Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2011.

Vauva tuli taloon

Uusi lukutoukka on syntynyt, sopivasti jouluksi. :) Jatkossa pääsette siis seuraamaan, saadaanko poikalapsi lukemaan kirjoja ja jos niin miten, mutta siihen taitaa mennä hetki, niin ihmeellinen kuin hän tietysti muuten onkin.

Kaikki on siis hyvin ja olemme onnesta melkein mykkänä kaiken aikaa, kuten tuppaa käymään kun vähän vanhemmalla iällä saadaan tällainen käänne elämään - kahden akateemisen uraihmisen vaippa- ja arkisekoiluista riittäisi suht humoristista jaettavaa, mutta kun tämä ei ole vauvablogi, niin jätän ne tarinat muille: tiedän, että aivan uutta nämä jutut eivät ole muulle maailmalle kumminkaan vaikka meille joka päivä on suuria ihmeitä täynnä (maitokakka!! oooh!! unihymy - onpa lahjakas lapsi!! se osaa aivastaa!!).

Palailen blogiin, kun pääsen tästä euforiasta jotenkin järkiini ja koen kiinnostusta taas ulkomaailmaakin kohtaan. ;) Alan ymmärtää, miksi monet mieskirjailijatkin ovat tehneet isyydestä loistavia kirjoja, kun katson uuden isän huumaa: nyt on kerrankin asia, joka…

Ja muita palkintoja

Runeberg-palkintoehdokkaat ovat aina kiinnostavia, vaikka saavat paljon vähemmän huomiota (onhan pääpottikin "vain" 10 000 euroa). Uutisen voi katsoa esim. Yleltä. Mukana on muitakin kuin romaaneja ja novellifanina syynään ehdokkaat aina tarkkaan. Tällä kertaa Finlandia-ehdokkaat eivät ole Runeberg-ehdokkaita ja hyvä niin, palkitsemisen arvoisia kirjailijoita kyllä riittää tässä maassa.
Tänä vuonna ehdokkaisiin pääsi mm. Essi Tammimaa, jonka Paljain käsin -romaaniin ihastuin kovasti, arvio täällä. Katja Ketun Kätilö on kiinnostanut samoin, mutta saa odottaa jotain vähemmän herkkää mielentilaa - sen sijaan ostin ehdokkaista Joni Pyysalon novellikokoelman Ja muita novelleja. Fanitan Pyysaloa runoilijana, mutta kyllähän runoilija näköjään osaa hienoja novellejakin kirjoittaa. Palaan.

Ian McEwan: Vieraan turva

Kuva
Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat.

Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen.

McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEwa…

Käännöskukkasiako?

Vallitsee syvä hämmennys. Kuten aina ikävystyessäni olen alkanut lukea Ian McEwania, tällä kertaa lyhyttä pokkaria nimeltä Vieraan turva.

En ymmärrä kirjan kieltä. Siis suomenkielistä käännöstä. Tätä ei satu usein, itse asiassa juuri koskaan. Luettelen teille parin aukeaman sisältä muutamia sanoja:
- luottamaalaus ("-- alkeelliseen luottamaalaukseen punaisesta kädestä") - ei ole virhemuoto luolamaalauksesta
- jata ("-- joka kuluneiden askelmien jatana vietti pikkuriikkiselle torille)
- sardoninen ("-- ja sen usein toistuvassa kertosäkeessä johon kuului sardoninen "ha ha ha'")- kerake ("-- vieraan kielen ääntiöiden ja kerakkeiden") - tämä on ehkä kielitieteen terminologiaa?

What? Voisiko joku viisas kertoa, mitä nämä sanat ovat suomeksi..? Onko siis kyseessä Ian McEwanin luoma kielellinen maailma, jonka tarkoitus onkin vieraannuttaa lukija vai oma sukupolvieroni kääntäjä Marja Alopaeukseen? Oli miten oli, tämä on häiritsevää.

Tai jospa olenkin töis…

Lukekaa Joensuuta

Voi murhetta: Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. :( Hän oli luultavasti ainoa suomalainen dekkaristi, jonka koko tuotannon olen lukenut kokonaan ja suurella intohimolla. Viimeiseksi jääneen teoksen Harjunpää ja rautahuone arvio löytyy täältä.

