Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2010.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Kuva
Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa."

Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka.

Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin.

Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tunn…

Mia Malmi (toim.): Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta

Kuva
Summa summarum: Kun luvataan kertoa naiseuden pimeästä puolesta, väkisin aavistelee ensin pahaa. Joko odotettavissa on tosikkomaista ja teoreettista femakkoininää, äitien väsynyttä iänikuista valitusta tai muuta näennäistä pikkukiukkua, kun arki on niin p--skaa ja pää pipi lasikatosta.

Hullu akka! (Like) pitää sen sijaan ilahduttavasti lupauksensa. Nämä akat ovat todella niin virkistävän hulluja, ettei voi kuin ihailla heidän rohkeuttaan kaivella pimeät puolensa esiin ja kertoa ne vielä kaikille. Viihdyttävä, ajoittain järkyttävä ja ajatuksia herättävä kolumnikokoelma naisen vihasta.

Arvio: Teokseen on pyydetty yli kahdeltakymmeneltä naiselta (ja parilta mieheltä) kirjoituksia naiseuteen liittyvistä tabuista. Tekstit ovat enimmäkseen omakohtaisia ja koskettavia, mikä pelastaa ne myös teoretisoinnin taakalta. Aiheet eivät ole kevyitä: mukaan mahtuu narsistiäitejä, väkivaltaisia naisia, PMS:ää, yksi pakollinen ja kliseisyydessään vähän tylsä sovinistiteksti (Jouni Hynyseltä, joka harmikse…

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kuva
Summa summarum: "Eihän tämä ole ruokaa!" mies huusi. "Mitä sinä oikein touhuat?" "Taidetta", vaimo sanoi hiljaa. "Ei täällä ole muutakaan tekemistä, valmiissa maailmassa."

Arvio: Syksyn mukanaan tuomassa eksistentialistisessa kriisissä Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY) on ykköslääke.

Keväällä ihminen tietää miksi on, kuka on, maailma on kevyt ja syöksyy kohti valoa. Kesällä voi nostaa aivot puun runkoon, elämä on ihanaa. Syksyllä kaikki menee kasaan, ihminen kutistuu, pimeä valtaa altaa, kiire syö arjen ja käperrytään kotiin kirja- ja suklaakasaan. Herää kysymys miksi olen, miksi juuri tässä pimeässä maassa, kuka söi ihmisten hymyt aamubussissa?

Koskaan en ole lukenut kaamosmasennuksesta hulvattomampaa ja osuvampaa kuvausta kuin niminovellissa Apatosauruksen maa. Väsyneet äidit ovat blogien perusteella ihastuneet sen sijaan väsyneen perhe-elämän kuvauksiin.

Tykkään novelleista vaihtelevasti, loppupäästä alkua enemmän, mutta erikoisia ne ovat k…

Salaisuuden mysteeri kasvaa ja lisääntyy

Kuva
Kuulkaa. Olen päässyt suuren Salaisuuden jäljille. Se on tässä:

Miten saman (universumin huonoimman) konseptin kirjalla voi olla kaksi eri kirjailijaa?

Nyt on ilokseni saatavilla nimittäin myös The Secret - Teinivoiman salaisuus (WSOY), jonka kirjoittaja on Paul Harrington, eikä suinkaan Rhonda Byrne. Siis mitä. Onko tämä sama salaisuus, mutta teineille? Vai teinien salaisuus vanhemmille? Vai scientologien keksimä rahamylly ja ikiliikkuja, jonka seuraavan osan nimi on The Secret in Florida - eläkeläisvoiman salaisuus?

Luulin paljon kirja-alalla nähneeni, mutta nyt on myönnettävä: tätä en olis kyllä keksinyt itse.

Sami Hilvo: Viinakortti

Kuva
Summa summarum: Sami Hilvon esikoisromaaniin Viinakortti (Tammi) voisi lätkäistä helposti päälle leiman "homosotakirja". (Onko se muuten genre?) Se olisi suuri vääryys.

