmista riippumatta? Itse olen jotenkin uskonut naiivisti siihen, että lapset olisivat lähtökohtaisesti hyviä, aina. Sittemmin voi mennä monta asiaa pieleen ympäristön ja perheen ja päässä liikkuvien kemikaalien osalta, mutta tuntuu aika ahdistavalta ajatukselta, että olisi ihmisiä, jotka ovat pahoja syntymästään asti ilman, että siihen voi vaikuttaa mitenkään.

Lasten vanhemmilla olisi tähän varmasti monenlaistakin näkökulmaa tarjolla, itse tyydyn vain teoretisoimaan, mutta ainakin Shriver onnistuu ravistelemaan koko äitiys-myyttiä ja äidinrakkauden tabua. Palaan asiaan - ja yritän etsiä seuraavaksi jotain kivasti kevyttä kaamosluettavaa...

perjantai 14. marraskuuta 2008

Niskalenkki marraskuusta

Tuli eilen meiliin Ajatusten aamiaisessa (tilattava s.postikirje) osuva ajatus tähän kohtaan vuotta: on ainakin täällä päässä tullut väännettyä viime aikoina aika paljon ja liian usein ilman intoa, kun siihen ei ole muka ollut aikaa (ei blogissa, mutta muuten). Mutta arvatkaa mitä: ei ole pakko vääntää! Se tuppaa tässä pimeydessä luterilaisen kulttuurin keskellä unohtumaan...

Unohda ”hyvät päätöksesi”. Unohda
turha itsekuri ja väkisin vääntäminen.
Kokeile sen sijaan innostumista.
Mene ja rakastu johonkin asiaan.

-Dale Dauten

Intoa viikonloppuun, hyvät ystävät! :)

torstai 13. marraskuuta 2008

Venäjä, venäjä, venäjä

Tässähän alkaa ihan suomettua, kun nostaa veli-Venäjää esiin koko ajan, mutta unohtui yksi hieno Venäjä-trendin tuotos: ihanan runoilija Vladimir Majakovskin massiivinen ja lännessä ensimmäinen elämäkerta Panoksena elämä (tekijä Bengt Jangfeldt - mikä nerokas ja väkivaltaisen osuva nimikin kirjalle, ooh!).

Joskus teininä muistan lukeneeni huumassa maailmantuskaani Majakovskin Pilvi housuissa -runoutta - mitä niistä silloin(kaan) ymmärsin on ihan toinen asia, mutta ainakin Majakovskin futuristis-avantgardistinen maine ja traaginen itsemurhakin sopivat synkän runotytön käsilaukkulukemistoon.

Kirja on massiivisuudessaan vähän pelottava, mutta sisältää onneksi paljon ja hyviä kuvia. Ikkunalautapinossa Neuvosto-Venäjän painoarvo alkaa olla kenties hieman liioiteltu, mutta täytyy myöntää, että olen kyllä laiminlyönyt naapurimaan kirjallisuutta ja historiaa pahasti (klassikoita lukuunottamatta) - ei ole vaan napannut. Kaikki mainitsemani kirjat (paitsi Fedja-setä!) ovat siis suomalaisten tai ruotsalaisten kirjoittamia, toim huom, mutta ehkä se avaa sopivasti tietä ja jonain päivänä luen jotain venäläistä nykykirjailijaakin vaikka...

Finlandiaa

Haa! Finlandia-ehdokkaat tulivat; tsekkaa Ylen uutinen.

Olihan se Sofi Oksanen siellä, Olli Jalonen samoin; suurin yllätys on Katri Lipsosen Kosmonautti, joka otti jo esikoiskirjapalkinnon - on siis ilmeisesti palkintonsa ansainnut. Toinen suuri yllätys on se, että missä on kiintiö-suomenruotsalainen..? Tämä veto aiheuttanee kulttuuripiireissä vielä debattia.

Lisäksi mukana on vakkariehdokas- ja voittajakin Pirkko Saisio, Arne Nevanlinnan ylistetty Marie-romaani (jonka olen jo kerran aloittanut; nyt nolottaa, että jätin sen sivuun jonkun päivänpolttavan kevytkirjan takia) ja Juha Seppälän Paholaisen haarukka, jota kollegat ovat kovasti kehuneet. Olen Seppälää lukenut muinoin ja digannut, mutten ole lukenut aikoihin, joten nyt on korkea aika.

Ylituomarina toimii tänä vuonna Pekka Tarkka, enkä lähde Tarkan voittaja-kandiaattia tässä edes povaamaan, 4.12. se selviää.

Kertokaa, jos teillä on ehdokkaista kokemuksia tai suosikkeja? Olen lukenut näistä siis vasta yhden (Oksanen), yksi siirretään ikkunalaudalta yöpöydälle (Jalonen), mutta onneksi en ole Tarkka ja voin valita rusinat pullasta.. ;)

Ps. Tähän pitää vielä lisätä pari huomiota: 1) Saisio ei vissiin pysty kirjoittamaan mitään, joka ei päätyisi ehdokkaaksi (ottamatta kantaa kirjoihin sinänsä). 2) Voi Tervoa. Ennakkosuosikki jäi ilman tikkaria, taas. Onneksi se myy ihan ilman näitä Finlandia-tikkareitakin... ;)

Neuvostoliitto on in??

Esikoiskirjapalkinto meni aika odotusten mukaisesti Katri Lipsonin Kosmonautti-romaanille, joka tapahtuu kaikista maailman paikoista Murmanskissa! Olen kuullut siitä kovasti kehuja - lupaavaa omalta kannaltani on se, että kirjan sanotaan liittyvän venäläisten klassikoiden surumielisen kaihon ja turhuuden traditioon. Koska olen aina ollut iso venäläisten klassikoiden fani (ja Suurin on Tsehov! Ja tiedän, että s:n päällä pitäisi olla hattu, mutten löydä sitä näppiksestä, ärsyttävää!), tämä on ehdottomasti luettava.

Kahden kirjan perusteella on vähän aikaista vetää isoja johtopäätöksiä, mutta väitän Inahtajan itsevarmaan trendinenään vedoten, että jotain veli Venäjä-trendiä on nyt ilmassa, kun kaksi vuoden kehuttua/palkittua teosta (Oksasen Puhdistus) pyörii miljööltään Neuvostoliitto/Viro -akselilla ja Fedja-setäkin koki uuden tulemisen. Hmm?

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Esikoiskirjapalkintoa odotellessa...

Äh. HS:n esikoiskirjavoittaja paljastetaan vasta illalla. Ja Finlandiat huomenna.

Sillä välin lukuraporttia: meneillään on Lionel Shriverin Poikani Kevin ja se on kyllä hyvä! Pidän kirjoista, jotka imaisevat ekalta sivulta ja se toteutuu tässä. En tiedä miksi haluan maksimoida marraskuu-kärsimyksen lukemalla kaikkia hyviä kirjoja hirveistä aiheista, mutta onhan siinä se pointti, että oma elämä tuntuu kaamoksen keskelläkin aika mukavalta. ;) Palaan palkinto-asioihin...

maanantai 10. marraskuuta 2008

Tiukka kirjaviikko

Hesarin esikoiskirjapalkinto julkistetaan keskiviikkona - hyviä esikoisia oli sen verran paljon, että uuvahdin kirjamessuilla ja päätin lukea AINAKIN voittajan. Voittajaa odotellessa siis. (Pidätän oikeuden perua puheeni, jos se hakukonerunokirja voittaa.)

Lisäksi - jos en ole eksynyt kaamokseen ja elä täysin väärässä viikossa, päivässä ja elämässä - tällä viikolla julkistetaan myös Finlandia-palkintoehdokkaat. Niistä olen lukenut jo yhden (sic!) tai ainakin kuvittelen lukeneeni. Parin kuvittelen odottelevan vuoroaan ikkunalaudalla (yöpöydällä pidetään ne kirjat, joita luetaan, ikkunalaudalla ne, joita aiotaan). Toivotaan, että tulee ylläreitäkin.

Jaa, sitten pitää vielä puolustaa täällä pahoin kohdeltua Le Cléziota ja johdattaa lukijat hetkellisesti sivistyneempien kirjaihmisten pariin. ;) (ei, tässä ei ole tahallista ilkeilyä, korkeintaan lievää itseironiaa) Kirsi Pihakin otti nobelistimme käsittelyyn ja vaikuttaisi siltä, että Harhaileva tähti olisi lukemisen arvoinen tai ainakin Autiomaata parempi? Sitten seuraa ilkeilyä: Pihan blogiin tuntuu kerääntyneen muutenkin Le Clézion Suomen faniklubi kokonaisuudessaan, joten jätän aiheen suosiolla siihen perehtyneille. Hymiö hymiö.

Nyt en kuitenkaan millään kykene antamaan gool old Cléziolle uutta mahista, kun ehdin jo hankkia parempaa luettavaa. Siitä lisää myöhemmin. Koittakaahan kestää tämä marraskuu - loistava lukukuukausi, mutta paljon muuta hyvää en siitä keksi. Pikkujouluja odotellessa!

lauantai 8. marraskuuta 2008

Sofi Oksanen: Puhdistus

Summa summarum: Vuoden puhutuimpia ja kehutuimpia teoksia Viron menneisyydestä ja vähän nykypäivästäkin. Alun perin kiitetty näytelmä, jota en itse nähnyt, mutta moni kehui. Jos olet vieroksunut Oksasta (kuten itse tein ja nolon pinnallisista syistä), niin lue tämä: pitäisi kuulua suomalaisten peruslukemistoon Viron sukulaiskansana. Varoitus: vie aikaa ja mielenrauhaa. Tämän kirjan jälkeen ei ole myöskään yhtään sen helpompi matkustaa Tallinnaan häpeämään maanmiesten porsastelua.

Arvio: Aika tarkkana olla pitää, kun aikoo arvioida melko varmaa Finladia-palkintoehdokasta ja potentiaalista voittajaakin. Varsinkin kun ei aio antaa vitosta. Miksi ei?

