tiistai 30. maaliskuuta 2010

Sofi takes it all!


Ohhoh. Sofi Oksanen vei koko potin ja nappasi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon!

Mon dieu! Tämä ei ole ihan pikku juttu: paitsi, että palkintosumma on mukavat 47 ooo euroa, viimeksi sen on Suomeen voittanut Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie vuonna 2004.

Suomesta toisena ehdokkaana oli Monica Fagerholmin Säihkenäyttämö, jonka olin luvannut lukea, jos se voittaa. (Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö vielä Säihkenäyttämöäkin lukisi, mutta siirtyy hieman eteenpäin, esim. kesälomaan..)

Nyt voi alkaa puhua jo maailmanvalloituksesta. Ihan kiva, ettei tullut Puhdistusta aikoinaan lytättyä blogissa, arvio löytyy täältä. Mutta annoin "vain" neljä tähteä. Pysyn sitkeästi mielipiteessäni enkä kadu vitosesta tinkimistä. Olen edelleen sitä mieltä, että alunperin näytelmäksi kirjoittaminen näkyy teoksessa ja se olisi voinut olla vitosen kirja ilman metamorfoosia näytelmästä romaaniksi.

Olenko väärässä? Ehkä - kysynkin nyt gallupissa, mitä te annatte Puhdistukselle? Perusteluista ja Puhdistuksesta voi tietysti avautua kommenteissa.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Voihan vaippa - lukijan testimonial

Lukija on puhunut! Lähetin parille tuoreelle äidille Kestovaippailmiö-kirjan ja he lupasivat raportoida rehellisesti, miten kestovaippailu kirjan avulla sujuu vai sujuuko. Tässä eka testimonial mitään lisäämättä tai poistamatta - jos tykkäätte tekstistä yhtä paljon kuin minä, käykää kirjoittajan blogissa: http://salamatkustajansyntyma.wordpress.com/

Kiitän lukijaa perusteellisesta ja hauskasta raportista! Pitää lähettää lukijoille kirjoja näemmä toistekin.. Tämän kakkainfon jälkeen palaan aikuisten maailmaan ja Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -arvioon, kunhan saan koottua itseni jollekin puoli-objektiiviselle tasolle. Olen tällä hetkellä ihan liian hurmaantunut. ;)

"Voihan vaippa!

Saimme lapsen helmikuussa. Jossain hulluudenpuuskassa halusimme alkaa kokeilla kestovaippojen käyttöä. Lapsesi kakkaa ja pissaa henkilöauton painon verran vaippoja kaatopaikalle -argumentit saivat minut jättämään pampers-paketit kaupan hyllylle ja ostamaan kymmenen harsovaippaa Ikeasta.

Mieheni perustelee kestovaippojen käyttöä näin:
“Olisi järjettömän helppoa käyttää kertisvaippoja. Ne on kätevä heittää roskiin käytön jälkeen. Uusi vaippa on helppo ottaa suoraan paketista pyllylle. Mutta tämä on jo liian helppoa! Jätettä syntyy paljon. Enkä usko, että kertakäyttövaippojen imukykyisyyttä parantavat materiaalit ovat hyväksi vauvan iholle. Toinen älyttömyys ovat kosteuspyyhkeet. Niitä en ala kaupasta kantaa kotiin. Puhdistus on helppoa puuvillaräteillä, jotka on kastettu lämpimään veteen. Jos kakkaa on järkyttävät määrät, vauva pääsee pyllypesulle vesihanan alle.”

Aktiivisena vaeltajana mieheni alkoi miettiä vaipan rakennetta ulkoiluvaatteiden kautta. Ikeasta ostetut harsovaipat ovat puuvillaa, ja ”cotton kills”, eli kastuessaan siinä tulee todella kylmä. Ja märkä puuvilla tuntuu erittäin märältä. Eli mitä puuvillavaipan päälle kuulusi laittaa, jotta vauvan sänky ei kastu? Ja mitä puuvillavaipan alle kuuluu laittaa, jotta vauvan iho ei tunnu ällöttävän märältä? Myydäänkö jossain coretex-vaippahousuja?

