maanantai 17. syyskuuta 2012

Kirjasarjojen kirous

Minä urpo en ymmärtänyt lukevani viihdekirjasarjaa. Jäin sittenkin Sidottuun sen verran koukkuun, että harpoin sen loppuun siinä toivossa, että salaperäisen Herra Greyn synkeä salaisuus paljastuu.

Juu ei: lopussa lukee suurinpiirtein, että jatkuu. Jos nyt jotain vihaan niin tätä. Kestin urhoollisesti kaikenlaista punastelua ja kliseisiä roolipelejä 600 sivua yllättävänkin hyvin, mutta että seuraavat 600 sivua sitä samaa? Ja vielä seuraavat 600 ennen kuin päästään todennäköiseen happy endiin ja onnellisesti naikkariin (koska eihän nyt romanttista viihdettä voida tehdä ilman, että roistosta on kesytetty unelmavävy ja kelpo perheenisäkandidaatti)?

JUU EI. Joku raja nyt pitkitetyllä rakkaustarinallakin ja kyllä se s/m-kuviokin tuli jo ikäänkuin läpikäytyä. Herra Greyn salaisuus jää ikuisiksi ajoiksi selvittämättä, mutta pystynen elämään tämän asian kanssa.

Sitten hämmästytän teitä: jos unohdetaan karmeimmat kliseet ja noloimmat kielikuvat, niin ymmärrän Sidotun maailmanmenestystä. Se on omassa lajissaan ihan koukuttavaa viihdettä, jossa on sopivasti tirkistelyelementtiä mukana. Sen juuret ovat Kotiopettajattaren romaanin ja Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaisissa klassikoissa niitä yhtään väheksymättä: viaton tyttö ja synkkä vanhempi mies, jonka tyttö yllättävällä vahvuudellaan ja rakkaudellaan valloittaa ja pelastaa sitten kumminkin. Tässähän pelataan naisten hoivaviettifantasioilla. Väitän myös, ettei kirja ole järkyttävän perverssikään - jos olisi, siitä ei olisi tullut maailmanmenestystä.

Jos kirja olisi saatu rutistettua 300 sivuun, voisin antaa sille vielä paremman arvosanan. Nyt annan kotiäiti-indeksissä kolmosen: taatusti helposti aivot narikkaan. Kirja paranee vasta noin sivun 300 kohdalla, jos kestää joka aukeman punastelua sekä alahuulen purentaa siihen asti.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Totuus sensaatiosta: Fifty Shades: Sidottu

Olisipa kiva todeta, että nyt on kuulkaa tehty teos, jonka rinnalla Lady Chatterley ja Markiisi de Sade kalpenevat, hui sentään, kuinka tuhmaa!

Vaan kun ei.

Joudun olemaan ikävän ennalta-arvattava ja toteamaan, etten ainakaan vielä ymmärrä mikä tässä Fifty Shades -kirjassa on se suuri sensaatio. Suoraan sanottuna olen vähän pettynyt.

Tämähän on enemmän SinäMinä-matskua kuin edes Reginaa - koulutyttöerotiikkaa, sanon minä, siitäkin huolimatta, että kyse on sadomasokismista (sen nyt kai arvaa jo kirjan nimestä: "Sidottu").

Ensinnäkin päähenkilö on jatkuvasti, rasittavuuteen saakka punasteleva kirjallisuudenopiskelija tyttönen. Olisipa se pää-äijä edes äijä, mutta kun ei: hän on 27-vuotias huippumenestynyt suuryrityksen johtaja. Siis 27.

Sallikaa mun nauraa. Onko tämä nyt sitten keski-ikäisen kotiäidin mielestä uskottavaa? No ei ole. Anteeksi nyt vaan. En halua olla millään muotoa epäkunnioittava 27-vuotiaita kohtaan - kyllä hekin voivat olla suuryritysten johtajia, mutta kun meistä lähes nelikymppisistä se tuntuu kuitenkin jo vähän kaukaiselta ajalta, punasteluineen ja opiskeluineen..?

