perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulua!

Rakkaat lukijat, vetäydyn joululomalle kolmen miehen seurassa: oman, Mikko Rimmisen ja Olli Jalosen. Pyrin pysymään pois tietokoneelta, mutta katellaan miten käy - Rimmisen Nenäpäivä on yllättänyt niin positiivisesti jo alussa, että saattaa tulla pakottava tarve postailla siitä hiihtämisen lomassa. ;)

Joka tapauksessa kiitos ihanille lukijoille kaikesta virkistävästä keskustelusta ja osallistumisesta tänäkin vuonna, rauhallista joulua ja vauhdikasta uutta vuotta! Ensi vuonna voi kirjaimellisesti kerrankin sanoa, että uusi vuosi, uudet kujeet! ;)

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Uutisia!

Kerrankin kuulkaa uutisia! Sain syksyllä puhelun, joita ei elämässä ikinä odota ja kun sellaisen puhelun saa, sitä ei usko. Pyysivät Inahdusta mukaan uuteen naisten verkkolehteen. Luulin, että myyvät mainostilaa.

Kun lopulta uskoin, että eivät halua mun maksavan mitään tai mainostavan mitään, aloin ymmärtää, että nyt ollaan jonkun aika vekkulin kuvion äärellä. Kävin tapaamassa toimituksen innostunutta ja ihanaa porukkaa ja katsomassa konseptia. Totesin, että aika mun näköinen juttu ja tällaisiin taidetaan pyytää max kerran elämässä mukaan. En tosin myöskään keksinyt yhtään syytä kieltäytyä.

Mistä on kyse? A-lehdet on kaikessa hiljaisuudessa kehittänyt useamman vuoden ajan uutta 18-34 -vuotiaille naisille suunnattua verkkolehteä Lilyä, joka lanseerataan ensi helmikuussa. Tänään oli eka julkkaritilaisuus ja saan viimein tulla kaapista Lilyn tulevana kirjabloggaajana. ;) Lily rakentuu aika vahvasti blogien ympärille - toimituksessa on peräti neljä henkeä, sen lisäksi on lukuisia bloggaajia muodista, hyvinvoinnista, ruuasta, musasta jne.. Aika tosissaan ovat siis liikkeellä.

Miten tämä vaikuttaa Inahdukseen? Sisällöllisesti ei juuri mitenkään - osoite siirtyy Lilyyn helmikuussa, jonka jälkeen jatkan Inahdusta siellä. Postaukset luultavasti tihenevät vähän, samoin kirja-alan lyhyet uutiset. Eri-ikäisiä ja erilaisia lukijoita ja kommentoijia tulee varmaankin lisää, toivottavasti te pysytte kyydissä mukana! Muuta en käytännöstä vielä tiedä, mutta kerron sitä mukaa kuin tiedän.

Sitten se, mikä varmaan kiinnostaa teitä eniten: päivätyötä ei kannata lopettaa. ;) Saan pientä vaivanpalkkaa, mutta rahasta tätä ei tehdä, vaan siitä innostuksesta, että saa lisää lukijoita, uuden bloggaajayhteisön ja voi olla mukana ihan uudenlaisen verkkohässäkän kehityksessä. Aika jännää! :)

Olen muutenkin ihan vaikuttunut siitä, että yksi kirjablogikin haluttiin mukaan - meidät on noteerattu! Olisi kiva kuulla, mitä te tuumaatte? Veikkaan, että osan mielestä tämä on hauskaa, osan mielestä epäilyttävää ja osalle harvinaisen yhdentekevää. ;) Juttujanihan en osaa muuttaa, kirjoitan niitä mihin tahansa.

Olkoon se sitten hyvä tai huono uutinen.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina


Summa summarum: Nyt ollaan suuren maailmankirjallisuuden äärellä. Amerikkalaisesta Joyce Carol Oatesista on kohistu paljon, mutta luin vasta nyt ekan Oatesini. Hurjaa. Älkää antako ikävän ja väkivaltaisen aiheen karkottaa: Kosto: rakkaustarina (Otava) on jännittävä, koskettava ja kristallinkirkas teos, joka jättää jäljen.

Arvio: Eikö Joyce Carol Oatesille voisi antaa Nobelia? Kaikki antiikin draaman kriteerit täyttyvät ilman, että tarvitsee arvailla mitä kirjassa tapahtuu tai nukahtaa sivun 467 kohdalla. Romaani on yhteiskunnallisesti kantaaottava ilman saarnausta, vetävästi kirjoitettu olematta viihteellinen ja koskettava olematta nyyhky. Hienoa kirjallisuutta, toisin sanoen.

Sankaritar on hieman kevytkenkäisenä pidetty nainen, joka joukkoraiskataan ja pahoinpidellään 12-vuotiaan tyttären läsnäollessa. Sankari on poliisi, joka ei ole erityisen hyvä ja sympaattinen, mutta joka ymmärtää amerikkalaista oikeuslaitosta paremmin, mitä oikeus on. Pahiksia ovat tietysti raiskaajat, puolitutut naapurinpojat, jotka meinaavat päästä pulasta hyvän asianajajan avulla lähes ilman tuomiota. Onneksi vain lähes. Kirja kertoo vaivihkaa jotain olennaista myös rakkaudesta. Juoni on suunnilleen tässä. Tärkeintä on kerronta.

Oates tekee uskomattoman taitavasti ja vähäeleisesti sen, mistä olen vuoden mittaan ajoittain marmattanut eli näkökulman vaihtelun. Näkökulma muuttuu lähes huomaamatta, ilman osoittelua niin, että lopussa lukija tuntee käyneensä kaikkien henkilöiden nahoissa kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota - uhrin, kostajan, lapsen ja raiskaajien.

Alan paasata: näin tulee käyttää vaihtuvan näkökulman kerrontatekniikkaa! Kyllä! Se on tässä!

Kirja on lyhyt, vain 152 sivua, mutta lukija saa lopussa kaipaamansa koston ja katharsiksen (puhdistuksen). Näin alhaisia olemme. Vain kova ja armoton kosto kelpaa. Eikä se tässä tapauksessa ole amerikkalainen sähkötuoli.

Kirjan sanomasta: innostustani selittänee sekin, että olen jo pitkään saanut verenpainetta amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta pelkästään amerikkalaisia tv-sarjoja, sanomalehtiä ja joitain dokumentteja seuraamalla - asiantuntemusta ei siis ole, mielipiteitä sitäkin enemmän. Oatesin romaani kritisoi samaa aihetta: selväkin rikos voi saada olemattoman tuomion, jos syyllisellä on enemmän rahaa ja parempi juristi, joka saa milloin mistäkin väestä kootun valamiehistön vakuutetuksi siitä, että musta on valkeaa eikä niiden vaihtaminen päittäin oikeastaan haittaa.

Tämä ongelma tulee Oatesin romaanissa harvinaisen selväksi. En paljasta juonesta enempää, mutta kiukun kylmät väreet kulkevat moneen kertaan teosta lukiessa.

Kirjan tehokkuus syntyy osittain suoraviivaisesta kielestä. Ei mässäilyä. Ei lavertelua. Ei selittelyä. Raiskauksen ja pahoinpitelyn pitkälle ulottuvat seuraukset eivät jää pelkän kuvittelun varaan.

Joskus on kysytty, millainen on viiden staran romaani. Tällainen: taiteellisesti ehjä, kokonainen, taitavasti ja osoittelematta rakennettu, maailmaansa vangitseva ja sellainen, jonka jälkeen ajatusmaailma ei ole enää ennallaan. Ja joskus, kuten tällä kertaa, tyylipuhtaasti antiikin draaman oppien mukaan rakennettu.

Kenelle: Kaikille, mutta varsinkin niille, joiden mielestä "se nainen kerjäsi sitä".

Alkulause: "Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin."

Jälkimaku: Puhdistunut. Hieman surumielinen. Lisää Joyce Carol Oatesia.

Starat: 5.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Inahduksen parhaat ja muuta avautumista


Hesarissa listattiin tänään Hesarin kriitikoiden tänä vuonna ylistämät kirjat. En tiedä, olenko hämmästynyt vai nolostunut siitä, miten harvoja kirjoja olen niistä lukenut ja varsinkin siitä, miten harvoista kirjoista olen samaa mieltä Hesarin kanssa.

No mutta. Johan on monesti todettu, että blogit ovat asia erikseen ja ammattikritiikki on ammattilaisten tekemää - sitä paitsi blogien lukijakunta poikkeaa jossain määrin päivälehdistä, joten molemmat palvelevat omia lukijoitaan. Hesarin ylistämistä kirjoista löysin vain kaksi vielä omalla lukulistalla olevaa: toinen on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jota alan lukea seuraavaksi ja toinen Olli Jalosen Poikakirja, jota odotan lainaan ja jota monet kollegat pitävät yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Markus Nummen Karkkipäiväkin kiinnostaa, mutta menee varmaan ensi vuoteen.

Katsoin huvin vuoksi blogista omat vuoden parhaat kirjat, joille olen antanut 4 tai 5. Nyt huomaan harmillisen puutteen: tietokirjat puuttuvat melkein kokonaan. Johtuu siitä, että luen pääasiassa oman talon tietokirjoja (joita on paljon) enkä ole kehdannut mainostaa niitä täällä (vaikka monia olisi kannattanutkin). Yksi niistä löytyy Hesarin listalta: Jani Kaaron Terveenä 100-vuotiaaksi, josta sekä oma mies että isä ovat innostuneet kovasti. Suosittelen. Luulen, että tulen jatkossa muuttamaan tätä käytäntöä ja ainakin kertomaan blogissa niistä Avaimen tietokirjoista, joita luen parhaillaan (huomautan, että en tee kustantamon tietokirjoja enkä päätä niistä, joten luen ne sikäli neutraalisti).

Samaan syssyyn korjaan myös yhden turhan kainouden ja kerron omasta mielestäni vuoden Inahdusmaisimmasta tietokirjasta, jolle haluan myöntää erityisen Lukutoukka kiittää -palkinnon: Jarmo Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito, johon on koottu sekä kotimaisen että maailman kirjallisuuden parhaita alkuja ja vielä selostettu miksi. Olen maininnut tästä ohimennen ennenkin, mutta koska teosta ei ole noteerettu lainkaan Hesarissa, haluan antaa tämän erityisen kunniamaininnan kirjalle, joka esim. jokaisen kirjailijaksi haluavan pitäisi lukea. ;) Arvion voitte lukea esim. Jenniltä. Noin. Sitten se vuoden parhaat -kirjalista takaperin syksystä tammikuuhun:

Petri Taminen: Muita hyviä ominaisuuksia (Tammi)
Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY)
Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi)
Vappu Orlov (toim): Venäläisiä kertojia (Avain)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus (Otava)
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Tammi)
Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain)
Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. (WSOY)
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY)
Elina Hirvonen: Afrikasta. Muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 (Avain)
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain)
Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain)
Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi) (ja muutkin Lahirin teokset)
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (Teos)

Seuraavaksi on teidän vuoronne avautua vuoden parhaista kirjoista - kuten huomaatte, täällä ei ole mitään jääviyssääntöjä, joten voitte kehua myös omia tai kavereiden kirjoja? ;)


perjantai 10. joulukuuta 2010

Kirjat ja kuuset samaan konttiin

Pikapostaus aiheesta, josta on kyselty ja pahoittelut Helsinki-keskeisyydestä...

Kirjallisia joulumyyjäisiä on vähän siellä sun täällä, suosittelen! Niistä löytää myös top ten -listojen ulkopuolisia kirjoja ja saattaa treffata samalla kirjailijoita. Tässä pari vinkkiä, kertokaa muitakin, jos tiedätte!

- Perinteiset "kunnon kirjallisuuden" myyjäiset (tämä on niiden virallinen nimi.. ;) alkavat Postitalossa tänään ja jatkuvat 23.12. saakka. Avoinna ma-pe 11-19, la 10-17, su 12-17. Myyjäisten ryhmä löytyy nimellä Facebookista ja sieltä voi katsoa kirjailijaohjelman.

- Korjaamon joulumarkkinat vaunuhallissa 18.-19.12 klo 10-18. Samassa tilaisuudessa kuulemma pihalla myynnissä myös joulukuusia ja glögiä. Iloinen koko perheen häppeninki siis, kuusi ja kirjat samaan kassiin! ;)

Kirjoista mainittakoon, että sain sitä mitä tilasin: todella vaikuttavan ulkomaisen kaunokirjan. Nyt saattaa tulla pitkästä aikaa jopa vitosen kirja kaiken nihkeilyn jälkeen (josta vieläkin vähän huono omatunto), kirjoitan viikonloppuna, jos hulluna hiihtämiseltä ehdin!

lauantai 4. joulukuuta 2010

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan


Summa summarum: Vaikea postaus. Olen vältellyt tätä. En tykkää tehdä nihkeitä arvioita varsinkaan nuorista kirjailijoista ja esikoisista, mutta vaikea tässä nyt on lähteä valehtelemaankaan. Kun en tajua niin en tajua. Salmelan romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Edellisen meriitin tajuan jotenkin, jälkimmäistä en. Lukekaa itse - kirja jakaa lukijat selvästi kahteen kastiin, ja kuulun siihen "turhaa hypetystä" -osastoon.