Kirja on hieno rakkaustarina, traaginen sukutarina ja jännä sotakirja. Eniten tykkään kirjan takakannen sloganista "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni". Kirjailija Helmi Kekkosen suosituskirja, eikä turhaan.

Arvio: Pidän kirjoista, joissa on joku viisto näkökulma todellisuuteen. Tässä teoksessa näkökulma on siinä, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon sodassa on väkisinkin miesten välisiä rakkaustarinoita.

Sehän on vähän kerettiläinen näkökulma. Sopiiko se nyt ollenkaan sodan perusmaskuliiniseen maailmaan? Pussailemassako siellä oltiinkin maan puolustamisen sijaan?

Hilvo on kertonut tarinassa olevan omaelämäkerrallisia piirteitä liittyen hänen omaan isoisäänsä, jonka salainen elämä alkaa paljastua vasta pitkälle kuoleman jälkeen. Ehkä siitä syntyy tarinaan lämpö ja aito arvostus: rakka…

Totuus viikonvaihteeksi: miksi luemme ja kirjoitamme

Petri Tamminen, "Muita hyviä ominaisuuksia" (Otava 2010):

"Maailma näyttäisi olevan loppumassa, vieläpä niin monin tavoin ja niin monesta syystä, että ihmetyttää kuinka se on ollenkaan pysynyt koossa ja kuinka koskaan kuvitteli, että on jokin sellainen kuin tulevaisuus. Tällaisessa tulevaisuudettomassa maailmassa kirjoittaminen ja lukeminen vaikuttavat turhanaikaiselta puuhalta, melkein kaikki vaikuttaa, oikeastaan kannattaisi vain katsella lasten viattomia kasvoja. Mutta kummallisinta on, että kun sitten kuitenkin kirjoittaa ja tosissaan tavoittelee asiansa ilmausta tai kun lukee jutun, jossa joku tuollainen asia tulee ilmaistuksi viidellä rivillä, maailmaa tuntuu riittävän taas joka suuntaan eikä sitä enää uhkaa mikään niin häilyvä asia kuin maailmanloppu."

Paljastus! Universumin huonoin kirja!

Kuva
Lukija on puhunut. Huonojen kirjojen kisan kommenttimäärä ylitti kaikki odotukset ja toi varsin vekkuleita paljastuksia päivänvaloon. Ihanaa, että kehtasitte tunnustaa, mikä kaikki hyvä kirjallisuus on mielestänne oikeasti p--kaa. Tämän jälkeen kenenkään on ainakaan tässä blogissa ihan turha esittää näkemyksiä siitä, mikä on totuus hyvästä kirjallisuudesta. ;)

Filosofista debattia syntyi siitä, mikä on hyvää tai huonoa. Itse kallistun enemmistön kannalle: huonointa kirjallisuutta on se, mikä esittää hyvää siinä onnistumatta. Hyvä viihde, kioskikirjallisuus tai dekkarit voivat olla omassa genressään hyviä kirjoja - tästä syystä en pidä Dan Brownia surkeimpana mahdollisena esimerkkinä. Da Vinci koodi oli kökköydestään huolimatta melko viihdyttävä kirja ja onnistui hyvin siinä tarkoituksessa, mihin se on tehty.

Sitten huonon kirjan arvontaan: koska olen aina luusereiden puolella, tuli sääli parjattua Paulo Coelhoa, joka keräsi inhokkikommentteja ylivoimaisesti eniten. Voi Coelhoa. Koska ym…

Kirjailijalta kajahtaa!

Olen aina kysellyt tapaamiltani kirjailijoilta kirjavinkkejä, koska heiltä saa usein ideoita mainstreamin ulkopuolelta. Kesti vain kaksi vuotta tajuta, että voisin jakaa niitä vinkkejä myös täällä.

