keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Vauva tuli taloon

Uusi lukutoukka on syntynyt, sopivasti jouluksi. :) Jatkossa pääsette siis seuraamaan, saadaanko poikalapsi lukemaan kirjoja ja jos niin miten, mutta siihen taitaa mennä hetki, niin ihmeellinen kuin hän tietysti muuten onkin.

Kaikki on siis hyvin ja olemme onnesta melkein mykkänä kaiken aikaa, kuten tuppaa käymään kun vähän vanhemmalla iällä saadaan tällainen käänne elämään - kahden akateemisen uraihmisen vaippa- ja arkisekoiluista riittäisi suht humoristista jaettavaa, mutta kun tämä ei ole vauvablogi, niin jätän ne tarinat muille: tiedän, että aivan uutta nämä jutut eivät ole muulle maailmalle kumminkaan vaikka meille joka päivä on suuria ihmeitä täynnä (maitokakka!! oooh!! unihymy - onpa lahjakas lapsi!! se osaa aivastaa!!).

Palailen blogiin, kun pääsen tästä euforiasta jotenkin järkiini ja koen kiinnostusta taas ulkomaailmaakin kohtaan. ;) Alan ymmärtää, miksi monet mieskirjailijatkin ovat tehneet isyydestä loistavia kirjoja, kun katson uuden isän huumaa: nyt on kerrankin asia, joka menee mulla kirjojen edelle kirkkaasti, ei niin että olisi aikaa lukea kylläkään..

Siispä oikein hyvää uutta vuotta 2012 ja kuulumisiin! :)

tiistai 13. joulukuuta 2011

Ja muita palkintoja

Runeberg-palkintoehdokkaat ovat aina kiinnostavia, vaikka saavat paljon vähemmän huomiota (onhan pääpottikin "vain" 10 000 euroa). Uutisen voi katsoa esim. Yleltä. Mukana on muitakin kuin romaaneja ja novellifanina syynään ehdokkaat aina tarkkaan. Tällä kertaa Finlandia-ehdokkaat eivät ole Runeberg-ehdokkaita ja hyvä niin, palkitsemisen arvoisia kirjailijoita kyllä riittää tässä maassa.

Tänä vuonna ehdokkaisiin pääsi mm. Essi Tammimaa, jonka Paljain käsin -romaaniin ihastuin kovasti, arvio täällä. Katja Ketun Kätilö on kiinnostanut samoin, mutta saa odottaa jotain vähemmän herkkää mielentilaa - sen sijaan ostin ehdokkaista Joni Pyysalon novellikokoelman Ja muita novelleja. Fanitan Pyysaloa runoilijana, mutta kyllähän runoilija näköjään osaa hienoja novellejakin kirjoittaa. Palaan.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Ian McEwan: Vieraan turva



Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat.

Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen.

McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEwan on nerokas vihjailija, joka osaa rakentaa vähillä sanoilla vaikuttavia tunnelmia. Arvostan kirjailijoita, joiden ei tarvitse purkaa jokaista henkilöä osiin ja täysin paljaaksi - tehokkaampaa on se, mitä jätetään sanomatta. Lukija projisoi silloin omaa alitajuntaansa tekstiin, eikä mikään ole sen pelottavampaa. Siinä on psykologisen romaanin ja terapiakirjan välinen ero.

Pääpariskunnan Maryn ja Colinin suhteen jonkinlainen jämähtäneisyys ja kireys tulevat selväksi ilman kummempaa kriisiä tai selitystä. He kaipaavat selkeästi joko eroa tai uutta potkua suhteeseensa - niinpä he suostuvat lähtemään kiehtovan muukalaisen, Robertin vieraaksi ensin hänen baariinsa ja sen jälkeen ylelliseen kotiin, jossa odottaa selkäkipuinen ja palatsin vangiksi jäänyt vaimo.

Siinä missä Robert tuoksuu vaaralle ja sovinismille, vaimo Caroline vaikuttaa naisellisen alistetulta ja hermoheikolta. Melko perinteinen mies-nais-asetelma siis, mutta vaikeahan tällaista outoa paria on vastustaa. Näiden kahden vastapariskunnan suhteista McEwan saa kehiteltyä seksuaalisen trillerin, jossa kerrotaan jälleen kerran jotain hyvin epämiellyttävää ihmisestä.

En voi kuin ihailla ja ihmetellä McEwanin mielikuvitusta. Takakannessa luvataan kylmiä väreitä ja niitä kirjasta kyllä saa. Luen McEwania silloin, kun olen jollain lailla kyllästynyt ihmiskuntaan (tähän aikaan vuodesta lähes aina, enkä tiedä miksi juuri nyt melkein kaikki julkinen keskustelu Angry Birds -mekkoineen tuntuu erityisen turhalta ja typerältä): McEwanin ihmiskuva on väistämättä synkkä, mutta hänen kirjallinen nerokkuutensa saa silti uskomaan ihmiseen.

Edellisessä lauseessa ei ole oikeastaan mitään järkeä, mutten McEwanin kiehtovuutta osaa muullakaan tavalla kuvailla: olen missä mielentilassa tahansa, McEwaniin en koskaan pety. Hänen romaaninsa imaisevat maailmoihinsa oli keskittymiskyky kuinka kehno tahansa. Jos olen stressaantunut tai ikävystynyt, ärsyynnyn huonosta kirjasta ja kerronnasta suunnattomasti. Jos olisin kriitikko, kirjoittaisin silloin varmaan hirveitä ja ilkeitä teilauksia kohtuullisistakin romaaneista (koska olen bloggaaja, pidättäydyn sen sijaan silloin kirjoittamasta mitään - tämä ei nyt muuten ole kriitikoita vastaan, vaan enemmän kielikuva, en väitä heidän mielialojensa vaikuttavan kritiikkehin ;). McEwan taas onnistuu piristämään, oli tarina miten hirveä tahansa.

Ja tällä kertaa se kyllä on. Suosittelen.

Kenelle: Niille, jotka eivät jaksa McEwanin mammuttiromaaneja: lyhyt ja nopealukuinen.

Alkulause: "Joka iltapäivä, koko kaupungin alkaessa hotellihuoneen tummanvihreiden ikkunaluukkujen tuolla puolen liikehtiä, terästyökalujen järjestelmällinen kilkutus vasten hotellin kahvilaponttooniin kiinnittyneitä rautaproomuja herätti Colinin ja Maryn." (Palatakseni käännökseen: jo alkulause kertoo sen, että tässä teoksessa on mielestäni muita McEwanin käännöksiä enemmän edellisen kaltaisia mutkikkaita lauserakenteita. Se voi johtua alkuteoksesta tai sitten kääntäjän kädenjäljestä.)

Motto:
kuinka me asuimme kahdessa maailmassa
tyttäret ja äidit
poikien kuningaskunnassa

Adrianne Rich

(Tämän nerokkuuden tajuaa vasta luettuaan kirjan, samoin kuin toisen pidemmän sitaatin, joka avaa kirjan nimen.)

Jälkimaku: Puistatus. Mistä se näitä keksii?

Starat: 4. Taattua McEwania.

torstai 8. joulukuuta 2011

Käännöskukkasiako?

Vallitsee syvä hämmennys. Kuten aina ikävystyessäni olen alkanut lukea Ian McEwania, tällä kertaa lyhyttä pokkaria nimeltä Vieraan turva.

En ymmärrä kirjan kieltä. Siis suomenkielistä käännöstä. Tätä ei satu usein, itse asiassa juuri koskaan. Luettelen teille parin aukeaman sisältä muutamia sanoja:
- luottamaalaus ("-- alkeelliseen luottamaalaukseen punaisesta kädestä") - ei ole virhemuoto luolamaalauksesta
- jata ("-- joka kuluneiden askelmien jatana vietti pikkuriikkiselle torille)
- sardoninen ("-- ja sen usein toistuvassa kertosäkeessä johon kuului sardoninen "ha ha ha'")
- kerake ("-- vieraan kielen ääntiöiden ja kerakkeiden") - tämä on ehkä kielitieteen terminologiaa?

What? Voisiko joku viisas kertoa, mitä nämä sanat ovat suomeksi..? Onko siis kyseessä Ian McEwanin luoma kielellinen maailma, jonka tarkoitus onkin vieraannuttaa lukija vai oma sukupolvieroni kääntäjä Marja Alopaeukseen? Oli miten oli, tämä on häiritsevää.

Tai jospa olenkin töistä poissaolevana hukannut jo sanavarastoni sekä älyllisestä kapasiteetista noin puolet - ehkä kaikki muut ihmiset viljelevät ihan luontevasti sanaa sardoninen kirjakeskusteluissaan. Siinä tapauksessa pahoittelen ja toivon tämän hormonilobotomian menevän joskus ohi.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Lukekaa Joensuuta

Voi murhetta: Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. :( Hän oli luultavasti ainoa suomalainen dekkaristi, jonka koko tuotannon olen lukenut kokonaan ja suurella intohimolla. Viimeiseksi jääneen teoksen Harjunpää ja rautahuone arvio löytyy täältä.

Joensuu oli itse asiassa mielestäni enemmän kuin dekkaristi (väheksymättä dekkareita sinänsä): hän uudisti koko lajityyppiä. Rikosten sijaan olennaista oli ihmisen pahuus ja maailman epäoikeudenmukaisuus, jossa paha ei aina saa palkkaansa.

Joensuulla pystyi aistimaan, mitä niinkin rankka työ kuin poliisin ammatti ihmisen mielelle ja sielulle tekee. Arvostin myös aitouden tunnetta: koska kirjailija itse oli poliisi, työn kuvauksesta puuttui mikkihiirimäinen sankaruus ja glamour. Sen sijaan yksityiskohdat olivat tarkkoja ja huolellisia. Loppuratkaisuja ei pystynyt arvaamaan. Eniten Joensuun romaaneissa pelotti se, että lukija imeytyi myös rikollisen mielen sisään.

Työn alla oleva romaani jäi kesken. Suren sitäkin. Lukekaa Joensuuta - hieno kirjailija, jolta jäi Finlandia saamatta.

