tiistai 28. syyskuuta 2010

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia


Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa."

Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka.

Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin.

Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tunnistan lainaamani sitaatin erittäin vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta. Lukeminen oli loistava keino paeta hankalaa ja epäselvää maailmaa, jossa ei ollut aina ihan kotonaan.

Tamminen tekee yksityisestä julkista paljastaessaan mitä noloimpia ja vaivaannuttavampia kokemuksia kirjailijaesiintymisistä ja häpeällisistä tilanteista ja tunteista. Naurattaa ja nolottaa kirjailijan puolesta. Häpeän paljastaminen on aina hilpeää (muille)!

Ujous vie hänet tilanteisiin, joita haluaisi ehdoin tahdoin välttää (koska on liian ujo sanoakseen ei), esimerkiksi hulvattomaan kirjailijakokoukseen, jonka kaikki kiperät ja nolot esiintymistilanteet ja haastattelut vievät kirjailijalta melkein työkyvyn.

Aiheita löytyy mistä tahansa arjesta: toimittajan työstä tuskaisine ideointipalavereineen ("Pelkäsin aamupalavereja. En ymmärtänyt miten uutisia ideoidaan ja mistä toiset niitä keksivät."), isyydestä, urheilusta tai mistä tahansa kohtaamisista muun kuin kirjallisuuden kanssa. Itseäni naurattavat Turun kirjamessuviikolla erityisesti kuvaukset messuista ja muista esiintymisistä:

"Keikoista tietää etukäteen kaksi asiaa: sen että paikka ja haastattelija ja yleisö ja tunnelma ja tapahtuman luonne ovat erilaisia kuin kuvitteli ja sen että paluumatkalla hävettää. Muu on hämärän peitossa."

;D Lupaan seurata kirjailijaesiintymisiä erityisellä armolla ja suopeudella tänä vuonna.

Tammisen perisuomalainen suora kerronta sopii tähän teemaan loistavasti. Häpeän ja ujouden lisäksi hän kuvaa hienosti ulkopuolisuutta ja itsensä ilmaisemisen vaikeutta ylipäänsä. Kirjassa on paljon jossittelua - mitä olisi pitänyt sanoa, mitä tuntea, minkä hetken antaa olla liukumatta ohi:

"Tai olisin voinut avautua, puhua toimittajalle ulkopuolisuudestani, kertoa että en elänyt elämää vaan otin sitä vastaan. Ja että sitä ihmeellisemmältä tuntui, kun Merta lukiessa huomasin, että nyt elän."

Kukapa lukutoukka ei joskus kokisi elävänsä enemmän lukiessaan?

Kenelle: Lukutoukille ja kirjaihmisille. Hilpeää ja nopeaa syyslukemista kaipaaville edellyttäen, että Tammisen tyylistä pitää. Häpeäville, ujoille ja mieheyden tuskaa poteville.

Kuvaavin alkulause: "Kirjailijan työ on seurallista ja sosiaalista, tyypillistä estradiviihdyttäjän elämää."

Jälkimaku: Parasta Tammista sitten Enon opetusten.

Starat: 4-.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Mia Malmi (toim.): Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta


Summa summarum: Kun luvataan kertoa naiseuden pimeästä puolesta, väkisin aavistelee ensin pahaa. Joko odotettavissa on tosikkomaista ja teoreettista femakkoininää, äitien väsynyttä iänikuista valitusta tai muuta näennäistä pikkukiukkua, kun arki on niin p--skaa ja pää pipi lasikatosta.

Hullu akka! (Like) pitää sen sijaan ilahduttavasti lupauksensa. Nämä akat ovat todella niin virkistävän hulluja, ettei voi kuin ihailla heidän rohkeuttaan kaivella pimeät puolensa esiin ja kertoa ne vielä kaikille. Viihdyttävä, ajoittain järkyttävä ja ajatuksia herättävä kolumnikokoelma naisen vihasta.