Alku on vähän kankea ja siinä näkyy hankalimmin se, että teos on ollut ensin näytelmä. Nykypäivän ja historian vuorottelu ja nivoutuminen yhteen on draamallisesti onnistunut ratkaisu, mutta romaanissa se hidastaa alkua, jossa keskitytään lähes nykypäivään, 1990-lukuun. Ensimmäinen osa sujui itseltäni hitaasti - aihepiiri ahdisti sen verran, että jaksoin lukea vain luvun kerrallaan. Ehdin jo miettiä, mikä omassa kirjamaussani on vikana kun en innostu, mutta toisessa osassa, jossa siirrytään 1930-1940 -luvuille ymmärsin onneksi kaiken hehkutuksen.

Ehkä itselle etäistä raakaakin historiaa on lukijana helpompi käsitellä kuin nykypäivää, jonka mafia- ja prostituoitukuviot ovat liiankin tuttuja mediasta. Sen sijaan Viron traagiseen historiaan ei ole ennen tullut eläydyttyä tällä intensiivisyydellä. Historia-osiossa tarina alkaa oikeasti elää ja vetää mukanaan - ts. kirjaa on pakko alkaa ahmia.

Kun en ole Oksasta ennen lukenut, olin aika yllättynyt tyylin realistisuudesta ja perinteisyydestäkin. Tämän teoksen perusteella sanoisin, että Oksanen on ehdottomasti hyvä kirjailija, mutta ei verbaalivirtuoosi. Kielellinen karuus toisaalta sopii rankkaan aiheeseen.

Silti: pidän Puhdistusta merkittävänä kirjana nimenomaan aiheen sekä fiktion ja todellisuuden taitavan yhdistämisen kannalta, en esim. kielellisen uudistavuuden tai omaperäisyyden takia. Eroa on vaikea kuvailla, mutta Oksasen kohdalla en koe kielellisiä vau -elämyksiä tai pysähdy ihailemaan sanoja tai lauserakenteita. Siitä tulee itselleni lukuelämykseen pieni miinus. Kirja teki vaikutuksen, eikä vähiten kaikella historiallisella taustatiedollaan, mutta ei tullut fiilis, että haluaisin heti lukea Oksasen kaikki muutkin kirjat. Tai ainakin pitää vähän hengittää välillä.

Yhteenveto: hieno kirja järkyttävästä aiheesta. On Finlandiansa ansainnut, jos niikseen tulee - toivotan onnea ja mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

Jälkimaku: Ehkä sillä onko just tässä kuussa varaa trendikkäimpiin talvisaappaisiin ei nyt ole niin hirveästi väliä verrattuna siihen, että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen.

Alkulause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Starat: 4.

torstai 6. marraskuuta 2008

Epäarvio nobelistista

Ääk. Mitä sanotaan silloin, kun ei ole tuoreesta nobelistista kerta kaikkiaan mitään sanottavaa? Paitsi että sain luettua yhteensä n. 20 sivua. Alusta ja keskeltä. Olisi ehkä pitänyt kokeilla vielä lopusta. Kyseessä siis Le Clézion Autiomaa.

Ei. Kerta kaikkiaan ei. Tylsää. On kaksi tarinaa. Toinen jostain beduiineista, toinen nykypäivän maurilaistytöstä. Ei kiinnosta kumpikaan. Ei niin, että tässä olisi mitään vikaa. En vaan pääse kärryille enkä kiinnostumaan - kun ei tämä nyt vangitse yhtään, vaikka takakannen mukaan pitäisi. Tarina olisi varmaan tosi hieno, jos pääsisi alkua pidemmälle. Takakansikirjoittaja on kyllä tehnyt hyvää duunia (tekisi mieli sanoa kirjailijaa parempaa, mutta hyh hyt, se nyt on jo aika paksua ja ilkeää).

No mutta. Ehkä kyse on marraskuusta tai liian kiinnostavasta kirjapinosta, joka odottaa lukemista. Ehkä pitää kasvaa ja lukea lisää noin 20 vuotta.

Kertokaa, jos jonkun mielestä Le Clézio kannattaa, niin yritän uudelleen. Muuten on vain hankittava parempaa luettavaa. :-/

Mitä lapsi lukee??

Fedja-setä debatin innoittamana äiti-ystävä kyseli täällä tiedostavien lastenkirjojen perään, joissa olisi jotenkin siedettävä naiskuva - itselleni ei tule mieleen kuin Peppi. :-/ Sitten on tietysti nämä Nopolat, Tatut ja Patut, Risto Räppääjät, Maisat, Kunnakset ja muut vakkarit, mutta kertokaapa asiaan perehtyneet, jos teillä on jotain tuoreita tai vähemmän tunnettuja esimerkkejä?? Itse ihailen suuresti Maisaa, koska sillä on housut ja se puuhaa muutenkin tosi aktiivisia ja poikamaisia juttuja, vaikka on tyttö (onhan?!). Upposi hyvin tyttömäiseen siskontyttöönkin aikoinaan täysillä!

Äsken tuli Mitä Suomi lukee -lista ja yritin etsiä inspiraatiota sieltä, mutta turhaan (Fedja-setä keikkuu muuten listalla kasina!), yksi nostalgia-uutuus tosin on Fedjan lisäksi: Myyrä! Kyllä, se sama ihana tsekkiläinen myyrä on kaivettu kolostaan 70-lukulaisten vanhempien ihastukseksi. Mutta aika androgyyniä kamaa on Myyräkin. Ei ole tullut tehtyä sukupuolitutkielmaa lastenkirjojen naiskuvasta, paitsi mitä tulee Barbie-kirjojen puistattavaan naiskuvaan, mutta kun siskon tyttö rakastaa niitä niin tätihän lukee naama peruslukemilla.. ;) Peruslukemilla pitäminen on tarpeen siksi, että meidän barbileikit oli kyllä TOSI kaukana Barbie-kirjojen pikkusievästä puuhastelusta; siinä tuli purettua aggressiot ja vähän kaikki muukin ei niin tyttömäinen toiminta, mutta tästähän me ei puhuta enempää, vai mitä siskot?? ;D

Kirja-alalla on muutenkin valinnut Harry Potter -epätoivo viimeisen Potterin jälkeen, Potter-ikäisten lukuharrastusta yritetään pelastaa päivän Hesarissa. Jos kaipaat vinkkejä, kts. artikkeli.
Ja palataksemme syksyn lempiaiheeseeni vielä kerran: pakko nostaa Håå Måilasen tuore arvio Kohelosta esiin, ettei se hautaudu arkiston aarteeksi:

"Huhhuh... tikahtumiskualema oli tosi lähellä tätä lukiessa. Pieni kirja, SUURIA ajatuksia. Aforismit syleilee universumia: ensin lennetään korkeuksissa tähtiä hipoen, sitten palaudutaan rytinällä maanpinnalle ja arkeen.Tämon loistavaa piristystä marraskuun pimeyteen.t Håå Måilanen"

Kiitos Håå! Valoa ystävät! ;)

tiistai 4. marraskuuta 2008

Minä, minä ja bloggaaminen

On itse-analyysin paikka. INAhdus on ollut olemassa kuukauden ja koska nykyään 25-vuotiaat voivat kirjoittaa elämäkerran, minä voin tällä kokemuksella tehdä yhtä lailla kuukausi-yhteenvedon ja ohjeistuksen teemasta Minä, minä ja bloggaaminen:

1) Bloggaus on addiktoivaa.
Tuli tehtailtua 40 kirjoitusta kuukaudessa – vähän liikaa. Eihän näitä nyt jaksa kukaan lukeakaan vaikka itse jaksaisi avautua. Ei saa uuvuttaa lukijaa!

2) Bloggaus on terapeuttista.
Kts. Edellinen.

3) Jos ei ole asiaa, älä bloggaa.
Imho blogit joihin kirjoitetaan kerran pari kuussa ovat ihan turhia tai sitten on oltava niin painavaa asiaa, että ihmiset muistavat vaivautua kerran kuussa paikalle. En nyt keksi ketään, jolla olisi, mutta kai niitäkin on. On siis löydettävä sopiva keskiarvo, jolla lukijat pysyvät linjoilla, mutteivät ylikuormitu. Sama pätee tietysti myös bloggaajaan. Jos ei huvita, pidä taukoa. Tai ilmoita kirjoittavasi joka tapauksessa vain kerran viikossa/kuukaudessa.

4) Kuka siellä?
Koska teitä kuitenkin kiinnostaa käykö täällä muitakin kuin sinä, paljastan, että lukijoita on suureksi yllätyksekseni n. 30-60 päivässä. Odotin noin viittä. Vielä yllättävämpää on se, että valtaosa ystävistä pahoittelee tavatessamme, että hieno blogi mutta harmi kun ole ehtinyt viime aikoina käydä (ei se mitään, siksi tämä onkin kiireisille). No keitä TE sitten olette? ;)

Tietysti on teoriassa mahdollista, että täällä käy yksi ja sama lukija 30-60 kertaa päivässä ja esiintyy aina välillä kommentoijana eri henkilöllisyyksillä. Tämäkin on kiehtovaa blogisfäärissä. Koska en kuitenkaan tiedä, keitä te olette, ei ole lopulta niin hirveästi väliä sillä, onko teitä yksi vai 5000. Teoriassa riittää kun on yksi – mutta käytännössä on kiva, että teitä on paljon ja säännöllisesti!

5) Kuka täällä?
Blogeissa on ilmeisesti yleistymässä oikealla nimellä ja henkilöllisyydellä kirjoittamisen trendi (tämä on mutua). Muutamat bloggaavat tutut ovat jyrkästi sitä mieltä, että anonyyminä bloggaus on turhaa ellei aio olla Teppo M tai ole muuten vaan tosi arveluttavilla linjoilla. Mietin oman nimen käyttöä pitkään, mutta olen loppujen lopuksi tyytyväinen, etten ole anonyymi. Itselläni on rehdimpi fiilis: anonyyminä voisi tietysti provosoida enemmän, mutta eipä toisaalta tarvitse elää paljastumisen pelossa. Riippuu täysin ihmisestä ja blogista; tämä on päätös, jota muut eivät pysty toisen puolesta tekemään. Jos alkaisi ilmaantua häiriköitä tai tosi ikäviä kommentteja, joutuisin varmaan piiloutumaan. Toistaiseksi näin.

6) Kommentteja, pliis?
Kommentteja saa kyllä mielellään antaa blogin ulkopuolellakin, mutta monilla ystävillä tuntuu olevan vielä kommentointiin aika paljon kynnystä. Turhaan! Ei tarvitse olla mitään viisasta tai edes mietittyä sanottavaa – hymiö tai lyhyt eriävä mielipide esim. kirjasta riittää ja on tosi ilahduttavaa aina. Anonyymisti kommentointi on ihan yhtä arvokasta kuin nimellä tai google-tilin tunnareilla. Riittää kun klikkaat comments-linkkiä tekstin alapuolella, kirjoitat tyhjään ruutuun jotain, laitat valitse henkilöllisyys -kohdassa rastin ruutuun anonyymi ja klikkaat julkaise kommentti. Ja Inahtaja ilahtuu!

Ei mulla sit muuta. Tällä erää. ;) Kiitos kun olette siellä!

maanantai 3. marraskuuta 2008

Aila Meriluoto: Lauri Viita

Summa summarum: Jos ihmettelet vähän epävarmana, mistä tositv-sarjasta nämä Viita ja Meriluoto nyt ovatkaan tuttuja, niin joulukuussa tiedät (= eivät mistään). Yhdestä Suomen kuuluisimmasta kirjailijaparista tulee elokuva Putoavia enkeleitä 5.12. Elokuva perustuu Aila Meriluodon elämäkertaan Viidasta - kirja tuli nyt pokkarina ja suosittelen lukemaan sen elokuvasta riippumatta; näin leffan ennakossa ja kyseessä on kaksi melko erillistä taideteosta. Tommi Korpela räjäyttää kyllä tajunnan Lauri Viitana, mutta koska tämä ei ole leffa-arvio, se siitä tällä erää.

Arvio: Olen ollut Meriluoto-fani aiemminkin, mutten ole lukenut Viidan elämäkertaa koskaan: avioliittokuvaus elämästä skitsofreenikon kanssa tuntui kai nuorempana liian rankalta. Onneksi luin nyt. Vaikkei Viita tai Meriluoto kiinnostaisi kirjallisesti yhtään, teos on aika ainutlaatuinen parisuhdekuvaus ja lisäksi vetävästi kirjoitettu. Paras tunnustaa heti alkuun, että vaikka kirja keskittyy Viitaan, omat sympatiat menivät kyllä Meriluodon puolelle.

Kirjasta herää myös suuttumus. Se ylläpitää suurta neromyyttiä. Meriluoto on haastatellut kirjaa varten lukuisia ystäviä (mm. Väinö Linnaa) - teos onkin käsittämättömän objektiivinen ex-vaimon kirjoittamaksi. Viita oli epäilemättä sekä nero että hullu, tätä todistavat kaikki - nerous kumpusi skitsofreniasta, mutta lopulta mielisairaus vei voiton luovuudesta kuten yleensä käy. Kirjassa kuvaillaan vaikuttavasti Viidan karismaattista lumo- ja luomisvoimaa, joka vangitsi kaikki sen lähelle joutuneet. Viita todella kykeni puhumaan 18 tuntiakin yhteen menoon kuulijoiden kiinnostuksen herpaantumatta. Myönnetään: ei nyt ihan tavis kumminkaan.

Meriluodon tämä nerous nielaisi. Suomen lupaavimpiin nuoriin runoilijoihin kuulunut nainen menetti Viidan varjossa omat sanansa ja lopulta jopa puhekykynsä kunnes sai itsensä ja lapsensa riuhtaistua joten kuten irti. 2000-luvulla en voi olla ärsyyntymättä Meriluodon puolesta tätä neromyyttiä vastaan - nero tai ei, kuka tietää mihin nerokkaisiin ja Viidan Moreeniakin suurempiin sfääreihin Meriluoto olisi yltänyt, jos ei olisi joutunut kaiken nielevän suuren taiteilijan suuhun nuorena ja vaikutuksille alttiina synnyttämään kolme lasta, koska mies niin kovasti lapsia halusi?

Teoksen lopussa tulee säälikin skitsofreniaa vastaan taistelevan Viidan puolesta. Kaikesta suuruudestaan ja ylivoimaisuudestaan huolimatta hän oli lopulta pikku poika, joka jäi itkemään naista, jolla oli voimaa jättää nero taakseen.

Vähättelemättä Viitaa vaadin historian uudelleen kirjoitusta. Ei suuri ole se, joka luo suurta taidetta ja siinä sivussa tuhoaa läheiset ympäriltään vaan se, joka hoitaa suuren varjossa lapset, kodin ja talouden, kokoaa itsensä ja kirjoittaa kaiken tämän tuhon jälkeen paljon suurta kirjallisuutta itseään ylistämättä - esimerkiksi loistavan elämäkerran exästään.

Mutta johan sen Antti Tuurikin Pohjanmaassa totesi jotenkin niin, että naisiis se on viisaus ja miehiis hulluus. (Miehet: provosoitukaa!)

Jälkimaku: Voi luoja. Uskomaton nainen.

Alkulause: Ensimmäinen Lauri-elämys oli pelkkää liikettä.

Starat: 4,5. Pisteet pienelle runotytölle, josta kasvoi taistelija.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Vinkkejä Daddyille

Kirja on isänpäiväksi loistava lahja, joten keräsin mieskollegoilta (kiitos kollegat!) ja muilta miestutuilta isänpäiväkirjavinkkejä. Tervot ja dekkarithan kaikki löytävät muutenkin, mutta alla kirjoja, joista ainakin nämä ei-ihan-peruspertsa-isät ovat lämmenneet enemmän:

Kultturellit isät:
Jaakko Hämeen-Anttila: Omar Khaijam
Juha Seppälä: Paholaisen haarukka
Jens Lapidus: Rahalla saa (kuvaus Tukholman alamaailmasta)
Panu Rajala: Unio mystica. Massiivinen Waltari-elämäkerta, riittää luettavaa.

Poliittis-historialliset isät:
Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet

Harrastaja isät:
Tähtinen ja Flynn: Universumin pimeä puoli. Insinöörimäisesti orientoituneelle isälle uutta tietoa tähtitieteen ja fysiikan uusista löydöistä. Upea kuvitus.
Hagberg, Dahm ja Douglas: Hylkysukeltajat Itämerellä. Jokaiselle sukeltaja/seikkailijaisälle. Hieno kuvitus.

Pönäkät isät:
Mannerheim: Muistelmat, juhlaeditio

Infantiilit isät:
Pentti Jarla: Fingerpori

Jos isä ei nyt kumminkaan ole lukijatyyppiä ja on vihjaillut tietyn työkalun tarpeellisuudesta viimeiset puoli vuotta, anna mieluummin se työkalu tai vaikka levy. Tai vie isä leffaan katsomaan uutta James Bondia.

Alla vielä listausta musiikkifriikki-isälle:

Rokki-isille: AC/DC: Black ice
Punkki-isille: Clash: Live Shea Stadium
Iskelmä-isille: Juha Vainio: Legendan laulut: kaikki levytykset (10 CD:tä)
- löytyy myös 2 CD:n kevytversio
Suomipop-isille: Leevi and The Leavings: Matkamuistoja: kaikki singlet (5 cd + dvd)
Proge-isille: Zappa plays Zappa -DVD
- Frankin pojan Dweezilin johtama bändi näyttää ettei pojasta ole polvi huonontunut.

torstai 30. lokakuuta 2008

Halloweenin lukuvinkit

Pyhäinpäivänä 1.11. kaupat, Alkot ja muukin Suomi on kiinni ja sää on kuitenkin surkea - mikä loistava tilaisuus sytyttää kynttilät, ottaa lasi punkkua ja lukea hyvää kirjaa! Alla pari vinkkiä:

Sofi Oksanen: Puhdistus. Tätä luen itse viikonloppuna; ei mikään hyvän yön satu, sopii hyvin Halloweeniin. Lisäksi vaatii aikaa ja keskittymistä. Kerta kaikkiaan hyytävä ja vangitseva stoori.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Viime vuoden parhaita ja hauskimpia kirjoja; hyytävä perhekuvaus tämäkin, mutta samalla riemastuttavan hauska. Supinen on nerokas uuden polven verbaalikko. Kevyt ja nopea lukea.

Aila Meriluoto: Lauri Viita. Jos haluat kulkea trendin aallonharjalla tai jopa etukenossa, ala perehtyä Meriluotoon NYT. Elokuva "Putoavia enkeleitä" Meriluodosta ja Lauri Viidasta tulee ensi-iltaan 5.12 (staroina mm. Elena Leeve ja Tommi Korpela), ja ennustan että sen jälkeen ei paljon muusta puhutakaan. Olen menossa katsomaan leffaa ennakkoon, siitä lisää siis myöhemmin, mutta huippua on, että Meriluodon kirja Lauri Viita on leffan takia julkaistu nyt pokkarina!

Luen myös sitä viikonloppuna; luvassa on karmaisevaa taiteilijasuhdekuvausta Meriluodon kepeällä ja osuvalla tyylillä. Meriluodon oma kuvaus takakannesta: "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti." Halloween-bonusta todenmukaisuudesta - totuus on aina tarua hirveämpää.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Kirja tulee korvista

Kirja-ala on ylikuumentunut. Ei tätä yksi bloggaaja enää hallitse omin voimin. Estääkseni kirjaähkyn ja Inahtajan katoamisen blogisfääristä vähin äänin, kuittaan ao. tekstillä kaiken, mikä käy nyt kuumana että saan rauhan lukea kirjoja lööppien sijaan:

1) Kansalliskirjailija Anna-Leena Härkönen. Aioin olla kommentoimatta Imagen kirjamessuille järjestämää äänestystä uudesta kansalliskirjailijasta, joksi valittiin Anna-Leena Härkönen, mutta luettuani Imagen artikkelin kommentoin sittenkin: miksipä ei, Härkönen yhtä hyvin kuin Hotakainen? Vaan Härkösen valintapa aiheutti suuttumuksen ja lööppeihin asti yltäneen kohun: en voi kuin ihailla Imagen kykyä nostattaa kirja puheenaiheeksi. Ehdotan aplodeja sekä Imagelle että Suomen kansalle, joka jaksaa vielä suuttua Aleksis Kiven ns. syrjäyttämisestä. Tapu tapu.

2) Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut. Syksyn kohukirja, jonka pitäisi löytyä jokaisen kirjabloggaajan yöpöydältä. Itse en tosin ole tajunnut, että pitäisi esittää lukeneensa jotain mitä ei ole lukenut (tietysti olen ollut monesti vain hiljaa tai mumissut jotain yhdentekevää, mutta kukapa ei?) - mutta kirja puolustaakin sitä, että kirjasta pitää voida keskustella lukematta ja olla silti ihan sivistynyt ihminen. En ole lukenut ko. kirjaa enkä aiokaan, ellei sitä tungeta postiluukusta - ja tässä sitä keskustellaan lukematta. MOT.

3) Marjo T. Nurminen: Tiedon tyttäret -tietokirja, josta Hesarissa on tänään koko sivun juttu ja ihan syystä. Upea kirja, vuoden lahjakirjojen ehdotonta eliittiä, joka makaa parhaillaan vieressäni sohvalla ja odottaa vuoroaan. Ei kiireiselle, mutta lahjaksi ja luku kerrallaan -projektiksi. Liian hyvä käsiteltäväksi pelkällä selailulla, joten palaan.

4) Kirjailija/kirjablogit. On niitä, paljon (kts. aiemmat keskustelut). Lisäsin pari suosikkeihin, aika kattava lista löytyy myös Parnasson saitilta. Jos menette vieraisiin, niin tulkaa takaisin, jooko?

5) Sofi Oksasen Puhdistus: Luen. Hitaasti. Palaan.

Rakkaat lukijat: alan katsoa telkkaria. Sieltä tulee Sinkkuäidille sulhanen.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Fedja-setä is back!

Seuraavalla kerralla kun matkustatte junalla, bussilla tai muulla julkisella välineellä, jossa voi lukea (toim huom: ekologista propagandaa) ostakaa vaihteen vuoksi R-kiskalta tai vastaavalta KirjaIN-kirjallisuuslehti. Se on aika hauska. Kevyempi kuin Parnasso, mutta perusteellisempi kuin - ööh, mikä, ei Suomessa ole kirjallisuuden aikakauslehtiä. :-/

Lehden uusimmasta numerosta bongasinkin yhden blogattavan aiheen: Fedja-setä is back! Tai ei kai se koskaan ollutkaan poissa, mutta nyt on julkaistu sekä ennen suomentamaton Fedja-setä ja kummitus että Hannu Mäkelän elämäkerrallinen teos Eduard Uspenskista (Eetu: Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan).

Mekkaloin kerran Fedja-sedän mahtavuudesta yhdelle saman ikäiselle ystävälle, joka oli ihan että kuka Fedja? Apua!? Fedja-setä on ykkönen! Jos teille muille 70-luvulla syntyneille ei ole luettu Fedja-setä, kissa ja koira -teosta niin hankkikaa se nyt äkkiä, hyvät ihmiset. Itsellenne tai seuraaville polville.

Valistettakoon vielä, että E. Uspenski on Venäjän suosituin lastenkirjailija, joka oli Neuvostoliiton aikana julkaisukiellossakin 10 vuotta epäisänmaallisuutensa takia. Näin aikuisena voisi jälkiviisastella, että rivien välissä taisi olla aika paljon suuren ja mahtavan kritiikkiä lastenkirjallisuuden muodossa; samapa tuo, kirja nauratti sekä lasta että vanhempia. Jos tänne on eksynyt 80-luvulla syntyneitä tms, niin juu: Ina-täti on elänyt Neuvostoliiton aikaan ja ostanut markoilla ja penneillä nallekarkkeja maitokaupasta. Että semmosta.

Seuraa vielä kirjallista leuhkintaa sekä snobbailua: olen kerran tavannut Uspenskin! Hän ei oikein osaa englantia, enkä minä venäjää joten kommunikaatio jäi vähän ohueksi. Mutta hänen intelligentsiansa loisti kielirajojen ylikin! Suuri ja mahtava Uspenski! Eläköön Fedja-setä! Eläköön!

maanantai 27. lokakuuta 2008

Kauhajoen runot

Kuten aiemmin kerroin, kirjamessujen suurin herätys ei liittynyt mihinkään tajuntaa räjäyttävään lavaesiintymiseen, kirjailijakohtaamiseen tai antikvaarisen harvinaisuuden löytämiseen, vaan pieneen ja ilmaiseen omakustanteeseen, jonka karu nimi on Kauhajoen runot (viitaten Kauhajoen koulusurmaan).

Jostain syystä tämä 18 sivuinen ulkoasultaan vaatimaton vihko kolahti ilmiönä niin, että asiaa piti oikein miettiä useampi päivä.

Eli mitä että?

Sain vihon Juri Nummelinilta, joka on painattanut runot min dikt -runoblogistaan. Ensinnäkin pidin runoista. Toiseksi pidin vihon koruttomuudesta. Tuntuisi roisilta ostaa runoja Kauhajoen tragediasta. Sen sijaan niiden lukeminen näin, puolivahingossa oli huomattavasti vaikuttavampaa. Vihon lopussa on lyhyt essee, jossa Juri itse kiteyttää asian: "Ajatuksen muodostaminen tällaisista tapahtumista vain vaikuttaa banaalilta." Vielä banaalimmalta tuntuisi ostaa ko. ajatuksia.

Kokonaisuudelle tekee vääryyttä poimia esiin vain jotain runoja, mutta poimin silti:

on erhe ajatella maailmaa elokuvana,
tulivoiman todistus ei kelpuuta
pääsemään pois
eilinen on öykkäri,
odotahan vain, huominen saa sinut kiinni

Kauhajoen jälkeiset tunnelmat on mielestäni hienosti tiivistetty kahteen lauseeseen:

ollaan elossa, istutaan
oven karmit on tehty kiinnipitämistä varten

Ei Kauhajoesta tosiaan paljon enempää osaa sanoa, koko tapahtuma jättää aika sanattomaksi. Eikä kai runoblogeistakaan, mutta varmaa on ainakin se, että runous on jo alkanut elää netissä omaa elämäänsä; epäkaupalliset (taide)muodot löytävät netistä itse asiassa aika kiinnostavan levityskanavan - esim. Milla Palojoen kiroileva siili, josta sittemmin on tullut kaupallinenkin menestys.

Jos haluaisi heittäytyä juhlalliseksi, voisi sanoa, että olemme Suuren Murroksen kynnyksellä. Mutta koska pitäisi jotenkin visioida ja tietää täsmälleen minkälaisen Murroksen, en sano - en tiedä. Aion seurata ja ihmetellä. ;)

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni

Summa summarum: Onpa pieni kirja! Mutta jo kansikuva naurattaa ihan sikana ja kyllä; jos Kohelo ei ole Hotakainen niin ainakin joku on onnistunut olemaan hotakaisempi kuin hotakainen itse. Vuoden hauskin kirja so far, mutta vitsi saattaa mennä ohi, jos et ole lukenut Coelhoa tai vastaavaa. Jos nyt ihmettelet, että mikä h--vetin Kohelo, niin lue aiemmat tekstit aiheesta ensin.

Arvio: Naurattaa. Tolkuttomasti. Jos tykkäät Hotakaisesta, suosittelen ehdottomasti. Jos et tiedä, tykkäätkö Hotakaisesta, suosittelen ehdottomasti - tämän jälkeen tiedät. Jos palvot Coelhoa ja muuta mystiikkakirjallisuutta mutta et omista huumorintajua, en suosittele. Tosin silloin herää myös kysymys, miten olet päätynyt tähän blogiin ja miksi jatkat lukemista mutta ei se mitään; kaikenlaiset lukijat ovat tervetulleita.

Arvio lipsahti lapasesta, mutta niin lipsahtaa Kohelokin. Kirja on pieni ja lyhyt, yhdessä illassa luettavissa ja hyvä niin: vitsi ei kantaisi kovin paljon pidemmälle. Mitään järkeä kirjassa ei ole: se on totaalista tajunnanvirtaa ristijärveläisen metsurin matkasta Suureksi Ajattelijaksi Laman Dalain, Geldofin Bobin ja kump jalanjäljissä. Eniten ilahduttaa mystiikkakirjojen taitava tyylillinen imitointi hienosti ylilyödyillä aforismeilla - kirja ei ole oikeastaan minkäänlainen romaani, vaan Koheloa jäljitelläkseni enemmänkin kielellinen ilotulitus ja aikamme totalitäärinen peilikuva. Tai kuten takakansiteksti sanoo: "Rajova rikkova teos on samaan aikaan sekä Graalin malja että iso tuoppi."

Näyte Kohelon aforismeista niin saatte kiinni tyylilajista:

Kuljin, etsin, löysin ja kadotin.
Tyhjäksi tulin. Ja täytyin.
Sydämeni tunsi, mutta silmäni eivät nähneet.
Vaihdoin vasemman linssin voimakkuuksia.
Nyt näin.
Olin vaeltanut väärin, vain itseäni varten,
siksi olin ryssinyt reitin.
Paula oli odottanut minua
Pallastunturin baarissa rapiat nelisen tuntia.

Oman arvionsa ansaitsisivat Kohelon lukujen otsikot, esim. Puutarha on minuutemme lannoitettu versio. Huumori on hankala laji, koska jokaisella on mielestään paras ja laadukkain huumorintaju: voin kuvitella, että monista tämä on myös vain tyhmää eikä erityisen hauskaa. Mutta upposi Inahtajaan.

Mielestäni tämä ansaitsisi Finlandia-ehdokkuuden, koska en ole aikoihin hihittänyt mistään kirjasta ääneen vedet silmissä ja kirjallisuuden onnistunut karrikointi on muutenkin haastava ja harvoin nähty taitolaji. Saatan olla mielipiteeni kanssa melkoisen yksin.

Kenelle: Kaikille Cohelonsa lukeneille tai niille, jotka eivät ole lukeneet mutta tietävät mistä on kyse. Tai diggaavat Hotakaisesta muuten vaan (vaikka tämä ei olisikaan Hotakainen, siis - vähänkö muuten oikeaa kirjoittajaa harmittaisi siinä tapauksessa kaiken maineen ja kunnian meneminen ihan väärälle metsurille!)