Tästä huolimatta hyvää itsenäisyyspäivää!

lauantai 3. joulukuuta 2011

Rosa Liksom: Hytti nro 6



Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla.

Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa.

Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venäjää käsittelevästi kirjasta jotain tsehovmaista tunnelmointia, mutta nyt kävi toisin: kirjan takaliepeessä olevassa professori Pekka Pesosen esseessä mainitaan, että kirjan nimi viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Juuri sitä kertomusta en muista ja voi olla, etten siksi löydä yhtymäkohtaakaan - kirja haiskahtaa kyllä venäläiseltä kirjallisuudelta, mutta ei mielestäni missään nimessä siltä, mitä itse pidän tsehovilaisena maailmankuvana.


Karuutensa, hukassa olemisen ja rikollisteeman puolesta ennemmin tulee mieleen Dostojevskin synkempi tuotanto ja Siperian vuodet. Kirjan palkinnut Pekka Milonoff löysi kirjasta myös huumoria, mutta kyllä tästä itselleni tulevat ennemmin kylmät väreet kuin nauru.

Suomalainen tyttö toipuu sekavasta suhdevyyhdistä ja joutuu vankilanomaiseen tilaan junan hyttiin rikollisen ja ryyppäävän venäläisen miehen kanssa, jolle kaikki naiset ovat huoria ja tyttökin potentiaalinen raiskattava. Mies puhuu, tyttö kuuntelee. Maisema vaihtuu, mutta kovin paljon valmiimpaa ei mistään tule - sikäli hyvin venäläismäinen pysähtynyt tunnelma matkanteosta huolimatta. Kirjan kanteen on valittu mielestäni erinomaisen osuva sitaatti: "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua." Tästä voisi nyt vetää symboliikkaa Neuvostoliiton lähestyvään romahdukseen ja uuden Venäjän nousuun - mutta kiinnostaisi tietää, kuinka erilainen se junamatka halki Siperian olisi nykypäivänä? ;)

Hytti nro 6 ei ole mielestäni sellainen suuren yleisön romaani, joka tekisi Puhdistukset. Silti pidän siitä, että näitäkin vielä kirjoitetaan ja julkaistaan: se on huolellisesti kirjoitettua, fundeeraavaa kirjallisuutta, jossa ei koko ajan tapahdu jotain. Kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin mielenliikkeet. Suurta teemaa ei heitetä lukijan naamalle, kirja vaatii keskittymistä ja hyvä niin. En ollut kaiken aikaa varma pidänkö tästä, mutta kirjan loputtua pidin kumminkin.

Milonoffin ja Liksomin ikäpolvi, joka ehti rampata Neuvostoliitossa saa kirjasta varmaan ihan eri fiiliksiä, mutta ei teos tyhjäksi jää meillekään, jotka muistamme Neuvostoliiton vain hämärästi jos ollenkaan. Liksom tuntee kohteensa niin hyvin kuin naapurimaan kansalainen voi ja saa suuren ja mahtavan heräämään henkiin vielä kerran, joskin henkitoreissaan.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden faneille ja luultavasti ennen kaikkea Milonoffin ja Liksomin sukupolvelle. Ne, jotka odottavat 80-luvun Liksomia, pettyvät.

Jälkimaku: Samovaari ja maatuska. Hyvin trendikästä.

Alkulause: "Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta."

Starat: 4-.







torstai 1. joulukuuta 2011

Liksom voitti

Neuvostoliittonostalgiaa. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun aloin lukea tänään Finlandia-voittaja Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaania (WSOY 2011). Uutisen voi katsoa vaikka täältä.

Olin suuri Liksom-fani nuorena, mutta jostain syystä 80-luvun jälkeinen tuotanto on jäänyt tsekkaamatta, en tiedä miksi. Tiedostan kuulostavani reliikiltä, kun kehun jonkun kirjailijan 80-luvun tuotantoa, mutta ei voi mitään, tämä on totuus. Yhden yön pysäkki ja Tyhjän tien paratiisit olivat kuulkaas lapset jotain ihan ennennäkemätöntä ja rajua kirjallisuutta silloin, aivan uutta ja rohkeaa muotoa ja ilmaisua! Uskoisin niiden muuten toimivan edelleen, sikäli Liksom on klassikko.

Hytti nro 6 vaikuttaa lupaavalta. N-liitossa on tiettyä houkuttelevuutta, kun en koskaan ehtinyt siellä käydä, mutta sentään elin sinä aikana - Siperian halki matkaava juna tuo heti jotain tuttua samovaarin tuoksua mieleen ja hytissä Suomi-neidon kanssa matkustava roisin raavas työmies on jotenkin ihan aito ryssä. ;) (Anteeks nyt kauhiasti, saakohan tätä sanaa enää nykyään käyttää, mutta pääheppu on hirveä tyyppi, joten käytän ilmaisua haukkumasanana, en naapurikansan kuvauksena ennen kuin joku pillastuu.) Dialogi toimii ja tarina kiinnostaa. Liksom on hyvä.

Pitkän linjan ansiokkaana ja kotimaista kirjallisuutta päräyttäneenä kirjailijana täytyy onnitella Liksomia vilpittömästi. Sitä paitsi tällä kertaa minä ja lukijat olimme voittajan suhteen oikeassa, hahaa!

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kuka voittaa?

Huomenna selviää taas tämän vuoden Finlandia-voittaja. Blogigallupin perusteella Liksom on ennakkosuosikki ja hänen voittoaan veikkaan (kirjaa lukematta) itsekin, mutta tuskin koskaan olen osunut oikeaan. Tänä vuonna ei voida ainakaan syyttää siitä, että mies voisi suosia mieskirjallisuutta, sikäli vekkuli tilanne. ;) Valinnan tekee teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Tänään ehtii vielä äänestää - lupaan lukea joko voittajan, tai gallupin ennakkosuosikin vähän fiiliksen mukaan. (Uuni kun on nolosti edelleen lukematta, muuten voisin sanoa lukevani aina F-voittajan ihan periaatteesta.)

maanantai 28. marraskuuta 2011

Alexandra Fuller: Ei hunningolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni



Summa summarum: Takaisin Afrikkaan. Luin kotimaisen kirjasyksyn hässäkän keskellä vaihteeksi vanhemman kirjan, jonka sain isältäni divarista: Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (Otava 2003) olikin melkoinen pläjäys. Vuonna 1969 syntynyt Fuller kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan valkoisen perheen lapsena mustassa Afrikassa. Olen taas ihan huumaantunut. Mikään "Minun Afrikkani" tämä ei tosiaankaan ole, enemmän tulee mieleen Seitsemännen portaan enkeli. Suosittelen!

Arvio: Tuli taas uusi näkökulma Afrikkaan. Fullerin perhe ei elänyt mitään aitojen takana piilottelevaa eliittielämää, sillä vanhemmat olivat pääasiassa melko köyhiä maanviljelijöitä. Köyhyys on suhteellista: vaikka ruuasta, vedestä ja vähän kaikesta oli usein pulaa, perheeseen kuului aina iso lauma mustaa palvelusväkeä. Toimeentulon perässä piti silti kiertää maasta toiseen sisällissotien keskellä - köyhäkin valkoinen on Afrikan mittakaavassa rikas.

Perhe asui eri tiloilla Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), Sambiassa ja Malawissa. Miinakentät ja sissisodat ovat siinä määrin perheen arkea, että myös Alexandra (Bobo) ja hänen sisarensa opetetaan pienestä pitäen ampumaan aseilla ja liikkumaan niiden kanssa. Sotilaiden ja väkivallan lisäksi arkeen kuuluvat villieläimet, malaria, käärmeet ja madot, jotka pullistavat lasten vatsat ihonväristä riippumatta. Perheen viidestä lapsesta kuolee kolme, mistä tulee melko keskeinen teema mukana kulkevassa aika traagisessa äidin tarinassa.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, että kirja todella kertoo pääosin 1980-luvusta. Mitä tein silloin? Kävin ala-astetta turvattuna ja hyvin ruokittuna pikkutyttönä, jonka vaarallisin tauti oli tuhkarokko.

Hämmentävän arjen kuvauksen lisäksi Fullerin perhe on muutenkin hyvin erikoinen, Afrikan takia tai siitä huolimatta: äiti on enemmän tai vähemmän juoppo, mutta niin ovat jollain asteella kaikki muutkin. Kirjassa mainitaankin, että valkoinen mies sekoaa Afrikassa ja siltä todella vaikuttaa. Selvinpäin maanosaa ei ainakaan näytä kestävän kukaan - perheen lapsetkin saavat aloittaa oluen kittaamisen jo nuorena, onhan se muutenkin kuivien kausien mutaista kaivovettä turvallisempaa.


Ymmärrän roturistiriitojakin paremmin kuin ennen: perheen äidillä ei riitä sympatiaa mustien vapaustaisteluille, he ovat vain palvelijoita ja saisivat sellaisina hänen puolestaan pysyäkin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta jo toisin tai ainakin yrittää ymmärtää. Afrikan eri valtioiden sisällissodat ovat itselleni aina olleet täysi kaaos, mutta tästä teoksesta saa vähän lisävalaistusta historiaan, kevyesti, mutta ymmärrettävästi.

Vanhempien sukujuuret ovat Englannissa, mutta elämä Afrikassa - täysin heidän taustansa ei koskaan selviä, mikä on sääli: olisi helpompi ymmärtää, mikä heitä Afrikassa pitää? Selvää on, että Afrikkaan he ovat juurtuneet, vaikkakin tiukan paikan tullen he ovat tietenkin riistäjiä ja sortajia, joilla ei ole enää kantaväestön oikeuksia. Englannissa asumistakin kokeillaan parin vuoden ajan Bobon syntymän aikoihin, mutta siitä ei tule mitään: he ovat afrikkalaisia, vaikkakin maanosaan väärän värisiä.

