keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kuka voittaa?

Huomenna selviää taas tämän vuoden Finlandia-voittaja. Blogigallupin perusteella Liksom on ennakkosuosikki ja hänen voittoaan veikkaan (kirjaa lukematta) itsekin, mutta tuskin koskaan olen osunut oikeaan. Tänä vuonna ei voida ainakaan syyttää siitä, että mies voisi suosia mieskirjallisuutta, sikäli vekkuli tilanne. ;) Valinnan tekee teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Tänään ehtii vielä äänestää - lupaan lukea joko voittajan, tai gallupin ennakkosuosikin vähän fiiliksen mukaan. (Uuni kun on nolosti edelleen lukematta, muuten voisin sanoa lukevani aina F-voittajan ihan periaatteesta.)

maanantai 28. marraskuuta 2011

Alexandra Fuller: Ei hunningolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni



Summa summarum: Takaisin Afrikkaan. Luin kotimaisen kirjasyksyn hässäkän keskellä vaihteeksi vanhemman kirjan, jonka sain isältäni divarista: Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (Otava 2003) olikin melkoinen pläjäys. Vuonna 1969 syntynyt Fuller kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan valkoisen perheen lapsena mustassa Afrikassa. Olen taas ihan huumaantunut. Mikään "Minun Afrikkani" tämä ei tosiaankaan ole, enemmän tulee mieleen Seitsemännen portaan enkeli. Suosittelen!

Arvio: Tuli taas uusi näkökulma Afrikkaan. Fullerin perhe ei elänyt mitään aitojen takana piilottelevaa eliittielämää, sillä vanhemmat olivat pääasiassa melko köyhiä maanviljelijöitä. Köyhyys on suhteellista: vaikka ruuasta, vedestä ja vähän kaikesta oli usein pulaa, perheeseen kuului aina iso lauma mustaa palvelusväkeä. Toimeentulon perässä piti silti kiertää maasta toiseen sisällissotien keskellä - köyhäkin valkoinen on Afrikan mittakaavassa rikas.

Perhe asui eri tiloilla Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), Sambiassa ja Malawissa. Miinakentät ja sissisodat ovat siinä määrin perheen arkea, että myös Alexandra (Bobo) ja hänen sisarensa opetetaan pienestä pitäen ampumaan aseilla ja liikkumaan niiden kanssa. Sotilaiden ja väkivallan lisäksi arkeen kuuluvat villieläimet, malaria, käärmeet ja madot, jotka pullistavat lasten vatsat ihonväristä riippumatta. Perheen viidestä lapsesta kuolee kolme, mistä tulee melko keskeinen teema mukana kulkevassa aika traagisessa äidin tarinassa.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, että kirja todella kertoo pääosin 1980-luvusta. Mitä tein silloin? Kävin ala-astetta turvattuna ja hyvin ruokittuna pikkutyttönä, jonka vaarallisin tauti oli tuhkarokko.

Hämmentävän arjen kuvauksen lisäksi Fullerin perhe on muutenkin hyvin erikoinen, Afrikan takia tai siitä huolimatta: äiti on enemmän tai vähemmän juoppo, mutta niin ovat jollain asteella kaikki muutkin. Kirjassa mainitaankin, että valkoinen mies sekoaa Afrikassa ja siltä todella vaikuttaa. Selvinpäin maanosaa ei ainakaan näytä kestävän kukaan - perheen lapsetkin saavat aloittaa oluen kittaamisen jo nuorena, onhan se muutenkin kuivien kausien mutaista kaivovettä turvallisempaa.


Ymmärrän roturistiriitojakin paremmin kuin ennen: perheen äidillä ei riitä sympatiaa mustien vapaustaisteluille, he ovat vain palvelijoita ja saisivat sellaisina hänen puolestaan pysyäkin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta jo toisin tai ainakin yrittää ymmärtää. Afrikan eri valtioiden sisällissodat ovat itselleni aina olleet täysi kaaos, mutta tästä teoksesta saa vähän lisävalaistusta historiaan, kevyesti, mutta ymmärrettävästi.

Vanhempien sukujuuret ovat Englannissa, mutta elämä Afrikassa - täysin heidän taustansa ei koskaan selviä, mikä on sääli: olisi helpompi ymmärtää, mikä heitä Afrikassa pitää? Selvää on, että Afrikkaan he ovat juurtuneet, vaikkakin tiukan paikan tullen he ovat tietenkin riistäjiä ja sortajia, joilla ei ole enää kantaväestön oikeuksia. Englannissa asumistakin kokeillaan parin vuoden ajan Bobon syntymän aikoihin, mutta siitä ei tule mitään: he ovat afrikkalaisia, vaikkakin maanosaan väärän värisiä.

Yhdysvaltoihin sittemmin naimisiin muuttanut Fuller kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa 32-vuotiaana ja siitä tuli suuri menestys. Ei ihme. Tarina on ainutlaatuinen, rankka, mutta humoristinen - edelleen Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli on mielestäni lähin vertauskohta, vaikka aihe ja maanosa ovat erilaisia. Kirjan kerrontatavassa ja huumorissa on silti jotain samaa, lapsen näkökulma tekee asioista yhtä aikaa itsestäänselviä (madot kuuluvat arkeen) ja rankkoja (äidin alkoholismin ja "hulluuden" kuvaus lasten kuolemien jälkeen). Rakkaus Afrikkaan paistaa silti läpi koko kirjan: voit lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde sinusta.

Kenelle: Kaikille, joita kiinnostavat erilaiset elämäntarinat. Viehättävä, koukuttava, taitavasti kirjoitettu - toimii myös marraskuun eksotiikan kaipuuseen. Pitäisi löytyä kirjastoista.

Alkulause: "Äiti sanoo: 'Älä tule hiippailemaan meidän huoneeseemme yöllä.'"

Kirjan motto: Ei mennä hunningolle tänä iltana, Koska äiti on jo siellä. - A.P. Herbert

Jälkimaku: Pitäisi vähitellen mennä Afrikkaan siitä lukemisen sijaan. Fullerin kotisivuilta löytyy lisää tietoa tuotannosta ja kuvia, katso täältä.

Starat (1-5): 4,5.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Vaikea paisti

Jos pidit Mikko Rimmisen Nenäpäivää hauskana ja nerokkaana romaanina, suosittelen ehdottomasti Satu Taskisen Täydellistä paistia (Teos 2011). Jos et ymmärtänyt Nenäpäivän suosiota, en suosittele tätäkään.

Täydellisen paistin kerrotaan kuvaavan ulkopuolisuutta ja kyllä: sellaiseksi itseni koen, kun yritän lukea eteenpäin ja ymmärtää, miksi tämä on kaikkien muiden mielestä sekä hauska että kiinnostava romaani.

Tulee tunne, että nyt multa menee jotain ohi ja pahasti ja epäilemättä meneekin. Taskinen kirjoittaa hyvin ja ihan omaperäisesti, ja ymmärrän mitä hän haluaa kuvata: vähän sekopäistä ja yksinäistä naista vieraan kulttuurin keskellä.

En tykkää moittia varsinkaan esikoisromaaneja, mutta olen pahoillani - en pysty tätä kehumaankaan. Ongelma on sama kuin Rimmisellä: hermostun ja ikävystyn tällaisesta kirjallisuudesta, jossa seurataan epäonnisen ja vähän sekavan ihmisen poukkoilevaa ja mielestäni pitkästyttävää ajatuksenjuoksua. Se on mielestäni yksinkertaisesti tylsää - olen lukenut yli sata sivua ja odotan koko ajan, milloin kirja alkaa ja lakkaan nukahtamasta sen äärelle. Tai missä kohtaa naurattaisi? Lähinnä päähenkilö säälittää tai ärsyttää.

Koska tämä on kuitenkin varsin vakuuttavan raadin epäilemättä ansiosta palkitsema, myönnän puutteeni rehdisti. Mun ei kannata lukea tällaisia tajunnanvirtaromaaneja, en vain ole sen tyyppinen lukija, että saisin niistä kicksejä.

Poden huonoa omaatuntoa tästä ikävästä lausunnosta, ja niinpä ehdotan, että kiinnostuneet katsovat muita arvioita, joissa Taskisen teosta kehutaan: esim. Susa , Arja ja Leena tykkäsivät.

Pieni lohtu tässä on se, että raadissa mukana ollut Esa Mäkinen kirjoitti Hesariin aika nuivan kritiikin - ehkä tämä on teos, joka jakaa ihmiset huumorin ja kirjamaun suhteen? Sehän ei ole kirjalle huono juttu, ei kaikkia tarvitse miellyttää. Multa tämä paisti tuntuu nyt vain menevän ihan sivu suun, joten kehotan lukemaan itse.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Jari Tervo: Layla

Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa.

Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä.

Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä jopa koko Euroopasta. Itselleni merkittävin muistutus oli se, että ensi kerralla katselen kebab-ravintolassa ympärilleni vähän toisella tavalla - ihmiskauppaa voidaan käydä naapurissasi, missä tahansa.

Layla päätyy Suomessa riistetyksi prostituoiduksi, mutta romaanin ansiona on se, että siinä kuvataan alamaailmaa monen henkilön näkökulmasta: mm. suomalaisen parittajan, turkkilaisen parittajan, suomalaisen prostituoidun, hänen asiakkaansa, erilaisten miesten ja naisten näkökulmista. Siksi romaani ei tunnu yksipuoliselta tai kliseiseltäkään, vaikka mahikset siihen olisivat hyvät.

Lisäksi Tervo osaa koukuttaa: luin alun nikottelun jälkeen kirjan parissa päivässä ja kiinnostuneena. Tuli jopa tunne, että silmät avautuivat rakkaan lintukotomme suhteen - aiemmin ihmiskauppa on tuntunut jotenkin etäiseltä aiheelta, mutta nyt tajusin, että täällä sitä ollaan, globaalissa maailmassa samojen ongelmien keskellä kuin muutkin. Tuntuu siltä, että koko mamu-keskustelu on tällä hetkellä väärin fokusoitunut, kun puhutaan siitä, saako niitä nyt tulla tänne vai ei ja kuinka paljon: mielestäni kysymys kuuluu, miten autetaan ihmiskaupan uhreja ja estetään sen ilmiön leviäminen koko Euroopassa tai miksi kukaan ylipäänsä joutuu lähtemään kotoaan pakoon? Harva ihan fiilispohjalta sellaista päätöstä tekee.

