tiistai 28. huhtikuuta 2009

Riku is back

Lukupiirissä kyseltiin, miten ehdin lukea kaiken sen minkä luen (ja itse asiassa myös kaiken sen, mistä en täällä asti raportoi). Vastaus: en aina ehdikään. Berliininpoppeleiden jälkeen elämässäni on vallinnut hyvän kirjan mentävä aukko - usein loistokirjan jälkeen mikään ei tunnu vähään aikaan oikein miltään ja viikonloppuna jäi parikin kirjaa alkumetreille.

Mutta kas! Arvatkaa kuka palasi elämääni keskelle tätä tyhjiötä - tilaamatta ja pyytämättä! No tietysti Riku Korhonen, jonka Hyvästi tytöt -uutuuden kollega toi ystävällisesti pöydälleni. ;)Odotukset ovat korkealla, sillä ennakko-oletukseni on, että pidän Korhosen kirjoitustavasta tiiviinä kertomuksina vuolasta Lääkäriromaania enemmän. Hyvästi tytöt -takakansi lupaa, että kirja on kunnianosoitus sille, mikä miehen elämässä on kauneinta ja katoavaisinta eli tytöille; no katsotaan tuleeko ihastus vai ikäkriisi.

Ystävä kyseli, olenko perehtynyt Bookcrossingiin. Jouduinpa myöntämään, että nyt on löydetty kirjailmiö, josta ei ole hajuakaan - kyseessä on kirjojen vapautusliike. ;D Ihmiset jättävät kerran luetut kirjat johonkin sopivaan paikkaan muiden luettavaksi tai rekisteröityvät peräti netissä ja seuraavat kirjan liikkeitä maailmalla sitä kautta.

Aika mainio idea! Itse toteutan tosin bookcrossingia lainaamalla ystäville kirjoja merkkaamatta niitä ylös - kätevä tapa saada lisää hyllytilaa. ;)

Samaa ideaahan oli pokkarikiertokirjeessä, joka tosin kaatui omaan mahdottomuuteensa. Entä jos yhdistäisi nämä kaksi ja perustaisi uuden aktivistiliikkeen, joka alkaisi pudottaa tuntemattomien ihmisten postiluukuista pokkareita? Hmm?

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Richard David Precht: Montako minua on?




Palatakseni Uomo Universaleen: lupasin kertoa teille lisää tämän kevään in-filosofista Richard David Prechtistä, joka kävi viime viikolla Montako minua on ? -teoksensa suomennoksen julkkareissa.



Istuin yhden illan Prechtin seurueessa enkä odotuksistani huolimatta saanut vastausta siihen kuka olen, miksi ja kuinka. Höh! Sain kuitenkin kuulla monta muuta kiinnostavaa debattia, josta jokainen filosofiaa koskenut meni aika pahasti yli käsityskyvyn, vaikka kuvittelin filosofiaakin jonkun verran lukeneeni. Eivät Aristoteles, Platon tai edes good old Kristeva näemmä näissä piireissä paljon auta. Onneksi mentiin maallisempiinkin asioihin kuten uskontoon, DDR:ään, ympäristösuojeluun ja Suomen natsi-suhteisiin - varsin valaiseva ilta kaiken kaikkiaan!

Entä onko Precht itse Uomo Universale? Savolainen vastaus: suattaapi olla vaan suattaapi olla olemattannii. Ainakin hänellä on kaikki tarvittavat ominaisuudet: nopea äly, taitava supliikki, mieletön yleissivistys ja lukeneisuus sekä hillitön kiinnostus kaikkea ympärillä olevaa kohtaan - jopa suomalaista jalkapalloa. Kaiken kaikkiaan siis hauska ja vaikuttava tapaus, mutta silti välitön; vaikka Precht on kotimaassaan superjulkkis ja poppis ja myynyt ainakin 750 000 kirjaa, hän suhtautui itseensä sopivan kevyesti ja ilman diivailua. Tämähän aina ilahduttaa suomalaista!

Entäs se kirja? "Montako minua on? Matkoja filosofiaan" on juuri sitä, mitä lupaa: matkoja filosofiaan. Erilaista teoksessa on vahva painotus aivotutkimukseen ja muutenkin biologiaan. Precht kertoi kirjoittaneensa teoksen alunperin lapsipuolilleen ja tämä selittää teoksen sopivan yleistajuisen ja välillä kevyenkin tyylin. Jos kotonasi sattuu asumaan angstinen teini, joka lukee nuoren Wertherin kärsimyksiä, vihaa universumia ja ihailee saksalaisia filosofeja, osta hänelle tämä!