Arvio: Teokseen on pyydetty yli kahdeltakymmeneltä naiselta (ja parilta mieheltä) kirjoituksia naiseuteen liittyvistä tabuista. Tekstit ovat enimmäkseen omakohtaisia ja koskettavia, mikä pelastaa ne myös teoretisoinnin taakalta. Aiheet eivät ole kevyitä: mukaan mahtuu narsistiäitejä, väkivaltaisia naisia, PMS:ää, yksi pakollinen ja kliseisyydessään vähän tylsä sovinistiteksti (Jouni Hynyseltä, joka harmikseni ei saanut minua edes kiukustumaan), huonoja äitipuolia, uusperhekatastrofeja ja muuten vaan enemmän tai vähemmän pimeitä akkoja.

Tykkään. Osittain siksi, että välillä jopa yllätyn uusista näkökulmista. Sitä ei naistutkimusta opiskelleelle ja naistenlehtensä lukeneelle satu kovin usein, kun lähdetään hakemaan uutta potkua teemasta nimeltä naiseus.

Kirjoittajat ovat pääosin toimittajia ja kirjailijoita, mutta mukana on muutamia julkkiksiakin (Rosa Meriläinen, Roman Schatz, Anna Perho). Heidän tekstinsä ovat mielestäni tavanomaisimmasta päästä, mutta heillä voi tietysti olettaa olevan lievää itsesensuuriakin.

Pidän kiinnostavimpana tekstejä, joissa romutetaan naistenlehtien roolimalleja: on nainen, joka ihan oikeasti haluaa elää elämänsä yksin, vaikka ympäristö ei voi sitä hyväksyä, on huono ja vastentahtoinen äitipuoli, joka kertoo miten vaikeaa toisen pentuja on kestää, on naisparin uusperhe, jossa yritetään selviytyä hedelmöityshoidoista ja väkivaltaisesta ex-miehestä, on onnellinen, hedelmöityshoidoilla lapsen hankkinut yksinhuoltaja, joka elää mieluummin yksin kuin kitisee jakamattomista kotitöistä.

Sitten on traagisempia tesktejä, joissa dokataan, hakataan, viillellään ja alistutaan miehen väkivaltaan. Huh.

Harva kirjoittaja sortuu kuitenkaan kitinään. Hulluudesta huolimatta valtaosa teksteistä on selviytymistarinoita tai edes lievästi toiveikkaita. Jotkut onnistuvat olemaan hauskojakin. Kaikkien kanssa en ole samaa mieltä enkä kaikista jutuista tykkää, mutta ei kai ole tarkoituskaan.

Mitä jäi käteen? Fiilis, että aika monella tavalla voi naiseutta nyky-yhteiskunnassa toteuttaa tai jättää toteuttamatta. Vapauttaako se meitä aidosti vai aiheuttaako lisää hämmennystä, tuskaa ja vihaa, on kokonaan toinen kysymys.

Taidan silti olla omaa olettamustani tasapainoisempi ja vähemmän vihainen. ;)

Kenelle: Hulluille akoille tietysti. Niiden miehiäkin tämä voi lohduttaa.

Vaikuttavin alkulause: "Löin pienenä muita lapsia ja myöhemmin tappelin jätkien kanssa." (Viiltoja, Hanna-Riikka Kuisma)

Jälkimaku: Jaa, no aika terveen papereilla tässä vielä kumminkin porskutellaan.

Starat: 3,5.

torstai 23. syyskuuta 2010

Miina Supinen: Apatosauruksen maa


Summa summarum: "Eihän tämä ole ruokaa!" mies huusi. "Mitä sinä oikein touhuat?" "Taidetta", vaimo sanoi hiljaa. "Ei täällä ole muutakaan tekemistä, valmiissa maailmassa."

Arvio: Syksyn mukanaan tuomassa eksistentialistisessa kriisissä Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY) on ykköslääke.