Aloimme surffata netissä. Ja aika pian selvisi, että niiden puuvillaharsojen lisäksi on olemassa bambusta, hampusta, mikrokuidusta ja ties mistä valmistettuja lisäimuja. On kuivaliinoja, kakkapaperia ja sitten vielä nämä kaikki edelliset korvaavia all in one -vaippoja. Joku sivusto myi myös taskuvaippoja. Mitä ihmettä; siis tasku vaipassa ja vaipat taskussa?

Tällainen perustampio, joka ei ole ennen omaa vauvaa vaihtanut vaippaa kertaakaan, ei saanut Kestovaippa.infon jutuista mitään tolkkua. “Vaipassa voi olla pintakuiva kangas, imu- ja kuoriosa erillisinä kappaleina, joita voidaan yhdistellä eri tavoin.” Vaihtoehtoja on liikaa. Ei minua huvita (ei ole aikaa ja rahaa) kokeilla kaikkia mahdollisia vaippavaihtoehtoja, jotta ”löytäisin omani”.

Haluan vauvalle vaipan, joka pitää ulosteet pöksyissä ja ihon mahdollisimman kuivana.
Haluan selkeät ohjeet, en tuhatta eri vaihtoehtoa. Haluaisin, että joku kertoisi selkeästi, mitä eroa on kuivaliinalla, lisäimulla, vaippahousulla ja harsovaipalla. Mikä on turhaa ja mikä ei. Monissa kestovaippakeskusteluissa ei ole tehty valintaa: tekstiä on liikaa ja se on epäselvää. Ei ole uskallettu kumartaa minnekään, ettei pyllistetä toisaalle.

Sitten saimme testaukseen kestovaippoja esittelevän Vaippailmiö-kirjan. Kirjan pastellinsävyinen ulkoasu epäilytti, mutta skeptikko sai tällä(kin) kertaa nenilleen, sillä kirjahan osoittautui vallan mainioksi oppaaksi.

Kirja alkaa lupaavasti: ”Ulosteiden käsittelyä on mahdotonta välttää vauvaperheen arjessa.” Vilpitön kiitos suorapuheisuudesta!

Vaippailmiö-kirjan ehdottomasti paras osio on luku kestovaipan osista ja materiaaleista pyykkiohjeineen. Kirjassa käsitellään jokaista kestovaipan osaa erikseen: vaippakuorta, imuosaa ja kuivaliinaa. Kirja kertoo, minkälaisia nämä eri osat voivat olla, mistä materiaalista niitä valmistetaan ja mitä eroa eri materiaaleilla on.

”Vaippa ja vaellusvaatetus siis jakavat saman idean, ihan kuten arvelinkin”, mieheni totesi voitonriemuisena kuunneltuaan referaattiani kirjasta. Ensimmäinen kerros (kuivaliina) siirtää kosteuden pois iholta. Toinen kerros (imuosa) imee kosteuden. Kolmanneksi tulee se coretex-kerros, joka pitää vesisateen ulkopuolella (vaipan kuori).

Kirjassa väännetään rautalangasta, että kestovaippaan tarvitaan ainakin sisävaippa (eli ne imukykyiset osat) ja kuori (eli se härpäke, joka pitää sisävaipan paikallaan ja estää sänkyä kastumasta). Nämä kaksi osaa voi myös yhdistää, jolloin saadaan joko taskuvaippa tai all in one -vaippa.

Selkeää, helposti ymmärrettävää ja tarpeeksi yksinkertaista.

Kirjassa on myös kätevät listat hyvistä kestovaippavaihtoehdoista eri ikäiselle lapselle. Olen heikkona juuri tällaisiin executive summary -listoihin: Hanki tämä, tämä ja tämä, niin pärjäät.
Infopläjäys äitiyspakkauksen kestovaipoista on myös tarpeellinen. Luulin nimittäin ensin, että en osaa käyttää niitä äitiyspakkauksen kestovaippoja. Siis niitä valkoisia ImseVimse-vaippoja, joissa roikkuu hassunnäköinen lappu. (Jonka tosin nyt tunnistan imuosaksi.) Vauva oli ImseVimsessä heti ihan litimärkä. Kirjan luettuani tajusin, että ne vaipat olisi kannattanut pestä monta kertaa ennen käyttöä, jotta imukyky olisi parantunut...

