INAhdus

Olisipa kiva todeta, että nyt on kuulkaa tehty teos, jonka rinnalla Lady Chatterley ja Markiisi de Sade kalpenevat, hui sentään, kuinka tuhmaa! Vaan kun ei. Joudun olemaan ikävän ennalta-arvattava ja toteamaan, etten ainakaan vielä ymmärrä mikä tässä Fifty Shades -kirjassa on se suuri sensaatio. Suoraan sanottuna olen vähän pettynyt. Tämähän on enemmän SinäMinä-matskua kuin edes Reginaa - koulutyttöerotiikkaa, sanon minä, siitäkin huolimatta, että kyse on sadomasokismista (sen nyt kai arvaa jo kirjan nimestä: "Sidottu"). Ensinnäkin päähenkilö on jatkuvasti, rasittavuuteen saakka punasteleva kirjallisuudenopiskelija tyttönen. Olisipa se pää-äijä edes äijä, mutta kun ei: hän on 27-vuotias huippumenestynyt suuryrityksen johtaja. Siis 27. Sallikaa mun nauraa. Onko tämä nyt sitten keski-ikäisen kotiäidin mielestä uskottavaa? No ei ole. Anteeksi nyt vaan. En halua olla millään muotoa epäkunnioittava 27-vuotiaita kohtaan - kyllä hekin voivat olla suuryritysten johtajia, mu...

Arvaatte: yhden kirjan olen tänään kaupasta hakenut ja lukenut melkein kokonaan, vauva on saanut makoilla lattialla (ja oppikin sitten heti kääntymään, kops, näin äidin lukuharrastus kehittää lasta välittömästi!). Nimittäin Tuomas Kyrön uusimman elikkä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY 2012). Tolkun kirja se on. Tällä kertaa uhkaa Mielensäpahoittajaa liian kaunis kodinhoitaja ja siitä sitten huostaanotto sekä nälkäkuolema. Ei auta kuin alkaa opetella kokkaustaitoa ja alkaa se ruskea kastikekin syntyä siinä perunaohjeiden ohessa. Ihan helmi on tämä, jos nauratti se edellinen. Kyllä en kyllästy, vaikka arvaan että moni jo marisee että keksisi jotain uutta. Ei tarvitse ihmisen keksiä kuin yksi hyvä idea elämässä sanon minä ja jos on tarpeeksi hyvä niin elää sillä lopun ikää, ehkä perikuntakin vielä, näin uskon tälle Kyrölle tässä käyvän Paasilinnat että yksi hyvä tarina joka vuosi niin pysyy perunoissa. Siellä on tämmöistä itseironiaakin, lukekaa vaikka kuvaus aamu-tv:n kirjailij...

Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani. Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa. Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä,...

Summa summarum: Onkelin esikoinen Ilonen talo oli huippu. En ole sittemmin lukenut Onkelilta mitään (miksi?), mutta uusin romaani Kutsumus (Sammakko) on saanut kehuja. Kun sen vielä luvattiin paljastavan ilkeästi kaikki kustannusmaailman salat, niin olihan se pakko lukea. Kiitän päälauseita ja huumoria. Moitin juonen hajoamista. Ilonen talo on parempi, mutta tämäkin satiiri viihdyttää. Arvio: Kun aiheena on taiteilijan kutsumus ja kirjailijaelämän rankkuus, alkaa pakostakin miettiä, kuinka monilla kirjailijoilla riittää lahjakkuudesta huolimatta sanottavaa elämäntyöksi asti? Ja miksi ne, joilla ei oikein riitä silti jatkavat? Onkeli on nyt muodikkaasti ilmaisten ajan hermolla. ;) Kutsumus kertoo tästä ristiriidasta. Päähenkilö Sanelma on drop-out, joka ajautuu kirjoittamaan ja kirjailijaksi, kun ei muutakaan osaa. Elämä on köyhää ja ankeaa, vähälevikkiset kirjat kirjoitetaan kotona ja kotielämästä, kun muutakaan elämää ei ole. Tämä itseironinen osio huvittaa kovasti. Mukaan tulee kuts...

Summa summarum: Kirsti Ellilän kirjailijavinkki tuntui mahtavalta lokakuukirjalta: Jaana Tapolan Väärä varustus (Karisto) kuvataan takakannessa kesäisen raikkaaksi kolkytjarisat-cocktailiksi, joka kaiken lisäksi tapahtuu saaristossa. Humoristista parisuhdedraamaa saaressa, täydellistä! Mutta ei sitten kuitenkaan. Huumori on aina makuasia; mua tämä viihdytti lievästi, mutta ei sittenkään naurattanut, ainakaan yhtä paljon kuin Ellilän suositus. Arvio: Ihme juttu sinänsä: luulisi mua huvittavan, kun kolmekymppinen cityihminen tuupataan veneeseen ja saareen pärjäämään omillaan. Hmm. Ajoittain huvittaa kyllä, mutta ongelmaksi muodostuu juonen lisäksi päähenkilö (muuten tämä on ihan kiva ;). Ymmärrän, että kotimainen versio Bridget Jonesista on naisellinen antisankari ja tahallisesti klisee, mutta itseäni tyyppi lähinnä rasittaa. Ihan oikeesti: en ole mikään partiolainen itsekään, mutta voiko Suomessa olla 35-vuotiasta ihmistä, joka ei ole eläissään sytyttänyt takkaan tai saunaan tulta? Aarg...

Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa." Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka. Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin. Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tu...

Summa summarum: Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tämä kirja loppui. Kyllä oli liian lyhyt. Arvio: Ei tätä voi arvioida. Joko naurattaa aivan h-vetisti tai sitten ei. Mua nauratti. Testinä suosittelen hakemaan Facebookissa kaveriksi Mielensä Pahoittajaa ja kokeilemaan siitä. Tuomas Kyrö on tehnyt Mielensäpahoittajan (WSOY) alunperin Antti Litjan kertomaksi kuunnelmaksi ja se pitäisi kyllä saada äänikirjana. Teoksessa on 40 lyhyttä juttua mielensäpahoittajan tuumailusta siitä, mikä kaikki maailmassa on pielessä ja miten se tulisi oikaista. Vaikka päähenkilö on kasikymppinen peräkylän totuudentorvi ja suomalaisukko, niin kyllä meistä jokaisesta löytyy muutosvastarintainen mielensäpahoittaja, vaikka miten pyristelee vastaan - ainakin jos asuu Suomessa. Viimeistään marraskuussa pahoitat mielesi itsekin joka päivä ja ihan mistä tahansa, myönnä pois. Jos et myönnä, lue tämä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun joku asiaa ymmärtämätön kriitikko sanoi tässä vitsin vanhenevan kesken. Kyll...

Summa summarum: Huoh. Nihkeät kirja-arviot ovat aina yhtä hankalia. Ei ole kiva haukkua, mutta ylistääkään ei voi. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus) on kansainvälinen hittikirja, enkä ihan tajua miksi. Portinvartijarouva esittää rumaa ja tyhmää, mutta onkin salaa ääreiskulturelli ja sivistynyt. Pikkutyttö esittää vaikeaa ja tyhmää ja onkin salaa itsemurhaa hautova nero. Tämän lisäksi brassaillaan korkeakulttuurilla ja filosofialla. Kohteliain keksimäni määritelmä on jokseenkin viihdyttävä. Arvio: Siilin eleganssilla on hyvätkin hetkensä: välillä naurattaa. Kirjan tarkoituksena on paljastaa viiltävästi luokkayhteiskunnan erot ja kuvata ihmisten ennakkoluuloja yhteiskuntakriittisesti, missä onnistutaan ajoittain. Mutta kirja ei ole mielestäni riittävän hyvin kirjoitettu toteuttaakseen tarkoitustaan. Jos viihteelliseen kirjaan upotetaan miljoona lainausta sieltä ja täältä oopperasta tai klassikoista, vaikutelma on lähinnä teennäinen. Vaikka luokkaerokritiikkiä epäilemättä tarvit...

Voi kurjuus kumminkin. Lahjahevosen suuhun ei pitäisi kurkkia, mutta nyt on pakko. Sain " Pariisissa, sattumalta" -romaanin Olivian kirjablogista palkintona ja sopivasti sairaslomalle. Toimii siihen. Muuten oikein ei. :-/ Arvio: En ole aikoihin lukenut ranskalaista nykykirjallisuutta ja tämä vaikutti lupaavalta. Tong Cuong on kirjoittanut kuusi romaania, näyttää ihanan pariisilaiselta ja leffasopimuskin on tehty. Mutta miksi tästä piti tehdä kirja. En tajua. Tämähän on leffakäsikirjoitus - ranskalaisten Magnolia? Olen turhan ilkeä, koska kirja on ihan ok ja sopii täydellisen viihdyttävästi flunssakoomaan. Mutta jos kirjan alussa siteerataan Senecaa, viritys nostetaan aika korkealle. Tirsk. Ehkä ei olisi kannattanut. Jos olette nähneet Magnolian, tiedätte mistä on kyse: monta erilaista ihmistä erilaisissa "elämän risteyskohdissa" ja pam - he päätyvät eri syistä samaan sairaalaan. Sitten Kohdataan. Tyypit ovat ihan mielenkiintoisia ja kohtalotkin kohtuullisesti keksi...

Taina Latvalan Paljastuskirja ärsytti sen verran, että virkosin kevätflunssasta. Suosittelen siis flunssalukemistoon. Pahoittelen ylipitkää arviota. Sairastajalla on aikaa ja Asiaa. Summa summarum: Naisen (parempi) versio Jari Tervon Koljatista . Latvalan Paljastuskirja herätti syksyllä samoin kohua: nyt paljastetaan paitsi salarakkaan näkökulma suhteessa ulkoministeriin (boring) myös totuus iltapäivälehtien moraalittomista toimituksista (vähemmän boring). Kohtuullisen viihdyttävä, mutta aika hajanainen teos, josta täytyy muistaa kirjoittajan olevan vielä nuori ja kehittyvä. Arvio: Olen ärtynyt siitä, että kirjassa on potentiaalia parempaan. Mukaan on päässyt liikaa turhaa huttua. En ymmärrä myöskään vihjailua omaelämäkerrallisuuteen: päähenkilö on kirjailijaa kovasti muistuttava Latvala-niminen naistoimittaja, joka kirjoittaa kostoksi paljastuskirjaa. Leikitäänkö tässä nyt piiloleikkiä persoonallisuuksilla or what? Kannatan aina sitä, että joko ollaan rehdisti fiktiota tai sitten olla...

Summa summarum: Sain vinkkejä Aikamatkustajan vaimosta sekä lukijoilta että kavereilta - kirja on jonkinlainen kultti-bestseller. Yli 600-sivuinen pläjäys oli sopivan addiktoiva joululomalle: pidän sitä hyvänä lukuromaanina, jos ei ole kiire. Kyseessä on ajassa ees taas pomppivan miehen ja hänen vaimonsa rakkaustarina, outo stoori muttei kuitenkaan scifiä. Nopealukuinen. Arvio: Erikoispiirteenä mainittakoon, että sain kirjasta jostain syystä painajaisia, mutta luulen olevani tämän ilmiön kanssa aika yksin. Jossain kohtaa aikamatkustajan kohtalo rupesi ahdistamaan, mutta johtunee siitä, että luin 300 sivua putkeen ennen nukkumaanmenoa. Pelottavahan kirja ei ole. Ainoastaan vähän weird. Kun olen nyt kehunut kirjaa hyväksi lukuromaaniksi, jossa on omaperäinen ja vetävä juoni, seuraa sarja muttia: Mutta 1 : Mutta miksi yli 600 sivua? Jossain välissä pitkästyin jo saman aikahyppelyn toistoon, uusiin sivuhenkilöihin ja suuren, ajankin ylittävän rakkauden vähän naiviin hehkutukseen. Vähempiki...

Summa summarum: Huono Hollywood-leffa, mahtava kaamoskirja. Jos ymmärrät, miksi John Groganin "Marley ja minä" on alaotsikoitu "Elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa", lue tämä. Jos sen sijaan kuulut niihin, joiden mielestä koirat ovat vain koiria, ei varmaankaan kannata. ;) Arvio: Sain kirjan lainaan ystävältä, jonka oma koira ei ole ihan siitä puudeleimmasta päästä, mutta silti on maailman ihanin ja persoonallisin koira. Ihastuin kirjaan heti alkusivuilta - koiraviihdettä parhaimmillaan! Toimii myös terapiakirjana kurittomien koirien kasvattajille. John Grogan on monesti palkittu toimittaja ja vaikkei tästä Pulizeria tule, kirja on hauskan vetävästi kirjoitettu. Luin sen yhteen putkeen parissa päivässä, koska en voinut päästää irti. Marley oli jättikokoinen labbis, joka sai potkut koirakoulusta. ;D Se söi kaiken, oli kuriton ja tottelematon, kerta kaikkiaan rasittava riiviö (huuto, jonka kuulen usein ystäväni luona heidän ihanan riiviönsä pompat...