Aivotutkimuksen jälkeen teoksessa siirrytään myös aitoon moraalifilosofiseen pohdintaan: käsiteltyä tulevat mm. ympäristöetiikka, abortti ja eutanasia. Nykyisessä nopean median ja vielä nopeampien totuuksien maailmassa näiden asioiden perusteellinen pohdinta tekee välillä itsekullekin aika hyvää. Tuli mietittyä, olenko miettinyt miksi olen tästä asiasta tätä mieltä vai olenko? Jos, niin kenen mielipiteeseen mielipiteeni perustuu?

Lisäksi kirja tarjoaa hyvän kertauksen monista filosofeista ja tiedemiehistä: aivotutkimusosiosta totesin itse tankanneeni Tiede-lehdet sen verran hyvin, ettei siinä ollut paljonkaan uutta. Luonnontieteilijät kärsivät luultavasti biologian popularisoinnista ja yksinkertaistuksista aika pahasti, mutta hypätkää seuraavaan osioon.

Koska pidän aina kaikesta tieteen rajat ylittävästä, suosittelen. Koska pidän siitä, että vaikeat asiat (kuten saksalaiset filosofit) tehdään ymmärrettäväksi kaikelle kansalle, suosittelen. Koska Precht oli hauska heppu ja ihmiset lukevat aivan liian vähän filosofiaa tai mitään muutakaan pohdintaa vaativaa, suosittelen.

Tuli sekin mieleen, että jokaisessa työpaikassa pitäisi olla oma kiintiöfilosofi, joka ylittäisi osastojen väliset raja-aidat, pakottaisi ihmiset puhumaan toisilleen ja toisistaan, kysyisi jokaisen palaverin päätteeksi oletko aivan varma ja jos niin miksi, koska jo Wittgenstein oli toista mieltä ja vähintäänkin ravistelisi firman perinteistä pikkujouludynamiikkaa. Suosittelen!

Kenelle: Teineille tai muuten vaan kevyttä filosofian kertauskurssia ja pohdintaa kaipaaville.

Jälkimaku: Mutta missä ovat naiset?

Starat: 3,5. Paras filosofinen teos vähään aikaan.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit



Miksi hyville kirjoille annetaan huonoja nimiä? En olisi ikinä osannut tarttua tähänkään loistoteokseen ilman lukijoiden ja kollegoiden suosituksia. Ja kun takakannessa vielä lukee "Hurmaavan hauska ja koskettava perhedraama" niin olisin sen perusteella todennut ei kiitos. Kiitos siis kaikille sitkeille suosittelijoille!

Summa summarum: Norjalaisen Anne B. Ragden teos on osoitus siitä, että pitäisi lukea pohjoismaisia kirjailijoita enemmän. Berliininpoppeleissa koomaan vajonnut äiti kokoaa pitkästä aikaa yhteen suvun, jonka ei pitäisi olla yhdessä. Jännää, hauskaa ja osuvaa arjen kuvausta varustettuna sopivan erikoisilla persoonilla - kunnon lukuromaani väsyneille ja kiireisille, ja ehdottomasti äitienpäivälahjaksi!

Arvio: Eniten teoksessa viehättävät vinot henkilöt. On symppiksiä homoja ja erakoitunut hautausurakoitsija, maatilan vanhapoika ja eläinlääkärivanhapiika, omituinen äiti ja vielä kummallisempi isä. Ihmiset tempaisevat kirjassa mukaansa alusta asti. Sukusalaisuuksista vihjaillaan sen verran sopivin väliajoin, että lukija haluaa tietää, mitä näille omituisille tapauksille lopulta tapahtuu. Ja tapahtuuhan heille.

Takakannessa luvatusta hurmaavasta hauskuudesta en ole ihan varma: kirja ei varsinaisesti ole erityisen humoristinen, vaikka hymyilyttääkin. Huumori syntyy Ragden omintakeisesta tyylistä ja henkilöistä ja kuvailisin huumoria epämääräisesti jotenkin norjalaiseksi.