Joensuu oli itse asiassa mielestäni enemmän kuin dekkaristi (väheksymättä dekkareita sinänsä): hän uudisti koko lajityyppiä. Rikosten sijaan olennaista oli ihmisen pahuus ja maailman epäoikeudenmukaisuus, jossa paha ei aina saa palkkaansa.

Joensuulla pystyi aistimaan, mitä niinkin rankka työ kuin poliisin ammatti ihmisen mielelle ja sielulle tekee. Arvostin myös aitouden tunnetta: koska kirjailija itse oli poliisi, työn kuvauksesta puuttui mikkihiirimäinen sankaruus ja glamour. Sen sijaan yksityiskohdat olivat tarkkoja ja huolellisia. Loppuratkaisuja ei pystynyt arvaamaan. Eniten Joensuun romaaneissa pelotti se, että lukija imeytyi myös rikollisen mielen sisään.

Työn alla oleva romaani jäi kesken. Suren sitäkin. Lukekaa Joensuuta - hieno kirjailija, j…

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Kuva
Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla.

Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa.

Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venäj…

Liksom voitti

Neuvostoliittonostalgiaa. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun aloin lukea tänään Finlandia-voittaja Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaania (WSOY 2011). Uutisen voi katsoa vaikka täältä.

Olin suuri Liksom-fani nuorena, mutta jostain syystä 80-luvun jälkeinen tuotanto on jäänyt tsekkaamatta, en tiedä miksi. Tiedostan kuulostavani reliikiltä, kun kehun jonkun kirjailijan 80-luvun tuotantoa, mutta ei voi mitään, tämä on totuus. Yhden yön pysäkki ja Tyhjän tien paratiisit olivat kuulkaas lapset jotain ihan ennennäkemätöntä ja rajua kirjallisuutta silloin, aivan uutta ja rohkeaa muotoa ja ilmaisua! Uskoisin niiden muuten toimivan edelleen, sikäli Liksom on klassikko.

Hytti nro 6 vaikuttaa lupaavalta. N-liitossa on tiettyä houkuttelevuutta, kun en koskaan ehtinyt siellä käydä, mutta sentään elin sinä aikana - Siperian halki matkaava juna tuo heti jotain tuttua samovaarin tuoksua mieleen ja hytissä Suomi-neidon kanssa matkustava roisin raavas työmies on jotenkin ihan aito ryssä. ;) (Anteeks nyt kau…

Kuka voittaa?

Huomenna selviää taas tämän vuoden Finlandia-voittaja. Blogigallupin perusteella Liksom on ennakkosuosikki ja hänen voittoaan veikkaan (kirjaa lukematta) itsekin, mutta tuskin koskaan olen osunut oikeaan. Tänä vuonna ei voida ainakaan syyttää siitä, että mies voisi suosia mieskirjallisuutta, sikäli vekkuli tilanne. ;) Valinnan tekee teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Tänään ehtii vielä äänestää - lupaan lukea joko voittajan, tai gallupin ennakkosuosikin vähän fiiliksen mukaan. (Uuni kun on nolosti edelleen lukematta, muuten voisin sanoa lukevani aina F-voittajan ihan periaatteesta.)

Alexandra Fuller: Ei hunningolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni

Kuva
Summa summarum: Takaisin Afrikkaan. Luin kotimaisen kirjasyksyn hässäkän keskellä vaihteeksi vanhemman kirjan, jonka sain isältäni divarista: Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (Otava 2003) olikin melkoinen pläjäys. Vuonna 1969 syntynyt Fuller kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan valkoisen perheen lapsena mustassa Afrikassa. Olen taas ihan huumaantunut. Mikään "Minun Afrikkani" tämä ei tosiaankaan ole, enemmän tulee mieleen Seitsemännen portaan enkeli. Suosittelen!

Arvio: Tuli taas uusi näkökulma Afrikkaan. Fullerin perhe ei elänyt mitään aitojen takana piilottelevaa eliittielämää, sillä vanhemmat olivat pääasiassa melko köyhiä maanviljelijöitä. Köyhyys on suhteellista: vaikka ruuasta, vedestä ja vähän kaikesta oli usein pulaa, perheeseen kuului aina iso lauma mustaa palvelusväkeä. Toimeentulon perässä piti silti kiertää maasta toiseen sisällissotien keskellä - köyhäkin valkoinen on Afrikan mittakaavassa rikas.