Arvio: Jos arvioisin kirjaa maahanmuuttajan romaanina, hehkuttaisin sitä, että onpa hienoa kun joku on oppinut suomea näin hyvin, vautsi vau! Mutta kun puhutaan Finlandia-ehdokkaasta, siihen leikkiin on turha lähteä. Kirja tulee arvioida puhtaasti suomalaisena kaunokirjana tekijän taustoista riippumatta.

Siinä osastossa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ensinnäkin ärsyynnyn jo alussa kirjaan jätetyistä tai jääneistä kielivirheistä (niitä on sen verran paljon, että tulkitsen sen tahalliseksi), esimerkki lopusta: "Istutamme veljellisesti hiljaa tuijottaen tyhjyyttä." Miksi istutamme? Miksei istumme, jota lauseella tarkoitetaan? Tulee fiilis, että lukijaa halutaan tarkoituksella muistuttaa aika ajoin siitä, että tämä on nyt ulkomaalaisen kirjoittamaa kirjallisuutta kuulkaas! Onpa se hienoa, sepäs on!

Saan tällaisesta allergisen reaktion välittömästi. Esim. Umayya Abu Hannan teoksissa ihailen sitä, että kieli on virheetöntä suomea, mutta mukana on hauskoja uudissanoja ja puolikielisiä ilmaisuja, jotka tuovat kieleen jotain lisää (esim. Umayyan rännästä käyttämä rähmäsade). Salmelalla sellaista on harvoin.

Toisen allergisen reaktion saan monista eri kertojista ja kikkailusta, jossa en näe mitään lisäarvoa: kissan näkökulmassa on joku pointti ja lievää hauskuutta, lelupossu on vain rasittava moikkelis poikkelis -kommentteineen. Nekin vielä ymmärtäisin, mutta auton näkökulma menee pitkästyttävän sekavaksi.

Jos jätetään kerronnallinen ärsytys sikseen, en innostu sen enempää tarinastakaan. Salmelaa muistuttava päähenkilö opiskelee suomea ja potee angstia siitä, että täyttää 27 v eikä ole tehnyt mitään iässä, jossa monet muusikot kuolevat ja päätyvät legendoiksi. So what? En jaksa enää tälle syksylle kirjoja, jotka käsittelevät mukakriisejä kirjailijaksi kasvamisesta - muistan poteneeni vastaavaa ikäkriisin tuskaa itse alle kolmekymppisenä ja siinä vaiheessa tämä olisi varmasti osunut ja uponnut.

Puolivälissä kirja virkistyy jonkun verran, kun päähenkilö muuttaa Suomeen maaseudulle ja saadaan kohtuuhauskaa vinoilua suomalaisesta kulttuurista. Miksei näihin törmäyksiin voitu keskittyä enemmän, kun ne ovat kirjan vahvinta ja omaperäisintä antia?

Luin kirjan loppuun, mutta vaivalloisesti. Monista tämä on ollut hulvattoman hauska, itse olin pitkästynyt ja harpoin monia lukuja, mitä en yleensä missään olosuhteissa tee. Kirja piti suorittaa loppuun. Huono homma.

Esikoiskirjana teos on jollain lailla mielenkiintoinen ja kisassa varmaankin paikkansa ansainnut. Omaäänisyydenkin hyväksyn ja sen, että joidenkin mielestä tämä on raikasta, virkistävää, erilaista, kirjallisuutta uudistavaa, hauskaa jne. Mutta mitä hittoa Finlandia-palkintoraati on ajatellut nostaessaan tämän vuoden parhaiden romaanien joukkoon? En ymmärrä. Dislike.

Aloin epäillä jo omaa arvostelukykyäni, kun en innostunut yhtään. Tueksi sain monia kollegoita, joilta kaikilta jäi kirja kesken. Lisäksi löysin ammatti-ihmisistä samanhenkisiä arvioita, mikä helpotti harmiani siitä, etten tykännyt. Samaan leiriin kanssani kuuluvat Parnasso ja Olivia. He käyttävät ilmaisuja, joiden ansiosta koen vähän vähemmän huonoa omatuntoa tästä teilauksesta: arvioissa käytetään sanoja lapsellinen, vuoden ylimainostetuin kirja ja teiniromaani eikä heitäkään kiinnosta kirjan tarina tippaakaan.

Tästä syystä päätän tuomioni kommenttiin K 30. Se on yläikäraja, jota suosittelen kirjan lukemiseen. ;)

Alkulause: "Kolmen punkkulasillisen jälkeen oli ihan hauska palata."

Kenelle: Alle 30-vuotiaille. Niille keski-ikäisille, jotka pukeutuvat teinivaatteisiin ja joiden elämän suurin trauma on se, että on yli kolkyt.

Jälkimaku: Onpa hypetys. Seuraavaksi on pakko lukea jotain ulkomaista laatukirjallisuutta. Ihan pakko.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Yliyritystä. Jatkossa kikkailun sijaan aitoa taitoa, kiitos.

perjantai 3. joulukuuta 2010

iKirkkoon

Ei mulla nyt ole vielä iPadia, vaikka se tuli jo toissapäivänä Suomessa myyntiin. Ihmettelen. Tähän takapajuiseen hitauteen on kuitenkin yksi selitys (sen lisäksi, että se maksaa 499 e).

Olin nimittäin iPhone-änkyrä, uskokaa tai älkää. En halunnut sitä millään, en edes käytettynä ja ilmaiseksi. Olin kokeillut ohimennen ja olin vakaasti sitä mieltä, että sen puhelinominaisuudet ovat vaikeat, en tarvitse sitä enkä jaksa opetella.

Niinpä sain iPhonen lahjaksi. Ei sillä vesilintuakaan voinut heittää, joten piti ottaa käyttöön. Varoitus: en olisi selvinnyt omin blondivoimin käyttöönotosta ainakaan ilman kilareita.

No, parissa viikossa olen liittynyt iKirkon jäseneksi, kuten eräs lukija sitä kutsui. Se on ihana. Eikä yhtään vaikea. Nettisurffailu on tietysti lähtenyt lapasesta, mutta toisaalta säästyy aikaa, kun pyörin netissä ja FB:ssä lähinnä silloin, kun ei ole muutakaan tekemistä (bussipysäkillä).

Kokeilin iPadia ohimennen ja tuli vähän huijattu olo: sehän on iso iPhone, ei sen kummempaa. Pitikö sen olla sen kummempi? En tiedä, mutta en nyt ainakaan ihan ekana ole sitä hankkimassa. Siinä vaiheessa kun lehtiä alkaa saada laajemminkin iPadiin, saatan harkita asiaa. Kirjoihin menee vielä jonkun aikaa, enkä tiedä mikä on paras härveli niiden lukemiseen.

Niin että kummin päin tämä nyt meni? Onko iPhone portti seuraavaan etappiin ja koukutus iKirkon jäseneksi vai veikö se uutuudenviehätyksen iPadista?

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Perunakalenteri

Kyllä minä niin mieleni pahotin kun on taas joulukuu. Mihin se vuosi meni. Turhuuksiin.

En tykkää joulukalentereista. Turhia ovat, pahaa suklaata tai rumia kuvia. Kyllä minä niin mieleni pahotin kun näin ystävän itse tekemän joulukalenterin kummilapsilleen. Kyllä oli hieno enkä osaisi itse tehdä. Enkä jaksaisi. Kyllä en ole mikään askartelija.

Mutta tässä on nyt sellainen joulukalenteri, jossa on järkeä. Ja asiaa. Katsokaa vaikka tästä.

Kyllä voitte nyt sanoa, että en vain omia kirjoja mainosta! Varmasti myyvät ainakin sata kirjaa heti tämän jälkeen. Myykööt. Hyvä kirja se on.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Kiva päivä kirja-alalla ja pientä toivoa Sambiassa

Olen saanut palautetta siitä, että kirja-alan jutut kiinnostavat Inahduksessa. Niitä on jopa toivottu lisää - rohkenen siis postata omasta työpäivästä, joka oli tänään hyvä. Ne, jotka pitävät tätä oman kustantamon mainontana odottakoot suosiolla seuraavaa postausta. ;)

Elina Hirvonen oli tänään yksi Kalevi Jäntin -palkinnon saajista, joten päivä oli niin sanotusti paremmasta päästä, pääsi ryystämään skumppaa kesken päivän. Kollega kysyi, että mikäs tämän Jäntin erikoisluonne nyt olikaan: se myönnetään vuosittain lupaaville nuorille (alle 40 v) kirjailijoille, jotka ovat julkaisseet alle kolme kirjaa. Tänä vuonna kukin palkittu sai 15 000 euroa, joten ihan pikkurahasta ei ole kyse. Onnea Elina, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi!

Sitten se kurkistus kirja-alan arkitodellisuuteen: mitä sanoo kollegani juostessaan viime minuuteilla palkintotilaisuuteen (omasta lehtihaastattelustaan) ja vilkaistessaan peiliin ennen tv-kameroiden sekaan astumista?

Vastaus: "Onks mulla kaikki vaatteet päällä?" Tämä ei ollut retorinen kysymys. Sitä, onko tukka hyvin on tähän aikaan vuodesta turha edes alkaa murehtia (peruttuja kampaamokäyntejä ei enää lasketa), mutta ennen julkista esiintymistä on syytä vilkaista, muistiko esim. pukea hameen. Mainittakoon, että palkittava kirjailijamme oli ehtinyt käydä fiksattavana ja näytti säkenöivältä, mikä onkin pääasia.

Sitten vakavampaa asiaa: iloisen palkintouutisen jakamisen lisäksi haluan parantaa maailmaa ja kertoa, että Kauimpana kuolemasta -romaanin lahjoituskampanja on kerännyt jo 5000 euroa siihen sambialaiseen lastenkotiin, joka on romaanin lastenkodin esikuva. Mun mielestä se on hienoa. Jonkun mielestä se on varmaankin naiivia, mutta olen eri mieltä.

Idea ei ole minun, enkä saa siitä mitään kunniaa, joten voin vilpittömästi kehua sitä, että Elina, Avain ja monet kirjakaupat ovat lähteneet kampanjaan mukaan. 5000 euroa on Sambiassa hillitön raha ja sillä suunnitellaan rakennettavaksi tyttöjen turvataloa katulapsille, joiden kohtalot ovat melkein kestämättömän kauheita. Mari kertoo Olivian blogissa asiasta enemmän, joten voitte lukea lisää täältä.

Sieltä näette myös listan kampanjaan osallistuvista kirjakaupoista, joiden kautta ostetuista Kauimpana kuolemasta -romaaneista lahjoitetaan euro Sambiaan. Ja niille, jotka haluavat muuten vain tutustua lastenkotiin suosittelen nettisivuja täällä.

Entä mistä tietää, että joulu lähestyy? Siitä, että blogissa alkaa näkyä vahva maailmanparannuksellinen eetos..

Yritän saada itsestäni puristettua piakkoin ulos vaikean kirja-arvion, jossa näkyy joulumielen sijaan joulukärtty. Noin tasapainon takia.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit


Kollega kertoi, että Frankfurtin kirjamessuilla on turha edes tarjota novellikokoelmia käännettäväksi - eivät myy kuulemma. Kirjakauppiailta kyselin samaa ja vahvistivat: novelleja on jotenkin vaikea myydä. En tajua tätä.
Kuljen ehdottomasti vastavirtaan ja sanokaa mun sanoneen: novelleista tulee maailman trendi. Sitä paitsi: mitä nämä kaikki tämän syksyn Mielensäpahoittajat, Apatosaurukset ja Tammiset sitten ovat? Jaa mutta ne ovat lyhyitä kertomuksia, eivät novelleja. Pyh. Samaa kamaa.

Novelleista ja kertomuksista tulee trendi, koska ihmiset ovat lyhytjännitteisiä ja kiireisiä ja koska lukulaitteille ne ovat luultavasti juuri oikean pituisia. En usko, että jaksamme jatkossakaan lukea 500 sivuisia romaaneja e-kirjoina, mutta novelleja luen muutenkin työmatkoilla. Tai erityisen väsyttävillä työviikoilla. Sitähän varten me kai luemme blogejakin, vai..? ;)

Johdannosta voisin vähitellen siirtyä asiaan eli Eeva Rohaksen esikoisnovellikokoelmaan Keltaiset tyypit (Otava), joka oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Ja ihan ansiokkaasti.

Rohas kirjoittaa hyvin ja huolitellusti. Särmääkin löytyy, vaikka olisin kaivannut vielä vähän lisää omaa ääntä - se ehkä kehittyy ajan mittaan. Sitten siirryn latteuksiin: tarinat kertovat ihmisistä, kohtaamisista, kohtaamisen vaikeudesta, ihmissuhteista, perhesuhteista, rikkinäisistä kohtaloista...

Jollain lailla siis hyvin suomalaista. Se ei ole välttämättä hyvä tai paha, mutta väistämättä tulee tunne, että olen lukenut vastaavaa aika monesti ennenkin.

Parhaimmillaan (novelli Jäätelökehä) Rohas saa ihmiskohtaloista ja kolmiodraamasta hienoja jännitteitä ja hetkiä irti ja juttu nuoren tytön ajelehtimisesta ronttien miesten keskellä on pakko lukea kerralla loppuun. Tylsimmillään (Aprikoosit) mietin, että toiko tämä kokoelmaan jotain lisää (mies haahuilee etelän matkalla, tutustuu vieraaseen naiseen ja rikkoo kaupassa hedelmiä, katuu menneitä ja saa lopulta jonkunlaisen yhteyden itseensä ja naiseen).