Keväällä ihminen tietää miksi on, kuka on, maailma on kevyt ja syöksyy kohti valoa. Kesällä voi nostaa aivot puun runkoon, elämä on ihanaa. Syksyllä kaikki menee kasaan, ihminen kutistuu, pimeä valtaa altaa, kiire syö arjen ja käperrytään kotiin kirja- ja suklaakasaan. Herää kysymys miksi olen, miksi juuri tässä pimeässä maassa, kuka söi ihmisten hymyt aamubussissa?

Koskaan en ole lukenut kaamosmasennuksesta hulvattomampaa ja osuvampaa kuvausta kuin niminovellissa Apatosauruksen maa. Väsyneet äidit ovat blogien perusteella ihastuneet sen sijaan väsyneen perhe-elämän kuvauksiin.

Tykkään novelleista vaihtelevasti, loppupäästä alkua enemmän, mutta erikoisia ne ovat kaikki. Aiheet liikkuvat perhe-elämässä, ihmissuhteissa, kummallisissa sattumuksissa - juonikuvaukset kuulostaisivat oudoilta ja tekisivät kirjalle vääryyttä, joten voitte lukea niitä ammattikritiikkojen analyyseistä. Vai kuulostaako muurahaistaideteosta vahtivan vahtimestarin elämä niin hauskalta modernin taiteen satiirilta kuin juttu oikeasti on?

Supisen esikoinen "Liha tottelee kuria" oli mielestäni omalaatuisessa huumorissaan kaiken kehumisen arvoinen. Jos Supista ei ole koskaan lukenut, kannattaa ehkä aloittaa siitä. Jos taas on kaamosmasentunut tai väsynyt äiti, joka jaksaa lukea minuutin kerrallaan, kannattaa ehdottomasti valita Apatosauruksen maa.

Erityisesti tykkään Supisen rohkeudesta kirjoittaa välillä ihan mitä sattuu. Tietenkään hän ei kirjoita mitä sattuu, mutta hauskasti kieliopin ja narratologian sääntöjä rikkova tyyli vaatii taitoa ja uskoa omaan ääneen, joka on niin omanlaisensa, ettei sitä osaa edes verrata kehenkään. Ainoa, joka tulee lievästi mieleen on Italo Calvino.

Mutu-pohjalta voisin sanoa, että Supinen tuo kotimaiseen kirjallisuuteen Monty Pythonmaisesti muotoiltuna: "And now, something completely different". Vai mitä tykkäätte tästä loppulauseesta, joka kiteyttää melkein itkettävän hienosti syksyn sävelen ja postmodernin ihmisen eksistentialistisen tyhjiön, tekisi mieli antaa tästä hyvästä vitonen koko kirjalle:

"Oli kirjoja kirjahyllyssä ja ohjelmia televisiossa, ja ulkona oli maailma, mutta se oli niin myrskyinen."

Kenelle: Jos pidät Salvador Dalia suurena humoristina, suosittelen tätä. Jos tykkäät kaikesta vähän absurdista tai nyrjähtäneestä, suosittelen tätä. Jos olet väsynyt, etkä jaksa mitään, mutta kaipaat elämääsi jotain erilaista tietämättä mitä, suosittelen tätä. Varmista tykkäämisesi Supisen Sokeripala-blogista.

Paras alkulause: "Tuosta sinun tilanteestasi tulee mieleen se, kun olin nuorena miehenä Etelä-Amerikan viidakossa perustamassa utopistista onnelaa, mutta riitannuin siirtokunnan muiden jäsenten kanssa siitä mitä onni on."

Jälkimaku: Olen Apatosaurus.

Starat: 4. Hieno.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Salaisuuden mysteeri kasvaa ja lisääntyy


Kuulkaa. Olen päässyt suuren Salaisuuden jäljille. Se on tässä:

Miten saman (universumin huonoimman) konseptin kirjalla voi olla kaksi eri kirjailijaa?