Perhe asui eri tiloilla Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), Sambia…

Vaikea paisti

Jos pidit Mikko Rimmisen Nenäpäivää hauskana ja nerokkaana romaanina, suosittelen ehdottomasti Satu Taskisen Täydellistä paistia (Teos 2011). Jos et ymmärtänyt Nenäpäivän suosiota, en suosittele tätäkään.

Täydellisen paistin kerrotaan kuvaavan ulkopuolisuutta ja kyllä: sellaiseksi itseni koen, kun yritän lukea eteenpäin ja ymmärtää, miksi tämä on kaikkien muiden mielestä sekä hauska että kiinnostava romaani.

Tulee tunne, että nyt multa menee jotain ohi ja pahasti ja epäilemättä meneekin. Taskinen kirjoittaa hyvin ja ihan omaperäisesti, ja ymmärrän mitä hän haluaa kuvata: vähän sekopäistä ja yksinäistä naista vieraan kulttuurin keskellä.

En tykkää moittia varsinkaan esikoisromaaneja, mutta olen pahoillani - en pysty tätä kehumaankaan. Ongelma on sama kuin Rimmisellä: hermostun ja ikävystyn tällaisesta kirjallisuudesta, jossa seurataan epäonnisen ja vähän sekavan ihmisen poukkoilevaa ja mielestäni pitkästyttävää ajatuksenjuoksua. Se on mielestäni yksinkertaisesti tylsää - olen lukenut yli …

Jari Tervo: Layla

Kuva
Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa.

Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä.

Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä jo…

Esan esikoiset

Nyt puhutaan asiaa! Innostuin suuresti Hesarin Esa Mäkisen tämän päivän artikkelista, jossa hän kertoo kahden vuoden kokemuksistaan Hesarin esikoiskirjaraadissa. Juttu alkaa näin: "Perinteistä tai tylsää. Siinä on kolmeen sanaan tiivistetty - kärjistetysti - kahden vuoden lukukokemukseni esikoisteoksista."

Mäkinen on siis kahden vuoden ajan lukenut kaikki esikoiset, noin yhden viikossa - miettikääs sitä. Syntyy näkemystä, väkisinkin. Tällaisia juttuja toivoisin kultuuritoimituksilta nykyistä enemmän: ei tässä maassa kukaan muu lue niin paljon ja laajasti kirjoja kuin he (paitsi Finlandia-raati): bloggaajat valitsevat lukemisensa itse ja useimmiten oman maun mukaan, kirja-alan ihmiset lukevat oman kustantamon kirjat ja muilta sen mitä ehtivät ja pystyvät (ja mitä suositellaan). Kulttuuritoimittajilla on väistämättä tämän maan laajin näkemys siitä, mitä ja millaista julkaistaan - lisää analyysejä ja artikkeleita siitä, pyydän!

Mäkisen juttu on kiinnostava ja analyyttinen: hänen …

Toisen hauska on toisen tylsä, mutta winner takes it all

En lähde tällä kertaa viisastelemaan kirjasta, jota en tunne: Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskirjakisan - onnea! Kirjaa kehutaan eurooppalaiseksi ja hauskaksikin, kuulostaa lupaavalta.
Vekkulia tässä on se, että Hesarin kritiikki ei alunperin ollut kovin kehuva, mutta tämä todistaa sen, että yhden kriitikon susi voi olla palkintoraadin helmi, tai päinvastoin. ;) Hienoa, että voitto ei myöskään edellytä hehkuttavaa kritiikkiä, vaan raati päättää puhtaalta pöydältä.
Hesarin alkuperäisen kritiikin voi lukea täältä. Siinä moititaan yhden päivän romaania pitkäveteiseksi ja monipolviseksi, eikä huumorikaan ihan riitä. Olen muuten kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, että yhden päivän romaanin rakenne on vaativa. Se oli mielestäni vähän haastavaa Antti Leikaksen Melomisessa ja myös Hotakaisen Jumalan sanassa - rakenne tuntuu helposti joko keinotekoiselta tai siihen tulee pitkästyttäviä suvantoja. Ei aina, mutta usein.
No kumminkin. Olen pitänyt tapanani lukea esikoisvo…

Michael Cunningham: Illan tullen

Kuva
Summa summarum: "Mitä ihminen tekee kun ei enää ole oman elämänsä sankari?" Tähän lainaukseen kiteytyy Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (Gummerus 2011) teema. Nelikymppinen galleristi haahuilee Nycissä ja hullaantuu vaimonsa pikkuveljeen. Hieno romaani, tosin ei täysin Tuntien veroinen. Cunningam vierailee tiistaina 15.11. Helsingin Akateemisessa klo 17 - kaikki kuuntelemaan!