Starttaan siis uuden "sarjan" (huomatkaa brändäys!), jossa pyydän silloin tällöin joltain kirjailijalta kirjasuositusta, luen teoksen ja arvioin sen. Pidätän oikeuden olla eri mieltä teoksen laadusta. ;) Lisäsin tätä varten omaperäisen tunnisteen "Kirjailija suosittelee", jolla voitte etsiä näitä vinkkejä.

Tämän syksyn ehdoton esikoislöytö tulee kirjailija Helmi Kekkoselta, joka suositteli Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti (Tammi). Luen sitä parhaillaan ja se on vaikuttava. Tässä Helmin perustelut, olkaapa hyvä:

"Viinakortti on kieleltään ja tarinaltaan yksinkertaisesti taidokas. Kielen soljuessa häkellyttävän luontevasti on tarina moneen suuntaan aukeava, kerroksittain purkautuva romaani sodasta, individualismista, sukupolvien yli kantavista haavoista ja halusta…

Pienten kirjojen maa

Kuva
Tuli peräkkäin työpöydälle kaksi syksyn odotettua uutuuskirjaa: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) ja Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY).

Eka ajatus: onpa ne pieniä. (Jos kirjat laittaa päällekkäin, ne ovat fyysisesti melkein tasan saman kokoisia). Sisällä olevat tarinatkin ovat pieniä ja fontti isoa. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja menee samaan kastiin. (Pienuus ei viittaa kirjan laatuun, Mielensäpahoittaja on suuri kirja).

Piti kysyä kollegoilta: tuleeko tänä syksynä pieniä kirjoja? Hieroivat päätään, sanoivat, joo, saattaa olla, aika paljon on ollut lyhyitä tarinoita. Jahaa. (Surkea postaus, koska olen liian väsynyt kaivamaan lisätodisteita).

Tuli mieleen, että nämähän muistuttavat jotain. No Pauli Koheloa. Ja lempparikirjaani Ohessa tilinumeroni (Siltala), jota suosittelen teille laajoille Coelhoa vihaaville massoille pakkolukuun.

Siis: onko Kohelo käynnistänyt trendin, jossa on huomattu lukijoiden kaipaavan pieniä kirjoja suurella huumorilla?

Vai onko kirjailijoilla…

Bloggaajan uho ja tuho

Kuva
Kehotin teitä kirjapalkintojen toivossa klikkailemaan kovasti blogia ja teitte työtä käskettyä: viime viikolla maaginen tuhat ylittyi (1013). Oho.

Nyt täytyy pitää lupaus ja jakaa huonon kirjan lisäksi vähän parempiakin kirjapalkintoja. En organisoi uutta kisaa, vaan arvon nämä onnekkaat samasta huonojen kirjojen kisasta. Jos siis haluatte voittaa (mun mielestä) hyviäkin kirjoja, käykää ilmaisemassa olemassaolonne täällä. Ja tulkaa kurkkaamaan 15.9 jälkeen, ketkä ovat voittaneet - pyydän yhteystietoja meiliin.

Sain Kirsti Ellilältä edustuksellisen Beautiful Blog Awardin, mistä kiitos. Sain sen kirjablogiedustajana, kun Kirsti ei jaksanut linkittää moneen blogiin. ;) Aika iso vastuu, jonka kuittaan kertomalla jotain edustuksellista ja ohjeen mukaan syväluotaavaa itsestäni. Sen jälkeen lopetan egotrippailun tähän ja palaan asiaan eli kirjoihin.

1. Kuuluisin Facebook-kaverini on Paulo Coelho. Ystävä vinkkasi Coelhon hyväksyvän kaikki blondit, testasin ja toimii. Coelhon päivitykset ovat suh…

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Kuva
Summa summarum: Mitä hittoa Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava) pitäisi ajatella? Ennakoin aiemmin, että jotain nerokasta tästä lopulta syntyy. Syntyikö? Joo: takakannen lupaus monikerroksisesta todellakin toteutuu. Ei: syytä tai ei, mutta romaanissa on terapiakirjan makua. Tulee mielikuva kirjoittamisen mahdottomuuteen turhautuneesta vihaisesta kirjailijatähdestä, jota v--tuttaa koko maailma (anteeksi epähieno ilmaus, jota käytän siksi, että v-sanaa on kirjassa epäitkosmaisen paljon).