Päähenkilöiden lisäksi häiritsee kirjallinen tyyli: se ei ole surkeinta mahdollista, mutta häiritsevää. Viihteen ei tarvitse olla Nobel-kirjallisuutta, esim. Bridget Jonesit ovat siitä loistava esimerkki. En voi silti mitään sille, että slarvius häiritsee, esim. näin: "Ray ei ole puhelias. Siitä huolimatta hän on edelleen hengissä."

Ahaa? Mitä se tarkoittaa? Puhumattomuus tappaa, vai..?

Kirjan ongelma ei siis ole se, että se on viihdettä, vaan se, että lupauksista huolimatta en mielestäni kuulu kohderyhmään (ne kotiäidit ;). Mieleen tulee aika naiivin opiskelijatyttösen päiväkirja, enkä pysty pitämään sitä matskua erityisen kiinnostavana tai yllätyksellisenä. Odotin vähemmän kliseitä: miljonäärimies ja punasteleva koulutyttö - eikö asetelma mitenkään voinut olla vaikka toisinpäin..? SE olisi ollut kiinnostavaa.

Kuuttasataa sivua en jaksa lukea tätä millään, mutta jos koulutyttömäisyys ei häiritse ja sadomaso-teema kiinnostaa tirkistelymielessä, niin kai tätä voi suositella eroottisena viihdepläjäyksenä? Lukiolaisena olisin varmaankin lukenut tämän yhtä innolla kuin Lady Chatterleyn aikoinaan - nyt olen kai jo vähän liian vanha. ;)

Kirjan ongelma ei ole se, että se olisi kamalan huono, vaan ylierotisoitunut aikakautemme. Riittää, kun avaa telkkarin ysin uutisten jälkeen, niin kyllähän sieltä joltain kanavalta jotain aika ronskia tulee. Jos kaipaan romantiikkaa, katson mieluummin jonkun hölmön romanttisen leffan. Kirjoilta odotan muita elämyksiä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Kotiäitipornoa

Kerrankin sattuu ja tapahtuu jotain jännää!! Nimittäin kotiin tuli postiluukusta arvostelukappaleena ihan oikeaa kotiäitipornoa, enkä edes ymmärtänyt sitä. Siirsin kirjan aika korkeaan kirjapinoon ja vasta kun luin lehdestä Fifty Shades -sensaatiosta, alkoi tuntua jotenkin tutulta.

Sitä ennen katsoin vain kirjan takakantta epäluuloisesti: jostain syystä ilmaus "eroottinen sensaatio" ei saanut heti hoksaamaan, että kuulun kohderyhmään.

Johtunee väsymyksestä.

Mutta sitä tämä nyt on, hurja sensaatio maailmalla ja aion ottaa selvää miksi. Ilmeisesti joku on mennyt järkyttymään siitä, että kotirouvat kuluttavatkin päiviään tuhmien kirjojen parissa kodin puunauksen sijaan. Vähemmästäkin tulee perheen elättäjille paha mieli, ei siinä mitään. Näin heitä huijataan, luulevat meidän imuroivan täällä kaikki päivät, mutta oikeasti istummekin salaa pornon parissa. Jep jep.

Perästä kuuluu siis - vaikken ole koskaan kuulunut Reginan kohderyhmään, lupaan nyt ihan vain teidän vuoksenne perehtyä ennakkoluulottomasti tähän itselleni uuteen genreen.

Niille uusille lukijoille, jotka tulivat tänne googlesta harhaanjohtavan otsikoinnin perässä: hei vaan ja pahoittelen pettymystä. Täällä puhutaan ihan vaan kirjoista.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Summa summarum: Amerikkalaisen Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (Tammi 2012) oli kesän paras kirja. Pulitzer-indeksi ei pettänyt tälläkään kertaa. Haluaisin lukea häneltä lisää - suomentakaa nyt pian ne kolme muuta romaania!