Opuksen viimeiset 50 sivua sisältävät vaippojen ompeluohjeita ja kaavoja. En harrasta käsitöitä, joten osio on kannaltani turha. Mutta lupasin jo lainata kirjaa ystävälleni, joka osaa mm. neuloa villapaidan. Nyt hän haluaa neuloa villasta vauvallemme vaippahousut. Mahtavaa! Saan kuulemma itse valita värin.

Vaippailmiön luettuani päädyimme seuraavanlaiseen arsenaaliin:
- Imuosat, perusosat. Ne Ikeasta ostetut puuvillarätit ovat edelleen kestovaippojemme perusta.
- Imuosat, lisäosat. Hankimme 6 mikrokuituista lisäimua, koska ne kuivuvat nopeasti pesun jälkeen. Käytämme näitä yhdessä puuvillarättien kanssa.
- 4 ImseVimse-vaippaa äitiyspakkauksesta. Näiden kanssa käytämme yleensä mikrokuituista lisäimua.
- Jotta puuvilla ei tunnu märältä nääpiön pepulla ja jotta mikrokuituinen lisäimu ei pääse koskettamaan ihoa, hankimme 10 liinaa, jotka pitävät ihon kuivana: 5 coolmax-liinaa ja 5 jostain toisesta materiaalista valmistettua kuivaliinaa (en muista mitä materiaali oli, mutta jotain pehmeää luomumateriaalia.)
- Viskoosipaperia. Tätä kertakäyttöistä paperia tungemme päällimmäiseksi kerrokseksi kuivaliinan sijasta, jos olemme kyläreissulla tai matkalla ja haluamme minimoida mukana kuljetettavan pyykin määrää.
- Kolme kuorta. Kaksi muovin tapaisesta materiaalista vaippahousua ja yksi vähän pehmeämpi.
- Kahdet merinovillahousut.

Osan näistä ostimme uutena, osan käytettynä ja osan saimme tuttavilta lainaan. Kaikkeen tähän on mennyt yhteensä noin 100 euroa, ja tällä varustuksella pärjätään ainakin seuraava vuosi. Enpä ole koskaan aikaisemmin yhden kirjan avulla säästänyt näin paljon rahaa!"

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Linkki Lukuviikkoon

On tääkin kirjablogi: Lukuviikko meneillään, olisi teille hirveästi asiaa eikä yhtään aikaa! Apua!

No, tämä on nyt sitten kiireistä kirjablogia kiireisille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä:

- Hesan kaupunginkirjasto täytti 150 vuotta. Olin juhlissa kuulemassa Bo Carpelanin puheen kirjastolle ja tuli melkein itku. Kirjat pitävät ihmisen liikkeellä. Carpelan on iäkkäämpi kuin olisi soveliasta tässä muistuttaa, mutta täynnä älyä, tunnetta ja karismaa! Menkää kirjastoon ystävät! Elätte pitkään ja laadulla!

- Huomenna julkistetaan Elina Hirvosen odotettu kakkoskirja Kauimpana kuolemasta. Kuulun niihin onnekkaisiin, jotka saivat arvostelukappaleen. En malta odottaa, että pääsen bloggaamaan siitä teille. Se kuuluu joka tapauksessa kevään must have -teoksiin, josta puhuvat jo ennen julkaisua kaikki (tai ainakin Arto Nyberg).

- Olen myös kuullut useita inspiroivia puheita kirjasta ja kirjan tulevaisuudesta. En ala saarnata siitä, vaan lähetän ystävältä saadun linkin You Tubeen: tämä on parin minuutin katsomisen väärti. Tsekatkaa kirjan tulevaisuus täältä.