Arvio: Sano tässä nyt sitten jotain: teoksessa haukutaan kriitikot varsin vaikuttavalla tavalla aseettomiksi, mutta kun en ole kriitikko, siitä ei tarvitse maindata. Olen joka tapauksessa amatööri ja tavallisen lukijan asialla.

Tässä (ei lainkaan omaelämäkerrallisessa) romaanissa on tähtikirjailija Julius Ilonen, jolla voisi olla yhtäläisyyksiä erään Juha Itkosen kanssa. Samalla saarnataan, että kirjailija ei ole yhtä kuin kirjansa, vaan fiktio on fiktiota. Tällaista kikkailua en tajua: ei tie…

Kirjailijaa ei voi brändätä

Tätä aihetta tulee nyt joka töötistä ja ajattelin jättää asian kommentoinnin valistuneemmille tahoille. Mutta nyt kun teema tulee vastaan Itkosen romaanissakin ja vähän uudesta näkökulmasta, osallistun sittenkin töötöttämiseen. Olen tuohtunut. Syystä, että mielestäni pidetään paljon melua tyhjästä asiassa, jossa ei oikeasti ole mitään meluttavaa. Asia: mediassa paljon puhuttu kirjailijoiden brändäys, pakkojulkisuus ja mediarumba, jota ilman kirjat eivät myy.

Minä sanon teille:

Kirjailijaa ei voi brändätä.

Toistan.

Kirjailijaa ei voi brändätä. Tämä on totuus.

Miksi? Koska kirjailija on hallitsematon elävä mekanismi, joka ei siinä annetussa brändissä pysy vaikka markkinointiosasto itkisi, rukoilisi ja lupaisi tehdä Finlandian lisäksi Oksaset.

Kirjan voi kyllä brändätä. Kirjasarjan voi brändätä, samoin kustantamon ja minkä tahansa firman. Mutta ei kirjailijaa. Kirjailija voi korkeintaan brändätä itse itsensä ja onnistuukin siinä yleensä paremmin kuin yhdenkään mainostoimiston päiväuni. Otamme …

Ian McEwan: Rannalla

Kuva
Ian McEwan ei ole nyt in. Anni m tunnusti inhoavansa MacEwania huonojen kirjojen listalla. Kiitos kansalaisrohkeudesta Anni! Uusimmassa Imagessa Miina Supinen haukkuu loistavassa kolumnissaan McEwanin tämän syksyn uutuuden Polte (Otava), jonka olin ajatellut lukea, vaan taidanpa uskoa Miinaa (lainaus kolumin ingressistä: "Ian McEwan poukkoilee ekokatastrofista naissotkuihin niin että vatsaan sattuu."). Luin kesällä McEwanin Rannalla-romaanin (Otava) ja siitä riittäisi yksi lause: lukekaa mieluummin Ikuinen rakkaus.

Arvio: Ikuisen rakkauden dekkarimaisen hyytävyyden jälkeen Rannalla oli vähän boring. Tai sitten odotin liikaa.

Asetelma on kiinnostava: 1960-luvulla elävä nuoripari päätyy naimisiin ja estyneeksi kasvatettu seurapiirimorsian pelkää seksiä. Itse asiassa jopa kammoaa. Tästähän voimme päätellä ilman suuria juonipaljastuksia, että hääyö ei mene ns. hyvin. Mistä puolestaan seuraa kaikenlaista inhimillistä tragediaa.

Ei siinä sitten paljon muuta olekaan. McEwan kehittelee…