Kirja on yhtä aikaa surullinen ja positiivinen: Ragde onnistuu herättämään sympatiaa päähenkilöitä kohtaan, sillä jokainen keskeinen henkilö saa riittävästi omaa ääntä ja tilaa - lukija ymmärtää heitä ja heidän taustojaan. Samalla viehätyin peruskaupunkilaisena maaseudun ja sikatilan arjen kuvauksesta - jotenkin ihanan erilaista elämää.

Tiivistetysti voisi sanoa, että kirjassa on sekä tyyli, miljöö että henkilöt kohdillaan - mitä muuta voi hyvältä romaanilta vaatia? Nobeleja tällaisilla arki-romaaneilla ei tietenkään saada, mutta satoja tuhansia lukijoita onneksi kuitenkin.

Alkulause: Kun puhelin soi puoli yhdeltätoista sunnuntai-iltana, hän luonnollisesti tiesi mistä oli kyse.

Jälkimaku: Pitäiskö muuttaa maalle.

Kenelle: Luultavasti enemmän naisille, mutta ikään katsomatta. Kaikille, jotka kaipaavat hyvää ja mukaansa tempaavaa perusromaania.

Starat: Neljä.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Huumorinkukka äidille (äiti, älä lue tätä!)

Valo alkaa vaikuttaa ja bloggausvimma sen kun kiihtyy. Onneksi voitte lukea tai olla lukematta. ;)

Tuli työpöydälle pari vuotta myöhässä loistava äitienpäivävinkki erikoiskohderyhmälle: jos äitisi on vähän oudolla huumorintajulla varustettu kieli- ja kasvi-ihminen (kuten omani on - Olli-huumoristeja, kuten ehkä muistatte), osta hänelle perinteisen puutarhakirjan sijaan Napapaju.

Että mikä? Takakantta lainatakseni: "Herrojen sanaselityskerho sanoo kukkasin Sen, ja hyvin paljon muuta."



Esimerkkejä: "Napapaju, tanssilattialla loppuillasta hetken mielijohteesta esitetty taivutus, joka meni omasta mielestä ihan hyvin." ;D Been there, done that!



Toinen omakohtainen: "Miltonia, satojen vuosien ikäisen runouden aiheuttama ylevöitymisen ja erityisyyden tunne aloittelevassa kirjallisuudenopiskelijassa." Hihi.



Asialla on tuttuja kielimiehiä: Jaakko Heinimäki, Kaarlo Kalliala, Vesa Sisättö ja Tero Norkola. Varoitukset: suositellaan vain sanaselityshuumorin ystäville ja naisille, jotka kestävät äijähuumoria.

Äiti: kun luit tämän kuitenkin, niin koita esittää yllättynyttä äitienpäivänä, jooko?



Vinkki Hesalaisille

Hesarissa oli tänään koko sivun juttu lukijan jo aiemmin suosittelemasta Puolikas keltaista aurinkoa -romaanista, jutun lyhyt versio löytyy netistä. Pakko lukea!

Jos joku sattuu liikkumaan kaupungilla iltapäivällä, niin tänään kannattaa mennä Akateemisen kirjakaupan kohtauspaikalle, jossa on peräkkäin kaksi kiinnostavaa kansainvälistä staraa: klo 16 Heidi Hautala haastattelee eilen kehumaani filosofi Prechtiä (josta lisää myöhemmin, mutta suosittelen kuuntelemaan!) ja klo 16.30 nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie (em. Puolikas keltaista aurinkoa -kirjailija).

Ei ole varmaankaan toivoa ehtiä itse paikalle ellei tapahdu ihmeitä, mutta kirja tulee lukulistalle seuraavaksi!

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Uomo Universale saa paikan

Kävin Lapissa tuijottamassa tunturia ja rassaamassa korvien väliä - kannatti. Jänkhällä tuli mieleen, että modernissa maailmassa vallitsee vakava puutos.