Yes, we love to read. :)

torstai 18. maaliskuuta 2010

Valérie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta


Voi kurjuus kumminkin. Lahjahevosen suuhun ei pitäisi kurkkia, mutta nyt on pakko. Sain "Pariisissa, sattumalta" -romaanin Olivian kirjablogista palkintona ja sopivasti sairaslomalle. Toimii siihen. Muuten oikein ei. :-/

Arvio: En ole aikoihin lukenut ranskalaista nykykirjallisuutta ja tämä vaikutti lupaavalta. Tong Cuong on kirjoittanut kuusi romaania, näyttää ihanan pariisilaiselta ja leffasopimuskin on tehty.

Mutta miksi tästä piti tehdä kirja. En tajua. Tämähän on leffakäsikirjoitus - ranskalaisten Magnolia?

Olen turhan ilkeä, koska kirja on ihan ok ja sopii täydellisen viihdyttävästi flunssakoomaan. Mutta jos kirjan alussa siteerataan Senecaa, viritys nostetaan aika korkealle. Tirsk. Ehkä ei olisi kannattanut.

Jos olette nähneet Magnolian, tiedätte mistä on kyse: monta erilaista ihmistä erilaisissa "elämän risteyskohdissa" ja pam - he päätyvät eri syistä samaan sairaalaan. Sitten Kohdataan.

Tyypit ovat ihan mielenkiintoisia ja kohtalotkin kohtuullisesti keksittyjä. En tiedä tökkiikö käännös, vai miksi kirja ei toimi tyylillisesti? Jotenkin tulee laskelmoitu fiilis. Tästä olisi saanut enemmänkin irti.

Kirja on nopealukuinen, parhaimmillaan viihdyttävä ja mikä parasta, siitä voi tulla hyvillä näyttelijöillä mainio eurooppalainen elokuva. Muutakaan syytä kirjan suomentamiseen en oikein keksi?

Kenelle: Hyvin väsyneille. Myös kuumehoure käy.

Jälkimaku: Mon dieu.

Alkulause: "Kuulkaas neiti, ei tuollaista minun taksiini."

Starat: 2.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Those were the days (?)

Kiireisen viikon keskellä pitää pikaisesti palata Heikki A. Reenpään Otava-muistelmiin. Aioin vain vilkaista "Pikku-Heikkiä", mutta luinkin sen kokonaan paria kekkos- ja metsästysmuisteloa lukuunottamatta.

Jotenkin vanhan hyvän kirja-ajan kuvaus vei mukanaan. Vai mitä tuumaatte tästä Pentti Saarikoski -kommentista:

"Tiukoissa paikossa hän usein otti minuun yhteyttä, jotta hänen pulmansa - tavallisesti rahapula - saataisiin ratkaistua. Vaikka Pentin ylläpito tuli kalliiksi, ei kukaan voinut kieltää hänen nerokkuuttaan, ja siksi Otava katsoi velvollisuudekseen maksaa tämän Eino Leinon jälkeen suurimman boheemin ja myös suurimman runoilijan kustannukset."

Tai opastus Otavan markkinointipolitiikkaan 1940-50-luvulla, kun Reenpää on nimitetty Otavan mainospäälliköksi:

"Minulle sanotaan kyllä, että mainostaminen ei ole kovin tärkeää; sitä ei oikeastaan tarvita lainkaan, koska kirjat menevät kaupaksi muutenkin: minun on vain ilmoitettava joissakin lehdissä, mitä kirjoja Otava on taas julkaissut, niin että ihmiset tietävät mennä ostamaan niitä kirjakaupoista."

:D Reenpää ei tätä toimenkuvaa ihan niele, Otavan onneksi ja menestykseksi.

Haaveilin ensin, että olisipa elänyt NOINA vuosina kirja-alalla ja keskittynyt viihdyttämään ja juottamaan toinen toistaan kiinnostavampia kirjailijoita, kunnes tajusin, että olisin ollut korkeintaan jonkun sihteeri tai vaimo. Hyvä veli -kerhon kuvauksenakin teos on kyllä varsin valaiseva. Pari naistakin jossain vilahtaa, mutta suden metsästysreissu Neuvostoliittoon ei olisi ehkä ollut ihan ominta leipälajiani kuitenkaan.