Sekin on novelleissa loistavaa: tylsän jutun voi hypätä yli tai ainakin tietää, että kohta tulee jotain muuta.

Eräs lukija kyseli, miten annan kirjoille staroja - hän oli huomannut arvioissa epäloogisuutta sanallisen kehun ja tähtien välillä (esim. miksi loistavana pitämäni Harjunpää sai vain 3,5). Totesin lukijan olevan oikeassa ja katuvani usein itsekin jälkikäteen antamiani staroja (usein annan alakanttiin, mikä johtuu siitä, että lukukokemuksen vaikutuksen tunnistaa vasta, jos kirja pyörii mielessä vielä kuukausien kuluttuakin). Päätin muuttaa tapojani sen verran, että en enää anna esikoisille staroja. Esikoisia pitää arvioida vähän nätimmin omalla asteikollaan, kannustaa ja ylipäänsä kunnioittaa sitä, että on saanut kirjan julkaistua.

Annan tälle omalle postaukselleni kaikesta poukkoilusta staroja kaksi - moving on.

Kenelle: 25-vuotiaalle ei vielä valmistuneelle kirjallisuudenopiskelijalle, jolla on ensimmäinen vaikea ihmissuhde takana, mustaa kynsilakkaa ja ylimielinen asenne ei-humanisteihin. Mahdollisesti myös niille, jotka pitävät novelleista muuten vaan.

Paras alkulause: "Ehkä vielä vähän vaniljaa."

Jälkimaku: Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Ihan kiva. Jatkoon.

Toiseksi paras jouluvinkki

Meinasi tulla jouluähky, kun joku kertoi menevänsä jouluostoksille viikonloppuna. APUA.

Tykkään joulusta, mutta vastustan jouluähkyä. Olen jo pitkään keskittänyt lahjojen oston perheeseen ja kummilapsiin - lapsiin siksi, että niille pakettien määrällä ja sisällöllä on oikeasti väliä, mutta lapsillekin ostan yleensä kirjoja tai lahjakortteja.

Ystävät ovat jo monena vuonna saaneet tyytyä vuoheen tai muuhun kaukaiseen lahjoituskohteeseen maassa, jossa tarvitaan tavaraa meitä enemmän ja jossa 50 eurolla ruokkii pienen kylän. Jos olisin askarteluihminen, tekisin varmaan ystäville hilloa, sinappia tai villasukat ja se olisi musta vallan hienoa, mutta kun en ole. Sorry. Askartelun välttäminen kaikin tavoin kuuluu mun joulumielen takaamiseen. ;)

Uusi musta julisti tänään ähkyttömän joulun haasteen ja koska siellä suositellaan muiden ekotekojen lisäksi kirjoja lahjoiksi, laitan täälläkin jakoon, katsokaa teesit täältä. Osallistun.

Se jouluvinkeistä, palaan taas kirjoihin.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Paras jouluvinkki

...löytyy Nuoren Voiman Liiton sivuilta, josta seuraava lainaus:

"Mitä on joulu ilman hyvää kirjaa?
Nuoren Voiman Liitto kerää kirjoja Mellunkylän lastenkotiin sekä Auroran sairaalan psykiatriselle kuntoutusosastolle16.11.–13.12.2010. Haluaisitko sinä antaa lapselle tai potilaalle lahjaksi lukuhetken?

Kirjoja voi tuoda Nuoren Voiman Liiton toimistoon sen aukioloaikoina (ma-pe klo 10-16) tai postittaa osoitteeseen Fredrikinkatu 23 D 4, 00120 Helsinki – kuoreen merkintä ”kirja jouluksi”. Lahjoituksia otetaan vastaan 13.12. asti. Kirjat luovutetaan vastaanottajille joulun alla."

perjantai 19. marraskuuta 2010

Pitääkö olla pioneeri


Kerrankin arvasin oikein: Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Onnittelut!

Sain kirjan lainaan ja tuli tänka på, tein jotain ennenkuulumatonta: yritin bongailla muita blogeja nähdäkseni, sanoisiko joku muu ensin jotain. Mutta eivät ole sanoneet, damn it. Joutuu ihan itse asialle. (Lisäys jälkikäteen: pioneeri oli kylläkin Mari A, joka sekä luki kirjan että arvioi sen ansiokkaasti täällä )

Äh. Olen tietenkin lukenut vasta 50 sivua, mutta ensivaikutelma on tämä: Salmela kirjoittaa kivasti ja omaperäisesti. On erilaisia kertojia, muun muassa lelupossu. Taitavasta suomen kielestä en edes kiitä, se tuntuisi alentavalta Finlandia-palkintoehdokkaalle. Oletus on, että kirjailija osaa silloin suomea erinomaisesti.

Kiemurtelusta osaatte jo aavistaa, että nyt tulee se mutta. Here we go: mutta kun en millään jaksaisi lukea tänä vuonna sadattatuhannetta kirjaa joko kirjailijuudesta tai kirjailijaksi haluamisesta! Aaargh.

Se ei tee tästä kirjasta huonoa, ainoastaan selittää sen, etten tiedä jaksanko lukea sitä loppuun. Lisäksi tulee kaipaamani huumori, josta kirjaa on kehuttu - Salmela oli mielestäni kirjamessuilla erittäin hauskan oloinen tyyppi, mutta kirja ei suoranaisesti naurata, ehkä lievästi huvittaa.

Aion tietysti pitää sadan sivun testistä kiinni ja jatkaa, jos 27-vuotiaan naisen kirjalliset pyrkimykset ja muut sivutarinat alkavat vetää. Noloa, jos niin ei käy, koska teos nyt kuitenkin kuuluu niihin harvoihin esikoisiin, jotka ovat sekä Hesarin palkinnon että Finlandian listoilla.

Loppukevennys 1: tapasin eilen kirjakauppiaita, jotka pitivät kirjasyksyä hyvänä. Se ei voi millään pitää paikkaansa, koska olemme saaneet lehdistä lukea, että kirjasyksy on surkea ja ala kuolee. Nämä olivat PK-seudulta, mikä voi myös selittää optimismin.

Loppukevennys 2: kirjailija Miina Supinen on vuodattanut blogissaan kirjailijan näkökulmaa kirjan kuolemaan tai elämään tai sähköön ja kaikkeen. Miina on stara, lukekaa vaikka täältä

maanantai 15. marraskuuta 2010

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone


Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani.

Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa.

Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä, ylikuormitettuja ihmisiä.

Poliisityön lisäksi Joensuu kertoo aina toista tarinaa joko uhrin tai rikollisen näkökulmasta, ja tällä kertaa näkökulma on uhrin. Hieroja-miesprostituoitu rakastuu pyörätuolissa olevaan asiakkaaseensa ja näiden kahden nuoren hylkiön rakkaustarina tuo romaaniin hienon ja koskettavan sivujuonen. Tulee mieleen Romea ja Julia.

Kirjan psykopaattimurhaaja jää taustalle ja ehkä siksi kirjan painajaispisteet laskevat. Siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi viihdepläjäykseksi, sen verran ahdistava sen rakkauden ammattilaisten maailma on. Itseäni olisi murhaaja ja hänen motiivinsa kiinnostaneet enemmänkin.

En muista juurikaan lukeneeni miesprostituoitujen elämästä ja siinäkin mielessä kirja toi uutta ajateltavaa. Ne, jotka odottavat jotain amerikan kikoloa, pettyvät.

Harjunpää ja rautahuone on hyvällä tavalla perinteinen romaani. Ainoastaan lopussa sorrutaan prostituoidun perhepaljastuksissa ehkä jo tarpeettomiin lisäjuonenkäänteisiin, jotka menevät vähän överin puolelle. Muuten kirja on hallittu ja hiottu kokonaisuus.

Lopuksi mietin, kuka kestää poliisin työtä? Joensuun sanomasta on vaikea löytää optimismia. Siinä kirja ottaa suuren pesäeron bestsellereihin, joissa hyvä lopulta voittaa ja mikki hiiret ratsastavat kohti uusia seikkailuja.

Joensuulla ei voita kukaan.

Kenelle: Harjunpää-faneille. Ajatuksia herättävää ja vähän diipimpää dekkaria kaipaaville. Ja jälleen kerran ihmismielen pimeistä komeroista kiinnostuneille.

Alkulause: "-Piipponen, Harjunpää sanoi matalasti, sillä tavoin kun sanotaan kun tiedetään että toinen on lähituntumassa eikä haluta muiden kuulevan."

Jälkimaku: Kuka sanoi, että maailma on reilu?

Starat: 3,5.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Yhden naisen Finlandia-sensuuri

Ihme suhmurointia. En tykkää.

Harmi, että Hesarin tän päivän artikkelia Finlandia-sääntöhärdellistä ei löydy netistä, juttu oli ihan hyvä.

Sen verran tympii tämä soppa, että olen päättänyt mennä yhden naisen Finlandia-sensuuriin tämän postauksen jälkeen, palaan kirjoihin myöhemmin kirjoina enkä kohuina. ;) Koska olen alalla töissä, voin muutenkin sanoa vain ympäripyöreitä latteuksia ja silloin kannattaa mieluummin olla hiljaa.

Siispä enää pari pointtia (ja huomautan, että meillä ei olisi ollut tänä vuonna mitään ei kansalaisehdokasta kuitenkaan, joten mulla ei ole mitään omaa agendaa, olen yleisen oikeudenmukaisuuden asialla ;).

Jos Salmelan kansalaisuuspointti olisi tullut jollekin mieleen ennakkoon ja hänet olisi sääntöjen mukaisesti jätetty pois, niin olisiko esim. toinen esikoissuosikki Sami Hilvo päässyt ehdokkaaksi (nostan Hilvon esiin vain siksi, että oli mun veikkaus ;)? Mitä ajattelevat muut esikoiskirjailijat nyt?

Mitä sanoisi Suomen kansa, jos jonkun urheilukisan sääntöjä muutettaisiin kesken kisan ja sanottaisiin, että oho, ei me tultu ajatelleeksi? Saattaisi tulla aika hulabaloo. Korostan vielä, että mulla ei ole sinänsä mitään Salmelan ehdokkuutta vastaan ja pidän kansalaisuus-sääntöä vanhentuneena.

Mutta jotain hyvää kohussakin: ajattelin lukea seuraavaksi ehdokkuutta ilman jääneen Olli Jalosen Poikakirjan ja ostaa sen isälle isänpäivälahjaksi. Jos tämän härdellin ansiosta saadaan ihmisiä kirjakauppoihin ja suomeksi kirjoittavat jatkossa mukaan kisoihin, niin olen tyytyväinen.

I rest my case. ;)

torstai 11. marraskuuta 2010

Lukija-apua kaivataan

Kyllä mulla on surkea Finlandia-vainu. En ole lukenut niistä yhtään, enkä osannut edes arvata oikein. ;D Yleensä olen lukenut yksi tai kaksi ehdokasta, mutta lohduttaudun sillä, että yksi on sentään lukulistalla ja lainausjonossa, Alexandra Salmelan kiinnostavan kuuloinen esikoinen 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) (katsokaa postauksen lopusta uusin kohu).

Muun ehdokaslistan kuvauksineen voi katsoa esim. Yleltä. Ehdokkaat ovat Alexandra Salmela, Joel Haahtela, Markus Nummi, Riikka Pulkkinen, Mikko Rimminen ja Erik Wahlström.

Ei näitä kehtaa lukematta kommentoida kuin pinnallisesti: Haahtela, Nummi ja Wahlström ovat arvostettua korkeakirjallisuutta, Rimminen ja Pulkkinen kehuttua nuorta polvea, joista mulla on vain lisää noloja tunnustuksia. Rimmisen Pussikaljaromaania hehkutettiin hauskana, mutta jäi multa kesken. :-/ Se ei ollut ihan mun huumoria, mutta Nenäpäivää voisi nyt kokeilla uudestaan. Pulkkisen kehuttu esikoisteos Raja ei aikoinaan ollut oikein mun makuun ja siksi uutuuskin on jäänyt lukematta.

Että näin syvällisellä asiantuntemuksella sitten tällä kertaa - kertokaa te, jos olette näistä jotain jo lukeneet? Haluan suosituksia!

Ps.Täydennän tätä jälkikäteen Ylen tämän aamuisella kirjallisuustoimittajien veikkauslistalla (veikkaajina Seppo Puttonen ja Nadja Nowak). Teen tämän puhtaasti oman hännän noston takia, koska tällä listalla oli niitä munkin veikkauksia ja jopa mun lukemia kirjoja (Joensuun Harjunpää, Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, joka meidän pettymykseksi jäi ilman ehdokkuutta). Lisäksi veikkasin lukemattakin samoin Olli Jalosen Poikakirjaa ja esikoisista Puttonen olisi poiminut Sami Hilvon Viinakortin, jonka ehdokkuudesta en olisi ollut hämmästynyt minäkään.

Ylen poiminnat ja tiiviit kommentit voi katsoa täältä.

Ps2: Finlandia-kohu!!!

Aleksandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen ja on siksi sääntöjen vastaisesti ehdokas. Onpa ikävä moka, kaikille. Kirjailija-parkaa siitä ei voi rankaista, mutta hieman erikoista, ettei tätä pointtia hoksannut sen enempää kustantaja kuin raati tai palkintosäätiökään. Kuulin Salmelaa kirjamessuilla ja hän puhuu suomea hyvin, mutta mainitsi siinäkin haastattelussa asuneensa Suomessa vasta pari vuotta. Mistä tietysti olisi jollekin voinut tulla mieleen kysyä, mahtaako hän jo olla kansalainen.

Salmelan ehdokkuutta ei aiota tietenkään perua, mutta epäreilua tämä on silti muita suomeksi kirjoittavia ei Suomen kansalaisia kohtaan, joiden kirjoja ei sääntösyistä koskaan edes lähetetty kisaan mukaan. Hmm. Esim. Hesarista voi lukea lisää. Seuraamme jännityksellä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

The winner takes it all

Tällä kertaa en sano itse mitään, vaan haluan nostaa esiin hienon ja rehellisen kirjailija-postauksen, jossa uskalletaan sanoa ääneen, että kyllä kyrsii.

Kirsti Ellilä ei ole tälläkään kertaa Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirstin lyhyt kommentti aiheesta teki kaikessa lakonisuudessaan muhun suuremman vaikutuksen kuin tämän syksyn kaikkien eri palkintojen voittajien tai ehdokkaiden kommentit yhteensä, lukekaa täältä.

Eikö Tolstoi jo sanonut, että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan?

maanantai 8. marraskuuta 2010

Huh Harjunpäätä

Aloin varoituksista huolimatta lukea Matti Yrjänä Joensuun uutuutta Harjunpää ja rautahuone (Otava).

Kirja on just niin hirveä kuin nimestä voi päätelläkin. Olen lukenut aina melko vähän dekkareita (pääasiassa siksi, että huonoja en jaksa lukea ja hyvistä saan painajaisia), mutta Harjunpäät ovat se poikkeus, joka vahvistaa säännön: luin lukioikäisenä ne kaikki. Muistaakseni putkeen, kuten siinä iässä luetaan.

Pidän Harjunpäistä, koska ne ovat psykologisia ja pakottavat näkemään rikokset rikollisen näkökulmasta. Se ei ole aina miellyttävä kokemus (jos koskaan?). Toiseksi pidän aitoudesta: entisenä poliisina Joensuu antaa poliisin ammatista vähän toisenlaisen kuvan kuin jenkkisarjoista olemme oppineet. Siitä se hirveys syntyykin. Herkät lopettakoot lukemisen tähän.

Esimerkki uusimmasta kirjasta: viisi päivää kuolleena olleen ruumiin inhorealistisesta kuvauksesta tulee melkein huono olo ja se saa hoksaamaan, miksi telkkarissa ruumiit ovat joko vasta löydettyjä tai suht siistejä muumioita. Eihän sitä todellisuutta nimittäin kestäisi katsoa kukaan primetimessa ilman yleisöpuhelinten tukkeutumista. Uh.

Silti on pakko lukea eteenpäin. Nyt vasta luin KirjaIN-lehden arvion, jossa todetaan, ettei teosta suositella yliherkille. No joo. Se yöunista.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Terveisiä tietokirjapaitsiosta

Eihän tässä taas auta kuin tunnustaa noloutensa. En tiennyt Tieto-Finlandia-ehdokkaista yhtään teosta (mikä ei kerro niiden arvosta tai tunnettuudesta sinänsä mitään).

Silti mulla on suosikki. Ihan vain kannen ja aiheen perusteella: Itämeren tulevaisuus (Gaudeamus, tekijät Saara Bäck, Markku Ollikainen, Erik Bonsdorff, Annukka Eriksson, Eeva-Liisa Hallanaro, Sakari Kuikka, Markku Viitasaari, toim. Mari Walls).

Mitä enemmän saaristossa liikkuu, sitä kauheampi ahdistus tulee Itämeren (ja koko maailman merien) tilasta.

Niinpä kannatan kaikkia teoksia, jotka tekevät jotain tämän asian eteen - merien ongelmia on paljon helpompi dissata, kun emme hengitä vettä ja muutenkin ongelmat ovat ikään kuin pinnan alla. Jos sukeltaa tai snorklaa jossain päin maailmaa, tajuaa, että merestä kaikki alkaa ja mereen kaikki päättyy eikä tilanne todellakaan ole hyvä. Sushi on lakannut maistumasta.

Niinpä lupaan lukea Itämeren tulevaisuuden varsinkin, jos diktaattori Sinikka Salo sen sattuisi valitsemaan voittajaksi.

Muutkin ehdokkaat näyttävät hienoilta kirjoilta, mutta jos saisin itse valita Tieto-Finlandia-voittajan, niin valinta olisi itsestäänselvä: valokuvaaja Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö, joka on paitsi mielettömän kaunis kirja, myös ihailtavan hieno projekti. Selailin sitä kirjamessuilla - upea on, ja maailman ihanin siskontyttöni rakasti kirjaa.


maanantai 1. marraskuuta 2010

Kyllä en valita

Kyllä on ihminen onnekas, kun saa pörrätä neljä päivää työn puolesta 30 000 muun kirjafanin keskellä, jutella kiinnostavien kirjailijoiden kanssa, tarjota hauskoille ihmisille muutamia skumppalaseja, ostaa kirjoja alennuksella ja vielä treffata piristäviä kirjablogisteja.

Olen ihan tosissani. En väitä, etteikö vähän väsyttäisi. Silti olen enemmän virkistynyt kuin väsynyt. Kirjat ja niiden ympärillä liikkuvat ihmiset on ihania! Viittaan Mari Möröön: jos kokee kirjamessut hirveäksi taakaksi ja velvollisuudeksi ja vihaa ihmisiä, niin kannattaa varmaan hakeutua toiselle alalle. ;)

Muut blogistit ovat tehneet perusteellisempia ja kiinnostavampia raportteja messuvieraan ja lukijan näkökulmasta, joten totean, että töissä olleena raportointi jää aika vähiin. 90 % ajasta menee erilaiseen sosialisointiin, ohjelmasta ehtii kuunnella lähinnä omat. Muutamia asiaan kuulumattomia nostoja:

- Tapasin Sami Hilvon. Ihqua! Toivotan onnea ja menestystä Hesarin esikoiskirjakisaan, josta en ole muita lukenutkaan...

- Sähkökirja jäi sitten vissiin tulematta, ainakaan isosti (Elisalla oli valtava ständi, jota en uskaltanut lähestyä, se oli niin iso ja tyhjä). Lohduttaakseni aiemmassa postauksessa olleita huolestuneita, jotka pelkäsivät sähkökirjan jakavan kansaa köyhiin ja rikkaisiin ja vievän köyhiltä kirjat: huoli on ymmärrettävä, mutta uskoakseni aiheeton.

Sähkökirja tulee pitkään olemaan marginaalissa, kirjastot lainaavat lukulaitteita nyt jo ja siinä vaiheessa vuonna 2045 kun me luemme sähkökirjaa ihan normipäivänä, siitä on tullut halpisversioita tai käytettyjä myydään halvalla (vrt kännykkä). Vertaan digiboksiin: sehän vasta törkeä veto oli köyhiä kohtaan, mutta ilmeisesti kovinkaan monelta ei ole jäänyt tv näkemättä digiboksin hankinnan takia? Joka tapauksessa yöunia ei kannata tämän asian takia menettää, joutunemme odottamaan vielä tovin ja ennen kuin painettu kirja katoaa planeetalta, kasvamme varmana horsmaa kaikki. Lisäksi kielialueemme suojaa meitä pahalta sähkökirjalta. ;) Toistaiseksi sähkökirja voi olla vekkuli lisä etenkin niille, joita Dostojevskin tuotanto ei muutenkaan houkuttaisi (eräs iPadia lukenut kertoi messuilla lähinnä vain silmäilevänsä sitä nettilukemisen tapaan, kirjan lukee edelleen paperilta, koska lukukokemus on parempi).

- Tästä tulikin mieleeni, kun mies kantoi kämppään hirveän kokoisen taulutelkkarin: miksi sähkökirjaa ja sen tekijänoikeusongelmia verrataan aina musiikkiteollisuuden katastrofiin? Eikö kirjaa pitäisi verrata ennemmin leffaan? Leffat katsotaan samalla tavalla kokonaisuutena kuin kirjat luetaan, eikä niitä kannata musan tavoin ladata kappale kerrallaan. Levyjen tuhoksi on sen sijaan koitunut se, että iso osa taviksista haluaa kuulla hittibiisin, mutta on joutunut aiemmin pulittamaan koko levyn, jossa joko on levyn hinnan väärtejä biisejä tai (useimmiten) ei. Mutta kuka haluaa ostaa kirjasta yhden luvun? On selvää, että sähkökirjan myötä syntyy ilmiö nimeltä nettikirjapiratismi, mutta eikös leffoilla mene kuitenkin musateollisuutta paremmin piratismin osalta - elokuvateatterit ja elokuvateollisuus voivat olla hädässä (ja ovatkin), mutta kyllähän leffoja ostetaan netistä ja lainataan vuokraamoista edelleen aika vilkkaasti. Haluaisin kuulla tästä jonkun asiantuntijaluennon tai vaikka kommentin täällä, jos joku tietää totuuden?

- Eksyin aiheesta. Kirjablogistien tapaaminen oli virkistävä - meitä oli yhteensä 12 (joista kaksi miestä). Ihmettelimme jälkikäteenkin, miten bloggaajat voikin olla niin mukavia. No mutta, kirjaihmiset on - MOT. Vanuttuneita villatakkejakaan ei tainnut näkyä: keskustelimme kirjailijuuden lisäksi mm. blogistien ansaintamahdollisuuksista (heikot), arvostelukappaleiden ruinaamismahdollisuudet (hyvät) ja syksyn kirjoistakin vähän. Päätimme tavata uudestaan - en ole tässä mikään primus motor, mutta jakelulistan päivittäjä nyt alkuun kuitenkin, joten laittakaa mulle tietonne, jos haluatte jatkossa mukaan!

- Ehdin ostaa jopa kaksi kirjaa. Hävettää. Toinen on Eeva Rohaksen novellikokoelma ja esikoiskirjaehdokas Keltaiset tyypit ja toinen uusin Harjunpää (niin synkkä ja kauhea kuin se kai onkin).

Jaahas, ja ensi vuoden messuja sitten suunnittelemaan (tämä ei ole vitsi, kirja-alalla valmistaudutaan jo ensi syksyyn ennen kuin tästäkään on selvitty järjissään. ;).

lauantai 30. lokakuuta 2010

Pikainfo kirjablogistitreffeistä

Yritän tätä kautta vielä tavoittaa ainakin osan tänään kirjablogistitreffeille tulijoista: kokoustila, jossa nähdään on niin hankalassa paikassa, etten tiedä olisinko löytänyt sinne ikinä itse.

Treffeille ilmoittautuneet: jos epäilette suunnistustaitojanne, tulkaa klo 14.50 Avaimen osastolle 6d88, niin mennään siitä yhdessä. Toisaalta luotan siihen, että messujen infopisteestä osataan neuvoa oikeaan paikkaan..

Palailen muuhun messuraportointiin tänään tai huomenna! Tämän päivän pikavinkki: Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaat esiintyvät tänään klo 14 Aleksis Kivi -lavalla. Sami Hilvon Viinakortti on ehdokkaana, mistä ilahduin, koska muita en ole lukenutkaan. :-/ Täytynee skarpata, nythän tän messurumban jälkeen ehtii taas lukea..

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Parhaat messubileet

Tänä vuonna joudun kuittamaan kirjamessuvinkit kommentilla "Jag vet ingenting, jag bara jobbar här". En ole ehtinyt perehtyä ohjelmaan juuri yhtään, koska messut menevät lähinnä työkuvioissa. Mutta yritän ehtiä raportoimaan jotain tunnelmia.

Pari vinkkiä silti: parhaat messubileet pidetään Facebookin päivityksistä päätellen huomenna torstaina Dubrovnikissa (Eerikink. 11). PEN järjestää 50-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi Vangittujen kirjailijoiden iltamessut klo 18.30 alkaen, tilaisuus on kaikille avoin, sisäänpääsy 5 euroa. Ei ehkä kuulosta niin hauskalta, mutta veikkaan, että on: esiintymässä kuuluisia ulkomaisia kirjailijoita ja monia kotimaisia sekä musaa. Joka tapauksessa siellä on kaikki, siis myös lahjomaton paparazzi-reportterinne Inahtaja!

Toistakin merkkipäivää vietetään sunnuntaina: kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato täyttää 10 vuotta. Sunnuntaina messuilla on kriitikkopaneeli klo 15-16 Kullervo-lavalla. Pakko mennä kuuntelemaan, miten oikeat kriitikot tekevät työtään jos vaikka oppisi jotain. ;)

En haluaisi linkata tätä uutista, mutta ei auta inistä. Hesan kirjamessuille luvattiin e-kirjan läpimurtoa, mutta tuota.. E-kirjojakin siellä myydään, mutta läpimurto lienee liioittelua, katsokaa Ylen uutinen otsikolla "Kotimaiset sähkökirjat viivästyvät yhä". No kai nyt, kun se arvonlisäverokin on ihan järjetön! Kun joku pystyisi kertomaan, miksi painetun kirjan arvonlisävero on 9 ja sähkökirjan 23? Tästä asiasta voisin mennä pikaisesti barrikadeille, että sähkökirjan hinta saataisiin kuluttajillekin järkevämmäksi.