Meiltä puuttuvat Uomo Universalet, nuo entisajan keksijäihmeet, jotka osasivat kaiken katedraalin rakentamisesta runojen ulkolausuntaan ja astronomiaan. Olen aina ollut häiriintynyt siitä, että nykytiede on liian edistynyttä ja eriytynyttä kenenkään hallittavaksi edes jotenkin: on erikoistuttava ja mielellään jo ala-asteella jos haluaa päästä elämässä minnekään. Itse tietäisin mieluummin kaikesta vähän, mihin tavoitteeseen olenkin menestyksellä pyrkinyt ja kadottanut matkalla mahdollisuuden tulla briljantiksi missään. ;)

Tästä seuraa myös tieteen ja taiteen alojen jumiutuminen. Kannatan kaikkia mahdollisia yliopistoja ja kouluja, joissa humanisteja kannustetaan opiskelemaan taloustieteitä ja itsensä myymistä bisnekselle, lääkäreitä lukemaan psykologiaa ja filosofiaa, kauppatieteilijöitä etiikkaa ja juristeja taidehistoriaa, esimerkiksi. Tosin kuulemma korkeakoulumaailma on mennytkin jo tähän suuntaan ja avannut laitosten välisiä rajoja lisää, mene tiedä. Omina opiskeluaikoina oli ainakin tosi vaikeaa päästä muihin tiedekuntiin lukemaan mitään, vaikka olisin - jo silloin - mielelläni käynyt kuuntelemassa sitä sun tätä.

Filosofian perusopintojen pitäisi ylipäänsä olla pakollisia kaikille, jotka edes aikovat (ja useimmat kai aikovat, ensialkuun) valmistua korkeakoulusta: ajattelun opettaminen ei tuntunut monissa laitoksissa olevan noin 10 vuotta sitten kovin suuressa huudossa. Tästä syystä fanitan Tiede-lehteä. Siellä yhdistetään ihanan populaaristi eri aloja ja voi oppia kaikesta vähän muttei mistään liikaa.

Mistä moinen purkaus? Sain mahtavan uunituoreen kirjan käsiini: saksalaisen filosofin Richard David Prechtin Montako minua on? Matkoja filosofiaan. Voi hurmos! Tässä on pitkästä aikaa populaaristi ja hyvin kirjoitettu filosofinen kirja, joka paitsi sivistää, pistää myös ajattelemaan. (Hyvin etäisesti tulee mieleen Gaarderin Sofian maailma).

Precht näyttää olevan yksi näitä nykypäivänä harvinaisia Uomo Universaleja: hän yhdistää näppärästi aivotutkimusta filosofiaan ja kannattaa tieteen alojen välistä yhteistyötä. Aluksi tehdään katsauksia merkittäviin filosofeihin/ajattelijoihin/tiedemiehiin viihdyttäviä anekdootteja lukuunottamatta (mm. Freudin omakohtaiset kokkelikokeilut olivat itselleni ihan uutta, vaikka luulin psykologian opintoja tankanneeni..). Lopuksi siirrytään elämän ja kuoleman suuriin kysymyksiin - mutta sinne asti olen vasta kurkannut salaa.

Mikä hauskinta, tapaan huomenna Suomessa vierailevan Prechtin, jolta aion tietysti kysyä kuka olen, miksi ja kuinka. Näihin hurmoshenkisiin tunnelmiin!

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Inahtaja toivottaa hyvää pässeä!


Vielä luontovinkki pääsiäiseen: Juha Taskisen Paluu Saimaalle -teoksesta meinaa tulla itku jo ihan kantta katsomalla saimaannorppien surkean tilanteen takia. Oletan kirjaa edes näkemättä, että sen täytyy olla hieno. Taskisesta oli muutenkin tosi symppis haastattelu Hesarissa, joten saimaannorpalle kannatuspisteet. (Tämä on tunnepitoinen subjektiivinen arvio vailla mitään tietopohjaa.)
Tiedän tiedän, on muitakin pahasti uhanalaisia eläimiä, mutta kyllä se verkkoon hukkunut kuutti jaksaa surettaa jotain hämähäkkiä enemmän, ei voi mitään. Nythän saimaannorpasta on lumen puutteen takia tullut suuri ilmastonmuutoksen symbolikin, joten peukut pystyyn norpille!

Ei nyt lähdetä pääsiäiseen kuitenkaan itku silmässä, vaikka norpat kuolee, requiem pauhaa ja eletään kevätmasennuksen auvoisinta aikaa. Itse pakkaan kirjat ja sukset samaan kassiin ja lähden Lappiin hengittämään - hauskaa ja rentoa pääsiäistä! :)

Lapset lukee sittenkin!


Kaikkien kurjien lamauutisten keskellä pitää nostaa esiin jotain positiivista: opetusministeriö julkaisi kirjastojen viime vuoden lainaustilastot, joiden mukaan lasten ja nuorten kirjojen lainaus kasvoi, vaikka muuten trendi on laskeva (verkkolainausta lukuun ottamatta). Hesarissa on aiheesta hyvä tiivistelmä.