Kirjan mahdollisista virheistä ja taustatyöstä on puhuttu jo niin paljon, että itse kyllästyin koko aiheeseen: päätin lukea romaanin fiktiona. Tervo on tehnyt taustatyönsä mielestäni riittävän hyvin - ainakin sillä tasolla, että kirjan maailma tuntuu uskottavalta. Itselläni ei ole mitään tietoa tai taitoa arvioida kurdikulttuurin kuvauksen todenmukaisuutta (tai suomalaisten prostituoitujen todellista asemaa), joten tämä uskottavuuden taso riitti minulle.

Kurdimiehillekin annetaan lopuksi vähän armoa: Tervon sanoma tuntuu olevan, että hekin ovat oman kulttuurinsa uhreja.

Kiitän myös siitä, että Tervon naiskuva on odotuksiani monipuolisempi: kirjan kaikki musliminaiset eivät todellakaan ole alistettuja uhreja, vaan kyllä sieltä potkuakin löytyy.

Kenelle: Toivon, että Tervon kansansuosio takaa sen, että tämän kirjan lukisivat nekin, joilla on miljoona mielipidettä mamuista, muttei yhtään kohtaamista.

Alkulause: "Minut kihlattiin kehdossa."

Jälkimaku: Lukemisen arvoinen romaani, mieskirjailijoiden yhteiskunnallisten kirjojen jatkumossa tänä syksynä.

Starat (1-5): 4-.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Esan esikoiset

Nyt puhutaan asiaa! Innostuin suuresti Hesarin Esa Mäkisen tämän päivän artikkelista, jossa hän kertoo kahden vuoden kokemuksistaan Hesarin esikoiskirjaraadissa. Juttu alkaa näin: "Perinteistä tai tylsää. Siinä on kolmeen sanaan tiivistetty - kärjistetysti - kahden vuoden lukukokemukseni esikoisteoksista."

Mäkinen on siis kahden vuoden ajan lukenut kaikki esikoiset, noin yhden viikossa - miettikääs sitä. Syntyy näkemystä, väkisinkin. Tällaisia juttuja toivoisin kultuuritoimituksilta nykyistä enemmän: ei tässä maassa kukaan muu lue niin paljon ja laajasti kirjoja kuin he (paitsi Finlandia-raati): bloggaajat valitsevat lukemisensa itse ja useimmiten oman maun mukaan, kirja-alan ihmiset lukevat oman kustantamon kirjat ja muilta sen mitä ehtivät ja pystyvät (ja mitä suositellaan). Kulttuuritoimittajilla on väistämättä tämän maan laajin näkemys siitä, mitä ja millaista julkaistaan - lisää analyysejä ja artikkeleita siitä, pyydän!

Mäkisen juttu on kiinnostava ja analyyttinen: hänen mukaansa Suomessa kirjoitetaan liian perinteikkäitä esikoisteoksia ja silmään pistää kokeellisuuden puute. Siksi palkintoraatien massalukijat tarttuvat helposti niihin harvoihin poikkeuksiin - tästä Mäkisellä esimerkkinä Gustafssonin Huorasatu ja oletettavasti viime vuonna Salmelan 27.

Uskon kyllä Mäkistä, ja on pakkokin kun ehdin lukea niin harvoja esikoisia itse (aloitin eilen tämän vuoden voittajan eli Täydellisen paistin, joka kylläkin tuntuu toistaiseksi melko perinteiseltä ;). Hän toivoo kiinnostavampia aiheita, rohkeampia tyylikokeiluja ja korkeampia laatuvaatimuksia, jotka estäisivät myös sen, että moni esikoinen jää yhden kirjan kirjailijaksi. Olen samaa mieltä.

Sitten tulee se mutta. On tässä kyllä kyse myös kirjallisesta, subjektiivisesta mausta ja siitä, mitä kukin pitää omaperäisenä, kokeilevana tai rohkeana.

Mielestäni viime vuosien rohkeimpia ja kokeilevimpia esikoisromaaneja on ollut Seija Vilenin Mangopuun alla, joka julkaistiin ennen kuin Avain tuli samaan firmaan - olin siis tätä mieltä, ennen kuin olin edes tavannut Seijaa, arvio on täällä. ;) Kirjassa oli mielestäni kaikki Mäkisen kaipaamat asiat: kiinnostava ja poikkeava kansainvälinen teema (uskonnollinen hare krishna -yhteisö ja siitä irtautuminen) sekä omaperäinen, kuvaileva, Intiasta ja Aasiasta vaikutteita saanut kieli, joka nimenomaan poikkesi suomalaisen kirjallisuuden perinteistä. Pidin älyttömästi, enkä ollut ainoa, kirja menestyi esikoiseksi hyvin. Se herätti ristiriitaista palautetta, toiset pitivät hankalana ja vaikeana ja toiset innostuivat kovasti. Itse olin sitä mieltä, että nyt on kerrankin kirjoitettu jotain ihan uutta, rosoineenkin! Teosta ei myöskään kustannustoimitettu yltiösiistiksi, vaan kirjailijan omaa ääntä ja näkemystä kuunneltiin: kustannustoimittaja olisi voinut stilisoida tekstiä enemmänkin mainstreamin suuntaan, mutta kirjailija piti sinnikkäästi kiinni omasta näkemyksestään ja hyvä niin. Kirja jätettiin tyyliltään vuolaaksi ylilyöntien riskilläkin.

Miten kävi? Mäkinen ei oikein lämmennyt ja kirjoitti Mangopuusta aika viileän kritiikin. Hesarin esikoiskisaan kirja ei päässyt, eikä F-ehdokkaaksi. Ei se mitään, kirja löysi lukijansa silti eikä Seija jäänyt yhden kirjan ihmeeksi, onneksi.

Olen Mäkisen kanssa kaikesta samaa mieltä - paitsi siitä, etteikö Mangopuun alla olisi ollut juuri sitä kaivattua erilaista, kokeilevaa ja rohkeaa uutta kirjallisuutta. ;) Jos tässä postauksessa on joku pointti, niin se on tämä: toisen kokeellinen on toisen skeidaa.

Itselleni on käynyt näin monien kriitikoiden ja raatien ylistämien kirjojen kanssa: muut ovat sitä mieltä, että nyt on rohkeaa ja uutta kirjallisuutta, kun taas itse olen pitänyt kirjaa tekotaiteellisena wanna be -rohkeana höpötyksenä, jossa kielikikkailu on itsetarkoitus. Monesti on löytynyt myös minun kanssani samaa mieltä olevia kriitikoita ja toimittajia (eli kyse ei ole vain siitä, että oma kirjamakuni ja -näkemykseni olisi pahasti pielessä ja koko muu maailma oikeassa).

Kuka silloin on kirjan suhteen oikeassa? Ei kukaan. Kokeellisen ja uudistavan kirjallisuuden pointti on siinä, että sitä kirjoitetaan ja julkaistaan siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, kerääkö se palkintoja tai edes lukijoita. Toivon, että myös kustantajat uskaltavat antaa jatkossakin mahdollisuuden erilaisille teoksille, joiden myymisessä on aina peruspullaa isompi kaupallinen riski, varsinkin silloin, kun ne eivät mahdu kisoihin mukaan eli useimmiten.

Onneksi Kafkaa julkaistiin enemmänkin siitä huolimatta, etteivät aikalaiset tajunneet hänen kirjoistaan mitään.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Toisen hauska on toisen tylsä, mutta winner takes it all

En lähde tällä kertaa viisastelemaan kirjasta, jota en tunne: Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskirjakisan - onnea! Kirjaa kehutaan eurooppalaiseksi ja hauskaksikin, kuulostaa lupaavalta.

Vekkulia tässä on se, että Hesarin kritiikki ei alunperin ollut kovin kehuva, mutta tämä todistaa sen, että yhden kriitikon susi voi olla palkintoraadin helmi, tai päinvastoin. ;) Hienoa, että voitto ei myöskään edellytä hehkuttavaa kritiikkiä, vaan raati päättää puhtaalta pöydältä.

Hesarin alkuperäisen kritiikin voi lukea täältä. Siinä moititaan yhden päivän romaania pitkäveteiseksi ja monipolviseksi, eikä huumorikaan ihan riitä. Olen muuten kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, että yhden päivän romaanin rakenne on vaativa. Se oli mielestäni vähän haastavaa Antti Leikaksen Melomisessa ja myös Hotakaisen Jumalan sanassa - rakenne tuntuu helposti joko keinotekoiselta tai siihen tulee pitkästyttäviä suvantoja. Ei aina, mutta usein.

No kumminkin. Olen pitänyt tapanani lukea esikoisvoittajan ja yritän nytkin, jos ehdin. Kertokaa, jos olette lukeneet - onko se hauska vai pitkäveteinen? ;)


maanantai 14. marraskuuta 2011

Michael Cunningham: Illan tullen


Summa summarum: "Mitä ihminen tekee kun ei enää ole oman elämänsä sankari?" Tähän lainaukseen kiteytyy Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (Gummerus 2011) teema. Nelikymppinen galleristi haahuilee Nycissä ja hullaantuu vaimonsa pikkuveljeen. Hieno romaani, tosin ei täysin Tuntien veroinen. Cunningam vierailee tiistaina 15.11. Helsingin Akateemisessa klo 17 - kaikki kuuntelemaan!

Arvio: Miksi uutuus ei ole Tuntien veroinen? Siksi, ettei siinä ole yhtä kiinnostavaa ja kantavaa teemaa kuin Virginia Woolf oli. Nelikymppisen miehen ikäkriisi on joka tapauksessa tavanomaisempi ja käsitellympi aihe, vaikka siinä olisi sinänsä virkistäviä homovivahteita.

Päähenkilö Peter viettää suorastaan kliseistä nyciläisen taideihmisen elämää, josta tulee väistämättä mieleen Woody Allenin leffat. Ollaan sopivasti varakkaita, sopivasti älykkäitä ja sopivasti neuroottisia. Tähän rutiinimaisen mukavaan elämään pelmahtaa vaimon pikkuveli Mizzy, parikymppinen sekaisin oleva ihanuus, joka sekoilee huumeiden kanssa ja on viekoittelevasti homo.

Juonta ei voi kertoa kovin paljon enempää pilaamatta olennaisia käänteitä, mutta Peterin ihastus Mizzyyn on kirjan parhaita osioita. Miehinen keski-iän kriisi tuntuu jopa järkeenkäyvältä, vaikka olen aina ihmetellyt, mikä saa neli-viiskymppiset miehet yhtäkkiä villiintymään parikymmentä vuotta nuoremmista naisista (tosin en ole myöskään koskaan ymmärtänyt, miksi haluaisin seurustella isäni ikäisen ihmisen kanssa, mutta se siitä aiheesta, rakkaushan ei katso ikää jne jne).

Kun kuviosta puuttuu kerrankin se kliseisen ihana nuori nainen, koko asetelma tuntuu paljon kiinnostavammalta: Peter on hämmentynyt yllättävästä kiinnostuksesta nuoreen mieheen, mutta ymmärtää itsekin, ettei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä Mizzy edustaa: nuoruutta, vastuuttomuutta, villiyttä, vapautta ja kaiken lisäksi hän muistuttaa vaimoa nuorena ja vielä hehkeänä.

Mitä sitäkään teeskentelemään: vaimo on alkanut rupsahtaa. Elämä on.

Ihastus nuoreen ihmiseen on jollain lailla platonista ja siksi sukupuolesta riippumatonta. Cunninghamin romaani on tässä mielessä ihanan suora ja rehellinen. Peter näkee vaimossaan omaa kulahtamistaan ja haluaa paeta sitä, vaikka tiedostaa ihastuksen nuoreen sekopäähän järjettömäksi. Mutta järjettömiähän ihmiset ovat, ei kai perheitä muuten hajoaisi niin paljon. Harvoin niitä järkisyillä hajotetaan. Tätä kliseistäkin prosessia Cunningham onnistuu mielestäni kuvailemaan vetävästi ja kiinnostavasti. Hänen lauseitaan ihaillaan paljon: tällä kertaa en ole niistä niin hurmaantunut kuin Tunneissa, mutta kaunista kieltä hän kirjoittaa aina.

Voittavatko järki vai tunteet, sitä en nyt viitsi paljastaa, mutta suosittelen lukemaan.

Kenelle: No niille kulttuuri-isille. Keski-iän kriiseilijöille sukupuoleen katsomatta. Niille, jotka rakastavat romaaneja New Yorkista.

Alkulause: "Mizzy on tulossa joksikin aikaa heidän luokseen asumaan."

Jälkimaku: Kivasti vinksahtanut takapotku takaa sen, että kliseinen Nycin intellektuellien taidepiirien kuvaus ei ärsytä kuten Hustvedtilla.

Starat (1-5): 4-. Koska Tunnit on 5.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Lauantailinkkejä

Olisin oikeastaan voinut jättää koko Finlandian kommentoimatta ja linkata vain Tommi Melenderin blogiin, siellä on viisaita sanoja, katsokaa täältä.

Kirjabloggaajat tekevät myös oman Finlandia-listansa, joka julkaistaan 2.1.2012 - erinomainen idea on peräisin Sallalta, joka kokosi listan viime vuonna ja on luvannut toimia koordinaattorina tänäkin vuonna. Lisäohjeita kiinnostuneille löytyy Sallalta.

Olen muuten iPadin myötä laiskistunut linkkaajana, koska se on vähän vaivalloisempaa. Itse seuraan nykyään kirjablogeja ennen kaikkea Facebookin kautta, sieltä löytyy ryhmä nimeltä Kotimaiset kirjablogit, josta kannattaa tykätä, jos haluaa seurata blogeja laajemmin.

Lukuraportti: Jari Tervon Laylan kanssa on pieniä haasteita jo alussa, mutta jatkan lukemista ja änkyröin vasta sen jälkeen, jos tarpeen. Imagen Joannan blogissa oli joka tapauksessa kiinnostava keskustelu kirjasta vähän aikaa sitten, katsokaa täältä. En edes tiedä, keksinkö siihen keskusteluun mitään lisättävää, mutta katellaan. Meinaa tulla liikaa mieleen jälleen kerran Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, johon aina palaan teoksena, joka ärsytti. Laylakin ärsyttää, mikä ei johdu välttämättä Tervosta, vaan siitä, että mun on ilmeisesti vaikea lukea kirjoja alistetuista uhrinaisista hermostumatta - etenkin, jos miehet kirjoittavat heistä.

Tiedän, tiedän, miehillä on ihan yhtäläinen oikeus mennä naisen nahkoihin. Jotenkin vain tulee ihan sietämätön olo kaikesta siitä uhriudesta ja alistumisesta - haluaisin mieluummin lukea naisesta, joka painaa kyllä päänsä, mutta haistattaa kaikille väkivaltaisille äijille pitkät salaa burkhansa alla ja lopussa hakkaa ne kaikki. ;) Ehkä Layla kehittyy vielä tähän suuntaan, olen toiveikas!

torstai 10. marraskuuta 2011

Tän pitäis nyt varmaan sanoa Finlandiasta jotain

Aijahaa, ai Finlandia-kohu. Taas. Jaa. Pitääkö tästä nyt jotenkin riemastua, kts. esim. Hesari.

Kaikki naisia - no entäs sitten? Jos olisivat kaikki miehiä, niin siitäpä vasta poru nousisi. Ja kiintiösuomenruotsalainenkin on jätetty pois ja esikoisia mukana peräti kaksi (samoja, jotka ovat myös HS:n esikoiskirjakisassa; en ole lukenut, enkä ota siksi niihin kantaa, mutta musta tämä päällekkäisyys on vähän sääli: iso osa mediahuomiosta ja myynnistä kasautuu näille kahdelle sekä esikoiskisan voittajalle - olisi kiva, että huomio jakaantuisi vähän laajemmalle, kun tietää miten mielettömän tärkeää tämä kirjailijoille on, etenkin esikoiskirjailijoille, joiden uran jatko voi jopa riippua siitä, huomaako kukaan hyvääkään kirjaa. Mutta ilmeisesti nämä kaksi ovat ihan poikkeushuippuja - täytynee tutustua, jos vain ehdin. Huom: en millään lailla vastusta heidän ehdokkuuksiaan, ainoastaan sitä ilmiötä, että kirjan sykli lyhenee, medianäkyvyyden merkitys kasvaa ja siksi myyvien kirjojen lista kapenee koko ajan top listojen suuntaan. Ts. yhä harvempi kirjailija pystyy tulemaan kirjoittamalla mitenkään toimeen.)

Ai niin, ehdokkaat ovat: Laila Hirvisaari: Minä, Katariina, Kristina Carlson: William N. päiväkirja, Rosa Liksom: Hytti nro 6, Jenni Linturi: Isänmaan tähden, Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu ja Laura Gustafsson: Huorasatu.

Onnea ehdokkaille - koska olen lukenut vain Carlsonin ja pidin virheellisesti sitä vähän välityönä ;) niin en taaskaan osaa sanoa näistä mitään: Laila Hirvisaaren ehdokkuus ilahduttaa, koska hän on pitkän linjan kirjailija, joka ei ole mielestäni täysin saanut ansaitsemaansa tunnustusta. Rosa Liksom -fani olin 80-luvulla, joten nyt olisi varmaan paikallaan lukea Liksomia jälleen ja muihin tutustun, jos tässä marraskuussa vielä ehdin.

Mutta kyllä minä mieleni vähän pahotin siitä, että Kyrön Kerjäläinen ja jänis puuttui. ;) Moni muukin olisi ehdokkuuden ansainnut ehdottomasti, mutta Kerjäläinen ja jänis oli mielestäni monella tavalla erityisen onnistunut teos.

Kuten huomaatte, musta ei kerrankin (!!) oikein irtoa paasausta tämän asian suhteen - taidan potea Finlandia-väsymystä, kun tuntuu, että tätä samaa mekkalaa joka vuosi harrastetaan ja mitäs sillä on nyt sitten väliä? Jokainen raati valitsee mielestään parhaat ja loppukansa on eri mieltä. ;)

Pahoittelen kyynisyyttä. Kertokaa nyt ihmeessä, jos teillä on joku Mielipide, sukupuolikysymyksestä tai mistä tahansa?

maanantai 7. marraskuuta 2011

Isänpäivän varjolistaus

Tällä viikolla tapahtuu: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ja on isänpäivä. Perinteisesti olen aina listannut muutamia isänpäiväkirjoja, tänä syksynä shoppailu on helppoa, kun on uudet kyröt, tervot ja hotakaiset, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkari ja Karo Hämäläisen Erottaja (bisnesisälle). Nämä löydät kirjakauppojen myyntipöydiltä ilman vinkkaustakin (ja hyviä ehdokkaita ovatkin!).

Jos isäsi on kuitenkin jo lukenut nämä kaikki tai haluat yllättää, niin tässä muutamia varjoehdotuksia:

- Yhteiskunnalliselle journalisti-isälle: Kjell Westön kirjoituskokoelma Halkeamia. Myös isälle, joka fanittaa Westötä: kertoo romaanien taustoista.

- Tutkija-isälle (tai isoisälle): Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Koska tutkija-isäni diggasi kovasti.

- Kulttuuri-isälle, joka on vähän gay: Michael Cunningham: Illan tullen. Kirjoitan tästä vielä arvion, mutta sopii taiteelliselle isälle, joka pohtii elämän tarkoitusta eikä pelkää homoja.

- Historia/filosofia-isälle: Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. En olisi keksinyt lisätä tätä isä-listaan ilman Jorin postausta, vaikka pidin kirjasta älyttömästi itse, lukekaa Jorin arvio täältä.

- Kirjalliselle isälle: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerta: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. Olen ihan tosissani tämän vinkin kanssa - äitini luki sen ensin ja oli kovasti innoissaan. Kuulemma koukuttava ja kiinnostava, odotan parhaillaan lukuun.

- Globaalille isälle: Aravind Adiga: Viimeinen mies. Riski suositus, kun en ole ehtinyt lukea vielä, mutta Valkoinen tiikeri keräsi niin paljon äijä-kehuja, että uskallan lisätä tämän uutuuden listan loppuun.

Ja ainahan voit myös ostaa sen konjakkipullon. ;)

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ookkonää intellektuelli?

Parnasson blogissa oli vekkuli (?) kirjoitus siitä, että kirjakaupan myyjä ei tiennyt, mikä on Parnasso. Katsokaa täältä.

Help. Epätietoisille kerrottakoon, että se on tämän maan ainoa korkeakirjallinen kirjallisuuslehti (KirjaIn on toinen, mutta sisältää enemmän kirjailijahaastatteluja, vähän julkkispalstaa jne - siis vähemmän korkeakirjallinen ;). Parnasso sisältää myös paljon esseitä - itse tilaan sitä hyvän ja monipuolisen kirjakritiikin ja kolumnien takia (esseitä ja runojakin luen). Kirjailijoiden vaatekaappeihin siellä EI kurkistella (korkeintaan viinakaappeihin joskus ja sehän on paljon kiinnostavampaa) ja kirjoja poimitaan top-listojen ulkopuolelta.

Haluan kovasti kannattaa tällaisenkin journalismin [zurnalismi] olemassaoloa, jossa asioilla on merkitystä riippumatta henkilön kuppikoosta, avioliiton tilasta, romaanin teeman mediaseksikkyydestä tai kirjailijan nätteydestä. En siis pidä tarpeettomana tätäkään puolta (ja luen innolla kirjailijahaastikset myös Iltiksestä), mutta kyllä tähän maahan on mahduttava yksi kulturelli kirjallisuuslehti myös, ihan oikeesti!

Tämä tuli mieleen myös Cunninghamin Illan tullen -romaanista, joka saa potemaan intellektuelli-alemmuuskompleksia: se on jotenkin niin Nyciläinen romaani! Ensinnäkin päähenkilö on galleristi (tietenkin) ja koko tuttavapiiri on luonnollisesti tätä varakasta, koulutettua Nycin yläluokkaa, joka pyörii kaikki sunnuntait taidenäyttelyissä ja keräilee nykytaidetta: se on siellä kokonainen yhteiskuntaluokka, joka tuntuu Hesasta puuttuvan tai ainakin sen saa mahtumaan yhden naistenlehden juorupastaan.

Tuntee itsensä väkisinkin pikkukylän maalaistolloksi. Niinpä teenkin gallupin siitä, kuinka intellektuelli mielestäsi olet? Perustella voi kommentteihin.

torstai 3. marraskuuta 2011

Kävijämäärähylkiön tunnustukset

(Disclaimer: tämä juttu sisältää sisäpiiridiibadaabaa bloggaajille. Muille lukijoille lupaan palata kirjateemoihin heti tämän jälkeen.)

Hei, olen Ina ja olen kävijämäärähylkiö. Olen tehnyt jotain täysin epäsopivaa ja vaihtanut blogin osoitetta kaksi kertaa vuoden sisällä. Ihme, jos täällä on vielä joku - kiitän!

Ajattelin nyt kumminkin jakaa kokemuksiani ehkä muidenkin hyödyksi, koska kävijämäärät, tilastot ja mainen kunnia on puhututtanut blogeissa tänä syksynä jonkun verran: itse pidän sitä hyvänä merkkinä kirjablogien nousemisesta marginaalista suurempaan suosioon - samaa keskustelua käytiin muotiblogeissa pari vuotta sitten.

Kun siirryin A-lehtien Lilyyn tammikuussa, kävijöitä oli tässä osoitteessa n. 1400 viikossa, mitä pidin silloin oikein hyvänä (muotibloggaajilla se on normaali päiväkävijöiden määrä). Siirto Lilyyn oli jännä, koska kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. En voi kertoa omia kävijämääriäni siellä tarkemmin, mutta ensi alkuun tuli notkahdus, joka sittemmin korjaantui - vaikutti siltä, että iso osa jaksoi seurata perässä ja uusiakin tuli muista blogeista. Kävijämäärät riippuivat paljon siitäkin, mainostettiinko juttujani esim. etusivulla, Lilyssä oli lopulta yhteensä noin 20 000 viikkokävijää, mikä oli hyvä saavutus. Minua arvostettiin siitä huolimatta, etten kuulunut saitin kävijäimureihin: kirjallisuutta pidettiin tärkeänä teemana, mistä kiitos toimitukselle! Kävijämäärät eivät olleet se tärkein juttu edes kaupallisella sivustolla. Ensi alkuun mietin, että voi kökkö, toisilla on noin hurjat massat ja mulla ei, mutta lakkasin vertailemasta eikä sitä tehnyt kukaan muukaan. Helpotti.

Suurin yllätys oli se, että alussa putosin Googlen hakutuloksista pois - aiemmin sain netistä paljon lukijoita kirjojen nimillä ja olin usein alkupäässä. It-tuki selvitti asiaa ja totesi, että kaikkivaltias Googlemme suosii tietenkin Bloggeria ja nostaa sitä ylös sekä mittaa mm. saitin ikää, linkkauksia, aktiivisuutta ja kävijöitä: uusi, sille tuntematon saitti ei ensin ollut hakukoneelle luotettava lähde. Asia alkoi korjautua ajan kanssa, mutta silti oli valaiseva havainto muistaa, että Google ei ole jumalan sana ja totuus, vaan sen tuloksiin vaikuttavat monet asiat, eikä vähiten mainosraha...

Toinen yllätys oli se, että totaalisesta hiljaisuudesta huolimatta tällä saitilla oli jatkuvasti silti noin 300 viikkokävijää. Täh?? Keitä ne ovat?? Vastaus: luultavasti eivät ketään, vaan hakukoneautomaatteja, jotka tsekkaavat sivustoja automaattisesti. Vielä viime viikollakin "kävijöitä" oli täällä 274 kpl. Aivan varmasti eivät ole eläviä ihmisiä, siihen viittaa myös määrän tasaisuus.

Ymmärrätte varmaan pointin: kävijämäärien seuranta on kiinnostavaa, mutta niissä on myös paljon teknologiaa ja tulos voi jopa riippua siitä, mitä seurantaa käyttää.

Jos bloggaisin kävijämäärien tai rahan takia, tauko Lilystä olisi jälleen harakiri: sain Lilystä uusia lukijoita, jotka eivät varmasti muista uutta osoitetta tai tule tänne vain mun takia (toivon, että menevät Jennin palstalle!). Samoin menetin osan lukijoista siirtyessäni tammikuussa Lilyyn. Osa on tietenkin kyllästynyt ajan mittaan mun juttuihin muuten vaan tai hankkinut parempaa luettavaa. ;)

Koska bloggaan siksi, että nautin siitä ja kirjakeskustelusta ja tiedän, että mulla on pieni joukko uskollisia lukijoita, jotka ehkä kestävät jopa mahdollisen tulevan tauonkin, sillä ei ole niin suurta väliä.

Haluan sanoa tämän kahdesta syystä:
1) jos sinua pyydetään ns. palkalliseksi bloggaajaksi ja uskot itse siihen, mihin sinua pyydetään, mene ihmeessä! Kokemus oli pelkästään positiivinen ja kiinnostava ainakin itselleni. Uskon, että kirjabloggaajiakin pyydetään jatkossa kaikenlaisiin juttuihin yhä enemmän. Itse en pidä sitä pahana, jos se pitää kirjoja tapetilla.

2) jos sinulla on viikkokävijöitä 10 tai 100 etkä pääse hakujen yläpäähän tai top listoille, älä masennu: ne ovat teknologiaa, josta omat lukijasi eivät piittaa yhtään. Kävijöitä on kiva seurata, mutta se ei ole bloggauksesta koko totuus: olet tärkeä omille lukijoillesi joka tapauksessa.

Meille kaikille riittää kyllä netissä tilaa. ;)

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan?

Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin.

Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksinäisen, kaikin puolin hankalan tiedemiehen päiväkirja on parhaimmillaan sekä hauskaa että oivaltavaa luettavaa. Pidän Carlsonin ytimekkäästä ilmaisusta ja taidosta asettua erakoituneen tiedemiehen housuihin. 1890-luvun Pariisikin tuntuu uskottavalta ja taustatyöt on tehty, kieltä myöten. Taidokasta.

Miksi en silti pysty pitämään tätä ihan niin suurena romaanina, enemmänkin pienenä suurena romaanina? Ehkä siksi, että tiedemiehen päiväkirjassa on jonkun verran tyhjäkäyntiä, sitä tylsää elämää ja arkea, jota yksinäinen vanha mies elää. Nälkä ja vilu vaivaavat, lähimmäiset ovat tympeitä, oma tiedeura ja väärinymmärretyksi tuleminen mietityttävät. Hankalana ihmisenä siltoja on tullut poltettua ja tiedeyhteisön maine, kunnia ja raha ovat menneet pokkurointiin ja kompromisseihin alistuneille kollegoille. En saa kirjasta kuitenkaan irti suurta sanomaa - enemmänkin huomaan hymähteleväni ja ihailevani, että olipas osuvasti sanottu. Välillä tulee mieleen anekdoottikokoelma.

Vanhempani pitivät kirjasta kovasti ja mietin, osuuko aihe paremmin siihen ikään, jossa pohtii omia valintoja ja saavutuksia - sitä, oliko tarpeeksi hyvä ihminen, mitä jäi tekemättä, saiko riittävästi tunnustusta siitä, mitä teki? Jäkälätutkija pysyy valitsemallaan linjalla, vaikka sen hinta onkin köyhyys ja yksinäisyys. Hauskinta hänen persoonassaan on itseironia ja rehellisyys: rakkauskin jäi kokematta, mutta hän ei tunnu pitävän sitä suurena vahinkona.

Itse olen vielä siinä naiivissa varhaiskeski-iässä, jossa kuvittelen suurten saavutusten olevan edessäpäin, jos niitä tulee. ;)

Kenelle: Melko intellektuellia luettavaa, tosin nopealukuinen. Tekisi mieli suositella yli nelikymppisille, optimaalisin ikäsuositus voisi olla 70 plus. Paitsi, jos kärttyisen vanhan jäkälätutkijan fundeerailut kiinnostavat.

Alkulause: "Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia."

Jälkimaku: Haikea. Yksinäinen vanha mies-parka! Pidinkö? Ehkä. En. Pidin. No jaa. En tiedä. Joo-o. Lisää Carlsonia?

Starat: Nyt on vaikea. 4-. Hyvää kirjallisuutta, kuitenkin.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kirjamuumi ilmoittautuu

Kas, täällä taas. Näin se elämä heittelee - jos löysitte Lilystä tänne, en jaarittele aiheesta enempää, vaan kiitän, että seurasitte.

Lapsena muistutin persoonaltani pikku Myytä kaikin puolin. Nyt olen muuntautunut muumiksi, sekä fyysisesti että henkisesti. Syksyn mittaan on ollut pakko opetella ottamaan iisisti, lähiviikkojen ohjelmassa lähinnä sohvafilosofointia, verkkaista lukemista ja kirjoittamista ja päiväunia. Päivittäistä suklaa-annosta unohtamatta.

Sen jälkeen on kai luvassa Monty Pythonin sanoin: "And now, something completely different!" ;) Nähtäväksi jää, onko lukutoukkuus dominoiva geeni.