Yllätyskäänne! Sain syysflunssan ja havaitsin Larssonin parhaaksi flussalukemiseksi. Siispä suositellaan syysflunssaan. Summa summarum: Ruotsalainen James Bond meets Mikki Hiiri - tyyppinen etsivä suttaantuu ensin talousrikoksiin, sitten sairaan suvun murhamysteereihin ja kaataa siinä sivussa kaikki vastaantulevat naiset. Ylipitkä, mutta kohtuullisen koukuttava kohudekkari, jota voivat harkita myös ne, jotka eivät yleensä lue dekkareita. Jos kestää Mikki Hiirtä, that is. Arvio: Toistan itseäni: ei se huono ole. Mutta ei ihan henkeäsalpaavan nerokaskaan. Tulee mieleen loistava ruotsalainen ilmaus lagom. Tämä on ihan lagom-kirja. Hirveä tuomio sinänsä, kun tästä on tehty jo menestysleffakin. Kirjassa on kansankodille sopivasti näennäis-feministinen lataus: käsitellään sadistisia miehiä, jotka vihaavat ja murhaavat naisia. Naishahmot ovat vahvoja uranaisia, jopa epästereotyyppisellä tasolla (nainen, joka on ilmiömäinen hakkeri, ooh! Osaa käyttää tietokonetta! Ja pelastaa etsivän hengenkin...

Summa summarum: Viihdyttävä avioerodraama muuttuu omituiseksi alamaailmajännäriksi ja perjantaina ensi-iltansa saavaksi Mika Kaurismäen leffaksi . Ihan ok, mutta miksi tästä tehtiin romaani ollenkaan? Arvio: Tätä tulee sanottua harvoin, mutta kerta se on ensimmäinenkin: Haarautuvan rakkauden talo on mainio käsikirjoitus. Siitä on luultavasti voitu tehdä varsin viihdyttävä leffa, mutta romaanina kirja on keskinkertaisen hauska ja vain ajoittain omaperäinen. Alkuasetelma on kohtuullisen vekkuli: espoolainen aviopari päättää erota sivistyneesti ja asua saman katon alla kunnes talo myydään. No ei ole iso yllätys, että jo ekan luvun aikana homma leviää käsiin ja sivistyneen avioeron sijaan kyseessä on niin sanottu suttuinen kuvio. Jopa niin suttuinen, että vähän epäuskottavankin rajamailla liikutaan, mutta tämä on vissiin parodiaa. Ihan varma en ole siitä, miksi juoneen pitää sotkea virolaista mafiaa, erinäistä väkivaltaa ja kummia sukulaisuuskuvioita - paitsi tietysti sen leffakäsiksen ta...

Valo alkaa vaikuttaa ja bloggausvimma sen kun kiihtyy. Onneksi voitte lukea tai olla lukematta. ;) Tuli työpöydälle pari vuotta myöhässä loistava äitienpäivävinkki erikoiskohderyhmälle: jos äitisi on vähän oudolla huumorintajulla varustettu kieli- ja kasvi-ihminen (kuten omani on - Olli-huumoristeja, kuten ehkä muistatte), osta hänelle perinteisen puutarhakirjan sijaan Napapaju. Että mikä? Takakantta lainatakseni: "Herrojen sanaselityskerho sanoo kukkasin Sen, ja hyvin paljon muuta." Esimerkkejä: " Napapaju, tanssilattialla loppuillasta hetken mielijohteesta esitetty taivutus, joka meni omasta mielestä ihan hyvin." ;D Been there, done that! Toinen omakohtainen: " Miltonia , satojen vuosien ikäisen runouden aiheuttama ylevöitymisen ja erityisyyden tunne aloittelevassa kirjallisuudenopiskelijassa." Hihi. Asialla on tuttuja kielimiehiä: Jaakko Heinimäki, Kaarlo Kalliala, Vesa Sisättö ja Tero Norkola. Varoitukset: suositellaan vain sanaselityshuumorin ystävill...

Kun nyt tuli intouduttua maahanmuuttajakirjallisuudesta, niin otetaanpa kehuttu ja kohuttu esimerkki naapurimaasta Ruotsista. Summa summarum: Iranilaismimmin esikoisromaani kuvaa maahanmuuttajien elämää kansankodissa. Umayya on parempi. Arvio: Hirveästi porukkaa. Ensin teos tuntuu täyttävän lupaukset takakannen kehujen "tyrmäävästä, valloittavasta" ja ties mistä hävyttömän hauskasta kirjasta. Sitten alkaa tulla liikaa jengiä. Onko se tehokeino, ehkä, mutta loogislineaariseen ajattelutapaan jumiutunut länsimainen pääni meinaa hermostua ja kadottaa keskittymiskyvyn. Päähenkilö on teini-ikäinen Bahar, jonka perhettä, kasvua ja lähiympäristöä seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Yhteiskuntakritiikkiä revitään Baharin ruotsalaisen poikaystävän perheen ja iranilaisen perheen kohtaamisista - ihan hauskaa. Rasisti-setäkin pääsee kuvioon mukaan. Välissä on kaikenlaisia enemmän ja vähemmän sekoilevia teini-ikäisiä ja vanhempia pakolaisia, ruotsalaisia ja iranilaisia ja eri sukupolvien e...