Yhdysvaltoihin sittemmin naimisiin muuttanut Fuller kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa 32-vuotiaana ja siitä tuli suuri menestys. Ei ihme. Tarina on ainutlaatuinen, rankka, mutta humoristinen - edelleen Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli on mielestäni lähin vertauskohta, vaikka aihe ja maanosa ovat erilaisia. Kirjan kerrontatavassa ja huumorissa on silti jotain samaa, lapsen näkökulma tekee asioista yhtä aikaa itsestäänselviä (madot kuuluvat arkeen) ja rankkoja (äidin alkoholismin ja "hulluuden" kuvaus lasten kuolemien jälkeen). Rakkaus Afrikkaan paistaa silti läpi koko kirjan: voit lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde sinusta.

Kenelle: Kaikille, joita kiinnostavat erilaiset elämäntarinat. Viehättävä, koukuttava, taitavasti kirjoitettu - toimii myös marraskuun eksotiikan kaipuuseen. Pitäisi löytyä kirjastoista.

Alkulause: "Äiti sanoo: 'Älä tule hiippailemaan meidän huoneeseemme yöllä.'"

Kirjan motto: Ei mennä hunningolle tänä iltana, Koska äiti on jo siellä. - A.P. Herbert

Jälkimaku: Pitäisi vähitellen mennä Afrikkaan siitä lukemisen sijaan. Fullerin kotisivuilta löytyy lisää tietoa tuotannosta ja kuvia, katso täältä.

Starat (1-5): 4,5.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Vaikea paisti

Jos pidit Mikko Rimmisen Nenäpäivää hauskana ja nerokkaana romaanina, suosittelen ehdottomasti Satu Taskisen Täydellistä paistia (Teos 2011). Jos et ymmärtänyt Nenäpäivän suosiota, en suosittele tätäkään.

Täydellisen paistin kerrotaan kuvaavan ulkopuolisuutta ja kyllä: sellaiseksi itseni koen, kun yritän lukea eteenpäin ja ymmärtää, miksi tämä on kaikkien muiden mielestä sekä hauska että kiinnostava romaani.

Tulee tunne, että nyt multa menee jotain ohi ja pahasti ja epäilemättä meneekin. Taskinen kirjoittaa hyvin ja ihan omaperäisesti, ja ymmärrän mitä hän haluaa kuvata: vähän sekopäistä ja yksinäistä naista vieraan kulttuurin keskellä.

En tykkää moittia varsinkaan esikoisromaaneja, mutta olen pahoillani - en pysty tätä kehumaankaan. Ongelma on sama kuin Rimmisellä: hermostun ja ikävystyn tällaisesta kirjallisuudesta, jossa seurataan epäonnisen ja vähän sekavan ihmisen poukkoilevaa ja mielestäni pitkästyttävää ajatuksenjuoksua. Se on mielestäni yksinkertaisesti tylsää - olen lukenut yli sata sivua ja odotan koko ajan, milloin kirja alkaa ja lakkaan nukahtamasta sen äärelle. Tai missä kohtaa naurattaisi? Lähinnä päähenkilö säälittää tai ärsyttää.

Koska tämä on kuitenkin varsin vakuuttavan raadin epäilemättä ansiosta palkitsema, myönnän puutteeni rehdisti. Mun ei kannata lukea tällaisia tajunnanvirtaromaaneja, en vain ole sen tyyppinen lukija, että saisin niistä kicksejä.

Poden huonoa omaatuntoa tästä ikävästä lausunnosta, ja niinpä ehdotan, että kiinnostuneet katsovat muita arvioita, joissa Taskisen teosta kehutaan: esim. Susa , Arja ja Leena tykkäsivät.

Pieni lohtu tässä on se, että raadissa mukana ollut Esa Mäkinen kirjoitti Hesariin aika nuivan kritiikin - ehkä tämä on teos, joka jakaa ihmiset huumorin ja kirjamaun suhteen? Sehän ei ole kirjalle huono juttu, ei kaikkia tarvitse miellyttää. Multa tämä paisti tuntuu nyt vain menevän ihan sivu suun, joten kehotan lukemaan itse.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Jari Tervo: Layla

Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa.

Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä.

Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä jopa koko Euroopasta. Itselleni merkittävin muistutus oli se, että ensi kerralla katselen kebab-ravintolassa ympärilleni vähän toisella tavalla - ihmiskauppaa voidaan käydä naapurissasi, missä tahansa.

Layla päätyy Suomessa riistetyksi prostituoiduksi, mutta romaanin ansiona on se, että siinä kuvataan alamaailmaa monen henkilön näkökulmasta: mm. suomalaisen parittajan, turkkilaisen parittajan, suomalaisen prostituoidun, hänen asiakkaansa, erilaisten miesten ja naisten näkökulmista. Siksi romaani ei tunnu yksipuoliselta tai kliseiseltäkään, vaikka mahikset siihen olisivat hyvät.

Lisäksi Tervo osaa koukuttaa: luin alun nikottelun jälkeen kirjan parissa päivässä ja kiinnostuneena. Tuli jopa tunne, että silmät avautuivat rakkaan lintukotomme suhteen - aiemmin ihmiskauppa on tuntunut jotenkin etäiseltä aiheelta, mutta nyt tajusin, että täällä sitä ollaan, globaalissa maailmassa samojen ongelmien keskellä kuin muutkin. Tuntuu siltä, että koko mamu-keskustelu on tällä hetkellä väärin fokusoitunut, kun puhutaan siitä, saako niitä nyt tulla tänne vai ei ja kuinka paljon: mielestäni kysymys kuuluu, miten autetaan ihmiskaupan uhreja ja estetään sen ilmiön leviäminen koko Euroopassa tai miksi kukaan ylipäänsä joutuu lähtemään kotoaan pakoon? Harva ihan fiilispohjalta sellaista päätöstä tekee.

Kirjan mahdollisista virheistä ja taustatyöstä on puhuttu jo niin paljon, että itse kyllästyin koko aiheeseen: päätin lukea romaanin fiktiona. Tervo on tehnyt taustatyönsä mielestäni riittävän hyvin - ainakin sillä tasolla, että kirjan maailma tuntuu uskottavalta. Itselläni ei ole mitään tietoa tai taitoa arvioida kurdikulttuurin kuvauksen todenmukaisuutta (tai suomalaisten prostituoitujen todellista asemaa), joten tämä uskottavuuden taso riitti minulle.

Kurdimiehillekin annetaan lopuksi vähän armoa: Tervon sanoma tuntuu olevan, että hekin ovat oman kulttuurinsa uhreja.

Kiitän myös siitä, että Tervon naiskuva on odotuksiani monipuolisempi: kirjan kaikki musliminaiset eivät todellakaan ole alistettuja uhreja, vaan kyllä sieltä potkuakin löytyy.

Kenelle: Toivon, että Tervon kansansuosio takaa sen, että tämän kirjan lukisivat nekin, joilla on miljoona mielipidettä mamuista, muttei yhtään kohtaamista.

Alkulause: "Minut kihlattiin kehdossa."

Jälkimaku: Lukemisen arvoinen romaani, mieskirjailijoiden yhteiskunnallisten kirjojen jatkumossa tänä syksynä.

Starat (1-5): 4-.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Esan esikoiset

Nyt puhutaan asiaa! Innostuin suuresti Hesarin Esa Mäkisen tämän päivän artikkelista, jossa hän kertoo kahden vuoden kokemuksistaan Hesarin esikoiskirjaraadissa. Juttu alkaa näin: "Perinteistä tai tylsää. Siinä on kolmeen sanaan tiivistetty - kärjistetysti - kahden vuoden lukukokemukseni esikoisteoksista."

Mäkinen on siis kahden vuoden ajan lukenut kaikki esikoiset, noin yhden viikossa - miettikääs sitä. Syntyy näkemystä, väkisinkin. Tällaisia juttuja toivoisin kultuuritoimituksilta nykyistä enemmän: ei tässä maassa kukaan muu lue niin paljon ja laajasti kirjoja kuin he (paitsi Finlandia-raati): bloggaajat valitsevat lukemisensa itse ja useimmiten oman maun mukaan, kirja-alan ihmiset lukevat oman kustantamon kirjat ja muilta sen mitä ehtivät ja pystyvät (ja mitä suositellaan). Kulttuuritoimittajilla on väistämättä tämän maan laajin näkemys siitä, mitä ja millaista julkaistaan - lisää analyysejä ja artikkeleita siitä, pyydän!

Mäkisen juttu on kiinnostava ja analyyttinen: hänen mukaansa Suomessa kirjoitetaan liian perinteikkäitä esikoisteoksia ja silmään pistää kokeellisuuden puute. Siksi palkintoraatien massalukijat tarttuvat helposti niihin harvoihin poikkeuksiin - tästä Mäkisellä esimerkkinä Gustafssonin Huorasatu ja oletettavasti viime vuonna Salmelan 27.

Uskon kyllä Mäkistä, ja on pakkokin kun ehdin lukea niin harvoja esikoisia itse (aloitin eilen tämän vuoden voittajan eli Täydellisen paistin, joka kylläkin tuntuu toistaiseksi melko perinteiseltä ;). Hän toivoo kiinnostavampia aiheita, rohkeampia tyylikokeiluja ja korkeampia laatuvaatimuksia, jotka estäisivät myös sen, että moni esikoinen jää yhden kirjan kirjailijaksi. Olen samaa mieltä.

Sitten tulee se mutta. On tässä kyllä kyse myös kirjallisesta, subjektiivisesta mausta ja siitä, mitä kukin pitää omaperäisenä, kokeilevana tai rohkeana.

Mielestäni viime vuosien rohkeimpia ja kokeilevimpia esikoisromaaneja on ollut Seija Vilenin Mangopuun alla, joka julkaistiin ennen kuin Avain tuli samaan firmaan - olin siis tätä mieltä, ennen kuin olin edes tavannut Seijaa, arvio on täällä. ;) Kirjassa oli mielestäni kaikki Mäkisen kaipaamat asiat: kiinnostava ja poikkeava kansainvälinen teema (uskonnollinen hare krishna -yhteisö ja siitä irtautuminen) sekä omaperäinen, kuvaileva, Intiasta ja Aasiasta vaikutteita saanut kieli, joka nimenomaan poikkesi suomalaisen kirjallisuuden perinteistä. Pidin älyttömästi, enkä ollut ainoa, kirja menestyi esikoiseksi hyvin. Se herätti ristiriitaista palautetta, toiset pitivät hankalana ja vaikeana ja toiset innostuivat kovasti. Itse olin sitä mieltä, että nyt on kerrankin kirjoitettu jotain ihan uutta, rosoineenkin! Teosta ei myöskään kustannustoimitettu yltiösiistiksi, vaan kirjailijan omaa ääntä ja näkemystä kuunneltiin: kustannustoimittaja olisi voinut stilisoida tekstiä enemmänkin mainstreamin suuntaan, mutta kirjailija piti sinnikkäästi kiinni omasta näkemyksestään ja hyvä niin. Kirja jätettiin tyyliltään vuolaaksi ylilyöntien riskilläkin.

