Varoitus: juonipaljastus!

Koska Poikani Kevinin lukeminen vie viikkoja (muun kiireenkin takia siis) ja herättää debattia, teen pahan poikkeuksen ja kommentoin yhtä juonen käännettä. (Tästä tuli nyt näköjään enemmän lukupäiväkirja kuin kirja-arvio, johon tuskin jää enää mitää kerrottavaa, mutta tää on mun blogi ja mä saan tehdä mitä mä haluun! ;) (kyllä, olen nuorimmainen lapsi)

Älä siis lue pidemmälle, jos aiot lukea Poikani Kevinin ja haluat säästää kaiken jännityksen lukukokemukseen.

Oletko ihan varma, että haluat tietää juonenkäänteen kirjan puolivälistä?

Ok: Shriver nimittäin laajentaa koko tätä paha äiti / paha lapsi -teemaa tuomalla kehiin hyvän lapsen, tadaa! Yks kaks päähenkilö haluaakin äidiksi uudelleen esikoishirviöstä huolimatta ja saakin enkelimäisen kiltin (jopa nössön) tyttären.

Hämmentävää. Koko kuvio on nyt keikahtanut päälaelleen: hänestä tulee hyvä äiti, joka rakastaa tytärtään, mutta isä syrjii häneltä salaa tehtyä tytärtä (jota isä ei olisi halunnut alunperinkään) ja pitää edelleen poikansa puolia.

Jopas jotakin. Asetelma muuttuu ja tuo kiinnostavia näkökulmia sisaruussuhteista, sisarkateudesta ja perhedynamiikasta - olen huomannut, että riippumatta ikäjärjestyksestä, kaikki lapset kokevat aina olleensa jotenkin sisariaan huonommassa asemassa (nuoremmat, koska olivat väistämättä nuorempia ja huonompia, vanhemmat, koska pienempiä väistämättä lellittiin).

Nyt siis päädyttiin kokonaan uuteen hyvä lapsi/paha lapsi -akseliin, enkä ole varma mitä siitä pidän. Tavallaan kyllä: aihe on taas yksi kiinnostava tabu lisää ja Shriver virittää sen äärimmilleen, mutta päähenkilö-äidin kiinnostavuus väheni samalla: nyt hän on vain yksi normaali (?) äiti, joka pitää yhdestä lapsesta enemmän kuin toisesta, mutta kykenee äitiyteen silti.

Ihmettelinkin, miten Shriver pystyy pitämään jännitystä yllä koko mammuttikirjan ajan, mutta näemmä näin. Hän aikoo siis kerralla tyhjentää koko pajatson yhteen kirjaan - jännityksellä odotan, jääkö länsimaisesta perhekuviosta mitään uutta sanottavaa kenellekään tämän jälkeen. Katsotaan.

Kommentit

Mama sanoi…
Yllätys yllätys, en voinut olla lukematta. ;) Spekuloidaanko kirjassa yhtään tuota sisarkontrastia eli sitä, miten pikkusiskon kiltteys vielä alleviivaa esikoisen luonnetta ja ehkä mahdollisesti voimistaa sitä? Kyseessä olisi siis itsensä toteuttava ennuste.
Ina sanoi…
Se sisko vasta tuli, joten en osaa sanoa vielä varmasti - toistaiseksi ei; lapset kuvataan enemmän geneettisesti annettuina eli tietynlaisiksi syntyvinä ja pysyvinä. Shriverillä on kyllä lahjakkuus kyseenalaistaa ja pistää lukija ajattelemaan itse. Sen takia en osaa edes sanoa, puhunko Shriverin näkökulmasta vai omasta tulkinnastani...
anna c. sanoi…
Romaanissa on minusta mieletöntä myös se, että sitä lukiessa alkaa myös miettiä kertojaäidin luotettavuutta. Mutta odotan innolla, että Inahtelija pääsee romaanin loppuun, sitten lisää kommentteja koko kirjasta.
Marjaana sanoi…
Täähän menee jännäksi. Rupee oikeen ite pohdiskelemaan koko aihepiiriä. Pakko varmaan ympätä kirjan lukeminen johonkin väliin. Innolla oottelen Inan loppupohdintoja :).
Ina sanoi…
Katson muuten just Ajankohtaisen kakkosen kasvatusiltaa, sattuu sopimaan aiheeseen sen verran, ettei voinut skipata...

Tämä menee jo politikoinnin puolelle, mutta kun tv:ssä kovasti spekuloidaan sitä, mitä on yhteisöllisyys ja mitä koulu voi sille tehdä niin mulla on (yllättäen) yksi vastaus eli se, mitä yhteisöllisyys EI ole: luokaton koulu. Olen käynyt. Vastustan.

Olin luokattomassa koelukiossa ja kannan vastuuni siitä, että se systeemi otettiin koko Suomeen: a) miksi sitä testattiin motivoituneiden oppilaiden hikarilukiossa ylipäänsä b) itseltäni katosi ainakin täysin luokkayhteisö lukiossa, vaikken sitä silloin tajunnut. Ystäviä oli silti, mutta jälkikäteen ajatellen ei pysyviä ystäviä eikä esim. luokkabileitä, vaan vaihtuvien kurssien vaihtuvia kavereita, joiden kanssa hengattiin silloin, kun samalle kurssille satuttiin osumaan - ja joista en ole aktiivisesti tekemisissä enää juuri kenenkään kanssa. Repikää siitä.