Nyt on ilokseni saatavilla nimittäin myös The Secret - Teinivoiman salaisuus (WSOY), jonka kirjoittaja on Paul Harrington, eikä suinkaan Rhonda Byrne. Siis mitä. Onko tämä sama salaisuus, mutta teineille? Vai teinien salaisuus vanhemmille? Vai scientologien keksimä rahamylly ja ikiliikkuja, jonka seuraavan osan nimi on The Secret in Florida - eläkeläisvoiman salaisuus?

Luulin paljon kirja-alalla nähneeni, mutta nyt on myönnettävä: tätä en olis kyllä keksinyt itse.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti


Summa summarum: Sami Hilvon esikoisromaaniin Viinakortti (Tammi) voisi lätkäistä helposti päälle leiman "homosotakirja". (Onko se muuten genre?) Se olisi suuri vääryys.

Kirja on hieno rakkaustarina, traaginen sukutarina ja jännä sotakirja. Eniten tykkään kirjan takakannen sloganista "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni". Kirjailija Helmi Kekkosen suosituskirja, eikä turhaan.

Arvio: Pidän kirjoista, joissa on joku viisto näkökulma todellisuuteen. Tässä teoksessa näkökulma on siinä, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon sodassa on väkisinkin miesten välisiä rakkaustarinoita.

Sehän on vähän kerettiläinen näkökulma. Sopiiko se nyt ollenkaan sodan perusmaskuliiniseen maailmaan? Pussailemassako siellä oltiinkin maan puolustamisen sijaan?

Hilvo on kertonut tarinassa olevan omaelämäkerrallisia piirteitä liittyen hänen omaan isoisäänsä, jonka salainen elämä alkaa paljastua vasta pitkälle kuoleman jälkeen. Ehkä siitä syntyy tarinaan lämpö ja aito arvostus: rakkaus on rakkautta ja sankarit yhtä sankareita riippumatta siitä, sattuuko rakkaus löytymään lotan sijaan kanssasotijasta.

Kotona odottaa kulissielämä vaimoineen ja lapsineen. Kirjan suurin tragedia syntyykin siitä: mikä valtava määrä yksinäisiä ihmisiä ja tuhlattua elämää, jonka vaikutus ulottuu sukupolvien päähän.

Isoisän päiväkirjojen ja rakkaustarinan lisäksi kirjassa on pojanpoika Mikaelin oma (homoseksuaalinen) kasvutarina, jonka perhekuvaus tuo mieleen tanskalaiset leffat. Ne, joissa koko perhe on sekopäitä ja salaisuuksien murskaamia ja sukukokoontumisesta tulee suttuinen kuvio.

Kuvaus kuulostaa luultavasti raskaalta ja vaivalloiselta - salaisuuksia, sotaa, homoerotiikkaa, mitä lie sekoilua, mutta ei se ole. Pidän kirjan simppelistä kielestä, jossa on jotain antti tuurimaisen toteavaa. Asioita ei juurikaan kauhistella tai arvoteta, ne kerrotaan. Siksi kirja on paitsi vaikuttava, myös nopealukuinen ja mukaansatempaava.

Kenelle: Ei ehkä ihan jokaiselle isoisälle, mutta kaikille, joita kiinnostaa "se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni".

Alkulause: "Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn."

Jälkimaku: Harvinaisen valmis esikoisromaani.

Starat: 4.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Totuus viikonvaihteeksi: miksi luemme ja kirjoitamme

Petri Tamminen, "Muita hyviä ominaisuuksia" (Otava 2010):

"Maailma näyttäisi olevan loppumassa, vieläpä niin monin tavoin ja niin monesta syystä, että ihmetyttää kuinka se on ollenkaan pysynyt koossa ja kuinka koskaan kuvitteli, että on jokin sellainen kuin tulevaisuus. Tällaisessa tulevaisuudettomassa maailmassa kirjoittaminen ja lukeminen vaikuttavat turhanaikaiselta puuhalta, melkein kaikki vaikuttaa, oikeastaan kannattaisi vain katsella lasten viattomia kasvoja. Mutta kummallisinta on, että kun sitten kuitenkin kirjoittaa ja tosissaan tavoittelee asiansa ilmausta tai kun lukee jutun, jossa joku tuollainen asia tulee ilmaistuksi viidellä rivillä, maailmaa tuntuu riittävän taas joka suuntaan eikä sitä enää uhkaa mikään niin häilyvä asia kuin maailmanloppu."

torstai 16. syyskuuta 2010

Paljastus! Universumin huonoin kirja!