Miten kävi? Mäkinen ei oikein lämmennyt ja kirjoitti Mangopuusta aika viileän kritiikin. Hesarin esikoiskisaan kirja ei päässyt, eikä F-ehdokkaaksi. Ei se mitään, kirja löysi lukijansa silti eikä Seija jäänyt yhden kirjan ihmeeksi, onneksi.

Olen Mäkisen kanssa kaikesta samaa mieltä - paitsi siitä, etteikö Mangopuun alla olisi ollut juuri sitä kaivattua erilaista, kokeilevaa ja rohkeaa uutta kirjallisuutta. ;) Jos tässä postauksessa on joku pointti, niin se on tämä: toisen kokeellinen on toisen skeidaa.

Itselleni on käynyt näin monien kriitikoiden ja raatien ylistämien kirjojen kanssa: muut ovat sitä mieltä, että nyt on rohkeaa ja uutta kirjallisuutta, kun taas itse olen pitänyt kirjaa tekotaiteellisena wanna be -rohkeana höpötyksenä, jossa kielikikkailu on itsetarkoitus. Monesti on löytynyt myös minun kanssani samaa mieltä olevia kriitikoita ja toimittajia (eli kyse ei ole vain siitä, että oma kirjamakuni ja -näkemykseni olisi pahasti pielessä ja koko muu maailma oikeassa).

Kuka silloin on kirjan suhteen oikeassa? Ei kukaan. Kokeellisen ja uudistavan kirjallisuuden pointti on siinä, että sitä kirjoitetaan ja julkaistaan siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, kerääkö se palkintoja tai edes lukijoita. Toivon, että myös kustantajat uskaltavat antaa jatkossakin mahdollisuuden erilaisille teoksille, joiden myymisessä on aina peruspullaa isompi kaupallinen riski, varsinkin silloin, kun ne eivät mahdu kisoihin mukaan eli useimmiten.

Onneksi Kafkaa julkaistiin enemmänkin siitä huolimatta, etteivät aikalaiset tajunneet hänen kirjoistaan mitään.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Toisen hauska on toisen tylsä, mutta winner takes it all

En lähde tällä kertaa viisastelemaan kirjasta, jota en tunne: Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskirjakisan - onnea! Kirjaa kehutaan eurooppalaiseksi ja hauskaksikin, kuulostaa lupaavalta.

Vekkulia tässä on se, että Hesarin kritiikki ei alunperin ollut kovin kehuva, mutta tämä todistaa sen, että yhden kriitikon susi voi olla palkintoraadin helmi, tai päinvastoin. ;) Hienoa, että voitto ei myöskään edellytä hehkuttavaa kritiikkiä, vaan raati päättää puhtaalta pöydältä.

Hesarin alkuperäisen kritiikin voi lukea täältä. Siinä moititaan yhden päivän romaania pitkäveteiseksi ja monipolviseksi, eikä huumorikaan ihan riitä. Olen muuten kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, että yhden päivän romaanin rakenne on vaativa. Se oli mielestäni vähän haastavaa Antti Leikaksen Melomisessa ja myös Hotakaisen Jumalan sanassa - rakenne tuntuu helposti joko keinotekoiselta tai siihen tulee pitkästyttäviä suvantoja. Ei aina, mutta usein.

No kumminkin. Olen pitänyt tapanani lukea esikoisvoittajan ja yritän nytkin, jos ehdin. Kertokaa, jos olette lukeneet - onko se hauska vai pitkäveteinen? ;)


maanantai 14. marraskuuta 2011

Michael Cunningham: Illan tullen


Summa summarum: "Mitä ihminen tekee kun ei enää ole oman elämänsä sankari?" Tähän lainaukseen kiteytyy Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (Gummerus 2011) teema. Nelikymppinen galleristi haahuilee Nycissä ja hullaantuu vaimonsa pikkuveljeen. Hieno romaani, tosin ei täysin Tuntien veroinen. Cunningam vierailee tiistaina 15.11. Helsingin Akateemisessa klo 17 - kaikki kuuntelemaan!

Arvio: Miksi uutuus ei ole Tuntien veroinen? Siksi, ettei siinä ole yhtä kiinnostavaa ja kantavaa teemaa kuin Virginia Woolf oli. Nelikymppisen miehen ikäkriisi on joka tapauksessa tavanomaisempi ja käsitellympi aihe, vaikka siinä olisi sinänsä virkistäviä homovivahteita.

Päähenkilö Peter viettää suorastaan kliseistä nyciläisen taideihmisen elämää, josta tulee väistämättä mieleen Woody Allenin leffat. Ollaan sopivasti varakkaita, sopivasti älykkäitä ja sopivasti neuroottisia. Tähän rutiinimaisen mukavaan elämään pelmahtaa vaimon pikkuveli Mizzy, parikymppinen sekaisin oleva ihanuus, joka sekoilee huumeiden kanssa ja on viekoittelevasti homo.

Juonta ei voi kertoa kovin paljon enempää pilaamatta olennaisia käänteitä, mutta Peterin ihastus Mizzyyn on kirjan parhaita osioita. Miehinen keski-iän kriisi tuntuu jopa järkeenkäyvältä, vaikka olen aina ihmetellyt, mikä saa neli-viiskymppiset miehet yhtäkkiä villiintymään parikymmentä vuotta nuoremmista naisista (tosin en ole myöskään koskaan ymmärtänyt, miksi haluaisin seurustella isäni ikäisen ihmisen kanssa, mutta se siitä aiheesta, rakkaushan ei katso ikää jne jne).

Kun kuviosta puuttuu kerrankin se kliseisen ihana nuori nainen, koko asetelma tuntuu paljon kiinnostavammalta: Peter on hämmentynyt yllättävästä kiinnostuksesta nuoreen mieheen, mutta ymmärtää itsekin, ettei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä Mizzy edustaa: nuoruutta, vastuuttomuutta, villiyttä, vapautta ja kaiken lisäksi hän muistuttaa vaimoa nuorena ja vielä hehkeänä.

Mitä sitäkään teeskentelemään: vaimo on alkanut rupsahtaa. Elämä on.

Ihastus nuoreen ihmiseen on jollain lailla platonista ja siksi sukupuolesta riippumatonta. Cunninghamin romaani on tässä mielessä ihanan suora ja rehellinen. Peter näkee vaimossaan omaa kulahtamistaan ja haluaa paeta sitä, vaikka tiedostaa ihastuksen nuoreen sekopäähän järjettömäksi. Mutta järjettömiähän ihmiset ovat, ei kai perheitä muuten hajoaisi niin paljon. Harvoin niitä järkisyillä hajotetaan. Tätä kliseistäkin prosessia Cunningham onnistuu mielestäni kuvailemaan vetävästi ja kiinnostavasti. Hänen lauseitaan ihaillaan paljon: tällä kertaa en ole niistä niin hurmaantunut kuin Tunneissa, mutta kaunista kieltä hän kirjoittaa aina.

Voittavatko järki vai tunteet, sitä en nyt viitsi paljastaa, mutta suosittelen lukemaan.

Kenelle: No niille kulttuuri-isille. Keski-iän kriiseilijöille sukupuoleen katsomatta. Niille, jotka rakastavat romaaneja New Yorkista.

Alkulause: "Mizzy on tulossa joksikin aikaa heidän luokseen asumaan."

Jälkimaku: Kivasti vinksahtanut takapotku takaa sen, että kliseinen Nycin intellektuellien taidepiirien kuvaus ei ärsytä kuten Hustvedtilla.

Starat (1-5): 4-. Koska Tunnit on 5.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Lauantailinkkejä

Olisin oikeastaan voinut jättää koko Finlandian kommentoimatta ja linkata vain Tommi Melenderin blogiin, siellä on viisaita sanoja, katsokaa täältä.

Kirjabloggaajat tekevät myös oman Finlandia-listansa, joka julkaistaan 2.1.2012 - erinomainen idea on peräisin Sallalta, joka kokosi listan viime vuonna ja on luvannut toimia koordinaattorina tänäkin vuonna. Lisäohjeita kiinnostuneille löytyy Sallalta.

Olen muuten iPadin myötä laiskistunut linkkaajana, koska se on vähän vaivalloisempaa. Itse seuraan nykyään kirjablogeja ennen kaikkea Facebookin kautta, sieltä löytyy ryhmä nimeltä Kotimaiset kirjablogit, josta kannattaa tykätä, jos haluaa seurata blogeja laajemmin.

Lukuraportti: Jari Tervon Laylan kanssa on pieniä haasteita jo alussa, mutta jatkan lukemista ja änkyröin vasta sen jälkeen, jos tarpeen. Imagen Joannan blogissa oli joka tapauksessa kiinnostava keskustelu kirjasta vähän aikaa sitten, katsokaa täältä. En edes tiedä, keksinkö siihen keskusteluun mitään lisättävää, mutta katellaan. Meinaa tulla liikaa mieleen jälleen kerran Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, johon aina palaan teoksena, joka ärsytti. Laylakin ärsyttää, mikä ei johdu välttämättä Tervosta, vaan siitä, että mun on ilmeisesti vaikea lukea kirjoja alistetuista uhrinaisista hermostumatta - etenkin, jos miehet kirjoittavat heistä.