Sen sijaan menen pikaisesti messuille mesoamaan, kuulumisiin!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kreetta Onkeli: Kutsumus


Summa summarum: Onkelin esikoinen Ilonen talo oli huippu. En ole sittemmin lukenut Onkelilta mitään (miksi?), mutta uusin romaani Kutsumus (Sammakko) on saanut kehuja. Kun sen vielä luvattiin paljastavan ilkeästi kaikki kustannusmaailman salat, niin olihan se pakko lukea. Kiitän päälauseita ja huumoria. Moitin juonen hajoamista. Ilonen talo on parempi, mutta tämäkin satiiri viihdyttää.

Arvio: Kun aiheena on taiteilijan kutsumus ja kirjailijaelämän rankkuus, alkaa pakostakin miettiä, kuinka monilla kirjailijoilla riittää lahjakkuudesta huolimatta sanottavaa elämäntyöksi asti? Ja miksi ne, joilla ei oikein riitä silti jatkavat? Onkeli on nyt muodikkaasti ilmaisten ajan hermolla. ;)

Kutsumus kertoo tästä ristiriidasta. Päähenkilö Sanelma on drop-out, joka ajautuu kirjoittamaan ja kirjailijaksi, kun ei muutakaan osaa. Elämä on köyhää ja ankeaa, vähälevikkiset kirjat kirjoitetaan kotona ja kotielämästä, kun muutakaan elämää ei ole. Tämä itseironinen osio huvittaa kovasti.

Mukaan tulee kutsumuskirjailija Sanelman vastapainoksi ns. vahinkokirjailija Gunnevi: rikas ystävätär, jonka järjetön runokokoelma julkaistaan ja menestyy hurjasti. Teos rakentuu näiden kahden sekoiluille, vastakkainasettelulle, ryyppyreissuille ja keski-ikäisten naisten irrotteluille. Välissä irvaillaan sekä kirjailijoille että kustantajille ja ajoittain tosi hauskasti.

Kutsumuksessa on loistavat ainekset. Onkelin kieli muistuttaa Petri Tammista osuvassa tokaisevuudessaan. Nälkäkirjailijan kitinä naurattaa. Jotain sekavaa stoorissa silti on.

Itseäni hämmentää minä-kertojan ja hän-muodon vaihtelu näkökulman muuttuessa Sanelmasta Gunneviin - kenen tarina tämä nyt on? Lukija on yleensä konservatiivi kertojan äänen suhteen ja muutokset pitää tehdä perustellusti ja huolella.

Porukkaa ja yllätyskäänteitä on muutenkin vähän liikaa. Kirjan loppupuolella aletaan yhtäkkiä seurata sivuhenkilönä pysyneen Gunnevin aviomiehen matkaa Bonairelle, mikä tuntuu täysin irralliselta kuviolta. Bonairella käyneenä vaikuttaa siltä, että kirjailijakin on käynyt siellä, mutta miten se tähän liittyy? Pitikö mieskuvaa jotenkin monipuolistaa kesken kaiken or what? Ei ymmärrä.

Nämä hajanaiset hyppelyt estävät kirjaa tulemasta nerokkaaksi. Hyvä se on silti, jos kirjailijuuden syvissä vesissä ryömiminen noin ylipäänsä kiinnostaa. ;) En osaa sanoa, onko tällä tirkistelyarvoa ns. tavallisille lukijoille. Itselleni ei tullut vastaan mitään suuria paljastuksia alalta - onhan meillä jo Sofi Oksanen.

Alkulause: "Työväentalolla oli huonekaluliike."

Kenelle: Kirjailjaksi haluaville. Kevyttä ja nopeaa satiiria kaipaaville.

Jälkimaku: Kylläpä näitä kirjailijaelämän rankkuuden kuvauksia riittää. Onko niillä oikeesti näin vaikeaa..? Ja montako kirjaa lukijat vielä aiheesta jaksavat lukea? ;)

Starat: 3,5. Alkoi hyvin, hiomisella olisi tullut nelonen.

torstai 21. lokakuuta 2010

Haluatko kirjailijaksi?


Mieti nyt kuitenkin vielä. Mutta koska moni tuntuu haluavan, annan pari kirjavinkkiä: ensin kannattaa lukea Kreetta Onkelin Kutsumus. Se on aika hauska, eikä luultavasti kovinkaan epärealistinen. Onkeli kuvaa kirjoittamisen autuutta mm. näin:

"Helppo oli kuvitella. Vaikea kirjoittaa. Jaloittelin. Kylläpä päässä virtasi. Merkkimäärä ei ollut siitä lisääntynyt."

Tuttu tunne bloggaajallekin. ;D Toinen käytännön opas kirjailijuuteen on oman talon eli Avaimen, mutta se täytyy mainita silti. ;) Tämä on törkeän subjektiivinen arvio, koska ihailen tekijöitä kirjoittajina enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja takaa nimensä mukaisesti sata sivua jonkunlaista tekstiä, jos tekee kaikki harjoitukset. Tykkään. Näitä kannattaisi jokaisen kirjoittajan treenata silloin tällöin.

Tehtävät ovat lyhyitä, selkeitä ja tehokkaita. Olen kokeillut osaa Anun toimittajakurssilla ja ne toimivat: kirjoittamisen kynnys laskee ja hetkittäin voi yllättää itsensä yhdellä onnistuneella lauseella. Suurin haaste omatoimioppijalla on tietysti itsekuri, mutta se näyttää olevan ongelma ammattilaisillekin. Sata sivua romuttaa viimeistään sen myytin, että kirjailijaksi voi tulla vain, jos kirjoittaminen on helppoa ja itsestäänselvää. Harvalle tuntuu olevan.

Harjoitusten lisäksi kirjaan on koottu kymmeniltä kirjailijoilta vinkkejä siitä, mitä tehdä kun ei suju. Tai miten saada kirjoitettua edes jotain? Uskokaa tai älkää: ihmisillä, jotka painivat työkseen paperin kanssa on aika nerokkaita ja hauskoja keinoja saada jotain aikaan.

Anja Snellman menee uimaan tai kävelylle puhumaan itsekseen, Jani Saxell juo liikaa teetä, valtaosa vannoo pakollisten deadlinien nimeen. Mari Mörö kertoo poikkeuksellisesti kirjoittamisen olevan hänelle helppoa ja suosittelee tekemään jotain muuta, jos se on vaikeaa. Lionel Shriver kertoo vanhan totuuden:

"Ainoa oikea ongelma on se, ettei kirjoita, koska pelkää epäonnistuvansa."

Siihen suosittelen ratkaisuksi blogia. Epäonnistuminen on taattu, jäät siitä häpeästä henkiin ja huomaat kirjoittavasi huviksesi, usein ja yllättävän paljon. Joku saattaa jutuistasi tykätäkin.

Niin että kirjoittakaa nyt kumminkin. Kyllä tonne kirjamessuille sekaan mahtuu. ;)
Ps. Koen blogin kanssa säännöllisesti kirjoituskammoa. Jos lukemani kirja on liian hyvä tai liian huono, tuntuu, ettei siitä osaa sanoa mitään, mikä tekisi kirjalle oikeutta. Muut ovat kuitenkin sanoneet jo kaiken tai ainakin paremmin. Aikani arvottuani huijaan itseni tekemään vain draftin. Kun olen kirjoittanut jotain vaan, päätän sittenkin julkaista tekstin. Sehän on vain netissä. Tämä postaus syntyi sillä tekniikalla: tuntui aivan mahdottomalta sanoa tuttujen ammattikirjoittajien taitavasta kirjasta mitään. Sanoin kumminkin.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Fragmentaarinen Itkonen kalsareillaan

Tulin ilmaisemaan olemassaoloani ja kertomaan teille mitä en ole lukenut. Pitkäaikaiset lukijat tietävät jo, että näinä viikkoina ennen kirjamessuja on pikkusen kiire ja tämä ei ole mitään "voi hitsi kun on tosi kiire" -diibadaabaa. Nyt on ihan niinku OIKEESTI aika kiire. ;)

Mutta koska opin tänään KOMin Kone-näytelmästä, että fragmentaarisuus on meidän sukupolven juttu ja tosi in, niin annankin tässä teille hajanaisia ajatusfragmentteja - ei niin, että pystyisin mihinkään kokonaisvaltaiseen ja järjelliseen ajatteluun just nyt muutenkaan.

Ensinnäkin: voi hitsi, että kirjailija Juha Itkonen Kone-näytelmässä oli aika symppis, taas. Mun ja ystävien suosikkikohtaus oli se, jossa kirjailija Itkonen saa kilarit teatterityöhön turhautumisesta, riipii karjuen paitansa päältä ja menee kalsareillaan askiin (siis kirjaimellisesti). Kyllä se kuulkaa kannattaa mennä katsomaan ihan vaan nähdäkseen tämän. Muutenkin näytelmässä palloileva hukassa oleva kirjailija oli aika liikkis hahmo ja sai mut ehkä ymmärtämään paremmin kaikkea Seitsemäntoista-romaanin itsereflektiota. Hyvä, että ehdin arvioida kirjan ennen näytelmää ja kalsonkiesityksen aiheuttamaa pehmenemistä. Mieskirjailijoita ei saisi tietenkään esineellistää, mutta kun se nyt siellä puolialasti hyppeli, niin mainittakoon, että ei ollut aivan paha silmälle. Kehtaa hyppiä.

Olen lukenut sitkeät 80 sivua Seijan kirjailijasuositus-kirjaa Viisi veistä Andrei Kraplilla. Se on erinomainen kirja. En mitenkään pysty lukemaan sitä juuri nyt. Tarvitsen päälauseita. Hannele Mikaela Taivassalo kirjoittaa taitavaa ja runollista kieltä teinitytön symbolisesta karkumatkasta herra ties mihin. Nukahdan sekä illalla että työmatkalla - en siksi, että kirja olisi huono, päinvastoin, vaan siksi, että sen symbolisuus ylittää tämänhetkisen kapasiteettini ja vastaanottokykyni rajat. Jyrkkä ei symboliikalle.

Niinpä vilkaisin viimein Kreetta Onkelin Kutsumusta (Sammakko), joka todisti viimeistään väitteeni pienten kirjojen trendistä todeksi: taas yksi lisää! Uskokaa pois, kirjojen kansissa, koossa ja taitoissa on muoti-ilmiöitä. Mietin, jaksanko lukea myöskään uutta kirjallista itsereflektiota kirjailijan kutsumuksesta vai pitäisikö lukea vaihteen vuoksi vaikka Uuni, mutta taidanpa jaksaa: heti eka sivu sisältää paljon päälauseita. Pelkkiä päälauseita. On Onkelin aika.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Lukutoukkien kokoontumisajot

Perjantaivinkki kaikille teille, jotka kaipaatte lukupiiriä: Jenni, Sara ja Tomomi ovat perustaneet kaikille avoimen virtuaalilukupiirin. Aloituskirjana on vaikuttavasti nobelisti Doris Lessingiä - can't wait! En varmaan ehdi lukea mitään yhteiskirjoja, mutta sehän ei estä mua osallistumasta keskusteluun. ;)

Kerron samalla, että Hesan kirjamessuilla on luvassa muutakin kirjablogistiaktiviteettia: lauantaina 30.10. on klo 15 Avaimen organisoima kirjablogistitreffi, jonne kaikki kirjabloggaajat ovat tervetulleita! Avauspuheenvuoron pitäjinä kirjailijat Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg, jotka kertovat uutuusteokseensa liittyen voiko kirjoittamista opettaa. Sen jälkeen vapaata kirjakeskustelua ja bloggaajien vertaistukea.

Tilaisuuteen mahtuu 20 henkeä (ilmoittautuneita on tällä hetkellä 10), lisätietoja paikasta ja ohjelmasta saa multa.

Raportoimme tästä lukutoukkien kokoontumisajosta valokuvien kera myöhemmin ja alamme nyt jo jännittää, mitä laittais päälle - pistäiskö kauhtanan, rillit vai kulahtaneen villatakin? ;)

tiistai 12. lokakuuta 2010

Yksi lensi yli yksitoikkoisuuden

Koska olen marraskuulapsena syksyisin pohjattoman kyynisyyden vallassa, ilahduin seuraavasta sitaatista:

"Yksitoikkoisuus on täällä niin sakeaa ja tyhmyys niin loputonta, että jokainen pikkuisenkin kehysten ulkopuolelle putoava yksityiskohta vain putoaa ja katoaa ikuisiksi ajoiksi. Kukaan ei edes yritä käsittää mitään sellaista. Ehkä kaikilla on riittävästi työtä selviytyä kuluvasta päivästä. Myös seuraavasta päivästä selviytyminen tuottaa miltei ylittämätöntä tuskaa."

En tiedä miksi, mutta mua tämä nauratti kovasti. Sitaatti on Taivassalon romaanista Viisi veistä Andrei Kraplilla ja kuvaa koulumaailmaa. Muuten en vielä ihan ymmärrä, mistä kirja yleensä kertoo, mutta siinä on hienoja lauseita.