Arvio: Kirjan rakenne on ihana. Jokainen luku on oma, itsenäinen tarinansa, mutta kaikki kietoutuvat silti jollain lailla toisiinsa kahden päähenkilön, levypomo Bennien ja hänen kleptomaani-assarinsa Sashan kautta. Samat tyypit seikkailevat välillä eri tarinoissa, mikä pitää lukijan hereillä. Ajassa pompitaan 1970-luvulta 2020-luvulle ja yleensä liikutaan musa- tai showbisneksessä ja maantieteellisesti mennään Afrikkaan asti.

Kirjan liepeissä rakennetta verrataan muodikkaasti Facebookiin, mutta se ei välttämättä tee kirjalle oikeutta. Itse puhuisin ennemmin verkostomaisuudesta. Pidän myös siitä, että lukujen tyyli vaihtelee, eikä koskaan tiedä, miten ja mistä seuraava tarina alkaa. Mukana on mm. yksi lehtijuttu ja power point -esitys.

Kuulostaa ehkä kikkailevalta, mutta asiansa osaavan kirjailijan luomana ei ole sitä - ainoastaan yllätyksellistä.

Kirjaa on vaikea verrata mihinkään muuhun lukemaani. Egan on vähemmän sliipattu kuin monet amerikkalaiset kollegansa, mistä annan heti pisteitä. Hän on vähemmän tosikko kuin Paul Auster ja nokkelampi kuin Siri Hustvedt. Kirjalliselta lahjakkuudelta voisin silti verrata häntä heihin.

Sanotaan vaikka näin: Italo Calvino meets Paul Auster?

Mielikuvituksen puutteestakaan Egania ei voi syyttää: yksi lempparitarinoistani kertoo karmeasta diktaattorista ja hänen pr-kampanjastaan, joka ei mene ihan putkeen, kun sekaisin oleva amerikkalainen filmitähtönen pestataan hänen tyttöystäväkseen. Eganin henkilöt ovat uskottavia ja eläviä, vaikka eivät ihan peruspertsoja olekaan.

Kirjan edetessä päähenkilöt Bennie ja Sasha ikääntyvät ja heidän elämänkulkunsa pidetään mukana loppuun asti - sen ansiosta romaani ei hajoa liikaa ja voidaan edelleen puhua romaanista eikä tarinakokoelmasta. Lopussa palataan vielä viittaamaan alkuun, mistä lukijalle syntyy palkitseva tunne ympyrän sulkeutumisesta kaiken polveilun jälkeen.

Egania täytyy oikein ihailla. Tällainen rakenne vaatii taitoa ja luovuutta. Arvostan. Lisäpisteitä annan siitä, että kaikki päiväuniajat oli lomalla uhrattava Eganille kunnes kirja oli luettu, mikä kuvastaa sen koukuttavuutta.

Egan lainaa teoksen alussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä - aika rohkea veto. Mutta tällä kertaa lainauksella on perusteluja: jos Proust kirjoittaisi nyt, hän olisi saattanut päätyä johonkin tällaiseen. Kadonnutta aikaa haetaan tässäkin, ja sen lisäksi vähän tulevaa.

Kenelle: Koukuttavaa, mutta laadukasta lukuromaania etsivälle. Jos pidät Jhumpa Lahirista tai Siri Hustvedtista, kokeile tätä. Jostain syystä mieleen tulee myös Kjell Westön varhaistuotanto (esim. Leijat Helsingin yllä), mutta sille en keksi mitään perusteluja.

Jälkimaku: Virkistynyt ja vähän haikea. Time flies..

Alkulause: "Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa."

Starat: 4, mutta lähinnä siksi, etten tiedä onko Egan klassikkoainesta ennen kuin olen lukenut häneltä muuta.

Kotiäiti-indeksi (uusi mittari, joka kertoo siitä, kannattiko kirjaan uhrata arvokasta lukuaikaa ja veikö se ajatukset arjesta): Asteikolla 1-5 annan 5. Täydellinen kotiäitikirja: voi lukea luku kerrallaan, imaisee mukaansa väsyneenäkin ja viihdyttää olematta höttöä.