Jälkimaku: Tirsk! Hihi. Hi.

Alkulause: Synnyin köyhyyteen Suomen saloilla kauan, kauan sitten.

Starat: 5. Kyllä. Väitän tätä tulevaksi klassikoksi, jälkipolvet todistakoot erheeni ja haudatkoot mukanaan.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Valoa kirjalle

Olen nähnyt valon. Helsingin kirjamessuilla, kyllä!

Valo on kirja-alan tulevaisuus, joka piilee - yllätys yllätys - blogeissa. Sain tästä lukuisia esimerkkejä messuilla erityisesti sarjakuvan ja runouden osalta, niistä linkkejä ja lisäinfoa vähän myöhemmin. Tajusin (varmaankin jälkijättöisesti), että sähköinen kirja on SO 80's - siis jo ennen tulemistaan.

Miksi: koska valtaosa kokeellisesta ja uudesta underground-kirjallisuudesta ja taiteesta on jo siirtynyt nettiin. Kirjan tulevaisuus on siis pirstaleinen, kuten kaikki muukin (alan kuulostaa postmodernistilta): vanhat kunnon painetut kirjat säilyvät omassa roolissaan (niitä tarvitaan messuilla ja kirjahyllyissä, jotka kokevat vielä uuden tulemisen!), sähköinen kirja ottaa oman paikkansa mm. ammattilaisten ja meidän kirja-reliikkien käytössä ja netissä ja blogeissa virtaa ihan oma kokeellinen todellisuutensa, josta osa poimitaan painettuun tai sähköisen lukulaitteen muotoon, osa ei.

Kysymys kuuluu: miten paljon uudet nettisukupolvet edes kaipaavat sähköisen kirjan lukulaitetta? Mikseivät he lukisi kaiken saman tien netistä kun siellä elävät kuitenkin elämästään 80 % muutenkin?

Tätä kaikkeahan on jo puhuttu aiemmin, mutta itselleni asia kirjastui ja konkretisoitui vasta eilen - reliikki kun olen.

Jos olette messuilla tänään, tsekatkaa klo 14 esikoiskirjailijat Aleksis Kivessä - kiinnostavaa kamaa ja merkittävän paljon pieniä erikoiskustantajia!

Palaan todistusaineiston kera myöhemmin, nyt on kiire messuille. Olen muuten myös totaalisessa konkurssissa, en ole ikinä ostanut näin paljon kirjoja messuilta. :-/ Siitä kuuluu kiitos teille ja teidän hyville kirjavinkeille - tarvitsisin tosin kuukauden lukuloman, mutta tässä on nyt koko loppusyksyn hankinnat sitten plakkarissa...

perjantai 24. lokakuuta 2008

Kuuminta hottia!



Omg! (=oh my god)


Nyrok Dolls räjäytti kyllä kirjamessupankin. Aivan mahtava keikka! Huomaa kyllä, että ovat treenanneet tosissaan sitten viime vuoden keikan; tänä vuonna kuulemma peräti 4 kertaa! Seuraa hämäriä paparazzi-kännykkäkuvia (managerin luvalla, toki) sekä kuvaus Suomen kirjallisimmalta keikalta, että pääsette tunnelmaan:

Nyrok Dollsissa veivaavat siis Pasi Heikura, Juba Tuomola, Kjell Westö, Mauri Kunnas, Arto Nyberg (joka osaa soittaa myös huuliharppua!), Aku Syrjä (kyllä, Epuista), Reidar Palmgren (vieraileva stara) ja ainoana naisena Silja Sillanpää, josta miehille ei tarvitse sanoa muuta kuin ”katti matikainen” - ymmärtävät kuulemma (hot hot hot).

Viimeistään siinä vaiheessa kun Reidar Palmgren hyökkäsi lavalle heittämään ääricoolisti (ja paino nyt sanalla Coolisti) Smoke On the Waterin ja Kjell komppas taustalla, tämän kirjallisuustieteilijän polvet veti vatkulia, kuulkaas. Viis hunkseista, Nyrok Dolls rulaa!!

Ystävätär (historioitsija) siinä siunaamaan rillit huurussa (itse olin puhekyvytön, kerrankin): ”Pääsispä kerran elämässään Tavastian bäkkärille ja se ois tänään!!”
Nähtiin sitten bändin poikia baarissa myöhemmin ja avauduttiin parin siiderin rohkaisemana tästä bäkkäriasiasta, johon pojat: ”No siellä me istuttiin tuoremehujen kanssa ja odoteltiin josko faneja löytyis vaikka yksi kappale. Oisitte vaan tulleet ja työntäneet oven auki.”

Tämä, rakkaat ystävät, on humanismin historiaa.


Encore vedettiin jo ilman takkeja!


Ooh, Reidar!



Arto osaa laulaa!

torstai 23. lokakuuta 2008

Messuvinkki 2 (vai kolme..)

Pieni puheenvuoro kustantamoista: kirjamessujen virallisen ohjelman lisäksi kannattaa muistaa tsekata kustantamojen ja kirjakauppojen osastojen kirjailijahaastattelut, jos ei onnistu osumaan virallisen ohjelman puitteissa oman lempparikirjailijan esiintymiseen tai löydä häntä lavoilta muuten.

Kun tuli nyt mainostettua suuria ja kauniita, niin otetaan tasapuolisuuden vuoksi esiin myös pienkustantamot.

Itselleni yksi messujen tärkeistä missioista on ehdottomasti pienkustantamojen kirjabongailu: suurten kustantamojen kirjat näkyvät aika hyvin mediassa, mainoksissa ja kirjakaupoissa, mutta messut ovat usein ainoa paikka löytää vähemmän näkyvillä olevia kirjoja eli ns. underground-kamaa. ;) Ja underground on tässä sanottu siis hyvällä. Yksi tällainen bongauspaikka on pienkustantamojen yhteinen Maailman kirjat -osasto 6 d 61. (Kun olen ottanut tavaksi tämän oman lehmän esittelyn, niin mainittakoon, että itselläni ei ole tämän osaston kanssa mitään virallista tekemistä.)

Kohta pääsen huutelemasta täältä työpöydän takaa kentälle asti, tiukkaa ja suoraa raporttia tämän vuoden kirjamessuista luvassa myöhemmin!

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Takin kääntö ja kirjasto-inahdus

Muutin mieleni Paul Austerista. Enkä pelkästään tänään Hesarin Kirja-liitteessä olleen haastattelun takia. Sattumuksia Brooklynissä ON hyvä kirja. Vähän omituisen alun jälkeen se on tempaissut mukaansa; olen vasta puolivälissä, mutta pidän.

Nopealukuinen lentokonekirja se ei ole, vaan vaatii vähän aikaa ja keskittymiskykyä, vaikka on komediaksi luokiteltu. Auster on kirjallinen kirjailija: ts. kirjoittaa kirjoista ja kirjaihmisistä, mutta tässä teoksessa ei ole tekemällä tehtyä intellektualismia. Jos teillä on Kirja-liite, suosittelen lukemaan Austerin haastattelun siitä. Jos ei ole, niin lisävinkki tyylilajista: Auster vertaa kirjaa käsikirjoittamaansa Smoke-elokuvaan ja totta - kirjassa on samanlainen rennon tarinoinnin fiilis.

Tässä Hesari-keskeisyydessä ei muuten myöskään ole mitään omaa lehmää ojassa, mutta kiireinen ihminen ehtii lukea vain yhden sanomalehden päivässä ja muita lehtiä satunnaisesti, vaikka kovasti yritän - pahoittelut pk-seutukeskeisyydestä!

Siitä tulikin mieleeni: tiedättekö mikä asia Helsingissä ON tosi huonosti? No se keskustakirjasto. Sekä Turun uusi pääkirjasto että Tampereen Metso ovat mahtavia paikkoja ja nähtävyyksiä eikä meillä ole mitään vastaavaa! Aiheesta puhuu muuten Maija Berndtson kirjamessuilla lauantaina klo 17 Eino Leinossa ja tässä on oma lehmä ojassa: tunnen Maijan ja kannatan keskustakirjastoa. Pian.

Että tuli sekin sitten selväksi. ;)

Kirjabailut ja muita vinkkejä

Kirjamessuista vinkkaaminen on melkein toivoton tehtävä ohjelman paljouden takia: itse suosittelen go with the flow -tekniikkaa, eli vapaata kiertelyä ja haastatteluihin satunnaisesti osumista unohtamatta viinimessukierrosta sopivan yllätystutun seurassa.

Keskityn nyt enemmän iltaan ja viikonloppuun, koska valtaosa ei pääse päivisin paikalle:

Torstai-iltana on Kirjabailut Tavastialla klo 18.30 eteenpäin: tänä vuonna esiintymässä on Yölintu ja lämppärinä loistava Nyrok Dolls - kirjailijoista koottu bändi, joka esiintyy harvoin mutta huolella. Liput maksavat 15 euroa; kyseessä on enemmän alan ihmisten iltahäppeninki, mutta Nyrok Dollsin kerran nähneenä voin kyllä suositella keikkaa kaikille kirja-friikeille. Se on hulvaton.

Perjantai-iltapäivänä on sarjakuvaperjantai klo 16-19 Louhessa, esiintymässä mm. Fingerporin tekijä Pertti Jarla ja Milla Paloniemi.

Lauantai-päivänä on dekkarilauantai klo 10.30. - 15 Mika Waltarissa dekkarifaneille.

Elämänhallinnasta, onnesta ja elämän tarkoituksesta kiinnostuneille on vaihtoehtoisesti Katri Walassa klo 12-15.30. koottu kirjailijaesiintymisiä: klo 14.30 on Pirkko Lahden haastattelu Mielen määrin -teoksesta, sitä ennen kiinnostavan filosofi Johannes Ojansuun haastattelu Lankeemus -teoksesta (tulossa Inahdukseen..).

Lauantaihan on myös perinteinen lastenpäivä - lastenlava Z. Topeliuksella mm. Risto Räppääjä, Mauri Kunnas ja muumit lavalla klo 11 alkaen.

Sunnuntaina perhepäivä jatkuu: Katri Valassa perhe-elämän ilot ja murheet, teemoja poikien hyvinvoinnista eroasioihin ja alkoholiin sekä Merete Mazzarellan haastattelu.