Lokakuun Imagessa oli myös piristävä artikkeli Kirja on pop, jossa perustellaan, miksi kirjat ja kirjailijat ovat nyt seksikkäämpiä kuin koskaan. Jutussa kuvataan kiinnostavia kansainvälisiäkin ilmiöitä ja verrataan menestyskirjailijoita muuhun taiteeseen, esim. Sofi Oksasen Puhdistusta Anssi Kelan Nummelaan (Puhdistus on myynyt enemmän, 160 000 kpl, kun taas 2000-luvun myydyin kotimainen levy Kelan Nummela "vain" 157 900 kpl. Nykyäänhän levyjä ei kai ikävä kyllä osta enää kukaan, joten vertailu on mahdotonta.).

Juttu on tietysti nimensä mukaan hyvin populaarioptimistinen, mutta ei se mitään. Optimismia kaipaa syyskyynisyyteen.

Jos multa kysytään, niin kirjat on pop, koska ne ovat parhaita aseita sodassa sakeaa yksitoikkoisuutta ja loputonta tyhmyyttä vastaan. Mikä meidän ajassamme ei ole vielä lainkaan voitettu sota.

Seija Vilénin kirjailijavinkki

Kirjailija Seija Viléniltä tuli Turun kirjamessujen paluujunassa niin monta kiinnostavaa kirjavinkkiä, että voisin lukea niitä loppusyksyn. Piti valita yksi. Seija alkoi pitää viime viikolla omaa kirjailijablogia, jonka nimi on kerrassaan nerokas Kirjailijablogi. ;) Suosittelen, Seijalla on paljon asiaa!

Seijan kirjasuositus on Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla (Teos & Söderströms 2008):

"Viisi veistä Andrei Kaplilla on kaunis, oudon unenomainen ja ihana kirja kaipuusta sekä palaamisen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Sen kieli on lyyristä ja tarina monitasoinen. Romaani on matka, jota valaisevat vilkkuvat valot. Tunnelmaltaan myyttinen teksti viittaa joskus Raamattuun, toisinaan Danteen. Taitavaa, niin äärimmäisen taitavaa."

Olen ehtinyt lukea vasta ekat 20 sivua, mutta taidan kuulua kohderyhmään. Ainakin stoori on erikoinen ja vaikuttaa sopivalta syyskirjalta - asiasanat kaipuu, myyttisyys, lyyrinen kieli, kuolleet lehdet, you know... ;)

perjantai 8. lokakuuta 2010

Jaana Taponen: Väärä varustus


Summa summarum: Kirsti Ellilän kirjailijavinkki tuntui mahtavalta lokakuukirjalta: Jaana Tapolan Väärä varustus (Karisto) kuvataan takakannessa kesäisen raikkaaksi kolkytjarisat-cocktailiksi, joka kaiken lisäksi tapahtuu saaristossa. Humoristista parisuhdedraamaa saaressa, täydellistä! Mutta ei sitten kuitenkaan. Huumori on aina makuasia; mua tämä viihdytti lievästi, mutta ei sittenkään naurattanut, ainakaan yhtä paljon kuin Ellilän suositus.

Arvio: Ihme juttu sinänsä: luulisi mua huvittavan, kun kolmekymppinen cityihminen tuupataan veneeseen ja saareen pärjäämään omillaan. Hmm. Ajoittain huvittaa kyllä, mutta ongelmaksi muodostuu juonen lisäksi päähenkilö (muuten tämä on ihan kiva ;). Ymmärrän, että kotimainen versio Bridget Jonesista on naisellinen antisankari ja tahallisesti klisee, mutta itseäni tyyppi lähinnä rasittaa.

Ihan oikeesti: en ole mikään partiolainen itsekään, mutta voiko Suomessa olla 35-vuotiasta ihmistä, joka ei ole eläissään sytyttänyt takkaan tai saunaan tulta? Aargh. Rajansa uusavuttomuudellakin!

Lisäksi juoni lähtee jotenkin väärille raiteille jo alusta, vaikka asetelma on ensin hauska: päähenkilö Susannan kelvoton poikaystävä on saanut vene- ja saarikuumeen. Odotan innolla heidän parisuhdedraamojaan, joita syntyy, kun mies raahaa väkisin kauhistuneen maakrapunaisen yksinäiseen saareen lakattujen varpaiden, pikkubikinien ja väärien romanttisten odotusten kanssa.

Mutta mies ei sitten tulekaan saareen. Susanna jää sinne kökkimään ja selviytymään yksin, mikä ei ole musta ollenkaan niin hauskaa kuin saaristoloman potentiaaliset parisuhdedraamat. Köh köh. Niistä olisi helppo repiä huumoria, ainakin jälkikäteen.

Tavallaan Susannan selviytymistarina on ihan hupaisaa luettavaa sekin. Romantiikkaa saadaan peliin, kun saareen rantautuu parempi mies. Lopun arvaattekin.

Kuten Kirstikin suosituksessa toteaa, en yhtään vastustele romanttista viihdettä ja heterokliseiden käyttämistä. Bridget Jones nauratti aikoinaan kovasti ja pidin sitä loistavana viihteenä.

Väärä varustus ei ole huono, se sopii ehdottomasti biitsilomalle tai lokakuuangstiin. Jostain syystä itseäni ei vain oikein naurattanut. Takerruin myös tarpeettomiin yksityiskohtiin - missä Porin edustalla on saari, jonka ohi ei keskellä kesää viikon sisällä menisi tosi läheltä joku paatti? Tahdon sinne!

Väärä varustus on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen - suosittelen väsyneille!

Kenelle: Bridget Jones -faneille, hömppää kaipaaville.

Alkulause: "Susanna seisoi pitkän, harvalautaisen, sään tikkuiseksi piiskaaman laiturin päässä."

Jälkimaku: Miksi näiden naisellisten antisankarien pitää aina olla pullukoita? Eikö liian laiha antisankari olisi ihan kiinnostavaa vaihtelua ja todiste naisille siitä, ettei viehättävyys ole (vain) painosta kiinni, kuitenkaan?

Starat: 3.

Hilppa kertoo tulevaisuuden

Hyväntuulinen perjantaivideo: asiakkaat onnittelevat Hesan kaupunginkirjastoa, kirjailijoista mukana Juha Itkonen, Elina Hirvonen ja Seija Vilén.

Ennen kaikkea ilahduttaa visionääri Hilppa Tuomaisen luottamus kirjastojen tulevaisuuteen: "Se on nyt tosi hyvä paikka ja mä luulen, että tästä tulee ainakin vielä parempi paikka sen jälkeen kun monet vuosikymmenet on menneet." ;D Niin luulen minäkin.

Videoon pääsee tästä.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden viikonloppua (Aleksis Kiven päivä sunnuntaina)!

torstai 7. lokakuuta 2010

Nobel-ylläri ja kirjastokehotus

Inahdus-indeksi petti uusimman kirjallisuuden Nobelin valinnassa! Yleensä on ollut melko varmaa, että joko en ole nobelistia lukenut ollenkaan tai jos olen, niin en ole ainakaan tykännyt.

No mutta, tänä vuonna Nobelin sai perulainen Mario Vargas Llosa, joka päätti palkintolistassa samalla monen vuoden Eurooppa-putken (viime vuonna saksalainen Herta Müller). Olen lukenut Llosaa! En kylläkään muista mitä, mutta jotain tiedän lukeneeni ja taisin tykätä. Luulen. Koska olen latinalaisen kirjallisuuden fani, taidan ottaa agendalle nobelistin uudelleen luentaa tänä syksynä - kertokaa, jos teillä on Llosan tuotannosta joku suosikki?

Kävin yksissä Hesan kaupunginkirjaston monista 150-vuotisjuhlista tänään - tämä oli tosin se fiinein, paikalla kun oli itse Halosen Tarja, joka puhui aika kivasti kirjastoista. Mies kuulemma käyttää kirjastoa kovasti ja Halonenkin lupasi palata lähitulevaisuudessa asiakkaaksi. Kaupungin johto lupasi kirjastoille kauniisti ja vakuuttavasti hienoa tulevaisuutta jatkossakin ja ennen kaikkea sitä keskustakirjastoa (muistaakseni vuodelle 2017); tämä lupaus kirjattakoon täten Inahduksen aikakirjoihin. Enää seitsemän odotuksen vuotta!

Asiakkaiden kanssa juhlintaa jatketaan ensi sunnuntaina 10.10, jolloin kaikki Hesan kirjastot ovat auki ja niissä tapahtuu vaikka mitä. Menkää kirjastoon! Tosin niinhän te ihanista vastauksista päätellen taidatte mennäkin. ;)

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kirsti Ellilän kirjavinkki


Jonkun aikaa sitten kaipailin suomalaisia naishumoristikirjailijoita. Kirjailija Kirsti Ellilä suositteli kommenteissa Jaana Taposta, joka oli itselleni uusi tuttavuus. Pyysin Kirstiltä kirjailijan kirjavinkkiä, jonka saamme alla - älkää unohtako Kirstin omaa Kirjailijan häiriöklinikka -blogia sekä aikuisten ja lastenkirjoja, joista uusin Reetta ja linnan vangit julkaistiin tänä syksynä.

Olen lukenut Tapolan romaania puoliväliin ja nyt vasta tajuan lukeneeni sitä väärin. Onneksi sain ammattilaisen apuun, olkaapa hyvä:

Jaana Taponen: Väärä varustus (Karisto 2008)

"Moderni, itseään kunnioittava nainen kai ajattelee nykyään niin, että elämässä on muitakin tärkeitä asioita kuin miessuhteet ja niiden vatvominen. Maailma pitää muuttaa ja pelastaa, tai ainakin ura hoitaa kunnialla, ja mikäpä siinä. Mutta jos heteronaisen miesrintamalla mättää, niin kyllähän siitä kärsii koko ihminen. Siksi minusta on ihan järkevä käyttää aikaa lukemalla kirja, joka tekee huumoria siitä tosiasiasta, että miehiksi ja naisiksi kutsutut ihmisrodut ovat edelleen olemassa, ja aiheuttavat toisilleen päänsärkyä, vaikka onkin ehkä hyvin konservatiivista puhua tällaisia.

Jaana Taposen Väärän varustuksen päähenkilö Susanna on eräänlainen naisellinen antisankari, joka joutuu huomaamaan, että epätäydellisen naisen on vaikea löytää onnea täydellisyyttä vaativassa maailmassa, varsinkin kun Kohtalolla niin selvästi on munat. Hän joutuu tragikoomisiin tilanteisiin, joista hän saa syyttää vain itseään. Surullisen hahmon ritarikunnan naisellinen edustaja kompuroi sitkeästi tiensä kohti lopussa odottavaa onnen lupausta.

Modernin kyynisyyden keskellä ei kannata unohtaa, että miehet ja naiset voivat myös päästää toisensa kaikkiin niihin taivaisiin joita on, jos siis oikeat kaksi onnistuvat löytämään toisensa. Siksikin on minusta järkevä lukea kirjoja, jotka pyrkivät vahvistamaan meidän uskoamme ja toivoamme toistemme suhteen."

tiistai 5. lokakuuta 2010

Maailman eka 3D-animaatiosatukirja - Suomesta, totta kai

Kaikkea ne kanssa keksii! E-kirja on kuulkaas kohta jo ihan so last season - kirjassa pitää tietysti olla 3D-animaatiota myös!

Voi hyvää päivää, katsokaa Ylen eilisistä uutisista, miltä lastenkirjat voivat näyttää jo aika piankin: 3D-animaatiotekniikka rantautui lastenkirjoihin

Onneksi tämä on todellisuutta vasta VTT:n laboratorioissa, mutta itse olen ihan vaikuttunut. Lievästi lohduttaa lopussa lapsen kommentti siitä, että heillekin se webkamera on vähän haastava käyttää.

Juu. Oon mäkin käyttänyt webkameraa tossa Skypessä. Ihan hyvin meni. Melkein itse osasin. Ihan ollaan täällä trendien ja teknologian aallonharjalla tukevasti mukana!

Lisäys: sisustusvinkki viikkoon! Nyt maailmallakin todistetaan, että kirjat on hot, myös sisustuselementteinä, katsokaa vaikka tämä blogi

Aivan, en siis vain ratsasta trendien aallonharjalla, vaan olen suorastaan edelläkävijä - meillä on sisustettu kirjakasoilla jo vuosia! Ens kerralla kun tulee vieraita, en edes yritä työntää kasoja piiloon kaappeihin, vaan pinoan ne näyttävästi ikkunalaudoille ja lattioille. Parven rappuset on muuten otettu tarkoituksellisesti kirjojen esittelykäyttöön, mistä keksinnöstä olen ihan ylpeä (mies ei, kutsuu hengenvaaralliseksi esteradaksi, ei ymmärrä estetiikkaa). Glorian kodin visiittiä odotellessa.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Pikamainos

Seuraa oman kirjailijan mainontaa: A-studio seurasi Elina Hirvosta Turun kirjamessuilla, ohjelma tulee ulos tänään (TV1, klo 21).

En tiedä sen tarkemmin, mitä tuleman pitää, mutta Elinan sanavalmiuden ja suoruuden tuntien kuvittelisin, että kannattaa katsoa. ;)

Ote ohjelman kuvauksesta: "Pitääkö kirjailijan olla julkkis - tai jopa tähti? Eikö hyvä romaani riitä lukijoille?" Aiheena kirjailijan toinen rooli, linkki kuvaukseen löytyy täältä.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Isältä pojalle

Terkkuja Suomen Turusta! Koska mulla on (toistaiseksi) jonkunlainen elämä myös kirja-alan ulkopuolella, ehdin olla kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sehän Turussa onkin mahtavaa: messut ovat Hesaa sen verran pienemmät, että yhdessä päivässä ehtii kiertää ja kuulla paljon kirjailijoita ilman ähkyä. Suosittelen lämpimästi niille, joille tulee Hesan kirjamessuilla ahi.

Turussa kivaa on sekin, että lavoille pääsee marginaalisemmilla mutta erittäin kiinnostavilla aiheilla kuten kirjastolla. ;) Kirjailijaesiintymisten lisäksi ehdin osallistua ennenkuulumattoman äänekkääseen nuorkirjastolaisten kirjastoseminaariin ja treffata kirjastoihmisiä muutenkin. Virkisti.

Kirjastoalalla on tapahtumassa isoja muutoksia ja uudenlaista avautumista kirjaston asiakkaiden (huom: ei käyttäjien!) suuntaan. Jos ette usko, niin katsokaa tämä Isältä pojalle - paras mainosvideo sitten Jörn Donnerin dekadentin "Lukeminen kannattaa aina"-sloganin. ;)

Kirjastoista inspiroituneena pitääkin kysyä teiltä, käyttekö kirjastossa - rehellisiä vastauksia kommentteihin tai gallupiin?

tiistai 28. syyskuuta 2010

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia


Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa."

Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka.

Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin.

Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tunnistan lainaamani sitaatin erittäin vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta. Lukeminen oli loistava keino paeta hankalaa ja epäselvää maailmaa, jossa ei ollut aina ihan kotonaan.

Tamminen tekee yksityisestä julkista paljastaessaan mitä noloimpia ja vaivaannuttavampia kokemuksia kirjailijaesiintymisistä ja häpeällisistä tilanteista ja tunteista. Naurattaa ja nolottaa kirjailijan puolesta. Häpeän paljastaminen on aina hilpeää (muille)!

Ujous vie hänet tilanteisiin, joita haluaisi ehdoin tahdoin välttää (koska on liian ujo sanoakseen ei), esimerkiksi hulvattomaan kirjailijakokoukseen, jonka kaikki kiperät ja nolot esiintymistilanteet ja haastattelut vievät kirjailijalta melkein työkyvyn.

Aiheita löytyy mistä tahansa arjesta: toimittajan työstä tuskaisine ideointipalavereineen ("Pelkäsin aamupalavereja. En ymmärtänyt miten uutisia ideoidaan ja mistä toiset niitä keksivät."), isyydestä, urheilusta tai mistä tahansa kohtaamisista muun kuin kirjallisuuden kanssa. Itseäni naurattavat Turun kirjamessuviikolla erityisesti kuvaukset messuista ja muista esiintymisistä:

"Keikoista tietää etukäteen kaksi asiaa: sen että paikka ja haastattelija ja yleisö ja tunnelma ja tapahtuman luonne ovat erilaisia kuin kuvitteli ja sen että paluumatkalla hävettää. Muu on hämärän peitossa."

;D Lupaan seurata kirjailijaesiintymisiä erityisellä armolla ja suopeudella tänä vuonna.

Tammisen perisuomalainen suora kerronta sopii tähän teemaan loistavasti. Häpeän ja ujouden lisäksi hän kuvaa hienosti ulkopuolisuutta ja itsensä ilmaisemisen vaikeutta ylipäänsä. Kirjassa on paljon jossittelua - mitä olisi pitänyt sanoa, mitä tuntea, minkä hetken antaa olla liukumatta ohi:

"Tai olisin voinut avautua, puhua toimittajalle ulkopuolisuudestani, kertoa että en elänyt elämää vaan otin sitä vastaan. Ja että sitä ihmeellisemmältä tuntui, kun Merta lukiessa huomasin, että nyt elän."

Kukapa lukutoukka ei joskus kokisi elävänsä enemmän lukiessaan?

Kenelle: Lukutoukille ja kirjaihmisille. Hilpeää ja nopeaa syyslukemista kaipaaville edellyttäen, että Tammisen tyylistä pitää. Häpeäville, ujoille ja mieheyden tuskaa poteville.

Kuvaavin alkulause: "Kirjailijan työ on seurallista ja sosiaalista, tyypillistä estradiviihdyttäjän elämää."

Jälkimaku: Parasta Tammista sitten Enon opetusten.

Starat: 4-.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Mia Malmi (toim.): Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta


Summa summarum: Kun luvataan kertoa naiseuden pimeästä puolesta, väkisin aavistelee ensin pahaa. Joko odotettavissa on tosikkomaista ja teoreettista femakkoininää, äitien väsynyttä iänikuista valitusta tai muuta näennäistä pikkukiukkua, kun arki on niin p--skaa ja pää pipi lasikatosta.

Hullu akka! (Like) pitää sen sijaan ilahduttavasti lupauksensa. Nämä akat ovat todella niin virkistävän hulluja, ettei voi kuin ihailla heidän rohkeuttaan kaivella pimeät puolensa esiin ja kertoa ne vielä kaikille. Viihdyttävä, ajoittain järkyttävä ja ajatuksia herättävä kolumnikokoelma naisen vihasta.

Arvio: Teokseen on pyydetty yli kahdeltakymmeneltä naiselta (ja parilta mieheltä) kirjoituksia naiseuteen liittyvistä tabuista. Tekstit ovat enimmäkseen omakohtaisia ja koskettavia, mikä pelastaa ne myös teoretisoinnin taakalta. Aiheet eivät ole kevyitä: mukaan mahtuu narsistiäitejä, väkivaltaisia naisia, PMS:ää, yksi pakollinen ja kliseisyydessään vähän tylsä sovinistiteksti (Jouni Hynyseltä, joka harmikseni ei saanut minua edes kiukustumaan), huonoja äitipuolia, uusperhekatastrofeja ja muuten vaan enemmän tai vähemmän pimeitä akkoja.

Tykkään. Osittain siksi, että välillä jopa yllätyn uusista näkökulmista. Sitä ei naistutkimusta opiskelleelle ja naistenlehtensä lukeneelle satu kovin usein, kun lähdetään hakemaan uutta potkua teemasta nimeltä naiseus.

Kirjoittajat ovat pääosin toimittajia ja kirjailijoita, mutta mukana on muutamia julkkiksiakin (Rosa Meriläinen, Roman Schatz, Anna Perho). Heidän tekstinsä ovat mielestäni tavanomaisimmasta päästä, mutta heillä voi tietysti olettaa olevan lievää itsesensuuriakin.

Pidän kiinnostavimpana tekstejä, joissa romutetaan naistenlehtien roolimalleja: on nainen, joka ihan oikeasti haluaa elää elämänsä yksin, vaikka ympäristö ei voi sitä hyväksyä, on huono ja vastentahtoinen äitipuoli, joka kertoo miten vaikeaa toisen pentuja on kestää, on naisparin uusperhe, jossa yritetään selviytyä hedelmöityshoidoista ja väkivaltaisesta ex-miehestä, on onnellinen, hedelmöityshoidoilla lapsen hankkinut yksinhuoltaja, joka elää mieluummin yksin kuin kitisee jakamattomista kotitöistä.

Sitten on traagisempia tesktejä, joissa dokataan, hakataan, viillellään ja alistutaan miehen väkivaltaan. Huh.

Harva kirjoittaja sortuu kuitenkaan kitinään. Hulluudesta huolimatta valtaosa teksteistä on selviytymistarinoita tai edes lievästi toiveikkaita. Jotkut onnistuvat olemaan hauskojakin. Kaikkien kanssa en ole samaa mieltä enkä kaikista jutuista tykkää, mutta ei kai ole tarkoituskaan.

Mitä jäi käteen? Fiilis, että aika monella tavalla voi naiseutta nyky-yhteiskunnassa toteuttaa tai jättää toteuttamatta. Vapauttaako se meitä aidosti vai aiheuttaako lisää hämmennystä, tuskaa ja vihaa, on kokonaan toinen kysymys.

Taidan silti olla omaa olettamustani tasapainoisempi ja vähemmän vihainen. ;)

Kenelle: Hulluille akoille tietysti. Niiden miehiäkin tämä voi lohduttaa.

Vaikuttavin alkulause: "Löin pienenä muita lapsia ja myöhemmin tappelin jätkien kanssa." (Viiltoja, Hanna-Riikka Kuisma)

Jälkimaku: Jaa, no aika terveen papereilla tässä vielä kumminkin porskutellaan.

Starat: 3,5.

torstai 23. syyskuuta 2010

Miina Supinen: Apatosauruksen maa


Summa summarum: "Eihän tämä ole ruokaa!" mies huusi. "Mitä sinä oikein touhuat?" "Taidetta", vaimo sanoi hiljaa. "Ei täällä ole muutakaan tekemistä, valmiissa maailmassa."

Arvio: Syksyn mukanaan tuomassa eksistentialistisessa kriisissä Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY) on ykköslääke.

Keväällä ihminen tietää miksi on, kuka on, maailma on kevyt ja syöksyy kohti valoa. Kesällä voi nostaa aivot puun runkoon, elämä on ihanaa. Syksyllä kaikki menee kasaan, ihminen kutistuu, pimeä valtaa altaa, kiire syö arjen ja käperrytään kotiin kirja- ja suklaakasaan. Herää kysymys miksi olen, miksi juuri tässä pimeässä maassa, kuka söi ihmisten hymyt aamubussissa?

Koskaan en ole lukenut kaamosmasennuksesta hulvattomampaa ja osuvampaa kuvausta kuin niminovellissa Apatosauruksen maa. Väsyneet äidit ovat blogien perusteella ihastuneet sen sijaan väsyneen perhe-elämän kuvauksiin.

Tykkään novelleista vaihtelevasti, loppupäästä alkua enemmän, mutta erikoisia ne ovat kaikki. Aiheet liikkuvat perhe-elämässä, ihmissuhteissa, kummallisissa sattumuksissa - juonikuvaukset kuulostaisivat oudoilta ja tekisivät kirjalle vääryyttä, joten voitte lukea niitä ammattikritiikkojen analyyseistä. Vai kuulostaako muurahaistaideteosta vahtivan vahtimestarin elämä niin hauskalta modernin taiteen satiirilta kuin juttu oikeasti on?

Supisen esikoinen "Liha tottelee kuria" oli mielestäni omalaatuisessa huumorissaan kaiken kehumisen arvoinen. Jos Supista ei ole koskaan lukenut, kannattaa ehkä aloittaa siitä. Jos taas on kaamosmasentunut tai väsynyt äiti, joka jaksaa lukea minuutin kerrallaan, kannattaa ehdottomasti valita Apatosauruksen maa.

Erityisesti tykkään Supisen rohkeudesta kirjoittaa välillä ihan mitä sattuu. Tietenkään hän ei kirjoita mitä sattuu, mutta hauskasti kieliopin ja narratologian sääntöjä rikkova tyyli vaatii taitoa ja uskoa omaan ääneen, joka on niin omanlaisensa, ettei sitä osaa edes verrata kehenkään. Ainoa, joka tulee lievästi mieleen on Italo Calvino.

Mutu-pohjalta voisin sanoa, että Supinen tuo kotimaiseen kirjallisuuteen Monty Pythonmaisesti muotoiltuna: "And now, something completely different". Vai mitä tykkäätte tästä loppulauseesta, joka kiteyttää melkein itkettävän hienosti syksyn sävelen ja postmodernin ihmisen eksistentialistisen tyhjiön, tekisi mieli antaa tästä hyvästä vitonen koko kirjalle:

"Oli kirjoja kirjahyllyssä ja ohjelmia televisiossa, ja ulkona oli maailma, mutta se oli niin myrskyinen."

Kenelle: Jos pidät Salvador Dalia suurena humoristina, suosittelen tätä. Jos tykkäät kaikesta vähän absurdista tai nyrjähtäneestä, suosittelen tätä. Jos olet väsynyt, etkä jaksa mitään, mutta kaipaat elämääsi jotain erilaista tietämättä mitä, suosittelen tätä. Varmista tykkäämisesi Supisen Sokeripala-blogista.

Paras alkulause: "Tuosta sinun tilanteestasi tulee mieleen se, kun olin nuorena miehenä Etelä-Amerikan viidakossa perustamassa utopistista onnelaa, mutta riitannuin siirtokunnan muiden jäsenten kanssa siitä mitä onni on."

Jälkimaku: Olen Apatosaurus.

Starat: 4. Hieno.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Salaisuuden mysteeri kasvaa ja lisääntyy


Kuulkaa. Olen päässyt suuren Salaisuuden jäljille. Se on tässä:

Miten saman (universumin huonoimman) konseptin kirjalla voi olla kaksi eri kirjailijaa?

Nyt on ilokseni saatavilla nimittäin myös The Secret - Teinivoiman salaisuus (WSOY), jonka kirjoittaja on Paul Harrington, eikä suinkaan Rhonda Byrne. Siis mitä. Onko tämä sama salaisuus, mutta teineille? Vai teinien salaisuus vanhemmille? Vai scientologien keksimä rahamylly ja ikiliikkuja, jonka seuraavan osan nimi on The Secret in Florida - eläkeläisvoiman salaisuus?

Luulin paljon kirja-alalla nähneeni, mutta nyt on myönnettävä: tätä en olis kyllä keksinyt itse.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti


Summa summarum: Sami Hilvon esikoisromaaniin Viinakortti (Tammi) voisi lätkäistä helposti päälle leiman "homosotakirja". (Onko se muuten genre?) Se olisi suuri vääryys.

Kirja on hieno rakkaustarina, traaginen sukutarina ja jännä sotakirja. Eniten tykkään kirjan takakannen sloganista "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni". Kirjailija Helmi Kekkosen suosituskirja, eikä turhaan.

Arvio: Pidän kirjoista, joissa on joku viisto näkökulma todellisuuteen. Tässä teoksessa näkökulma on siinä, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon sodassa on väkisinkin miesten välisiä rakkaustarinoita.

Sehän on vähän kerettiläinen näkökulma. Sopiiko se nyt ollenkaan sodan perusmaskuliiniseen maailmaan? Pussailemassako siellä oltiinkin maan puolustamisen sijaan?

Hilvo on kertonut tarinassa olevan omaelämäkerrallisia piirteitä liittyen hänen omaan isoisäänsä, jonka salainen elämä alkaa paljastua vasta pitkälle kuoleman jälkeen. Ehkä siitä syntyy tarinaan lämpö ja aito arvostus: rakkaus on rakkautta ja sankarit yhtä sankareita riippumatta siitä, sattuuko rakkaus löytymään lotan sijaan kanssasotijasta.

Kotona odottaa kulissielämä vaimoineen ja lapsineen. Kirjan suurin tragedia syntyykin siitä: mikä valtava määrä yksinäisiä ihmisiä ja tuhlattua elämää, jonka vaikutus ulottuu sukupolvien päähän.

Isoisän päiväkirjojen ja rakkaustarinan lisäksi kirjassa on pojanpoika Mikaelin oma (homoseksuaalinen) kasvutarina, jonka perhekuvaus tuo mieleen tanskalaiset leffat. Ne, joissa koko perhe on sekopäitä ja salaisuuksien murskaamia ja sukukokoontumisesta tulee suttuinen kuvio.

Kuvaus kuulostaa luultavasti raskaalta ja vaivalloiselta - salaisuuksia, sotaa, homoerotiikkaa, mitä lie sekoilua, mutta ei se ole. Pidän kirjan simppelistä kielestä, jossa on jotain antti tuurimaisen toteavaa. Asioita ei juurikaan kauhistella tai arvoteta, ne kerrotaan. Siksi kirja on paitsi vaikuttava, myös nopealukuinen ja mukaansatempaava.

Kenelle: Ei ehkä ihan jokaiselle isoisälle, mutta kaikille, joita kiinnostaa "se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni".

Alkulause: "Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn."

Jälkimaku: Harvinaisen valmis esikoisromaani.

Starat: 4.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Totuus viikonvaihteeksi: miksi luemme ja kirjoitamme

Petri Tamminen, "Muita hyviä ominaisuuksia" (Otava 2010):

"Maailma näyttäisi olevan loppumassa, vieläpä niin monin tavoin ja niin monesta syystä, että ihmetyttää kuinka se on ollenkaan pysynyt koossa ja kuinka koskaan kuvitteli, että on jokin sellainen kuin tulevaisuus. Tällaisessa tulevaisuudettomassa maailmassa kirjoittaminen ja lukeminen vaikuttavat turhanaikaiselta puuhalta, melkein kaikki vaikuttaa, oikeastaan kannattaisi vain katsella lasten viattomia kasvoja. Mutta kummallisinta on, että kun sitten kuitenkin kirjoittaa ja tosissaan tavoittelee asiansa ilmausta tai kun lukee jutun, jossa joku tuollainen asia tulee ilmaistuksi viidellä rivillä, maailmaa tuntuu riittävän taas joka suuntaan eikä sitä enää uhkaa mikään niin häilyvä asia kuin maailmanloppu."

torstai 16. syyskuuta 2010

Paljastus! Universumin huonoin kirja!


Lukija on puhunut. Huonojen kirjojen kisan kommenttimäärä ylitti kaikki odotukset ja toi varsin vekkuleita paljastuksia päivänvaloon. Ihanaa, että kehtasitte tunnustaa, mikä kaikki hyvä kirjallisuus on mielestänne oikeasti p--kaa. Tämän jälkeen kenenkään on ainakaan tässä blogissa ihan turha esittää näkemyksiä siitä, mikä on totuus hyvästä kirjallisuudesta. ;)

Filosofista debattia syntyi siitä, mikä on hyvää tai huonoa. Itse kallistun enemmistön kannalle: huonointa kirjallisuutta on se, mikä esittää hyvää siinä onnistumatta. Hyvä viihde, kioskikirjallisuus tai dekkarit voivat olla omassa genressään hyviä kirjoja - tästä syystä en pidä Dan Brownia surkeimpana mahdollisena esimerkkinä. Da Vinci koodi oli kökköydestään huolimatta melko viihdyttävä kirja ja onnistui hyvin siinä tarkoituksessa, mihin se on tehty.

Sitten huonon kirjan arvontaan: koska olen aina luusereiden puolella, tuli sääli parjattua Paulo Coelhoa, joka keräsi inhokkikommentteja ylivoimaisesti eniten. Voi Coelhoa. Koska ymmärrän vihaajia, mutta en pidä Coelhoa täysin surkeana, arvon huonona kirjana Coelhon Yksitoista minuuttia -teoksen, jossa oli tositarinana mielestäni puolensakin. Lohdutuspalkintona voittaja tosin saa myös aika paljon paremman Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen -romaanin, jota sain lahjoituksena kisaa varten Avaimelta (kiitos kollegoille!). Arpa osui Avaan, jota pyysin jo lähettämään yhteystiedot.

Arvoin myös kaksi muuta kirjapakettia 1000 viikkokävijän rajapyykin ylityksestä: he saavat Avaimelta sekä Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, syksyn uutuusromaaneista Jani Saxellin Unenpäästäjä Florianin ja Elina Hirvosen pokkarin Että hän muistaisi saman (siis kumpikin saa kolme kirjaa). Arpaonni suosi Helenaa, joka tunnusti, että Herra Darwinin puutarha ei napannut ja Maanaa, joka pettyi Enkelipeliin. Onnea onnea, lähettäkää mun meiliin yhteystietonne, niin saatte kirjat! Toivottavasti nämä eivät tuota ainakaan suuria pettymyksiä.

Sitten totuus mun mielestä universumin huonoimmasta kirjasta. Tätä tittelia en kehtaisi jakaa ellei kirjailija olisi miljonääri ja ulkomaalainen. Mielestäni Coelho voisi saada häneen verrattuna Nobelin. Coelho on sentään itse kirjoittanut teoksensa ja keksinyt muutaman omankin ajatuksen värikkään elämänsä tuloksena, toisin kuin tämä rouva.

Huonoin kirja on Rhonda Byrnesin The Secret - Salaisuus ja olen aikoinaan haukkunut sen täällä.

Salaisuus on kammottavaa p--kaa kannesta viimeiseen sivuun asti. Olen pahoillani, mutta näin se on. Kirjassa ei ole yhtäkään omaperäistä ajatusta, se on pelkkä kliseiden ja typerien itsestäänselvyyksien kokoelma, läpikaupallista ja laskelmoitua huttua lähtien puistattavasta pergamenttia jäljittelevästä paperista. Teoksessa ei ole MITÄÄN aitoa. Silti se on myynyt miljoonia. Vihaan typeryyttä ylipäänsä ja tästä kaiken typeryyden kulminoitumasta saan aggressiokohtauksen. Tulee mieleen, että jos tämä myy miljoonia, niin ihmiskunta ansaitseekin tuhoutua.

Tuohduin. Pahoittelut. En halua vähätellä Salaisuuden ihailijoita tai tämän metodin harjoittajia (kyseessä on siis elämäntaito-oppi, huom, Madonna luultavasti lukeutuu opin harjoittajiin), mutta otan teille näytteen siitä, mikä on kaiken Salaisuus lyhyesti:

"Ajatukset ovat magneettisia, ja niillä on taajuutensa. Kun ajattelet, ajatuksesi lähtevät universumiin ja vetävät puoleensa magneettisesti kaikkea, mikä on niiden kanssa samanlaista ja samalla taajuudella. Kaikki sinusta lähtenyt palaa lähtöpisteeseensä - sinun luoksesi."

Noin. Haluatteko rikastua? Kas näin se käy:

"Saadaksesi rahaa keskity rikkauteen. On mahdoton houkutella luokseen lisää rahaa, jos keskittyy sen puutteeseen."

Kirja tarjoaa kyllä konkreettisiakin vinkkejä: "Visualisoi saavasi shekkejä postissa."

Eniten kuitenkin tympii se, että kirja koostuu pääasiassa ihan oikeiden ajattelijoiden ja viisaiden sitaateista, joita mielestäni ryöstöviljellään ja väärintulkitaan törkeästi.

Puistattaa. Mutta ei se mitään - tällaista on kirjallisuus ja markkinatalous. Kiitän kaikkia kisaan osallistuneita ja palaan parempien kirjojen merkeissä: uskon, että hyvät kirjat vetävät universumista magneettisesti luokseni lisää hyviä kirjoja ja ajatuksia siltä varalta, että niitä shekkejä ei alakaan postiluukusta visualisoitua.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Kirjailijalta kajahtaa!

Olen aina kysellyt tapaamiltani kirjailijoilta kirjavinkkejä, koska heiltä saa usein ideoita mainstreamin ulkopuolelta. Kesti vain kaksi vuotta tajuta, että voisin jakaa niitä vinkkejä myös täällä.

Starttaan siis uuden "sarjan" (huomatkaa brändäys!), jossa pyydän silloin tällöin joltain kirjailijalta kirjasuositusta, luen teoksen ja arvioin sen. Pidätän oikeuden olla eri mieltä teoksen laadusta. ;) Lisäsin tätä varten omaperäisen tunnisteen "Kirjailija suosittelee", jolla voitte etsiä näitä vinkkejä.

Tämän syksyn ehdoton esikoislöytö tulee kirjailija Helmi Kekkoselta, joka suositteli Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti (Tammi). Luen sitä parhaillaan ja se on vaikuttava. Tässä Helmin perustelut, olkaapa hyvä:

"Viinakortti on kieleltään ja tarinaltaan yksinkertaisesti taidokas. Kielen soljuessa häkellyttävän luontevasti on tarina moneen suuntaan aukeava, kerroksittain purkautuva romaani sodasta, individualismista, sukupolvien yli kantavista haavoista ja halusta ymmärtää.. Ennen kaikkea se on rohkea romaani rakkaudesta ja vapaudesta. Miesten välisen rakkauden kuvaaminen on Suomessa yhä harvinaista, ja sen tuominen keskelle sotaa sitäkin harvinaisempaa. Onneksi Hilvo on uskaltanut. Nykyhetki, menneisyys, sota, nuoruus ja aikuisuus on kerrottu sellaisella palolla mutta samalla sellaisella vähäeleisellä ja hallitulla varmuudella, että tämä romaani on selkeästi ollut pakko kirjoittaa. Hyvä niin."

Herää kysymys, onko mulla tähän hienoon tiivistelmään enää mitään lisättävää, mutta onneksi itsekritiikki ei kuulu vahvuuksiini. ;) Siispä palaan.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Pienten kirjojen maa


Tuli peräkkäin työpöydälle kaksi syksyn odotettua uutuuskirjaa: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) ja Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY).

Eka ajatus: onpa ne pieniä. (Jos kirjat laittaa päällekkäin, ne ovat fyysisesti melkein tasan saman kokoisia). Sisällä olevat tarinatkin ovat pieniä ja fontti isoa. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja menee samaan kastiin. (Pienuus ei viittaa kirjan laatuun, Mielensäpahoittaja on suuri kirja).

Piti kysyä kollegoilta: tuleeko tänä syksynä pieniä kirjoja? Hieroivat päätään, sanoivat, joo, saattaa olla, aika paljon on ollut lyhyitä tarinoita. Jahaa. (Surkea postaus, koska olen liian väsynyt kaivamaan lisätodisteita).

Tuli mieleen, että nämähän muistuttavat jotain. No Pauli Koheloa. Ja lempparikirjaani Ohessa tilinumeroni (Siltala), jota suosittelen teille laajoille Coelhoa vihaaville massoille pakkolukuun.

Siis: onko Kohelo käynnistänyt trendin, jossa on huomattu lukijoiden kaipaavan pieniä kirjoja suurella huumorilla?

Vai onko kirjailijoilla tarve tehdä suurten tarinoiden välissä pieniä tarinoita?

En tiedä. Lähden loppuviikoksi syyslomalle ja otan nämä käsilaukkuun. Tuomioni tulette kuulemaan.

Ps. Loistavan kirjan julkkari tänään: Kai Ekholmin ja Yrjö Revon teos Kirja tienhaarassa (Gaudeamus) vaikuttaa erittäin asialliselta, koska siellä näytään julistavan samaa ilosanomaa kuin täällä (kts. esim. Maikkarin uutinen). ;) Älkää peljätkö e-kirjaa! E-kirja ei muuta mitään, vaikka muuttaa kaiken. Kirja on tilauksessa, ja arvatkaa palaanko siihen. No KYLLÄ.

Ps 2. Uskon Supisen ja Tammisen kestävän suurina humoristeina ylläolevan vertailukuvan. Tarkoitus ei ole halventaa kirjoja. Vertailussa on kumminkin sikakallista luomumehua, huom.