Tiedän, tiedän, miehillä on ihan yhtäläinen oikeus mennä naisen nahkoihin. Jotenkin vain tulee ihan sietämätön olo kaikesta siitä uhriudesta ja alistumisesta - haluaisin mieluummin lukea naisesta, joka painaa kyllä päänsä, mutta haistattaa kaikille väkivaltaisille äijille pitkät salaa burkhansa alla ja lopussa hakkaa ne kaikki. ;) Ehkä Layla kehittyy vielä tähän suuntaan, olen toiveikas!

torstai 10. marraskuuta 2011

Tän pitäis nyt varmaan sanoa Finlandiasta jotain

Aijahaa, ai Finlandia-kohu. Taas. Jaa. Pitääkö tästä nyt jotenkin riemastua, kts. esim. Hesari.

Kaikki naisia - no entäs sitten? Jos olisivat kaikki miehiä, niin siitäpä vasta poru nousisi. Ja kiintiösuomenruotsalainenkin on jätetty pois ja esikoisia mukana peräti kaksi (samoja, jotka ovat myös HS:n esikoiskirjakisassa; en ole lukenut, enkä ota siksi niihin kantaa, mutta musta tämä päällekkäisyys on vähän sääli: iso osa mediahuomiosta ja myynnistä kasautuu näille kahdelle sekä esikoiskisan voittajalle - olisi kiva, että huomio jakaantuisi vähän laajemmalle, kun tietää miten mielettömän tärkeää tämä kirjailijoille on, etenkin esikoiskirjailijoille, joiden uran jatko voi jopa riippua siitä, huomaako kukaan hyvääkään kirjaa. Mutta ilmeisesti nämä kaksi ovat ihan poikkeushuippuja - täytynee tutustua, jos vain ehdin. Huom: en millään lailla vastusta heidän ehdokkuuksiaan, ainoastaan sitä ilmiötä, että kirjan sykli lyhenee, medianäkyvyyden merkitys kasvaa ja siksi myyvien kirjojen lista kapenee koko ajan top listojen suuntaan. Ts. yhä harvempi kirjailija pystyy tulemaan kirjoittamalla mitenkään toimeen.)

Ai niin, ehdokkaat ovat: Laila Hirvisaari: Minä, Katariina, Kristina Carlson: William N. päiväkirja, Rosa Liksom: Hytti nro 6, Jenni Linturi: Isänmaan tähden, Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu ja Laura Gustafsson: Huorasatu.

Onnea ehdokkaille - koska olen lukenut vain Carlsonin ja pidin virheellisesti sitä vähän välityönä ;) niin en taaskaan osaa sanoa näistä mitään: Laila Hirvisaaren ehdokkuus ilahduttaa, koska hän on pitkän linjan kirjailija, joka ei ole mielestäni täysin saanut ansaitsemaansa tunnustusta. Rosa Liksom -fani olin 80-luvulla, joten nyt olisi varmaan paikallaan lukea Liksomia jälleen ja muihin tutustun, jos tässä marraskuussa vielä ehdin.

Mutta kyllä minä mieleni vähän pahotin siitä, että Kyrön Kerjäläinen ja jänis puuttui. ;) Moni muukin olisi ehdokkuuden ansainnut ehdottomasti, mutta Kerjäläinen ja jänis oli mielestäni monella tavalla erityisen onnistunut teos.

Kuten huomaatte, musta ei kerrankin (!!) oikein irtoa paasausta tämän asian suhteen - taidan potea Finlandia-väsymystä, kun tuntuu, että tätä samaa mekkalaa joka vuosi harrastetaan ja mitäs sillä on nyt sitten väliä? Jokainen raati valitsee mielestään parhaat ja loppukansa on eri mieltä. ;)

Pahoittelen kyynisyyttä. Kertokaa nyt ihmeessä, jos teillä on joku Mielipide, sukupuolikysymyksestä tai mistä tahansa?

maanantai 7. marraskuuta 2011

Isänpäivän varjolistaus

Tällä viikolla tapahtuu: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ja on isänpäivä. Perinteisesti olen aina listannut muutamia isänpäiväkirjoja, tänä syksynä shoppailu on helppoa, kun on uudet kyröt, tervot ja hotakaiset, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkari ja Karo Hämäläisen Erottaja (bisnesisälle). Nämä löydät kirjakauppojen myyntipöydiltä ilman vinkkaustakin (ja hyviä ehdokkaita ovatkin!).

Jos isäsi on kuitenkin jo lukenut nämä kaikki tai haluat yllättää, niin tässä muutamia varjoehdotuksia:

- Yhteiskunnalliselle journalisti-isälle: Kjell Westön kirjoituskokoelma Halkeamia. Myös isälle, joka fanittaa Westötä: kertoo romaanien taustoista.

- Tutkija-isälle (tai isoisälle): Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Koska tutkija-isäni diggasi kovasti.

- Kulttuuri-isälle, joka on vähän gay: Michael Cunningham: Illan tullen. Kirjoitan tästä vielä arvion, mutta sopii taiteelliselle isälle, joka pohtii elämän tarkoitusta eikä pelkää homoja.

- Historia/filosofia-isälle: Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. En olisi keksinyt lisätä tätä isä-listaan ilman Jorin postausta, vaikka pidin kirjasta älyttömästi itse, lukekaa Jorin arvio täältä.

- Kirjalliselle isälle: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerta: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. Olen ihan tosissani tämän vinkin kanssa - äitini luki sen ensin ja oli kovasti innoissaan. Kuulemma koukuttava ja kiinnostava, odotan parhaillaan lukuun.

- Globaalille isälle: Aravind Adiga: Viimeinen mies. Riski suositus, kun en ole ehtinyt lukea vielä, mutta Valkoinen tiikeri keräsi niin paljon äijä-kehuja, että uskallan lisätä tämän uutuuden listan loppuun.

Ja ainahan voit myös ostaa sen konjakkipullon. ;)

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ookkonää intellektuelli?

Parnasson blogissa oli vekkuli (?) kirjoitus siitä, että kirjakaupan myyjä ei tiennyt, mikä on Parnasso. Katsokaa täältä.

Help. Epätietoisille kerrottakoon, että se on tämän maan ainoa korkeakirjallinen kirjallisuuslehti (KirjaIn on toinen, mutta sisältää enemmän kirjailijahaastatteluja, vähän julkkispalstaa jne - siis vähemmän korkeakirjallinen ;). Parnasso sisältää myös paljon esseitä - itse tilaan sitä hyvän ja monipuolisen kirjakritiikin ja kolumnien takia (esseitä ja runojakin luen). Kirjailijoiden vaatekaappeihin siellä EI kurkistella (korkeintaan viinakaappeihin joskus ja sehän on paljon kiinnostavampaa) ja kirjoja poimitaan top-listojen ulkopuolelta.

Haluan kovasti kannattaa tällaisenkin journalismin [zurnalismi] olemassaoloa, jossa asioilla on merkitystä riippumatta henkilön kuppikoosta, avioliiton tilasta, romaanin teeman mediaseksikkyydestä tai kirjailijan nätteydestä. En siis pidä tarpeettomana tätäkään puolta (ja luen innolla kirjailijahaastikset myös Iltiksestä), mutta kyllä tähän maahan on mahduttava yksi kulturelli kirjallisuuslehti myös, ihan oikeesti!

Tämä tuli mieleen myös Cunninghamin Illan tullen -romaanista, joka saa potemaan intellektuelli-alemmuuskompleksia: se on jotenkin niin Nyciläinen romaani! Ensinnäkin päähenkilö on galleristi (tietenkin) ja koko tuttavapiiri on luonnollisesti tätä varakasta, koulutettua Nycin yläluokkaa, joka pyörii kaikki sunnuntait taidenäyttelyissä ja keräilee nykytaidetta: se on siellä kokonainen yhteiskuntaluokka, joka tuntuu Hesasta puuttuvan tai ainakin sen saa mahtumaan yhden naistenlehden juorupastaan.

Tuntee itsensä väkisinkin pikkukylän maalaistolloksi. Niinpä teenkin gallupin siitä, kuinka intellektuelli mielestäsi olet? Perustella voi kommentteihin.

torstai 3. marraskuuta 2011

Kävijämäärähylkiön tunnustukset

(Disclaimer: tämä juttu sisältää sisäpiiridiibadaabaa bloggaajille. Muille lukijoille lupaan palata kirjateemoihin heti tämän jälkeen.)

Hei, olen Ina ja olen kävijämäärähylkiö. Olen tehnyt jotain täysin epäsopivaa ja vaihtanut blogin osoitetta kaksi kertaa vuoden sisällä. Ihme, jos täällä on vielä joku - kiitän!

Ajattelin nyt kumminkin jakaa kokemuksiani ehkä muidenkin hyödyksi, koska kävijämäärät, tilastot ja mainen kunnia on puhututtanut blogeissa tänä syksynä jonkun verran: itse pidän sitä hyvänä merkkinä kirjablogien nousemisesta marginaalista suurempaan suosioon - samaa keskustelua käytiin muotiblogeissa pari vuotta sitten.

Kun siirryin A-lehtien Lilyyn tammikuussa, kävijöitä oli tässä osoitteessa n. 1400 viikossa, mitä pidin silloin oikein hyvänä (muotibloggaajilla se on normaali päiväkävijöiden määrä). Siirto Lilyyn oli jännä, koska kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. En voi kertoa omia kävijämääriäni siellä tarkemmin, mutta ensi alkuun tuli notkahdus, joka sittemmin korjaantui - vaikutti siltä, että iso osa jaksoi seurata perässä ja uusiakin tuli muista blogeista. Kävijämäärät riippuivat paljon siitäkin, mainostettiinko juttujani esim. etusivulla, Lilyssä oli lopulta yhteensä noin 20 000 viikkokävijää, mikä oli hyvä saavutus. Minua arvostettiin siitä huolimatta, etten kuulunut saitin kävijäimureihin: kirjallisuutta pidettiin tärkeänä teemana, mistä kiitos toimitukselle! Kävijämäärät eivät olleet se tärkein juttu edes kaupallisella sivustolla. Ensi alkuun mietin, että voi kökkö, toisilla on noin hurjat massat ja mulla ei, mutta lakkasin vertailemasta eikä sitä tehnyt kukaan muukaan. Helpotti.