Siinä sivussa on tietysti erinomaisen kiinnostavia kirjailijahaastatteluja ja vaikka mitä, mutta en uuvuta teitä tähän hätään enempää, jatkoa seuraa..

Voihan Coelho...

Täytyypä muidenkin lukijoiden iloksi jakaa tämä Håå Måilasen Kohelo-juttuun lisäämä linkki Coelhon kotisivuille:

http://www.paulocoelho.com.br/engl/

Krhm. Nyt on tosiaan kyllä luettava se Ohessa tilinumeroni... ;D

tiistai 21. lokakuuta 2008

Arno Kotro: musta morsian

Seuraa poliittisesti epäkorrekti tunnustus, joka saattaa viedä lopunkin arvovaltani kirjojen arvioijana. Pidän Arno Kotrosta. En tiedä, mitä Kotro on tehnyt medialle ansaitakseen niin nihkeää suhtautumista (paitsi tehnyt runoutta joka myy), mutta ei se mitään: en ole ainoa, joka pitää Kotron runoista.

Summa summarum: Ihanan synkkää lokakuurunoutta! Musta morsian on aika samaa kamaa kuin Sanovat sitä rakkaudeksi (joka on parempi), mutta erostoori on kerrottu nyt naisen näkökulmasta.

Arvio:
Pidän Kotron simppelistä pateettisuudesta. Olen aika huono lukemaan niitä nykyrunoja, joissa pitää miettiä 15 minuuttia ymmärtääkseen mistä runossa on ensinnäkin kyse ja seuraavat kaksi päivää avata metaforia, eikä siltikään ole täysin varma siitä mistä lopulta on kyse ja onko sillä jotain väliä. Sain siitä valitettavasti tarpeekseni opiskeluaikoina ja olen sittemmin pitänyt eniten proosarunoista, joita Kotrokin edustaa. Luen runoja lähinnä talvisin ja ääripateettisen itsesäälin vallassa, joten haluan niiltä suuria tunteita, ihailtavia oivalluksia ja mieluiten ymmärrettävästi ilmaistuna!

Se lajityypin puolustelusta. Valitettavasti Musta morsian toistaa turhan paljon edellistä kirjaa eikä naisen näkökulma ole ihan yhtä luonteva ja onnistunut. Runojen taso vaihtelee kovasti; osa tuntuu latteilta ja tylsiltä, jopa kömpelöiltä, osassa taas on kotromaista riemastuttavaa oivallusta ja ihmissuhdeironiaa. Teoksessa tarkastellaan hajonneen suhteen lisäksi suuren runoilijan juoppomyyttiä naisnäkökulmasta – jälleen palataan good old Penan jalanjäljille:


sinä et tule humalaan
sinä menet humalaan

siteeraat Pentti suurta

humala on paikka
sanot

vahvasti sanottu
ja
varmasti on

minä haluaisin tavata sinut
jossain muualla

Ehkä pidän Kotrosta siksi, että hän kulkee Penan sijaan yllättäen yhden suuren naisidolini, Märta Tikkasen kirjallisilla jalanjäljillä. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on tosin täysin voittamaton proosarunoteos tässä juoppo taiteilija -genressä, mutta Kotrossa on samaa henkeä – tosin meidän levottoman sukupolvemme teemoihin siirrettynä. Otanpa vielä yhden esimerkin, kun runoista kerran helposti voi:


lopulta sitten
puhuit perheestä lapsesta

vahinko kun et

perheestä joka me voitaisiin olla
lapsista joita saataisiin

puhuit lapsuudenkodistasi
lapsesta joka joskus olit

ehkä kaikki hyvin näin


ei sellaisesta isäksi josta ei aikuiseksi


vaikka meitä kun kuuntelee
tehtiin me
kaksi lasta


Kenelle: Eronneille ja karanneille. Lokakuusynkkyyttä hakeville.

Jälkimaku: Buaaaa!

Starat: 3,5. Jatko-osan makua.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Kirjamessuvinkkailu alkaa

Äh. Ei tällä kirjamessuviikolla ehdi lukea mitään eikä paljon kirjoittaakaan. Laitetaan siis messuvinkkejä ja muuta diibadaabaa sen sijaan - olkaa kärsivällisiä, messuilta kannan kuitenkin pelottavan pinon kirjoja kaamoslukemiseksi ja sitten taas arvioita pukkaa!

Helsingin kirjamessulehti on viimeinkin uudistettu, luojan kiitos. Lehti on painettu aikakauslehtimäiseen muotoon, jolloin massiivisesta ohjelmasta saa helpommin edes jonkun käsityksen. Lehti oli jaossa jo ainakin Stockalla; suosittelen tutustumista ennakkoon, jos haluaa poimia etukäteen jotain kohokohtia. Harmi kyllä, monet kiinnostavat haastattelut ja häppeningit ovat arkisin ja päivällä, mutta ohjelmasta ei ole kyllä pulaa viikonloppunakaan. Ohjelma löytyy tietysti myös netistä, mutta vähän vaikeammin hahmotettavassa muodossa.

Toinen lehtivinkki: kirjallisuuslehti Parnasso on viime vuosina uudistunut ja palannut lähemmäs meitä tavis-lukijoita. Skaala on aiempaa laajempi eli filosooffisen korkeakirjallisuusanalyysin lisäksi sieltä löytyy hyviä kirjailijahaastatteluja ja kirja-arvioita. Huomasin ilokseni, että Parnasson saa kirjamessuilta tilattua messuhintaan: vuoden tilaus 7 numeroa vain 32 euroa, mikä on imho ihan siedettävä hinta aika painavasta kulttuurilehdestä. Pitää korostaa, että en saa tästä mitään provikaa tai mitään muutakaan hyötyä; suosittelen vaan kirjafaneille loistavaa tilaisuutta tilata Parnasso olohuoneen pöydälle pönöttämään ystävien sanattoman kunnioituksen ansaitsemiseksi. Älkää nyt kuitenkaan tilatko tutustumatta, en ota vastuuta tästä suosituksesta...

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Pirkko Lahti: Mielen määrin

Jotain mätää Suomen maassa. Aselaki ja mielenterveystyön resurssit nyt ainakin. Huolestuneille opettajille, vanhemmille ja muille kansalaisille voin suositella jo nyt viikonloppuna aloittamaani Pirkko Lahden Mielen määrin -teosta.

Jos olisin julkkis ja pitäisi nimetä naistenlehdessä suomalainen vaikuttajanainen jota ihailen, se olisi Pirkko Lahti: Suomen mielenterveysseuran entinen johtaja, luennoitsija ja kerta kaikkiaan räväkkä, älykäs ja karismaattinen nainen, jolla on Mielipiteitä. Mielipiteiden lisäksi hänellä on kokemusta ja näkemystä mielenterveyteen liittyvistä monimutkaisista poliittisista mutta myös arjen tason asioista.

En ole riittävän pitkällä Mielen määrin -teoksessa voidakseni arvioida sen kokonaan, mutta ainakin kirja osui ikävä kyllä niin sanotusti ajan hermoon, tänäkin viikonloppuna.Teoksessa Lahti kertoo sekä omia aika hurjiakin kokemuksiaan vuosien varrelta ja analysoi melkein koko suomalaisen yhteiskunnan ja vähän muunkin maailman halki, poikki ja pinoon. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Olen tavannut Lahden työn kautta ja kuullut hänen luentojaan, siitä tämä Lahti-fanius. Äänestäisin hänet vaikka presidentiksi jos voisi. Valitettavasti kirja on aiheensa mukaan vähän asiallisempi eikä kirjoittajan karisma välity tekstiin samalla tavalla kuin live-esiintymisissä tapahtuu.

Suosittelen silti: en usko, että kenellekään nykytilannetta ihmettelevälle tekee pahaa lukea kokeneen ammattilaisen näkemyksiä siitä, mitä tälle yhteiskunnalle oikein on tapahtunut ja miksi. Ja mitä seuraavaksi?

perjantai 17. lokakuuta 2008

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Miksi muuten novelleja julkaistaan nykyään niin vähän? Nehän ovat loistavia kirjoja kaikkien kiireisten bussimatkoille tai väsyneen arki-illan pikalukemiseksi. Lisää novelleja! Toivoo Ina.

Summa summarum: Osaa se, novellitkin. En aio sortua enää ylisanoihin Itkosen kohdalla, vaan suhtaudun teokseen viileän analyyttisesti. Säästän vielä pari novellia viikonloppuun, mutta uskoisin saaneeni jo riittävän käsityksen.

Arvio: Ihana nimi novellikokoelmalle: Huolimattomia unelmia. Juuri niistä näissä tarinoissa on kyse. Hassua kyllä, Itkosen välillä vuolaskin kirjoitustyyli on mukautunut novelleihin uusiksi: kerronta on romaaneja tiivimpää ja ytimekkäämpää. Uutta on siirtyminen pari astetta äijäkirjallisuuden suuntaan: osasta novelleja tulee mieleen Antti Tuuri tai Petri Tamminen.

Itkosen kyky erilaisiin kertojiin ja näkökulmien uskottavaan vaihteluun korostuu hyvin novelleissa, joissa on uusia tyyli- ja kerrontakokeiluja: ei tule toistoa tai kyllästymistä, tunnetta siitä, että kerrotaan samaa tarina vähän eri tavalla uudestaan ja uudestaan. Tämä on hyvää suomalaista peruskirjallisuutta, ilman isoa kikkailua - Itkosen ei tarvitse enää todistaa mitään.

Kokoelmasta löytyy monenlaista pientä ja suurta stooria; omia lemppareitani olivat Fucking Thailand ja Ei minun elämäni. Toisista tarinoista pidin enemmän (toimittajan työn kuvauksessa Itkonen on mielestäni parhaimmillaan), toisista vähän vähemmän, mutta jokseenkin kiinnostavia ne olivat kaikki.

Kenelle: Jos olet tähän asti pelännyt ajan puutteessa Itkosen melko massiivisia romaaneja, aloita tästä. Jos olet Itkos-fani, luet nämä kuitenkin.

Jälkimaku: Keppanasta täyteläiseen punkkuun ja koko Suomi-kuva siltä väliltä.