Lastenkirjoista puheen ollen: huomasitteko, että ainakin oman lapsuuteni ehdoton lemppari eli Pikku-Nikke täytti 50 vuotta? Ja mikä järkyttävintä, itseltäni oli mennyt täysin ohi Pikku-Niken uudet ennen suomentamattomat seikkailut, esim. Nikke palaa lomilta! Mon dieu! Tämä on hankittava heti - suosittelen pääsiäislukemiseksi ihan kaikille; Fedja-sedän tavoin Nikke naurattaa aikuisia vähintään yhtä paljon kuin lapsia.


Ja toinen pääsiäisen lukuvinkki: sain viimein lainaan lukijoiden suositteleman norjalaisen Anne B. Radgen Berliininpoppelit - toimii! Ekasta sivusta lähtien ja niin hyvin, että toivottavasti siitä jää luettavaa pääsiäiseenkin... Kirja näyttää olevan juuri sitä, mitä pääsiäisenä tarvitaan: vähän erikoinen, mutta helposti luettava vanhan kunnon ajan Tarina. Ettei elämä kävisi liian kevyeksi, laukussa on pakattuna myös yksi filosofinen uutuusteos, joka lupaa erilaisia vastauksia kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin tyyliin mitä on synti ja mitä se minuun kuuluu jne - erinomaisen sopivaa Pitkäperjantai-luettavaa! ;) Perästä kuuluu kumpi tuli luettua ensin ja millä mielellä...

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Puolustuspuhe Härköselle


Saako olla besserwisser? Olen kuitenkin. Viime syksyn ekoihin arvioihini kuului Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaani, josta tykkäsin mutten ihan riittävästi. Kirjassa oli hosutun makua ja valittelin joissain piireissä, että Härkösen pitäisi ehtiä hioa kirjojaan enemmän. Aihe oli hyvä ja kirjaa myytiin 66 000 kappaletta, joten ei huono, Jorma Uotista lainatakseni. Mielestäni Härkönen olisi vain pystynyt tyylillisesti ja kielellisesti parempaan, jos kirja olisi saanut levätä hetken ja käydä yhden hiomis- ja tiivistyskierroksen läpi.


Ja kuinka ihanaa onkaan olla oikeassa! ;) Uusimmassa Hesarin Kuukausiliitteessä on hyvä haastattelu Härkösestä ja kirjailijoiden kevätpaniikista. Härkönen kertoo Ei kiitos -romaanin aikataulupaineista, jotka väsyttivät hänet niin, että hän päätti hypätä pois kirjan tuottamisen oravanpyörästä. Seuraavan kirjansa hän aikoo kirjoittaa rauhassa ja tasan sillä tahdilla kuin itselle sopii. HYVÄ.


Valitettavasti valtaosalla kirjailijoista ei ole tätä luksusta. Kirjoja taotaan parhaillaan kovaan tahtiin, jotta kustantamot saavat tyhjennettyä pajatson syksyn kirjamessuille ja jouluun ja kirjailijat maksimoitua teoksensa julkisuuden ja myynnin.


Tämä ei ole kustantamoiden tai kirjailijoiden vika. Tämä on markkinataloutta, piste. Osalle paineet ja aikataulut sopivat, osassa kirjoista näkyy kiireen tuomaa suttua.


Loppuun vielä paatosta Härkösestä ja kriitikoiden nihkeästä suhtautumisesta häneen: Härkönen on nerokas kirjailija ja verbaalikko, jonka suurin synti on tuotteliaisuus. Toiseksi suurin synti on henkilökohtaisuus. Kumpaakaan ei Suomessa siedetä. Sen sai jo idolini Märta Tikkanen kokea aikoinaan - älä huoli Anna-Leena, saat Tikkasen tavoin arvostusta noin keskimäärin 75-vuotiaana.


Häräntappoase on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia romaaneja. Väliin mahtuu paljon lagom-teoksia, mutta esimerkiksi sisaren itsemurhaa käsitellyt kirja Loppuunkäsitelty on mielestäni pääosin ymmärretty täysin väärin. Kyllä, se on täynnä vihaa, paatosta ja suurta surua. Kyllä, Härkönen kirjoittaa yhdestä elämänsä kipeimmästä asiasta ja erittäin henkilökohtaisella tasolla. Silti tai juuri sen takia teos on yksi järkyttävimpiä, joita olen koskaan lukenut ja nostan hattua sille, että Härkönen uskalsi kirjoittaa tästäkin tabusta ja vieläpä yhteiskuntakriittisesti - näkökulma, joka arvioissa pääosin sivuutettiin.