Lukija on puhunut. Huonojen kirjojen kisan kommenttimäärä ylitti kaikki odotukset ja toi varsin vekkuleita paljastuksia päivänvaloon. Ihanaa, että kehtasitte tunnustaa, mikä kaikki hyvä kirjallisuus on mielestänne oikeasti p--kaa. Tämän jälkeen kenenkään on ainakaan tässä blogissa ihan turha esittää näkemyksiä siitä, mikä on totuus hyvästä kirjallisuudesta. ;)

Filosofista debattia syntyi siitä, mikä on hyvää tai huonoa. Itse kallistun enemmistön kannalle: huonointa kirjallisuutta on se, mikä esittää hyvää siinä onnistumatta. Hyvä viihde, kioskikirjallisuus tai dekkarit voivat olla omassa genressään hyviä kirjoja - tästä syystä en pidä Dan Brownia surkeimpana mahdollisena esimerkkinä. Da Vinci koodi oli kökköydestään huolimatta melko viihdyttävä kirja ja onnistui hyvin siinä tarkoituksessa, mihin se on tehty.

Sitten huonon kirjan arvontaan: koska olen aina luusereiden puolella, tuli sääli parjattua Paulo Coelhoa, joka keräsi inhokkikommentteja ylivoimaisesti eniten. Voi Coelhoa. Koska ymmärrän vihaajia, mutta en pidä Coelhoa täysin surkeana, arvon huonona kirjana Coelhon Yksitoista minuuttia -teoksen, jossa oli tositarinana mielestäni puolensakin. Lohdutuspalkintona voittaja tosin saa myös aika paljon paremman Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen -romaanin, jota sain lahjoituksena kisaa varten Avaimelta (kiitos kollegoille!). Arpa osui Avaan, jota pyysin jo lähettämään yhteystiedot.

Arvoin myös kaksi muuta kirjapakettia 1000 viikkokävijän rajapyykin ylityksestä: he saavat Avaimelta sekä Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, syksyn uutuusromaaneista Jani Saxellin Unenpäästäjä Florianin ja Elina Hirvosen pokkarin Että hän muistaisi saman (siis kumpikin saa kolme kirjaa). Arpaonni suosi Helenaa, joka tunnusti, että Herra Darwinin puutarha ei napannut ja Maanaa, joka pettyi Enkelipeliin. Onnea onnea, lähettäkää mun meiliin yhteystietonne, niin saatte kirjat! Toivottavasti nämä eivät tuota ainakaan suuria pettymyksiä.

Sitten totuus mun mielestä universumin huonoimmasta kirjasta. Tätä tittelia en kehtaisi jakaa ellei kirjailija olisi miljonääri ja ulkomaalainen. Mielestäni Coelho voisi saada häneen verrattuna Nobelin. Coelho on sentään itse kirjoittanut teoksensa ja keksinyt muutaman omankin ajatuksen värikkään elämänsä tuloksena, toisin kuin tämä rouva.

Huonoin kirja on Rhonda Byrnesin The Secret - Salaisuus ja olen aikoinaan haukkunut sen täällä.

Salaisuus on kammottavaa p--kaa kannesta viimeiseen sivuun asti. Olen pahoillani, mutta näin se on. Kirjassa ei ole yhtäkään omaperäistä ajatusta, se on pelkkä kliseiden ja typerien itsestäänselvyyksien kokoelma, läpikaupallista ja laskelmoitua huttua lähtien puistattavasta pergamenttia jäljittelevästä paperista. Teoksessa ei ole MITÄÄN aitoa. Silti se on myynyt miljoonia. Vihaan typeryyttä ylipäänsä ja tästä kaiken typeryyden kulminoitumasta saan aggressiokohtauksen. Tulee mieleen, että jos tämä myy miljoonia, niin ihmiskunta ansaitseekin tuhoutua.