Paras alkulause: Laivapoliisit tulivat sisään omalla avaimellaan.

Starat: Kokonaisuudelle 4-. Novellien taso vaihtelee välillä 3-4,5.

VITSI

Jumprahuiti! Kollega ilahdutti kertomalla perjantain kunniaksi keksimänsä vitsin:

- Mikä on täydellisen nettisensuurin määritelmä?
- Ei Inahdustakaan.

;D Olen erittäin otettu tästä kunniasta - taidanpa ottaa illalla yhden Itkosen novellin ja lasillisen punkkua ekan Inahdus-vitsin kunniaksi, ottakaa tekin (lasi punkkua ja hyvä kirja siis muuten vaan)!

Cheers!

torstai 16. lokakuuta 2008

Suttuinen kuvio

Ystävä kyseli mitä kirjapiireissä puhutaan Sariola/Sarkola -casesta. Joko en kuulu piireihin tai sitten kukaan ei kykene oikein sanomaan mitään pään puistelun lisäksi - tapaus ylittää kaiken ymmärryksen. (Kyseessä on siis kaksi rouvaa, joista toinen on kirjoittanut toisen dekkarit vuosien ajan ja sitten ovat anoneet apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä ja mahdollisesti jakaneet niitä iloisesti keskenään jollain kaavalla - toinen kiistää ja toinen myöntää ainakin jotain, mutta hullukaan ei ota tästä kyllä selvää ja nyt sitä puidaan oikeudessa).

Kysymys kuuluu but why? Ensinnäkin tämä rikkoo sen kultaisen säännön, että keskimäärin kirjailijat kirjoittavat enemmän maineen kuin rahan vuoksi. Nythän sen sijaan koko homma on tehty vain tienestimielessä ja mainekin meni ihan väärälle rouvalle - tämä nimensä kirjoille antanut Sariola on sattumoisin kuuluisan kirjailija-Sariolan leski, olisiko siinä nähty näppärää markkinointikikkaa. Sarkola (joka kirjat kirjoitti) sanoo saaneensa vaivanpalkkaa huikeat 3000 euroa vuodessa (!?) ja ryhtyneensä koko hommaan "pöljyyksissään" - no eipä käy kiistäminen.

Sariola sanoo osallistuneensa kirjojen ideointiin ja julkaisukuntoon saattamiseen ja olevansa siksi oikeutettu saatuihin apurahoihin. Jaa. Mikä tässä sitten on rikollista, ainahan ihmiset ovat yhdessä kirjoja ideoineet ja tehtailleetkin toisten nimissä ja puolesta? No se, että mm. kirjastoapurahoja on kuitattu 46 000 euroa pelkästään Sariolan nimissä ja unohdettu kertoa Sarkolan osuus kokonaan, huppista.

Molemmille dekkarirouville on nyt luettu syytteet törkeästä avustuspetoksesta: ystävyys meni, paha mieli.

Voi mahoton! Ei tähän nyt muuta keksi kuin että suttuinen kuvio, joka tapauksessa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Isät, lukekaa!

(Toim huom: tämä teksti sisältää kirjastojen piilomainontaa)

Pitääpä sohia yhtä kirja-alan ikuista itkuvirttä nimeltä pojat ja lukeminen.

Nythän on niin, että pojat eivät lue. Yleisesti ollaan kuitenkin sitä mieltä, että voisi olla hyödyllistä, että pojatkin lukisivat; jos ei muusta syystä, niin oman kielitajun kehittymisen takia. Tai siksi, että tulevaisuudessakin olisi tarjolla hyvää mieskirjallisuutta.

Jostain kuulin sitten senkin, että isän malli kannustaisi poikia eniten lukemaan. Siis joko se, että isä ylipäänsä lukee kirjoja tai vielä mieluummin lukee niitä lapselleen. Oisko näin? Oma isäni luki minulle aikoinaan mm. sotakirjallisuutta iltalukemisena - hänellä ei ollut poikia eikä minulla nukahtamisongelmia. Silti muistan ne iltalukemiset lapsuudestani elävästi ja nostalgisesti; kuvastaako tämä ankeaa lapsuutta vai sitä, mikä on lasten käsitys laatuajasta?

En silti tiedä, onko tämä oikeasti sukupuolikysymys ja onko väliä sillä kuka lukee ja mitä - mutuna tuntuisi siltä, että ylipäänsä perheen lukuharrastus ja kirjojen olemassa oleminen vaikuttaa asiaan ratkaisevasti (ovat ne sitten omia tai kirjaston kirjoja - sieltäkin saa edelleen kirjoja, vink vink ;). Toinen hankala kysymys on se, mitä sellaista pojille tarjoaisi luettavaksi, joka voittaa tietokoneen, Harry Pottereiden lisäksi? Tässäkin voisi kirjastontädistä olla apua (vink vink). Tai äidinkielen opesta.

Omaa kokemusta ei asiasta juurikaan ole yhtä läheistä ja ihanaa murkkupoikaa lukuunottamatta - sitä kautta olen nähnyt, miten helposti kisa päättyy tietokone 6 - kirjat 0 -tilanteeseen vanhempien ja koko suvun aktiivisesta ja yritteliäästä lukukannustuksesta huolimatta.

Eikä tästä voi lapsia syyttää: aika helposti itsekin meinaa päätyä tv 6 - kirjat 0 -tilanteeseen sohvalle. Ehkä se riittää, että ne lukevat jotain, joskus. Jonain päivänä sitten enemmän.

Isät, lukekaa?

Paul Auster: Illuusioiden kirja

Aloitin monien ja erityisesti äitini kehuman Paul Austerin uutuuden Sattumuksia Brooklynissä. Sitten sainkin Itkosen novellit, joten sori Paul; joudut hetkeksi hyllyyn Itkosen tieltä. Alla kuitenkin epäselkeää ja asenteellista arviota Austerin Illuusioiden kirjasta, jonka luin kesälomalla.

Summa summarum: Varsinainen lomakirja. Miehen koko perhe kuolee lento-onnettomuudessa ja loppukirja menee tämän ja muutaman muun onnettoman kohtalon setvimiseen. Hyvä kirja sinänsä, mutta vaatii aikaa ja voimia.

Arvio:
Auster-ilmiössä on jotain joka mättää, sanottakoon se suoraan heti alkuun. Illuusioiden kirja oli hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu, jännä ja omaperäinen tarina. Samaa voisi sanoa Austerin vaimon Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -teoksesta, jota luin talvella puoleen väliin kunnes luovutin ja lainasin sen jonnekin (muuten hyvä kirja kaatui liian pitkiin taideteosten ja -näyttelyiden kuvailuun: haluan taiteen taiteena ja kirjat kirjoina, kiitos).

En suostu tunnustamaan jenkki-angstia tässä kohtaa – pidän monista jenkkikirjailijoista ja siellä tehdään paljon Suuria Tarinoita (tosin pidän enemmän kanadalaisista naiskirjailijoista). Austerin ja erityisesti Hustvedtin kohdalla tulee silti sellainen olo, että amerikkalaiset intellektuellit haluavat tehdä eurooppalaista korkeakirjallisuutta.

Se ei luultavasti pidä paikkaansa, mutta olisiko amerikkalaisissa intellektuelleissa jotain vähän itsetietoista ja tosikkomaista, tai ainakin ao. pariskunnassa? Vai onko joku tuotantokoneisto päässyt hiomaan heidän teoksiaan liian pitkälle ja vienyt hajua ja makua mukanaan, en tiedä.

Joka tapauksessa Austerin kohdalla pitkästyn ajoittain; tulee tunne, että kaikki on kohdallaan ja taitavaa, mutta onko tässä nyt mitään uutta. Ei oikeastaan. Illuusioiden kirja imaisee kyllä mukaansa, mutta tyyli on ehkä vähän liiankin hiottua ja yllätyksetöntä. Haukotus.

Ehkä Sattumuksia Brooklynissä yllättää vielä, annan Paulille uuden tilaisuuden (Juhan jälkeen tietenkin).

Kenelle: En oikein tiedä. Äitini pitää Austerista. Samoin kuin varmaan sata miljoonaa muutakin lukijaa.

Jälkimaku: Jaha. Loppuihan se lopulta.



Alkulause: Kaikki luulivat Hector Mannin kuolleen.

Starat: 3. Lagom.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Variksesta Penaan

Suomen kirjailijaliittoon saatiin jo 111 vuoden jälkeen ensimmäinen naispuheenjohtaja: Tuula-Liina Varis. Grattis!

Olen lukenut Varikselta vain yhden teoksen, harmillista kyllä: Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka kertoo elämästä Pentti Saarikosken kanssa. Luin kirjan about 10 vuotta sitten, joten en uskalla lähteä enää sen syvempään jälkianalyysiin, mutta muistan, että kirja oli mielettömän hyvä, kiinnostava ja vähän järkyttäväkin; taiteilija-avioliittokuvaukset tuppaavat olemaan... Saattaa johtua siitäkin, että olin käynyt silloin yliopistolla luentosarjan Pentti Saarikoskesta ja kaikki kunnia legendaariselle opettaja Hannu Riikoselle, mutta jotenkin Penasta sai pikkusen erilaisen kuvan luennoilla ja Variksen kirjassa. ;D

Uskallan kuitenkin jälkisuositella Variksen kirjaa edelleen. Illalla muuten julkistetaan Booker-palkinto - tällä viikolla on myös Frankfurtin kirjamessut, joista odotan kollegoiden raportteja suuren maailman kuvioista. Sitten voikin alkaa jännittää Finlandia-palkintoehdokkaita ja ihmetellä jälleen kerran, onko kirja-alalla ihan kaiken pakko ajoittua syksyyn, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Summa summarum: Hirveä nimi, loistava kirja. Kiinalainen nainen törmää Lontoossa länsimaiseen kulttuuriin ja mieheen – riemastuttava, ajankohtainen ja ajattelemaan pakottava kirja; yksi vaikuttavimpia ja omaperäisimpiä pitkään aikaan.

Arvio:
Ensireaktio on tyrmistys: siis mitä tää nyt on – onko tämä KOKO kirja kirjoitettu tällaisella aasialaisella hoono soomella?? Hirveetä, eihän tätä nyt kestä lukea.