Arvio: Miksi uutuus ei ole Tuntien veroinen? Siksi, ettei siinä ole yhtä kiinnostavaa ja kantavaa teemaa kuin Virginia Woolf oli. Nelikymppisen miehen ikäkriisi on joka tapauksessa tavanomaisempi ja käsitellympi aihe, vaikka siinä olisi sinänsä virkistäviä homovivahteita.

Päähenkilö Peter viettää suorastaan kliseistä nyciläisen taideihmisen elämää, josta tulee väistämättä mieleen Woody Allenin leffat. Ollaan sopivasti varakkaita, sopivasti älykkäitä ja sopivasti neuroottisia. Tähän rutiinimaisen mukavaan elämään pelmahtaa vaimon pikkuveli Mizzy, parikymppinen sekaisin oleva ihanuus, joka sekoil…

Lauantailinkkejä

Olisin oikeastaan voinut jättää koko Finlandian kommentoimatta ja linkata vain Tommi Melenderin blogiin, siellä on viisaita sanoja, katsokaa täältä.
Kirjabloggaajat tekevät myös oman Finlandia-listansa, joka julkaistaan 2.1.2012 - erinomainen idea on peräisin Sallalta, joka kokosi listan viime vuonna ja on luvannut toimia koordinaattorina tänäkin vuonna. Lisäohjeita kiinnostuneille löytyy Sallalta.
Olen muuten iPadin myötä laiskistunut linkkaajana, koska se on vähän vaivalloisempaa. Itse seuraan nykyään kirjablogeja ennen kaikkea Facebookin kautta, sieltä löytyy ryhmä nimeltä Kotimaiset kirjablogit, josta kannattaa tykätä, jos haluaa seurata blogeja laajemmin.
Lukuraportti: Jari Tervon Laylan kanssa on pieniä haasteita jo alussa, mutta jatkan lukemista ja änkyröin vasta sen jälkeen, jos tarpeen. Imagen Joannan blogissa oli joka tapauksessa kiinnostava keskustelu kirjasta vähän aikaa sitten, katsokaa täältä. En edes tiedä, keksinkö siihen keskusteluun mitään lisättävää, mutta katellaan.…

Tän pitäis nyt varmaan sanoa Finlandiasta jotain

Aijahaa, ai Finlandia-kohu. Taas. Jaa. Pitääkö tästä nyt jotenkin riemastua, kts. esim. Hesari.
Kaikki naisia - no entäs sitten? Jos olisivat kaikki miehiä, niin siitäpä vasta poru nousisi. Ja kiintiösuomenruotsalainenkin on jätetty pois ja esikoisia mukana peräti kaksi (samoja, jotka ovat myös HS:n esikoiskirjakisassa; en ole lukenut, enkä ota siksi niihin kantaa, mutta musta tämä päällekkäisyys on vähän sääli: iso osa mediahuomiosta ja myynnistä kasautuu näille kahdelle sekä esikoiskisan voittajalle - olisi kiva, että huomio jakaantuisi vähän laajemmalle, kun tietää miten mielettömän tärkeää tämä kirjailijoille on, etenkin esikoiskirjailijoille, joiden uran jatko voi jopa riippua siitä, huomaako kukaan hyvääkään kirjaa. Mutta ilmeisesti nämä kaksi ovat ihan poikkeushuippuja - täytynee tutustua, jos vain ehdin. Huom: en millään lailla vastusta heidän ehdokkuuksiaan, ainoastaan sitä ilmiötä, että kirjan sykli lyhenee, medianäkyvyyden merkitys kasvaa ja siksi myyvien kirjojen lista kape…

Isänpäivän varjolistaus

Tällä viikolla tapahtuu: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ja on isänpäivä. Perinteisesti olen aina listannut muutamia isänpäiväkirjoja, tänä syksynä shoppailu on helppoa, kun on uudet kyröt, tervot ja hotakaiset, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkari ja Karo Hämäläisen Erottaja (bisnesisälle). Nämä löydät kirjakauppojen myyntipöydiltä ilman vinkkaustakin (ja hyviä ehdokkaita ovatkin!).