Suurin yllätys oli se, että alussa putosin Googlen hakutuloksista pois - aiemmin sain netistä paljon lukijoita kirjojen nimillä ja olin usein alkupäässä. It-tuki selvitti asiaa ja totesi, että kaikkivaltias Googlemme suosii tietenkin Bloggeria ja nostaa sitä ylös sekä mittaa mm. saitin ikää, linkkauksia, aktiivisuutta ja kävijöitä: uusi, sille tuntematon saitti ei ensin ollut hakukoneelle luotettava lähde. Asia alkoi korjautua ajan kanssa, mutta silti oli valaiseva havainto muistaa, että Google ei ole jumalan sana ja totuus, vaan sen tuloksiin vaikuttavat monet asiat, eikä vähiten mainosraha...

Toinen yllätys oli se, että totaalisesta hiljaisuudesta huolimatta tällä saitilla oli jatkuvasti silti noin 300 viikkokävijää. Täh?? Keitä ne ovat?? Vastaus: luultavasti eivät ketään, vaan hakukoneautomaatteja, jotka tsekkaavat sivustoja automaattisesti. Vielä viime viikollakin "kävijöitä" oli täällä 274 kpl. Aivan varmasti eivät ole eläviä ihmisiä, siihen viittaa myös määrän tasaisuus.

Ymmärrätte varmaan pointin: kävijämäärien seuranta on kiinnostavaa, mutta niissä on myös paljon teknologiaa ja tulos voi jopa riippua siitä, mitä seurantaa käyttää.

Jos bloggaisin kävijämäärien tai rahan takia, tauko Lilystä olisi jälleen harakiri: sain Lilystä uusia lukijoita, jotka eivät varmasti muista uutta osoitetta tai tule tänne vain mun takia (toivon, että menevät Jennin palstalle!). Samoin menetin osan lukijoista siirtyessäni tammikuussa Lilyyn. Osa on tietenkin kyllästynyt ajan mittaan mun juttuihin muuten vaan tai hankkinut parempaa luettavaa. ;)

Koska bloggaan siksi, että nautin siitä ja kirjakeskustelusta ja tiedän, että mulla on pieni joukko uskollisia lukijoita, jotka ehkä kestävät jopa mahdollisen tulevan tauonkin, sillä ei ole niin suurta väliä.

Haluan sanoa tämän kahdesta syystä:
1) jos sinua pyydetään ns. palkalliseksi bloggaajaksi ja uskot itse siihen, mihin sinua pyydetään, mene ihmeessä! Kokemus oli pelkästään positiivinen ja kiinnostava ainakin itselleni. Uskon, että kirjabloggaajiakin pyydetään jatkossa kaikenlaisiin juttuihin yhä enemmän. Itse en pidä sitä pahana, jos se pitää kirjoja tapetilla.

2) jos sinulla on viikkokävijöitä 10 tai 100 etkä pääse hakujen yläpäähän tai top listoille, älä masennu: ne ovat teknologiaa, josta omat lukijasi eivät piittaa yhtään. Kävijöitä on kiva seurata, mutta se ei ole bloggauksesta koko totuus: olet tärkeä omille lukijoillesi joka tapauksessa.

Meille kaikille riittää kyllä netissä tilaa. ;)

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan?

Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin.

Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksinäisen, kaikin puolin hankalan tiedemiehen päiväkirja on parhaimmillaan sekä hauskaa että oivaltavaa luettavaa. Pidän Carlsonin ytimekkäästä ilmaisusta ja taidosta asettua erakoituneen tiedemiehen housuihin. 1890-luvun Pariisikin tuntuu uskottavalta ja taustatyöt on tehty, kieltä myöten. Taidokasta.

Miksi en silti pysty pitämään tätä ihan niin suurena romaanina, enemmänkin pienenä suurena romaanina? Ehkä siksi, että tiedemiehen päiväkirjassa on jonkun verran tyhjäkäyntiä, sitä tylsää elämää ja arkea, jota yksinäinen vanha mies elää. Nälkä ja vilu vaivaavat, lähimmäiset ovat tympeitä, oma tiedeura ja väärinymmärretyksi tuleminen mietityttävät. Hankalana ihmisenä siltoja on tullut poltettua ja tiedeyhteisön maine, kunnia ja raha ovat menneet pokkurointiin ja kompromisseihin alistuneille kollegoille. En saa kirjasta kuitenkaan irti suurta sanomaa - enemmänkin huomaan hymähteleväni ja ihailevani, että olipas osuvasti sanottu. Välillä tulee mieleen anekdoottikokoelma.

Vanhempani pitivät kirjasta kovasti ja mietin, osuuko aihe paremmin siihen ikään, jossa pohtii omia valintoja ja saavutuksia - sitä, oliko tarpeeksi hyvä ihminen, mitä jäi tekemättä, saiko riittävästi tunnustusta siitä, mitä teki? Jäkälätutkija pysyy valitsemallaan linjalla, vaikka sen hinta onkin köyhyys ja yksinäisyys. Hauskinta hänen persoonassaan on itseironia ja rehellisyys: rakkauskin jäi kokematta, mutta hän ei tunnu pitävän sitä suurena vahinkona.

Itse olen vielä siinä naiivissa varhaiskeski-iässä, jossa kuvittelen suurten saavutusten olevan edessäpäin, jos niitä tulee. ;)

Kenelle: Melko intellektuellia luettavaa, tosin nopealukuinen. Tekisi mieli suositella yli nelikymppisille, optimaalisin ikäsuositus voisi olla 70 plus. Paitsi, jos kärttyisen vanhan jäkälätutkijan fundeerailut kiinnostavat.

Alkulause: "Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia."

Jälkimaku: Haikea. Yksinäinen vanha mies-parka! Pidinkö? Ehkä. En. Pidin. No jaa. En tiedä. Joo-o. Lisää Carlsonia?

Starat: Nyt on vaikea. 4-. Hyvää kirjallisuutta, kuitenkin.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kirjamuumi ilmoittautuu

Kas, täällä taas. Näin se elämä heittelee - jos löysitte Lilystä tänne, en jaarittele aiheesta enempää, vaan kiitän, että seurasitte.

Lapsena muistutin persoonaltani pikku Myytä kaikin puolin. Nyt olen muuntautunut muumiksi, sekä fyysisesti että henkisesti. Syksyn mittaan on ollut pakko opetella ottamaan iisisti, lähiviikkojen ohjelmassa lähinnä sohvafilosofointia, verkkaista lukemista ja kirjoittamista ja päiväunia. Päivittäistä suklaa-annosta unohtamatta.

Sen jälkeen on kai luvassa Monty Pythonin sanoin: "And now, something completely different!" ;) Nähtäväksi jää, onko lukutoukkuus dominoiva geeni.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Inahdus Bloggerissa

Inahdus on muuttanut uuteen kotiin osoitteeseen www.lily.fi/palsta/inahdus

Toisin kuin väitin aiemmin, voit seurata sitä edelleen Bloggerin kautta lisäämällä syötteen http://lily.fi/palsta_rss/644 Bloggerin seurantalistaan tai Blogilistan kautta.

Kuullaan! :)

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Viimeinen luku, jossa Inahtaja potee suurta haikeutta ja saa tipan silmään

Voi kauhia.

Tämä on viimeinen postaus täällä. Oijoi sentään. Mistä tämä haikeus nyt pukkaa, vaikken edes lopeta mitään, siirrän vaan... Sitä kutsutaan muutosvastarinnaksi ja se yllättää meidät kaikki. Aina.

Toisin sanoen Inahduksella on nyt uusi koti. A-lehtien verkkomedia Lilyn soft launch alkoi tänään - suomeksi se tarkoittaa sitä, että avataan netissä vähän keskeneräinen saitti ja katsotaan mitä tapahtuu. Se on nykyaikaa. Tekijät pääsevät testailemaan sivustoa, valittamaan ongelmista ja kutsumaan lukijoita mukaan etsimään ongelmia ja valittamaan niistä. Jotka toivottavasti korjataan ennen virallista lanseerausta 14.2.

Tiedän - kun minä olin nuori, asiat tehtiin valmiiksi ja kerrottiin vasta sitten, mutta ei enää. Niinpä toivotan teidät, rakkaat lukijat, tervetulleeksi käymään uudessa osoitteessa ja kertomaan, jos joku tökkii, kehuakin saa. Yhden ongelman löysin itsekin: en osannut siirrellä kuvia omin päin, joten parin (vanhan) kirjapostauksen alussa näkyy vain kuva, vaikka pitäisi olla kuva ja ingressi. Tsekkaan, saako sen fiksattua.

Inahduksen uusi osoite on tämä: www.lily.fi/palsta/inahdus



Huomaatte, että näyttää melkein samalta paitsi tyhjemmältä, kunnes ehdin postailla lisää. Tämä blogi säilyy täällä arkistona niin kauan kunnes blogger hukkaa sen bittiavaruuteen - en siirrä tekstejä tai hävitä sivustoa, siihen ei ole mitään syytä. En vain päivitä tätä enää.

Yksi haaste lukijoiden kannalta tässä on: ne, jotka ovat bloggerin lukijoita eivät saa bloggeriin enää syötteitä päivityksestä - se pitäisi tehdä sivun RSS-linkin kautta omaan selaimeen. Toivottavasti ette unohda mua silti. (Mainittakoon, että kun perustin Inahduksen sivupalkin blogger-lukijoita oli pitkään yksi, sekin ystävä. Sitten tuli pari lisää. Pitkään oli 20. Yhtäkkiä 50. Jos olisin pari vuotta sitten tiennyt, että sivupalkissa on lukijoita 90, olisin repinyt pelihousuni ilosta. Puhumattakaan siitä, että joku maksaisi mulle jotain blogin pitämisestä. Ihmeellistä on elämä! ;)

Lilyssä on myös uusia yhteisöllisiä juttuja tähän verrattuna: kuka tahansa voi rekisteröitymällä perustaa sinne ilmaiseksi oman palstan mistä tahansa haluaa - vaikka kirjoista! ;) Kommentointi ja lukeminen on myös täysin vapaata eikä edellytä rekisteröitymistä.