Tuohduin. Pahoittelut. En halua vähätellä Salaisuuden ihailijoita tai tämän metodin harjoittajia (kyseessä on siis elämäntaito-oppi, huom, Madonna luultavasti lukeutuu opin harjoittajiin), mutta otan teille näytteen siitä, mikä on kaiken Salaisuus lyhyesti:

"Ajatukset ovat magneettisia, ja niillä on taajuutensa. Kun ajattelet, ajatuksesi lähtevät universumiin ja vetävät puoleensa magneettisesti kaikkea, mikä on niiden kanssa samanlaista ja samalla taajuudella. Kaikki sinusta lähtenyt palaa lähtöpisteeseensä - sinun luoksesi."

Noin. Haluatteko rikastua? Kas näin se käy:

"Saadaksesi rahaa keskity rikkauteen. On mahdoton houkutella luokseen lisää rahaa, jos keskittyy sen puutteeseen."

Kirja tarjoaa kyllä konkreettisiakin vinkkejä: "Visualisoi saavasi shekkejä postissa."

Eniten kuitenkin tympii se, että kirja koostuu pääasiassa ihan oikeiden ajattelijoiden ja viisaiden sitaateista, joita mielestäni ryöstöviljellään ja väärintulkitaan törkeästi.

Puistattaa. Mutta ei se mitään - tällaista on kirjallisuus ja markkinatalous. Kiitän kaikkia kisaan osallistuneita ja palaan parempien kirjojen merkeissä: uskon, että hyvät kirjat vetävät universumista magneettisesti luokseni lisää hyviä kirjoja ja ajatuksia siltä varalta, että niitä shekkejä ei alakaan postiluukusta visualisoitua.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Kirjailijalta kajahtaa!

Olen aina kysellyt tapaamiltani kirjailijoilta kirjavinkkejä, koska heiltä saa usein ideoita mainstreamin ulkopuolelta. Kesti vain kaksi vuotta tajuta, että voisin jakaa niitä vinkkejä myös täällä.

Starttaan siis uuden "sarjan" (huomatkaa brändäys!), jossa pyydän silloin tällöin joltain kirjailijalta kirjasuositusta, luen teoksen ja arvioin sen. Pidätän oikeuden olla eri mieltä teoksen laadusta. ;) Lisäsin tätä varten omaperäisen tunnisteen "Kirjailija suosittelee", jolla voitte etsiä näitä vinkkejä.

Tämän syksyn ehdoton esikoislöytö tulee kirjailija Helmi Kekkoselta, joka suositteli Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti (Tammi). Luen sitä parhaillaan ja se on vaikuttava. Tässä Helmin perustelut, olkaapa hyvä:

"Viinakortti on kieleltään ja tarinaltaan yksinkertaisesti taidokas. Kielen soljuessa häkellyttävän luontevasti on tarina moneen suuntaan aukeava, kerroksittain purkautuva romaani sodasta, individualismista, sukupolvien yli kantavista haavoista ja halusta ymmärtää.. Ennen kaikkea se on rohkea romaani rakkaudesta ja vapaudesta. Miesten välisen rakkauden kuvaaminen on Suomessa yhä harvinaista, ja sen tuominen keskelle sotaa sitäkin harvinaisempaa. Onneksi Hilvo on uskaltanut. Nykyhetki, menneisyys, sota, nuoruus ja aikuisuus on kerrottu sellaisella palolla mutta samalla sellaisella vähäeleisellä ja hallitulla varmuudella, että tämä romaani on selkeästi ollut pakko kirjoittaa. Hyvä niin."