Suosittelen kirja-alan nuoremmalle polvelle, jolle on edelleen vähän hämärän peitossa, mikä kustantamo oli vasempaan tai oikeaan kallellaan ja kuinkas sitten kävikään.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Seija Vilén: Mangopuun alla


Summa summarum: Mielestäni kevään kiinnostavin ilmiö on tässä: entisen Hare Krishnan omaelämäkerrallinen teos vuosista hihhulina, maailmalla vaeltamisesta, väkivaltaisesta avioliitosta irtautumisesta ja lopulta lesbouden löytämisestä. Vau. Ai ettei kiinnosta vai? No lue edes siksi, että tämä on vuoden täräyttävin esikoinen.

Arvio: Joskus kiinnostavasta elämästä syntyy erinomaista kirjallisuutta. Toisinaan sitten taas ei. Nyt syntyi: osittain ehkä siksi, että Seija Vilén ehti elää nelikymppiseksi ennen kuin jalosti kokemuksensa kirjaksi. Kolmekymppinen olisi vielä sössinyt koko aiheen kiihkoilulla.

Raflaavien aiheiden ei kannata antaa hämätä. Lööppikamaa tästä ei tule eikä katkeraa uskontojen vastaista tilitystä. Vilén on sinut elämänsä kanssa - vähemmänkin aikaa temppelissä olisi voinut tuhlata, hän tuumasi haastattelussa, mutta mitään hän ei tunnu katuvan. Ihailen. Jos usko meni, jäljelle jäi suvaitsevaisuus.

Vilén tempautui Hare Krishna -yhteisöön jo alle kaksikymppisenä, päätyi pian aviomiehen hakumatkalle Intiaan ja siellä oitis naimisiin. Lapsuus-takautumista aavistelee, että uskon kaipuuta on ollut pienestä pitäen, samoin taipumusta mystiikkaan. Seksuaalinen identiteettikään ei ole ollut ihan klaari, ihastuksia syntyi sekä poikiin että tyttöihin. Poikamainen ja kömpelö pikkutyttö käy sääliksi, vaikka yritys norminaiseksi oli kova.

Mitään ei silti väännetä rautalangasta. Pidän tästä harmaan (vai sateenkaaren?) sävyillä leikkimisestä: lukijalle ei täysin koskaan selviä, mistä alkoi uskonnollisuus tai lesbous - naistenlehtien "sitten se jysähti" -kohtauksia ei julisteta, vaikka uskoa Krishnaan senkin edestä. Itämaiden mystiikkaa on jäänyt rivien väliin ja hyvä niin.

Intialaisen aviomiehen väkivaltaisuus tulee selväksi, mutta ilman mässäilyä. Ja mitäpä niistä, telkkarista kai näkee riittävästi, miltä tuntuu kun ihmistä lyödään. Vilénin elämänasennetta kuvaa seuraava lause: "Jokaisen aviomies on jotenkin hankala. Omani antoi sentään katsella televisiota."

Istuin aika sanattomana loppuillan.

Hare Krishnojen tavat ja riitit kaikkine rajoitteineen tuntuvat hurjilta, mutta yhtä hurjalta tuntuu keski-ikäisen ihmisen irrottautuminen niistä. Tavallinen suomalainen arki on kuin ulkoavaruudesta ja vapaus ostaa makkaraa huumaa entisen vegen kuin vankilasta karanneen. Ymmärrän hyvin, miksi uskonnollisista yhteisöistä lähteminen on niin monille mahdotonta, vaikka usko menisi. Ja toisaalta ymmärrän sen, miksi niin monet haluavat niissä elää.

Kirjassa on silti paljon enemmän kuin pelkkä hihhulius. Vilénin omalaatuinen kieli ja tarkka havainnointi tekevät siitä koukuttavan.

Välillä kieli lipsahtaa turhankin omalaatuiseksi. Osa runoilusta lähtee sen verran omiin sfääreihin, että itse en ihan lukijana pysy kärryillä. Outoa kyllä se ei paljon haitannut - jotenkin se sopii kirjan teemaan. Entäs sitten, jos ei koko ajan tajua? Entäs sitten, jos osa kielikuvista menee koomisen puolelle? Go with the flow!