Jos Härkönen olisi julkaissut teoksistaan vain joka viidennen ja hionut loppuja viisi vuotta per kirja, hänen arvostuksensa olisi takuulla eri tasolla. Mutta sillä ei Suomessa elä.

Jäämme siis odottamaan seuraavaa hiottua timanttia. Tsemppiä Anna-Leena! Näytä niille! ;)

torstai 2. huhtikuuta 2009

Piiloviktoriaanin tunnustukset


Summa summarum: Puhuttiin lukupiirissä kunkin lemppariklassikoista ja siitä, jäikö niistä paljonkin tajuamatta teininä. No jäi. Mutta ei hätää: klassikon tietää klassikoksi vasta, kun sen avaa kädet täristen 15 vuoden kuluttua ja riemastuu, koska kirja on vielä parempi kuin nuorena. Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva kuuluu näihin helmiin ja on ilmestynyt uutena suomennoksena. Onneksi - se on huippu!

Arvio: En tiedä, mikä häiriö itselläni on päässä 1700-1800-lukujen kirjallisuuden suhteen, koska suurimmat klassikko-idolini ovat siltä ajalta kaikki. Jos uskoisin reinkarnaatioon, arvelisin olleeni hento ja kalpea perijätär-neitokainen, joka pimputteli päivät pianoa ja huokaili runoja kyykyssä palvoville kosijoille. Mutta kun en usko, niin täytyy vain todeta, että silloin kirjoitettiin yksinkertaisesti pirun hyvää kirjallisuutta - ehkä siksi, että yläluokan koko elämä kului antiikin kirjailijoita tankatessa ja kirjeitä kirjoitellessa muun huokailun lomassa. Loputhan eivät osanneet edes lukea.

Asiaan: Dorian Grayn muotokuva on upea monesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin Wilde (kuvassa) oli irlantilainen - kirja on siis hauska. Toiseksi Wilde oli päätyönään näytelmäkirjailija: ainoaksi jäänyt romaani sisältää säkenöivää dialogia. Kolmanneksi Wilde oli aikansa tunnettu dandy, shokeeraaja ja homo (avioliitosta huolimatta), joten kirjan mies- ja ystävyysasetelmia voisi luonnehtia vähintäänkin vekkuleiksi. Wilden vallankumouksellisuus korostuu yli sata vuotta myöhemmin - hän kuvailee kaunista nuorta miestä täsmälleen samoilla termeillä kuin aikalaiskuvauksessa ihailtiin nuoria neitokaisia. Hilpeää! ;D

Säkenöivä verbalistiikka ei vielä tee kirjasta klassikkoa, vaan siihen tarvitaan sopiva ikuisuusteema. Mikä voisi olla omalle ajallemme osuvampaa kuin narsismi? Kirja on niin luettu ja tunnettu, etten käytä tilaa juonikuvailuun lausetta enempää - pointtina on nuori kaunis mies, joka on valmis myymään sielunsa, kunhan välttyy rupsahtamiselta. Avatkaa ensimmäinen aikakauslehti ja hämmästykää: Dorian Gray -hahmoja kaikki aukeamat täynnä. Wilde ei uskoisi silmiään.

Kirjan voi siis lukea joko puhtaasti viihtyen tai nerokkaana esteettis-filosofisena julistuksena kauneudesta ja moraalista - miten vaan. Lisäksi se on traaginen ja jännä. Inahtaja ilahtui myös johdannon kirjallisuusmääritelmästä, jonka taidan pölliä tämän blogin sloganiksi:

"Sellaista asiaa kuin moraalinen tai moraaliton kirja ei ole. Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja tai huonosti kirjoitettuja. Eivät muuta."

Ah - pyhä yksinkertaisuus! Terkkuja 1800-luvulta.

Kenelle: Dandyille, wanna be -dandyille, gooteille, viktoriaaneille, piiloviktoriaaneille, teineille, esteetikoille, filosofeille tai ihan taviksille hyvän kirjan ystäville.

Alkulause: Taiteilija on kauneuden luoja.

Jälkimaku: Neron kosketus.

Starat: Viisi. Silmääkään räpäyttämättä.