INAhdus

Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala . Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä. Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla. Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuri...

Kapinoin. Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelma ei ole Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistalla. Pitäisi olla - tai sitten kaikki muut 10 ehdokasta ovat poikkeuksellisen hyviä esikoisia. En tiedä, kun en ole lukenut niitä, mutta tästä teoksesta tekisi mieli huokailla "hätkähdyttävän kirkas debyytti kotimaisen kerronnan tähtitaivaalle" tai jotain vastaavaa. Kekkosen tiivis kokoelma sopii haikeilla tarinoillaan loistavasti kaamosaikaan, mutta kannattaa varautua aikamoiseen syksyn sävel -tunnelmaan. Tarinat ovat lyhyitä otoksia arkisesta elämästä ja ihmisistä, mutta pienessäkin ajassa ne onnistuvat koskettamaan. Mitään erityisen ihmeellistä ei tapahdu, mutta tarinat tiivistetään siitä kaikkein tavallisimmasta elämästä niin, että tulee hämmästeltyä tuttuja tunteita ja hetkiä. Hyvillä novellisteilla on ajan tihentämisen taito - Kekkosella se on. Pitää tarkistaa kannesta hänen ikänsä; syntynyt vuonna -82, ei uskoisi. Muutama tarina tuntuu vielä vähän kirjoitusharjoitukselta, m...

Pyysalosta muistui onneksi mieleen yksi hienoimmista lahjakirjoista, joka on kohdalle osunut. Sain kirjan sattumalta käsiini pari vuotta sitten - toivottavasti sitä vielä myydään jossain. Kyseessä on Bo Carpelanin ja valokuvaaja Pertti Sammallahden teos Staden - Kaupunki: nelikielinen (!!) valokuvarunoteos Helsingistä. Että mikä? Kirjassa on uskomattoman kauniita ja tunnelmallisia mustavalkovalokuvia Helsingistä 60-luvulta 2000-luvulle. Kuvien vieressä on Bo Carpelanin kuvaan liittyvä runo suomeksi ja ruotsiksi ja lopussa on liite ranskan- ja englanninkielisillä käännöksillä. Mielestäni on jonkunlainen pyhäinhäväistys ja rikos universumia kohtaan, että tämä kirja ei saanut kaikkia mahdollisia vuoden kulttuuriteko, vuoden kaunein kirja, vuoden lahja maailmalle, vuoden Helsinki-teko -palkintoja, tai jos sai, niin missasin sen ainakin itse. Kuvat ja runot täydentävät toisiaan niin saumattomasti, ettei pysty erittelemään mihin kuva päättyy ja runo alkaa tai päinvastoin: jos minulta kysytää...

Minulla on vaikea runo-suhde. Se on viha-rakkaus-suhde ja sen näkee siitäkin, miten vähän kirjoitan blogiin runoista. Toisin kuin muissa lajeissa, runoudessa en hyväksy lagomia. Sen on lyötävä palleaan tai saan tekotaiteellisuus-ahdistuksen enkä ymmärrä mitään tai vaikka ymmärrän en välitä enkä pysty lukemaan loppuun. Tämä kompleksisesta runo-suhteestani ja asiaan eli Pyysaloon. Summa summarum: Olin kuullut moneen kertaan Joni Pyysalosta, joka on ikäiseni palkittu nuori (?) runoilija. Se ei riitä herättämään kiinnostusta, vaan se, että runokirjan nimi on Parittelun jälkeinen selkeys ja sen sisäkannessa on ilmielävä 2000-luvun Oscar Wilde -tyyppinen hahmo liituraitapuvussaan ja punaisessa solmiossaan. Oi mikä dandy! Kaiken lisäksi tämä dandy osaa kirjoittaa. Suoraan palleaan. Ooh! Arvio : Ei mitään uutta auringon alla, mutta onneksi jokainen sukupolvi saa keksiä oman aurinkonsa uudelleen, muuten taide olisi kuollut aikaa sitten ja se olisi sääli. Pyysalon yhtenä isona aiheena on runoud...