Se onkin ainoa huoleni: toivon, että tulette käymään ja kommentoimaan jatkossakin! Keskustelu täällä on ollut tasokasta, kiinnostavaa, hauskaa ja virkistävää. Kiitos siitä! Masennun, jos katoatte.

Muuten tämä on aika jännää.

Ettehän unohtaneet, että osoite on: www.lily.fi/palsta/inahdus

Kiitän ja kumarran, näkemisiin! :)



tiistai 18. tammikuuta 2011

Uni-arvonnan voittajat

Onni suosi arvontaa! Lupasin arpoa kaksi Nuku!-romaania, mutta sainkin niitä töistä arvontaan viisi ja lisänumeroina kaksi kappaletta toista hienoa Uni-aiheista teosta nimeltä Uni. ;)

Viisi onnellista Nuku!-romaanin voittajaa ovat:

Markka
Mari A
Tomomi
håå måilanen
Teresita

sekä lisänumerot Uni-tietokirjaan:

Lauren
Maija

Onnea voittajille, laittakaapa mulle sähköpostiini postiosoitteenne, niin saatte palkinnot!

Vastaukset olivat kiinnostavia muutenkin, oma suosikkini nukahtamisvinkeistä oli äänikirja. Mikä loistava idea! Kirjan kanssa joutuu pitelemään kirjaa ja olemaan valossa, joten nukahtaminen on haastavampaa. Tämä testataan!

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Kuka rahoittaa ja ketä

Hesarissa oli tänään kirja-alan ilmiöistä kiinnostava kirjoitus viime vuonna aloittaneesta Crimetime-kustantamosta, joka keikauttaa kustannusalan perinteiset mallit nurin. Perinteisten mallien keikautus on aina kannatettavaa alan uudistamiseksi, mutta kun Hesari ei muuten ansiokkaassa jutussaan keksinyt haastatella minua (!!! tämä on aitoa ironiaa, huom), niin kommentoin itse.

Crimetime on Hesarin mukaan kirja-alan Ryanair, mikä onkin hyvä vertauskuva: kirjailijat toimivat ikään kuin osuuskuntana, päättävät itse kirjansa markkinointikuluista, saavat enemmän käteen kirjan myynnistä, mutta kantavat myös riskin. Toistaiseksi toiminta on perustunut jo tunnettuihin ja hyvin myyviin dekkaristeihin eikä olekaan yllätys, että he ovat päässeet tienaamaan hyvin. Hesari valotti asiaa monipuolisesti, mutta jätti mainitsematta pari pointtia, jotka haluan tuoda esiin kustantajien näkökulmasta. Huomautan, että kuvaus on yksinkertaistettu eikä liity Crimetimen kirjailijoihin (joista en tiedä mitään).

Ensinnäkin jokainen kirjailija on joskus ollut esikoiskirjailija. Silloin kustantaja on päättänyt riskillä kustantaa yleensä tuntemattoman kirjailijan käsikirjoituksen tiedostaen, että isosta osasta esikoisia tulee takkiin: tuntemattomien esikoisten myyminen yleisölle on aika haastavaa hommaa. Tappiolle tai pienen pienelle plussalle jäämisestä huolimatta saatetaan yhä uskoa kirjailijaan ja julkaista kakkosteos - edelleen tietoisella riskillä. Kirjan myynnistä riippumatta esikoiskirjailija saa tietenkin hänelle kuuluvan korvauksen, ainoa, joka tässä kuviossa jää maksumieheksi on kustantaja.

Tällä kertaa saatetaan jopa pistää vielä lisää paukkuja viestintään ja markkinointiin (huomautan, että mediaviestintäkään ei ole ilmaista näkyvyyttä kustantamolle, koska joku palkallinen ihminen sitäkin työtä kustantamoissa tekee, isommissa tarvitaan kokonainen osasto sen rumban pyörittämiseen). Jos hyvin käy, kirjailija alkaa menestyä. Siitä seuraa lisää sitä kuuluisaa brändin rakennusta, messuesiintymisiä, haastatteluja, markkinointia, esitteitä, lehti-ilmoituksia - kustantamon koosta ja tavoista riippuen tietysti. Kirjailija alkaa jo tienatakin, samoin kustantaja.

Jos käy huonosti, tulee taas takkiin. Sen jälkeen voi tapahtua mitä tahansa - kirjoja julkaistaan edelleen tai kirjailija vaihtaa kustantajaa, lopettaa kirjoittamisen, alkaa tehdä jotain muuta tai saa vaikkapa yllättävän kirjapalkinnon, joka muuttaa koko kuvion.

Pointti on siis tämä: Crimetimen dekkaristien brändit on rakennettu ja rahoitettu muissa kustantamoissa. Ymmärrän erinomaisesti, että menestyskirjailijat haluavat tienata työllään paljon, eivätkä välttämättä rahoittaa muiden vähemmän menestyneiden eteen tehtyä työtä ja markkinointia. Parempien tulojen ansiosta he voivat keskittyä kirjoittamaan, mikä tietysti olisi kirjailijalle muutenkin suotava tilanne.

En myöskään tiedä mitään heidän sopimuksistaan tai tyytyväisyydestään kustantamoihinsa ylipäänsä, voi olla, että siirtymisen taustalla on paljon muitakin syitä kuin pelkkä raha - puhun nyt vain Hesarin jutun pohjalta. Lisäksi näiden kahden ääripään (Crimetime ja suuri kustantamo) väliin jää iso joukko pienempiä kustantajia, joiden toimintamallit muistuttavat jossain määrin Crimetimea - kirjailijat tietävät markkinointibudjettien rajallisuuden, mutta pääsevät vaikuttamaan markkinoinnin suunnitteluun ja toteutukseen aika paljon itse.

Tämän verran haluan puolustaa omaa alaan ja muistuttaa, että kustantamot tekevät raa'an bisneksen lisäksi kulttuurityötäkin vielä: julkaisevat ison pinon tieto- ja kaunokirjallisuutta sekä esikoisia, joista ei koskaan saada omia takaisin tai ainakaan isoa voittoa. Sitä toimintaa menestyvämmät kirjailijat rahoittavat kirjojensa tuloilla kyllä.

Onko tämä reilua? Jokainen kirjailija päättäköön itse.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kun muutkin, niin kyllä minäkin

...avaan sanaisen arkkuni vielä kerran aiheesta Finlandia.

Lukupäiväkirjan Sallalla on hauska postaus: hän keräili blogistien Finlandia-listan kirjablogien arvioiden perusteella ja kuten blogeissa kuuluu mutuna ja vastoin sääntöjä (mukana myös novellikokoelma) ;). Voitte lukea keskusteluineen täältä.

Uskokaa tai älkää, aion kirjoittaa Finlandia-voittajasta arvion vielä. Ei se niin vaikeaa ole. Tiedän jo, mitä kirjoitan, pidän vain pientä breikkiä edellisten paatosarvioiden jälkeen. Sen sijaan paatostan ihan vähän Sallan innoittamana siitä, miksi Finlandia saa niin ison painoarvon kirja-alalla ja mediassa.

No siksi, että kaikki ostavat voittajan ja osan ehdokkaista. Piste. Tämä on markkinataloutta: the winner takes it all. Ei aina, mutta useimmiten. Näin tänään joulukuun myydyimpien kirjojen listan (joka kylläkään ei ole koko totuus - listalla esim. on mukana Fingerpori, mitä en itse osaisi pitää kaunokirjallisuutena sen muusta nerokkuudesta huolimatta).

Ykkösenä komeili Rimmisen Nenäpäivä, sijalla 10 Jalosen Poikakirja. Siinä välissä oli Finlandia-ehdokkaita useampi, poikkeuksina Mielensäpahoittaja ja omassa erikoishaamusarjassaan toissavuoden (!) Finlandia-voittaja Puhdistus sijalla kaksi. Siitä ilmiöstä ei sen enempää, siinä puhutaan poikkeuksesta, joka rikkoo kaikki kirja-alan yleiset lait. ;)

Mitä haluan sanoa? Sitä, että puoli Suomea saa joululahjapaketissa Finlandia-voittajan. Etenkin ne, jotka ostavat tai lukevat sen yhden kirjan vuodessa. Sitten kirja luetaan tai ei lueta ja toivoa sopii, että teos on sillä lailla hyvä, että mahdollisimman moni jaksaa sen lukea ja tuomita sen perusteella koko kotimaisen kirjallisuuden vuoden. Puhdistus täytti tämän toiveen erinomaisesti ja enemmänkin. Uuni taisi jäädä vähemmälle.

Ymmärrätte, että liioittelen. Mutta vain vähän - tältä kuva näyttää kirja-alalla. (Toim huom: on mainittava, että Suomessa elää silti huomattavan paljon sivistyneitäkin ihmisiä, jotka eivät tiedä, kuka viimeksi voitti Finlandian. Tunnen sellaisia. He ovat ihan kivoja, jopa ystäviäni.)

Toisaalta katoavaa on mainen valta ja kunnia: Jennin hauskassa Finlandia-haasteessa saamme havaita, että moni palkittu teos on jos ei nyt kadonnut niin ainakin osittain unohtunut historiaan. Vai muistatteko Irja Raneen Nauravan neitsyen? Minä muistan, koska Rane oli yliopistolla töissä ja voitti palkinnon silloin, kun opiskelin siellä itse. ;)

Loppuun tietoisku siitä, että elämme Kansallista Novellinkirjoituskuukautta: jos haluatte viimeinkin kirjoittaa novellin ja saada siihen vertaistukea, käykää täällä. Jos ette saa sitä omin päin aikaiseksi, mainostan Avaimen helmikuussa alkavaa luovan kirjoittamisen kurssia, jolle on vielä muutamia paikkoja jäljellä, lisätietoja täältä - mainostan siksi, että huomattavan moni blogisti on käynyt aiemmin näillä kirjoittajakursseilla ja tykännyt (myös allekirjoittanut kävi toimittajakurssin pari vuotta sitten ja kannatti). Opettajina Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen, lupaan, ettei ole mahdollista olla oppimatta kirjoittamisesta aika paljon. ;)

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Olli Jalonen: Poikakirja


Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen.

Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan.

Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppilaille asti. Tekee mieli sanoa, että ennen oli miehet rautaa - tai sirpaleita täynnä. Ajan poliittiset virtaukset ja sodasta toipuminen välittyvät vain aikuisten kommenteissa tai äänenpainoissa ohimennen, kuten lasten näkökulmasta aina.

Jalosen kielellinen taituruus pienen pojan ajatusten ja kasvun kuvaajana on niin ilmiömäistä, että se huumaa. En pysty edes kuvailemaan, miten hienovireisen tarkkaa, oikeaan aikaan ja maailmaan vievää lauserakenteita ja sanontoja myöten se on.

Tällaisestä kielellisestä virtuoosimaisuudesta tulee itku. Poika ystävineen ja monine lähipiirin traagisine kohtaloineen tuntuu elävämmältä kuin elokuvissa: miten joku osaa käyttää kieltä näin?

Pyrin välttämään kirjojen epäreilua vertailua, mutta teen sitä parin lauseen verran. Rimmisen Nenäpäivää on kiitelty nimenomaan kielen uudistamisesta enkä kiistä Rimmisen kielellisiä ansioita. Itseeni vain tekee huomattavasti syvemmän vaikutuksen Jalosen taito kielen vanhentajana. En ymmärrä, mistä hän kaivaa kaikki suomen kielen nostalgiset ilmaukset ja sanat ja koko sen kuvion, joka taikoo pikkukaupungin lukijan päähän elävänä hajuja ja värejä myöten.

Varsinkin, kun tämä tehdään osoittelematta ja ilman kikkailua. Tiedätte jo, että siitä saa Inahduksessa aina ylimääräisiä bonuspisteitä ropisemalla - jos kirjailija toimii vaivihkaa ilman suurta melua ja osoittelua, vaivun ihastuksesta lähes transsiin.

Ai mistä kirja kertoo? No Ollista, joka oppii elämää kotona ja koulussa. Oletan, että päähenkilön nimessä on kirjailijan lisäksi tahallinen viittaus "Ollin oppivuosiin". Ylin auktoriteetti on veteraaniopettaja, joka opettaa tiukan sotilaallisella kurilla oikean miehen mallia, sellaisen, joka ei vingu ja valita, vaikka kaverit potkisivat pihalla lysyyn. Koulukurista alkaa ymmärtää omien vanhempien ajatusmalleja: juu, aika noloja pullamössöjä tässä ollaan, myönnetään.

Toisaalta lapset saavat kesät talvet pyöriä omissa oloissaan ulkona ilman vahtimista ja vahinkojakin sattuu sen mukaan. Tulee mieleen, että ennen oli kasvatus tiukkaa, mutta oleminen vapaata. Nykyään on päinvastoin, kun näitä kaikkia lasten vahtimiseen tehtyjä turvavälineitä ja konttauskypäriä katsoo (joiden tärkeyttä en millään muotoa tietenkään kiistä).

Ero nykypäivän ja 60-luvun välillä on joka tapauksessa suurempi kuin tv:stä ymmärtää - köyhää oli, mutta kirjassa ei ruikuteta. Jotenkin onnellisilta ihmiset tuntuvat kaiken niukkuuden keskelläkin, mikä pistää miettimään. Ollin perheessä lapsia on viisi, isosiskojen elämästä opitaan tytöistä ja pojista, jotain naiseksi kasvamisestakin. Liikuttava hahmo on perheen pienin kutsumanimeltään "Pieni", ilmeisesti autistinen lapsi, joka kotiin ikkunan ääreen unohdettuna viimeistään muistuttaa siitä, että jotain kehitystä on yhteiskunnassamme sitten 60-luvun tapahtunut - kuitenkin.

Ollin oppimat asiat kiteytetään aika ajoin pikkuvanhoihin lapsen viisauksiin, jotka liikuttavuudessaan hymyilyttävät:

"Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin:


Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta."

Poikakirja on viisas, liikuttava ja vangitseva kirja, joka ei yritä olla muuta, ainoastaan kuvata pienen palan mennyttä aikaa ja maailmaa, joka ei palaa.

Kenelle: Ei ikärajaa, lasten maailma on kaikkien. Suositellaan vanhemman polven lisäksi erityisesti nuorille, jotka eivät ihan tajua isovanhempien jorinoita siitä, miten hyvin asiat nykyään on. (Vaikka olemmekin tyytymättömiä kaikkeen kaiken aikaa ja sitä enemmän, mitä enemmän meillä on.)

Jälkimaku: Positiivis-nostalginen joskin havaittavissa myös hennosti haikean surumielinen jälkipotku.

Alkulause: "Se on pieni päivä keväällä."

Starat: Viisi.

torstai 6. tammikuuta 2011

Annelies Verbeke: Nuku!


Tunnetteko belgialaista nykykirjallisuutta? En minäkään. Tuli sattumalta töissä vastaan Belgian suosituimpiin kuuluva naiskirjailija, jota kollega suositteli. Sillä välin kun otan etäisyyttä Rimmiseen kirjoittaakseni jotain ammattimaisen objektiivista, kannustavaa ja neutraalia, kerron teille Annelies Verbeken omituisesta esikoisromaanista nimeltä Nuku! (Avain, 2006). Suositellaan unettomille.

Huom! Lopussa myös teemaan liittyvä uniarvonta, jossa voi voittaa romaanin omaksi hyvän (tai ehkä pahan) yön saduksi. ;)

Arvio: En tiedä, saako kirjasta mitään irti, jos ei ole koskaan potenut edes lievää unettomuutta. Totaalisen unettomuuden kuvauksena kirja on joka tapauksessa osuva ja välillä lähes hysteerinen. Tyylistä ja yleisestä sekoilusta tulee mieleen sekä Hanif Kureishi että Sonja O.

Teoksessa on kaksi unetonta Belgiassa, nuori nainen ja vanhempi mies, jotka löytävät ja kadottavat toisensa vuorotellen. Juoni vaihtelee näiden kahden valvojan yöllisissä seikkailuissa, päiväelämän sekoilussa ja unihallusinaatioissa. Kuulostaa oudolta ja onkin - samalla kirja on kumman kiehtova. Koska olen aina rakastanut Kafkaa, ei ole ihme, että pidän tästä: kirja alkaa näennäisen normaalina parisuhderomaanina, mutta lähtee pian täysin omille, ennakoimattomille teille hyönteisiä unohtamatta.

Esikoisromaaniksi teos on hämmästyttävän kypsä ja taitavasti kirjoitettu, yhtä aikaa runollinen ja realistinen. Kirjan omalaatuisuus tekee sitä vaikeasti kuvailtavan, mutta lyhyytensä takia sen voi onneksi lukea melkein yhdeltä istumalta. Juonessa ei ota edes tolkkua siitä, mikä on totta ja mikä unen puuttesta kärsivien aivojen kuvitelmaa, mutta kuten tiedätte, en ole mikään yltiörealismin ystävä ylipäänsä.

Romaanin kummalliset käänteet ja prostituoitujen ja rikollisten maailma kuvaa syrjäytyneitä ihmisiä tavalla, joka vangitsee ja saa tuntemaan sympatiaa.
Nuku! menee jälleen osastoon "suositellaan mielen pimeistä komeroista kiinnostuneille". Unettomuuden karmeus tulee kuvattua aika perinpohjaisesti: yhteiskunta kuuluu yönsä hyvin nukkuville.

Koska kirjaa on viisi vuotta sitten julkaistuna varmaan melko mahdoton saada käsiin enää mistään, arvon kaksi kappaletta Nuku!-romaania lukijoiden kesken - sitä sattuu olemaan töissä vielä joitain kappaleita jäljellä. Osallistukaa arvontaan 15.1. mennessä kommenttikentässä jollain nimimerkillä, pyydän voittajia ilmoittamaan yhteystiedot erikseen. Kysytään nyt vaikka kokemuksia unettomuudesta? ;)

Oletko siis uneton koskaan ja jos niin miten yrität saada unta? Huomatkaa hyvin kirjallinen teema, johon vastaan ensimmäisenä itse: reagoin stressiin usein uniongelmilla, joista pääsen melko hyvin eroon liikunnalla, joogalla ja säännöllisellä vuorokausirytmillä. Kirjan kuvaamasta totaalisesta unettomuudesta en tosin tiedä mitään ja jos tietäisin, en kai olisi edes kirjoituskykyinen.

Sitten muihin spekseihin:

Kenelle: Unettomille. Alle kolmekymppisille. Erilaista eurooppalaista kirjallisuutta etsiville.

Alkulause: "Minun yöni olivat pitempiä kuin päiväni, sillä öisin olin yksin."

Jälkimaku: Tässäpä vasta päräyttävä esikoinen.

Starat: Lupasin olla antamatta staroja esikoisille. Noudatan kirjan epäloogisuutta ja annan staroja 3,5.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Mitä tällä lomalla keksittiin lukemisen sijaan

Oma mies voitti. Ei voi mitään - se oli ylivoimaisesti kiinnostavinta seuraa ja sai houkuteltua Rimmisen parista jäälle ja saariin hiihtämään ja seikkailemaan. Näin ollen olen jälleen kerran lukenut lomalla peräti yhden kirjan eli Finlandian voittaneen Mikko Rimmisen Nenäpäivän (Teos).

Syytän tästä myös Rimmistä. Nenäpäivä oli mielestäni (edelleen kesken jäänyttä) Pussikaljaromaania parempi, mutta ei kuitenkaan ihan mun juttu, tai ainakaan en olisi itse palkinnut sitä Finlandialla: vähän kuin Mielensäpahoittaja, mutta ilman hillitöntä huumoria. Se on vähän rumasti sanottu kirjasta, jolla on kuitenkin tärkeä sanoma. Riittääkö se? Palaan koottuihin selityksiin ja toivotan tässä välissä hyvää uutta vuotta!

(Kuvassa todistusaineistoa lukutoukan uudesta ykköstalvilajista, nimittäin moottorikelkkahiihdosta. Ei niin ekologista, mutta voitti tällä lomalla Rimmisen. ;) Lohduttaudun sillä, että pysyimme Etelä-Suomessa, joten Lappiin matkustamisen sijaan pieni moottorikelkkailu on kai ihan ok..?)