Keksin viimein lukijoille hauskaa luettavaa kaamosaikaan! Oma kaikkien aikojen ykköshumoristi-suosikkini on pakinoitsija Olli, jonka unohtumisen haluan estää kaikin keinoin! Ikävät uutiset: Otava on julkaissut vielä 90-luvulla uusintakokoelmia Ollin parhaista pakinoista (uusin vuodelta 1994: Vastoin ohjeita: toiset sata parasta pakinaa), mutta niitä taitaa löytyä enää divareista. Muuten kehotan turvautumaan kirjastolaitokseen, josta Ollin pakinoita löytyy vielä, luojan kiitos! Ollin oikea nimi oli Väinö Nuorteva, kirjoitti pakinoita 20-luvulta 60-luvulle. Ollin huumoria on haastavaa selittää, mutta hyvä kirjallinen kuvaus löytyy Wikipediasta . Itselleni Ollin huumori on periytynyt vaarilta suoraan alenevassa polvessa äidille, jolla on perintönä monta Ollin alkuperäistä pakinakokoelmaa 20-luvulta!! Harrastamme kesäisin mökillä Ollin pakinoiden ääneenluentaa, josta ei keskimäärin tule mitään, koska kumpikaan ei pääse hihitykseltä kolmatta lausetta pidemmälle: riittää kun aloitamme vakioh...

Summa summarum : Onpa pieni kirja! Mutta jo kansikuva naurattaa ihan sikana ja kyllä; jos Kohelo ei ole Hotakainen niin ainakin joku on onnistunut olemaan hotakaisempi kuin hotakainen itse. Vuoden hauskin kirja so far, mutta vitsi saattaa mennä ohi, jos et ole lukenut Coelhoa tai vastaavaa. Jos nyt ihmettelet, että mikä h--vetin Kohelo, niin lue aiemmat tekstit aiheesta ensin. Arvio : Naurattaa. Tolkuttomasti. Jos tykkäät Hotakaisesta, suosittelen ehdottomasti. Jos et tiedä, tykkäätkö Hotakaisesta, suosittelen ehdottomasti - tämän jälkeen tiedät. Jos palvot Coelhoa ja muuta mystiikkakirjallisuutta mutta et omista huumorintajua, en suosittele. Tosin silloin herää myös kysymys, miten olet päätynyt tähän blogiin ja miksi jatkat lukemista mutta ei se mitään; kaikenlaiset lukijat ovat tervetulleita. Arvio lipsahti lapasesta, mutta niin lipsahtaa Kohelokin. Kirja on pieni ja lyhyt, yhdessä illassa luettavissa ja hyvä niin: vitsi ei kantaisi kovin paljon pidemmälle. Mitään järkeä kirjassa ei ...

Summa summarum : Kirjablogissa on tietysti pakko arvioida omituinen ilmiö nimeltä blogikirja. Nimim. ”Teppo M” lyö vetoa, että saa pokattua sata naista vuodessa ja pitää siitä blogia. Lue se blogi, kirja loppuu kesken projektin (but why??). Arvio : Tämähän nyt oli pakko lukea jo senkin takia, että voi varmistua siitä, ettei tunne Teppo M:ää. Tai mielellään kukaan kaverikaan. Muuten kyseessä on taas yksi näitä aikamme kertakäyttöilmiöitä, joita tuskin muistaa ensi vuonna. Kirja toimisi hyvänä oppikirjana sähköisen ja painetun tekstin välisestä erosta: ei nettitekstiä voi painaa kirjaksi ilman, että jotain menetetään matkan varrella. Blogiksi taas tekstit ovat aika pitkiä, mutta suosio on ollut huikea, joten toimii. Entä se kirja? Luin kahdessa arki-illassa, sen verran sujuvaa huttua, mutta yllätys oli se, ettei tämäkään onnistunut järkyttämään tai suututtamaan luvatulla sovinismilla. Kirjahan oli välillä aika hauska ja jopa semifilosofinen teos teemasta tytöt pojat ja tykkääminen. Ja ka...