Flowta kirjassa ainakin riittää. En muista toista yhtä tiukkaa elämäntarinaa, joka olisi yhtä positiivisella viisaudella kirjoitettu. Ensi elämässä paremmin. :)

Kenelle: Kaikille, jotka haluavat vapauttaa sisäisen hihhulinsa. Muille, jotka kaipaavat virkistävää ja erilaista romaania. Nopealukuinen, viihteen ja laadun rajamailla. Kaiken rajamailla.

Alkulause: "Temppelissä oli pakko laulaa."

Jälkimaku: Oooooooooommmmmmm.

Starat: 4-. Erinomainen esikoinen. Lisäpisteitä upeasta kannesta, joka on Vilénin oma maalaus. Toiset osaa.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Jaa, Otava?

Kaikki aikaansa seuraavat kirjaihmiset kommentoivat tavatessaan kevään suurta Kohua eli Otavan kirjajohdon Antti Reenpään ja Leena Majander-Reenpään irtisanoutumista.

Nyt aikaansa seuraava tavallinen lukija voi todeta, että entäs sitten - ovethan tuntuvat kustantamoissa paukkuvan kaiken aikaa. Normi-irtisanoutumisesta poikkeavan kohulähdön tästä tekee se, että Otava on Reenpäiden omistama perinteikäs ja arvostettu perheyhtiö. Eikä perheyhtiöstä marssita ulos ihan pelkällä "soon moro" -toivotuksella.

Kaikenlaista tietenkin puhutaan, mutta kun en asiasta mitään todellista tiedä, en puhu niitä täällä. Sanonpa vain, että kurja juttu sikäli, että Reenpäät olivat kirja-alalla näkyviä ja arvostettuja henkilöitä. Jäämme kaipaamaan.

Juorujen sijaan tulin tarttuneeksi faktaan: osui eteen yhden Otavan entisen toimarin, professori Heikki A. Reenpään 10 vuotta sitten julkaistu muistelmateos Pikku-Heikki. Olen vasta alussa, mutta suosittelen niille, joita Otavan lisäksi kiinnostaa Suomen muu sodanjälkeinen kustannus- ja kirja-alan historia.

Kirja vilisee suomalaisia kirjailijoita ja merkkihenkilöitä, joista osa on itselleni aika tuntemattomia. Se laskee vähän kirjan kiinnostavuutta - isäni kyllä piti kirjasta ja ihmettelisi luultavasti, mitkä nimet minulle ovat tuntemattomia.

Tämä olisi pitänyt lukea kirjallisuushistorian opiskelijana, niin moni linkki yhteiskunnan ja kirjallisuuden kehityksen välillä olisi loksahtanut paremmin kohdalleen. Kirjallisuus on poliittista ja poliittinen kirjallista ja kaikki olivat ah niin intomielisiä! Reenpää ei tietenkään ole tutkijamaisen objektiivinen, mutta sehän tekee asiasta paljon kiinnostavampaa.

Esimerkki sarjasta "oishan se pitänyt tietää": tiesittekö, että kirjallisuuslehti Parnasso on saanut alkunsa kahdesta Otavan ja WSOY:n kustantamasta ja kilpailemasta kirjallisuuslehdestä, jotka lopulta 1950-luvulla päätettiin yhdistää Parnassoksi? Minä en tiennyt. Ja kehtasin tunnustaakin vielä.

Kaunokirjallisuutena en tätä ylistäisi. Reenpää kirjoittaa varsin toteavasti, mutta monet anekdootit pelastavat puisevuudelta. Ainakin toistaiseksi. Palaan asiaan, jos aihetta ilmenee.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Kestovaippa-koekanit löydetty

Urheita kestovaippa-äitejä ilmoittautui kaksi ja kevätyllätyksenä lähetän Vaippailmiö-kirjan molemmille, onnea onnea (toivon..)!