Ja kyllä: lähes jokainen massiivisen luokattoman luokan oppilas kirjoitti L:n paperit (prosentti oli älyttömän korkea, mikä johtui enemmän sisäänpääsykeskiarvosta ja sitä kautta hikaritasosta kuin luokattomuudesta), mutta ei siellä kyllä erityisen hauskaa ollut. Siellä opiskeltiin. Hauskaa pidettiin muualla. Onneksi oli parhaat ystävät muuta kautta koulun ulkopuolella - kaikilla ei ollut.

Tästä sitten varmaan on vedetty johtopäätös siitä, että kylläpä individualistisesta ja valinnan vapautta lisäävästä luokattomasta opetusmenetelmästä tuleekin huipputuloksia kun L:ien määrää mitataan! Kysyiköhän kukaan oppilailta?

Silloin pidin systeemiä hyvänä, SIIHEN kouluun, mutta en kyllä koko Suomeen todellakaan.

Uskomatonta, miten mulla nyt riitti tästäkin aiheesta näin paljon asiaa ja n. 15 vuotta myöhemmin. No tulipa lausuttua sananen yhteisöllisyydestä. ;)
Anonyymi sanoi…
Ajat ja tavat ovat ilmeisesti muuttuneet ;)

Tuo samainen "hikarilukio" tuntuu jopa yltiöyhteisöllisyyteen tottuneelle steinerin kasvatille oikeasti mukavalta ja rennolta paikalta. Koulu on oikeasti KIVAA.
Tokihan siellä töitä tehdään, mutta ihan terveessä hengessä ja useimmiten ryhmissä. Opettajilla on selvästi kaikki keinot käytössä yhteisöllisyyden luomiseksi. Eikä oppilaat pistä hanttiin :)

Ja niistä luokkabileistä: pippaloiden suunnittelu alkoi jo ekalla kouluviikolla. Ilmoitustaululta laskeskelin bileiden määrää, ja se oli... riittävä.

Katsotaan kiroanko 15 vuoden päästä luokattoman alimpaan helvettiin.
Marjaana sanoi…
Tuohon luokattomuuteen täytyy sen verran kommentoida, että koulun koko vaikuttaa todella paljon. Aikanaan käymäni lukio oli mukavan pieni (noin. parisensataa lukiolaista + samassa koulussa myös yläkoululaiset, joita oli reilut kolmisensataa). Luokattomuus oli äärettömän hyvä, kukin sai käydä haluamansa kurssit haluamassaan vaiheessa. Itse suoritin jo toisena vuonna joitain kolmanne vuoden kursseja. Mutta lukion pienuuden ansiosta koko yksi vuosikurssi on ikään kuin yhtä isoa luokkaa. Kaikkien kanssa ei todellakaan oltu läheisiä tai viihdytty yhteisissä bileissä, mutta läheisten kaveruussuhteiden solmiminen oli helppoa. Opiskeljoiden määrä oli kuitenkin sen verran suuri, että erityisiä ongelmia kurssien järjestämisen suhteen ei tullut.

Itse pitäisin lukiot luokattomina, mutta pienentäisin opiskelijoiden määrää. Vaihtoehto ei valitettavasti aina ole kuitenkaan mahdollista. Monissa kouluissa esimerkiksi lukion pakolliset äidinkielenkurssit käydään omissa "luokissa", eli saman ryhmän kanssa ollaan pakolliset kuusi kurssia. Jo tällaiset luovat tiettyä pysyvyyttä ja siten yhteisöllisyyttä.

Näistä jaksaisi kyllä jauhaa maailman tappiin :).
Ina sanoi…
Niin jaksaisi! ;) Ja pehmennän vähän: olen samaa mieltä siinä, että luokattomuudessa on etunsa (itse pidin sitä lukiolaisena ihan loistavana systeeminä ja viihdyin koulussa, toim huom; eikä koululaitos muutenkaan vastaa yhteisöllisyyden katoamisesta...), mutta nimenomaan ryhmien koot ovat aika iso tekijä - ja opetusmenetelmät samoin. Opiskelu muistutti enemmän yliopisto-opiskelua kuin koulun käyntiä, mikä oli opiskeluvaiheessa iso etu - vastustan luokattomuudessa ehkä eniten sitä, ettei ole mitään vaihtoehtoja jäljellä. Luokattomuus vaatii enemmän itsekuria ja suunnitelmallisuutta eikä välttämättä sovi kaikille oppilaille yhtä hyvin - tosin nyt pitää huomauttaa, että puhun siis 15. vuoden takaisesta systeemistä eli nykyinen voi olla todella paljon kehittyneempi versio ja varmaan onkin... ;) Kiitos ajantasaisemmista kommenteista, reliikki kiittää ja kuittaa! :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt