maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ami Lindholm: Vauvakirja

Kävimme lomalla. Se näytti tältä:

Lomalla bloggaaja suosii hauskoja kirjoja, joissa on lyhyet luvut (Kuvassa Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu ja Tuomas Kyrö: Miniä)
Huijaan. Loma näytti tältä pari kertaa, loppu näytti kahden perheen ja neljän poikalapsen kanssa joltain hieman muulta, mutta lämmintä ja hauskaa oli kyllä. Suosittelen lomaa. Myös Teneriffalla. Uskokaa tai älkää, hieno paikka. Etenkin kun etsii oikean paikan poissa ruuhkaisimmilta turistirannoilta, mutta ei siitä sen enempää, kun emme ole matkablogi.

Kotiin palattua on lukuaika ollut vähän kortilla, mutta yksi ihana lahjakirjavinkki sentään löytyy. Harvemmin tulen nykyään lukeneeksi muita sarjakuvia kuin Aku Ankkaa, mutta nyt sain kustantajaltani mahtavan uutuuden. Olen nauranut Ami Lindholmin sarjakuville KaksPlus-lehdessä pitkään ja nyt hän on julkaissut teoksen: Vauvakirja - Kirja tuoreille vanhemmille (Kosmos 2017), joka on ihan yhtä hilpeä kuin lehdessä olleet sarjakuvatkin.

Vauvakirja voi aiheuttaa myös hetkellistä vauvahaikeutta, joka paranee vauvaperheessä kyläilemällä.

Kirjaa voi suositella lahjaksi etenkin uusille perheille, sillä tämän pystyvät lukemaan pienen vauvan valvovat vanhemmatkin. Lindholmin kuvitustyyli on mielestäni mainio ja yhden sivun kohtaukset ovat niin osuvia, että vieläkin naurattavat ja vähän itkettävät. Sarjakuvissa on parhaimmillaan mahdollisuus kiteyttää kaikki olennainen elämästä yhteen sivuun, ja sen Lindholm todella osaa.

Valitsen tähän yhden kuvan, joka herättää lapsen viime viikon vatsataudin jälkeen vähän kylmiä väreitä, mutta on ah niin osuva: 

Vauvakirjaa pystyy lukemaan tässäkin tutussa tilanteessa.

Nyt on taas kiire, mutta luvassa pian kirjavinkkejäkin. Nauttikaa keväästä!


torstai 2. maaliskuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Tässäpä kirja, joka pistää oman suvaitsevaisuuden koetukselle. Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (Gummerus 2013) herätti ilmestyessään paljon kohua ja on ollut siitä asti lukulistallani.

Kirjaa on melkein mahdotonta käsitellä ilman omakohtaisia eettisiä fundeerauksia. Taivaslaulu kertoo lestadiolaisesta nuoresta perheestä, jolle lapsia tuntuu siunaantuvan melkein pyhällä hengellä joka vuosi. Alle kolmekymppinen äiti uupuu, oikeastaan sekoaa kun neljän elävän lapsen ja yhden keskenmenon jälkeen tulevat vielä kaksoset.

Tätä on pienten lasten äitinä vähän tuskaista lukea. Sinänsä lestadiolaisuudessa ei ole itselleni mitään kovin uutta, sen verran sitä on viime vuosina käsitelty mediassa erilaisten kohujenkin kautta.

Mutta sitä on vaikea ymmärtää, vaikka yrittää. Olen oman maailmankatsomukseni ja kasvatukseni vanki, ja minun on vaikea pitää tällaista uskonnollisuutta muuna kuin järkyttävänä sovinismina ja naisten ihmisarvon riistona. Lisäksi omassa maailmankatsomuksessani on vähintäänkin epäilyttävää tehtailla kymmentä lasta per perhe, kun maailma on muutenkin hukkumassa ihmisiin.

Muuten on tietenkin ihan ok, jos perheessä yhdessä halutaan lapsia niin paljon kuin niitä sattuu pukkaamaan ja lapset pystytään jotenkin hoitamaan. Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan naisten alistamisesta synnytyskoneiksi oman jaksamisensa ja jopa henkensä uhalla.

Taivaslaulu ei jätä lukijaa kylmäksi.

Jatkuvasti raskaaksi tulevan Viljan ahdistusta ja epätoivoa kuvataan hyvin samastuttavasti, eikä siinä parisuhdekaan enää oikein kukoista. Naiset ovat erilaisia - toisille raskaudet ja synnytykset ovat upeita elämyksiä, toiset oksentavat ja nääntyvät haamuiksi. Silloin on kiva, jos voi itse valita montako kertaa sen haluaa kokea. Mutta lestadiolaisille ehkäisy on ehdottomasti suurinta syntiä ja varma tie helvettiin, olosuhteista riippumatta. Muutenhan maailmasta loppuisivat lestadiolaiset. Siinäpä naisen elämän tehtävä ja tarkoitus sitten. 

Ei tällaista voi ymmärtää. Itse uskon siihen, että jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä haluttuna ja toivottuna. Vauva per vuosi ja parhaina kaksi tuntuu aika hurjalta tahdilta nuorillekin vanhemmille. Ei onnistuisi minun hermoillani.

Lisäksi olin kuvitellut, että uskonnollinen yhteisö suojaa monilta muilta hankaluuksilta, eikä ketään jätetä yksin, toisin kuin ilman vahvaa sukua tai yhteisöä voi helposti käydä. Mutta Taivaslaulu ei vakuuta siitäkään: isovanhemmat loistavat poissaolollaan ja kaikilla ystävillä on omat suurperheensä hoidettavina, joten avun saaminen on vaikeaa.

Kirjan päähenkilö herättää itsessäni myös ärtymystä: onko pakko olla tyhmä? Miksi lapset on hoidettava kotona yksin marttyyrina ilman kotiapua, tai edes lyhyitä päiväkotipäiviä? Eikö äidin velvollisuus ole huolehtia myös omasta jaksamisestaan kaikin mahdollisin keinoin, että lapsille riittää energiaa ja rakkautta? Tulee tunne, että perhe kerjää vaikeuksia, mutta jälleen kerran: kun en ole saanut uskovaista kasvatusta, en voi tietenkään ymmärtää millaiseen äiti-marttyyrin ja uhrautujan rooliin tytöt kasvatetaan ja miten vaikea sitä vastaan on taistella. 

"Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä."

Voi helvetti. Tarvitseeko kenenkään naisen elämän todella olla tällaista 2010-luvulla?

Ikävä kyllä kirja ei siis lisää suvaitsevaisuuttani, vaan kasvattaa ennakkoluulojani erilaisia lahkoja kohtaan. Se on ikävää. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaikki saavat uskoa mihin haluavat, jos ovat uskossaan onnellisia. Mutta Taivaslaulun perusteella naisen elämä lestadiolaisena näyttää miesten tarpeisiin alistetulta vankilalta. 

On kirjassa armoakin, mutta se löytyy ennen kaikkea puolisoiden välisestä rakkaudesta ja viisaasta aviomiehestä, joka tekee lopulta tärkeimmät ratkaisut vaimonsa puolesta. Uskontoa ei sinänsä tuomita tai pidetä pahana, ainoastaan sen jyrkkiä vanhakantaisia tulkintoja.

Taivaslaulu on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava romaani, mutta vahva uskonnollinen sävy vaikuttaa maallikkolukijan lukukokemukseen aika paljon. Tyylillisesti kirja on omaan makuuni ajoittain hieman liian runollinen ja vertauskuvallinen, mutta se sopii raamatulliseen aiheeseen hyvin ja tuskin häiritsee lainkaan niitä, jotka ovat tankanneet Raamattua tärkeimpänä kirjana pyhäkoulusta alkaen. 

Kirjan jälkeen olen kyllä omaan elämääni oikein tyytyväinen. Onpa helppoa elää kahden lapsen äitinä ja onpa onni, ettei ole pakko saada lapsia sen enempää kuin meidän perheelle sopivalta tuntuu. Onpa onnellista, että minulla on riittävästi aikaa molemmille lapsilleni ja voin elää omaa elämääni työkuvioineen, ystävineen ja harrastuksineen siinä sivussa.

Sellainen elämä tekee minut onnelliseksi. Amen.

Alkulause: "Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen."

Kenelle: Kenelle tahansa, mutta varmasti erityisen tarpeellinen kirja uskonnollisen yhteisönsä sääntöjä kyseenalaistaville tai väsyneille äideille.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3. Nopealukuinen ja vetävä tarina.