Toinen on pienen vauvan äiti, joka haluaisi kestovaippailla, mutta maailman parannus ei meinaa oikein sujua kaiken ei niin autuaan vaippa-syöttö-itku-rumban keskellä. Toinen on Pilami (lähetä postiosoitteesi meiliini), joka saa ekan lapsen vasta toukokuussa, mutta sehän ei haittaa - sitä enemmän aikaa perehtyä kestovaippailun ihmeelliseen maailmaan! ;)

Odotamme siis kevään mittaan äitien raportteja siitä, tuleeko maailman pelastamisesta mitään edes opaskirjan avulla. Kaiken lisäksi molempien miehetkin ovat luvanneet antaa miesnäkökulmaa asiaan! Aplodeja!

En halua kuitenkaan aiheuttaa lisäpaineita äitien muutenkin haastavaan elämään, joten en tule ovellenne hakemaan kirjoja takaisin, jos joudutte myymään periaatteenne ja kestovaipat eteenpäin. Jos ette näe valoa, riittää, että kerrotte senkin - odotan siis kommenttejanne meiliini. Bon voyage!

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Jhumpa Lahiri: Kaima


Summa summarum: Lahiri-arviointi-trilogiani päätös. Kaima on lahirimaista laatukirjallisuutta, mutta novelleja tavanomaisempi. Jännitettä puuttuu. Lukekaa mieluummin edelliset arviot tai Tuore maa.

Arvio: Jos lukee parhaan kirjan ekana, siitä on enää vaikea nousta. Tykkäisin Kaimasta varmaan enemmän, jos en olisi ollut Tuoreeseen maahan niin hullaantunut.

Kaima tuntuu välillä venytetyltä novellilta, josta puuttuu vähän potkua. Se kertoo yhden intialaisen ja amerikkalaistuvan perheen tarinan, päähenkilönä poika nimeltä Gogol. Tästä Gogolista pitäisi repiä nyt hillitöntä syväanalyysia ja symboliikkaa sinne ja tänne, mutta itselleni se ei oikein auennut muuna kuin identiteettikriisin vertauskuvana.

Intialaiset vanhemmat antavat pojalleen hätäpäissään venäläisen klassikkokirjailijan nimen, joka leimaa hänet uudessa maassa vieläkin vieraammaksi ja poikkeavammaksi. Edes nimen vaihtaminen ei auta, hän pysyy sisimmässään silti Gogolina.

Poika ei ole vieras vain omassa maassaan, vaan myös omassa identiteetissään.

Noin. Olipas hienoa, sen syvällisempää en tästä varmaan saakaan kehiteltyä. Lahirin kerronta kulkee hyvin, perheen tragedioihin ja henkilöihin samastuu, mutta joku suuri oivallus jää puuttumaan. Novelleissa Lahiri on tarkempi, yllätyksellisempi ja jopa julmempi - onkohan aihe tällä kertaa kirjailijaa liian lähellä?

Kaima saattaa olla Lahirille itselleen se kirja, joka siirtolaisuudesta on ollut pakko kirjoittaa. Maahanmuuttaja-perheen kuvauksena kirja on varmasti tärkeä ja merkityksellinen, mutta suosittelen edelleen Tuore maa -kokoelmaa. Kirjan alkulause kiteyttää hyvin se, mitä yritän kuvata: Kaima on taitavuudestaan huolimatta jotenkin arkinen.

Kenelle: Niille, joita maahanmuutto koskettaa tavalla tai toisella tai jotka etsivät identiteettiään. Lahiri-fanien kuuluu tietysti lukea tämäkin.

Alkulause: "Hiostavana elokuun iltana, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa, Ashima Ganguli seisoo erään asunnon keittiössä Central Squaren varrella ja kokoaa kulhoon riisimuroja, Planters-suolapähkinöitä ja silputtua punasipulia."

Jälkimaku: Hyvä lukuromaani. Aavistuksen yllätyksetön, mutta notkea ja mausteinen. Tuoksussa aistittavissa pannulla käräytettyä curryä.

Starat: 3,5 vai 4-? Menköön nyt sitten neloseen, jos Lahiri saa vielä vaikka Nobelin.