Kestää kuitenkin. Jos pääsee alusta eteenpäin, kieli paranee teoksen edetessä, ja outoa kyllä kieleen jopa tottuu. Ovelaa sinänsä: kielipuolisuus pakottaa lukijan ottamaan etäisyyttä omaan äidinkieleen ja samastumaan edes yhden liikahduksen verran ulkomaalaisiin ja maahanmuuttajiin.

Kielierot konkretisoivat muutenkin kulttuurishokkia ja länsimaisen ja itämaisen ajattelutavan eroa: ”Rouva Margaret kertoo myöhemmin, että verbi vaikein asia meille itämaan ihmisille. Ei ”vaikea”, se ”mahdoton”! Minä ei ymmärrä, miten se verbi aina muuttumassa.”

Eipä ole aiemmin tullut sekään mieleen, että kiinalaisen mielestä englanti ja muut länsimaiset kielet ovat laiskojen kieltä, kun kirjoitusmerkkejä on niin säälittävän vähän.

Kirja on yhtä aikaa hillittömän hauska ja järkyttävä, molempia vuorotellen. Alkuun käsitellään ulkoisia shokkeja: yksinäisyyttä, käytössääntöjä, englantilaista ruokaa ja säätä, jotka ovat joskus aika shokkeja suomalaisellekin.

Vähitellen tarina alkaa painottua parisuhdekuvaukseen – ja kas kummaa, asetelmat alkavatkin tuntua yhä tutummilta ja traagisemmilta.

Kirja asettaa erikoiseen valoon länsimaiset itsenäiset, riippumattomat ihmissuhteet, joissa jokaisella on oltava oma elämä, lapsillakin. Perhe- ja sukuyhteisöt ovat kadonneet, mutta ei se mitään; mulla on mun lomat ja mun harrastukset ja mun ystävät ja mun duuni eikä mun suhde tai lapset saa niitä pilata. Kiinalaisnainen ei tätä ymmärrä. Hän luulee, että kun yhteen on menty niin yhdessä ollaan 24/7. Tulee mieleen, miksi ei? Missä määrin olemme itse kukin länsimaisen ”itse-kulttuurin” uhreja ja kuka siitä hyötyy eniten?

Kiinalaisen naisen identiteetin muutos ja sopeutuminen länsimaiseen kulttuuriin alkaa jopa tuntua pahalta. Länsimaisella itsenäisyydellä ja omalla elämällä on ikävä hinta.

Ymmärrätte: kirja, joka saa inahtajan saarnaamaan näin paatoksella on tsekkaamisen väärti.

Kenelle: Kaikille, joita kiinnostaa myös joku muu kuin minä itse.

Jälkimaku: Free your mind.

Alkulause: Anteksi paha englanti.

Starat: 4. Kääntäjälle 5, uskomaton suoritus.

Sinkkuelämää saudiarabialaisittain

Niin paljon kirjoja - niin vähän aikaa! Tästä syystä aion jatkossa myös inahdella uutuuksista, joita en ole vielä ehtinyt lukea, jos joku muu vaikka olisi: nyt on ilmestynyt todella eksoottinen esikoinen nimeltä "Riadin tytöt", eli sinkkuelämää saudiarabialaisittain!? Ylen kulttuurisivuilla ei anneta juurikaan krediittiä kaunokirjallisista ansioista, mutta teos aiheutti tietysti sensaation muuten vaan ja ravisteli koko arabialaisen kirjallisuuden kenttää keveydellään (!?). Mielenkiintoista, että vaihteeksi kuvataan arabinaisten elämisen sietämätöntä keveyttä ja normaalia arkea sosiaalisten rajoitusten puitteissa.

Kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu ikään kuin blogiksi - kerta kaikkiaan trendien aallon harjalla ollaan siis! ;) Kirjoittaja on 26-vuotias Rajaa Alsanea, joka on saanut kirjasta asiaankuuluvasti sekä kiitosta että uhkailua.

Toisesta etnisestä kirjasta tulee myös arvio lähiaikoina: sattuu olemaan syksyn parhaita kirjoja, joten sitä joutuu vähän hiomaan, että saa lukijat vakuuttuneiksi.

Hesan kirjamessut alkavat jo ensi viikolla, kääk - elämme alan ihmisille vuoden haastavimpia aikoja, joten kiitos ja anteeks kirjoitusvirheistä ja arvioiden hitaudesta!

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Videotykki vs. kirjahylly

Tuttu huomautti jokin aika sitten, että kirjahyllyt ovat kadonneet kodeista. Tai ainakin nuorten kodeista ja olohuoneista. Totta, kirjat siirtyvät pikkuhiljaa makuuhuoneisiin ja ties mihin kaappeihin piiloon massiivisten viihdekeskusten tieltä kadotakseen ehkä vähitellen kodeista kokonaan. Osoitin äänekästä paheksuntaa epäkulturellin aikamme sisustustrendejä kohtaan - ylpeys kävi lankeemuksen edellä.

Olen tässä viettänyt muuttoviikonloppua ja ihmetellyt kirjalaatikoita pakatessa ja roudatessa, että onko kirjoja ihan pakko olla ihan näin paljon (ja haalia vielä koko ajan lisää). Eikä siinä vielä kaikki. Alettiin mittailla kirjahyllyjen paikkoja, ja koska kirjahyllyjä on pakko hankkia lisää, en tosiaan enää tiedä mihin ne tungetaan. Reklamoin ensin videotykistä - kuvahan vie olohuoneesta puoli seinää. Eilen illalla katselin kotielokuvateatterissa hyvää leffaa skumppalasi kädessä ja totesin, että jees jees, videotykki saa jäädä. Häpeän itseäni, mutta pidän myös elokuvista!!

Tuli siinä sivussa sekin epäortodoksinen ajatus mieleen, että sähköisellä kirjalla ON etunsa. Älkää ymmärtäkö väärin: olen tietenkin niitä ihmisiä, joiden hyvinvoinnille on välttämätöntä elää kirjojen keskellä. Niitä pitää olla ja niitä pitää omistaa, niitä pitää hypistellä ja kasata sängyn viereen keoiksi. Mutta silti: jos olen ihan rehellinen, kolmasosan kirjoistani olisin voinut ihan hyvin hankkia sähköisesti - esim. melkein kaikki pokkarit.

Yritin töissä käyttää demoksi hankittua sähköisen kirjan lukulaitetta; en osannut, mutta ei se mitään, ei siihen ole saatu ladattua juuri mistään sisältöäkään. Silti on päivänselvää, että se tulee ja pian - mitä jenkit edellä, sitä Eurooppa perässä. Sähköinen kirja voi itse asiassa lopulta nostaa oikean painetun kirjan entistä suurempaan arvoon, kalliiksi statusesineeksi, joka laitetaan ylpeästi olohuoneen paraatipaikalle vitriineihin esittelyyn - "meillä on hei varaa kirjoihin!"

Tai sitten ne vähät jäljellä olevat kirjat piilotetaan kaappeihin ja komeroihin, häpeämään reliikkiyttään - ehkä meidän tabuttomassa tulevaisuudessamme onkin uusi alakulttuuri "kaappikirjanrakastajat"??

Kirjahyllyt laitettiin makuuhuoneeseen.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Hilkka Olkinuora: Elä ihmeessä! Kirja naiselle.

Kaiken elämäntapaopas-kritiikin keskellä on syytä esitellä yksi syksyn ehdoton piristys. Harvemmin näitä itse luen, mutta onneksi luin tämän. Loistava lahjakirja äidille, siskolle tai kelle vaan kiireiselle.

Summa summarum: Isoäitifilosofiaa. Tämä on ehdottomasti naisenergiaa, mutta vanhemman naisen rauhoittavalla viisaudella, jossa nuoruuden pahin feministiuho on kohdannut arkotodellisuuden ja oppinut elämään sen kanssa. Jos koet ettet sinä tai aika riitä, lue tämä. Jos isoäitisi vielä elää, voit toisaalta yhtä hyvin jutella hänen kanssaan about life, universe and everything. Hän tietää.

Arvio:
Epäilytti. Mikäs tämä Olkinuora nyt taas onkaan, jaa – pastori? Hmm. Onkohan tämä nyt taas jotain ylioptimistista rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi -syyllistystä. Ei niitä jaksa aina rakastaa. Itseään vielä vähemmän.

Sepä se. Siinä Olkinuoran sanoma. Kerrankin pappi, joka tajuaa jotain tämänpuoleisesta elämästä ja osaa kertoa siitä hyvin, yksinkertaisesti ja osuvasti. Ilman saarnaa, mutta armolla.

Olkinuora käsittelee naisen elämän eri teemoja ja onnistuu puhumaan kaiken ikäisille naisille. Teemat on jaettu viikonpäiviin: liikkeelle lähdetään minästä ja itsetunnosta, käsitellään ruumis, rakkaus ja perhe, päästään suorittamisen, pelon, syyllisyyden ja masennuksen kautta työhön, tehokkuuteen ja ajansyöjiin ja lopulta pysähtymiseen, matkaan, ystäviin ja armoon.

Rankkoja aiheita, välillä rankkaa lukeakin, mutta silti lohdullista ja piristävää. Jos en vihaisi sanaa ”voimaannuttava”, käyttäisin sitä tässä yhteydessä. Sopii loistavasti yöpöydälle luettavaksi luku kerrallaan silloin, kun aika ei riitä mihinkään ja olet olemassa vain muita varten.
Pidän myös kovasti Olkinuoran yksinkertaisesta ja osuvasta kirjoitustyylistä ja kielikuvista, esimerkki ekasta luvusta: ”Suorittaudut sellaiseksi, miksi luulet sinua toivottavan. Kaikki ei ole koskaan hyvin. Olet elämän sovituskopissa koko ikäsi.”

Toinen lainaus: "Työnantajasi ei hautaasi haravoi. Silti perhe, suomalaisen ykkösaarre, jää aina kakkoseksi. Miksi annat periksi?"

Niinpä.

Kenelle: Isoäidittömille. Kiireisille. Meille kaikille.

Alkulause: Mitä pidät itsestäsi?

Jälkimaku: Siskot, kaikki ulos sovituskopista ja elämään! ;)

Starat: 4.