Jos isäsi on kuitenkin jo lukenut nämä kaikki tai haluat yllättää, niin tässä muutamia varjoehdotuksia:

- Yhteiskunnalliselle journalisti-isälle: Kjell Westön kirjoituskokoelma Halkeamia. Myös isälle, joka fanittaa Westötä: kertoo romaanien taustoista.

- Tutkija-isälle (tai isoisälle): Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Koska tutkija-isäni diggasi kovasti.

- Kulttuuri-isälle, joka on vähän gay: Michael Cunningham: Illan tullen. Kirjoitan tästä vielä arvion, mutta sopii taiteelliselle isälle, joka pohtii elämän tarkoitusta eikä pelkää homoja.

- Historia/filosofia-isälle: Annabel Lyon: Aleksanterin…

Ookkonää intellektuelli?

Parnasson blogissa oli vekkuli (?) kirjoitus siitä, että kirjakaupan myyjä ei tiennyt, mikä on Parnasso. Katsokaa täältä.
Help. Epätietoisille kerrottakoon, että se on tämän maan ainoa korkeakirjallinen kirjallisuuslehti (KirjaIn on toinen, mutta sisältää enemmän kirjailijahaastatteluja, vähän julkkispalstaa jne - siis vähemmän korkeakirjallinen ;). Parnasso sisältää myös paljon esseitä - itse tilaan sitä hyvän ja monipuolisen kirjakritiikin ja kolumnien takia (esseitä ja runojakin luen). Kirjailijoiden vaatekaappeihin siellä EI kurkistella (korkeintaan viinakaappeihin joskus ja sehän on paljon kiinnostavampaa) ja kirjoja poimitaan top-listojen ulkopuolelta.
Haluan kovasti kannattaa tällaisenkin journalismin [zurnalismi] olemassaoloa, jossa asioilla on merkitystä riippumatta henkilön kuppikoosta, avioliiton tilasta, romaanin teeman mediaseksikkyydestä tai kirjailijan nätteydestä. En siis pidä tarpeettomana tätäkään puolta (ja luen innolla kirjailijahaastikset myös Iltiksestä), mutta kyl…

Kävijämäärähylkiön tunnustukset

(Disclaimer: tämä juttu sisältää sisäpiiridiibadaabaa bloggaajille. Muille lukijoille lupaan palata kirjateemoihin heti tämän jälkeen.)
Hei, olen Ina ja olen kävijämäärähylkiö. Olen tehnyt jotain täysin epäsopivaa ja vaihtanut blogin osoitetta kaksi kertaa vuoden sisällä. Ihme, jos täällä on vielä joku - kiitän!
Ajattelin nyt kumminkin jakaa kokemuksiani ehkä muidenkin hyödyksi, koska kävijämäärät, tilastot ja mainen kunnia on puhututtanut blogeissa tänä syksynä jonkun verran: itse pidän sitä hyvänä merkkinä kirjablogien nousemisesta marginaalista suurempaan suosioon - samaa keskustelua käytiin muotiblogeissa pari vuotta sitten.

Kun siirryin A-lehtien Lilyyn tammikuussa, kävijöitä oli tässä osoitteessa n. 1400 viikossa, mitä pidin silloin oikein hyvänä (muotibloggaajilla se on normaali päiväkävijöiden määrä). Siirto Lilyyn oli jännä, koska kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. En voi kertoa omia kävijämääriäni siellä tarkemmin, mutta ensi alkuun tuli notkahdus, joka sittemmin korjaantui - va…

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan?

Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin.

Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksinä…

Kirjamuumi ilmoittautuu

Kas, täällä taas. Näin se elämä heittelee - jos löysitte Lilystä tänne, en jaarittele aiheesta enempää, vaan kiitän, että seurasitte.
Lapsena muistutin persoonaltani pikku Myytä kaikin puolin. Nyt olen muuntautunut muumiksi, sekä fyysisesti että henkisesti. Syksyn mittaan on ollut pakko opetella ottamaan iisisti, lähiviikkojen ohjelmassa lähinnä sohvafilosofointia, verkkaista lukemista ja kirjoittamista ja päiväunia. Päivittäistä suklaa-annosta unohtamatta.
Sen jälkeen on kai luvassa Monty Pythonin sanoin: "And now, something completely different!" ;) Nähtäväksi jää, onko lukutoukkuus dominoiva geeni.

Inahdus Bloggerissa

Inahdus on muuttanut uuteen kotiin osoitteeseen www.lily.fi/palsta/inahdus

Toisin kuin väitin aiemmin, voit seurata sitä edelleen Bloggerin kautta lisäämällä syötteen http://lily.fi/palsta_rss/644 Bloggerin seurantalistaan tai Blogilistan kautta.

Kuullaan! :)

Viimeinen luku, jossa Inahtaja potee suurta haikeutta ja saa tipan silmään

Kuva
Voi kauhia.
Tämä on viimeinen postaus täällä. Oijoi sentään. Mistä tämä haikeus nyt pukkaa, vaikken edes lopeta mitään, siirrän vaan... Sitä kutsutaan muutosvastarinnaksi ja se yllättää meidät kaikki. Aina.

Toisin sanoen Inahduksella on nyt uusi koti. A-lehtien verkkomedia Lilyn soft launch alkoi tänään - suomeksi se tarkoittaa sitä, että avataan netissä vähän keskeneräinen saitti ja katsotaan mitä tapahtuu. Se on nykyaikaa. Tekijät pääsevät testailemaan sivustoa, valittamaan ongelmista ja kutsumaan lukijoita mukaan etsimään ongelmia ja valittamaan niistä. Jotka toivottavasti korjataan ennen virallista lanseerausta 14.2.

Tiedän - kun minä olin nuori, asiat tehtiin valmiiksi ja kerrottiin vasta sitten, mutta ei enää. Niinpä toivotan teidät, rakkaat lukijat, tervetulleeksi käymään uudessa osoitteessa ja kertomaan, jos joku tökkii, kehuakin saa. Yhden ongelman löysin itsekin: en osannut siirrellä kuvia omin päin, joten parin (vanhan) kirjapostauksen alussa näkyy vain kuva, vaikka pitäisi ol…

Uni-arvonnan voittajat

Onni suosi arvontaa! Lupasin arpoa kaksi Nuku!-romaania, mutta sainkin niitä töistä arvontaan viisi ja lisänumeroina kaksi kappaletta toista hienoa Uni-aiheista teosta nimeltä Uni. ;)

Viisi onnellista Nuku!-romaanin voittajaa ovat:

Markka
Mari A
Tomomi
håå måilanen
Teresita

sekä lisänumerot Uni-tietokirjaan:

Lauren
Maija

Onnea voittajille, laittakaapa mulle sähköpostiini postiosoitteenne, niin saatte palkinnot!

Vastaukset olivat kiinnostavia muutenkin, oma suosikkini nukahtamisvinkeistä oli äänikirja. Mikä loistava idea! Kirjan kanssa joutuu pitelemään kirjaa ja olemaan valossa, joten nukahtaminen on haastavampaa. Tämä testataan!

Kuka rahoittaa ja ketä

Hesarissa oli tänään kirja-alan ilmiöistä kiinnostava kirjoitus viime vuonna aloittaneesta Crimetime-kustantamosta, joka keikauttaa kustannusalan perinteiset mallit nurin. Perinteisten mallien keikautus on aina kannatettavaa alan uudistamiseksi, mutta kun Hesari ei muuten ansiokkaassa jutussaan keksinyt haastatella minua (!!! tämä on aitoa ironiaa, huom), niin kommentoin itse.

Crimetime on Hesarin mukaan kirja-alan Ryanair, mikä onkin hyvä vertauskuva: kirjailijat toimivat ikään kuin osuuskuntana, päättävät itse kirjansa markkinointikuluista, saavat enemmän käteen kirjan myynnistä, mutta kantavat myös riskin. Toistaiseksi toiminta on perustunut jo tunnettuihin ja hyvin myyviin dekkaristeihin eikä olekaan yllätys, että he ovat päässeet tienaamaan hyvin. Hesari valotti asiaa monipuolisesti, mutta jätti mainitsematta pari pointtia, jotka haluan tuoda esiin kustantajien näkökulmasta. Huomautan, että kuvaus on yksinkertaistettu eikä liity Crimetimen kirjailijoihin (joista en tiedä mitään).

E…

Kun muutkin, niin kyllä minäkin

...avaan sanaisen arkkuni vielä kerran aiheesta Finlandia.

Lukupäiväkirjan Sallalla on hauska postaus: hän keräili blogistien Finlandia-listan kirjablogien arvioiden perusteella ja kuten blogeissa kuuluu mutuna ja vastoin sääntöjä (mukana myös novellikokoelma) ;). Voitte lukea keskusteluineen täältä.

Uskokaa tai älkää, aion kirjoittaa Finlandia-voittajasta arvion vielä. Ei se niin vaikeaa ole. Tiedän jo, mitä kirjoitan, pidän vain pientä breikkiä edellisten paatosarvioiden jälkeen. Sen sijaan paatostan ihan vähän Sallan innoittamana siitä, miksi Finlandia saa niin ison painoarvon kirja-alalla ja mediassa.

No siksi, että kaikki ostavat voittajan ja osan ehdokkaista. Piste. Tämä on markkinataloutta: the winner takes it all. Ei aina, mutta useimmiten. Näin tänään joulukuun myydyimpien kirjojen listan (joka kylläkään ei ole koko totuus - listalla esim. on mukana Fingerpori, mitä en itse osaisi pitää kaunokirjallisuutena sen muusta nerokkuudesta huolimatta).

Ykkösenä komeili Rimmisen Nenäpäivä…

Olli Jalonen: Poikakirja

Kuva
Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen.

Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan.

Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppil…

Annelies Verbeke: Nuku!

Kuva
Tunnetteko belgialaista nykykirjallisuutta? En minäkään. Tuli sattumalta töissä vastaan Belgian suosituimpiin kuuluva naiskirjailija, jota kollega suositteli. Sillä välin kun otan etäisyyttä Rimmiseen kirjoittaakseni jotain ammattimaisen objektiivista, kannustavaa ja neutraalia, kerron teille Annelies Verbeken omituisesta esikoisromaanista nimeltä Nuku! (Avain, 2006). Suositellaan unettomille.

Huom! Lopussa myös teemaan liittyvä uniarvonta, jossa voi voittaa romaanin omaksi hyvän (tai ehkä pahan) yön saduksi. ;)

Arvio: En tiedä, saako kirjasta mitään irti, jos ei ole koskaan potenut edes lievää unettomuutta. Totaalisen unettomuuden kuvauksena kirja on joka tapauksessa osuva ja välillä lähes hysteerinen. Tyylistä ja yleisestä sekoilusta tulee mieleen sekä Hanif Kureishi että Sonja O.

Teoksessa on kaksi unetonta Belgiassa, nuori nainen ja vanhempi mies, jotka löytävät ja kadottavat toisensa vuorotellen. Juoni vaihtelee näiden kahden valvojan yöllisissä seikkailuissa, päiväelämän sekoilussa…

Mitä tällä lomalla keksittiin lukemisen sijaan

Kuva
Oma mies voitti. Ei voi mitään - se oli ylivoimaisesti kiinnostavinta seuraa ja sai houkuteltua Rimmisen parista jäälle ja saariin hiihtämään ja seikkailemaan. Näin ollen olen jälleen kerran lukenut lomalla peräti yhden kirjan eli Finlandian voittaneen Mikko Rimmisen Nenäpäivän (Teos).

Syytän tästä myös Rimmistä. Nenäpäivä oli mielestäni (edelleen kesken jäänyttä) Pussikaljaromaania parempi, mutta ei kuitenkaan ihan mun juttu, tai ainakaan en olisi itse palkinnut sitä Finlandialla: vähän kuin Mielensäpahoittaja, mutta ilman hillitöntä huumoria. Se on vähän rumasti sanottu kirjasta, jolla on kuitenkin tärkeä sanoma. Riittääkö se? Palaan koottuihin selityksiin ja toivotan tässä välissä hyvää uutta vuotta!

(Kuvassa todistusaineistoa lukutoukan uudesta ykköstalvilajista, nimittäin moottorikelkkahiihdosta. Ei niin ekologista, mutta voitti tällä lomalla Rimmisen. ;) Lohduttaudun sillä, että pysyimme Etelä-Suomessa, joten Lappiin matkustamisen sijaan pieni moottorikelkkailu on kai ihan ok..?)