Herää kysymys, onko mulla tähän hienoon tiivistelmään enää mitään lisättävää, mutta onneksi itsekritiikki ei kuulu vahvuuksiini. ;) Siispä palaan.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Pienten kirjojen maa


Tuli peräkkäin työpöydälle kaksi syksyn odotettua uutuuskirjaa: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) ja Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY).

Eka ajatus: onpa ne pieniä. (Jos kirjat laittaa päällekkäin, ne ovat fyysisesti melkein tasan saman kokoisia). Sisällä olevat tarinatkin ovat pieniä ja fontti isoa. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja menee samaan kastiin. (Pienuus ei viittaa kirjan laatuun, Mielensäpahoittaja on suuri kirja).

Piti kysyä kollegoilta: tuleeko tänä syksynä pieniä kirjoja? Hieroivat päätään, sanoivat, joo, saattaa olla, aika paljon on ollut lyhyitä tarinoita. Jahaa. (Surkea postaus, koska olen liian väsynyt kaivamaan lisätodisteita).

Tuli mieleen, että nämähän muistuttavat jotain. No Pauli Koheloa. Ja lempparikirjaani Ohessa tilinumeroni (Siltala), jota suosittelen teille laajoille Coelhoa vihaaville massoille pakkolukuun.

Siis: onko Kohelo käynnistänyt trendin, jossa on huomattu lukijoiden kaipaavan pieniä kirjoja suurella huumorilla?

Vai onko kirjailijoilla tarve tehdä suurten tarinoiden välissä pieniä tarinoita?

En tiedä. Lähden loppuviikoksi syyslomalle ja otan nämä käsilaukkuun. Tuomioni tulette kuulemaan.

Ps. Loistavan kirjan julkkari tänään: Kai Ekholmin ja Yrjö Revon teos Kirja tienhaarassa (Gaudeamus) vaikuttaa erittäin asialliselta, koska siellä näytään julistavan samaa ilosanomaa kuin täällä (kts. esim. Maikkarin uutinen). ;) Älkää peljätkö e-kirjaa! E-kirja ei muuta mitään, vaikka muuttaa kaiken. Kirja on tilauksessa, ja arvatkaa palaanko siihen. No KYLLÄ.

Ps 2. Uskon Supisen ja Tammisen kestävän suurina humoristeina ylläolevan vertailukuvan. Tarkoitus ei ole halventaa kirjoja. Vertailussa on kumminkin sikakallista luomumehua, huom.



tiistai 7. syyskuuta 2010

Bloggaajan uho ja tuho


Kehotin teitä kirjapalkintojen toivossa klikkailemaan kovasti blogia ja teitte työtä käskettyä: viime viikolla maaginen tuhat ylittyi (1013). Oho.

Nyt täytyy pitää lupaus ja jakaa huonon kirjan lisäksi vähän parempiakin kirjapalkintoja. En organisoi uutta kisaa, vaan arvon nämä onnekkaat samasta huonojen kirjojen kisasta. Jos siis haluatte voittaa (mun mielestä) hyviäkin kirjoja, käykää ilmaisemassa olemassaolonne täällä. Ja tulkaa kurkkaamaan 15.9 jälkeen, ketkä ovat voittaneet - pyydän yhteystietoja meiliin.

Sain Kirsti Ellilältä edustuksellisen Beautiful Blog Awardin, mistä kiitos. Sain sen kirjablogiedustajana, kun Kirsti ei jaksanut linkittää moneen blogiin. ;) Aika iso vastuu, jonka kuittaan kertomalla jotain edustuksellista ja ohjeen mukaan syväluotaavaa itsestäni. Sen jälkeen lopetan egotrippailun tähän ja palaan asiaan eli kirjoihin.

1. Kuuluisin Facebook-kaverini on Paulo Coelho. Ystävä vinkkasi Coelhon hyväksyvän kaikki blondit, testasin ja toimii. Coelhon päivitykset ovat suht tylsiä. Sen sijaan joudun tunnustamaan tykkääväni parista Coelhon kirjasta. Zahir on hyvä, jos elämässä on Kriisi, joka liittyy miehiin. Ei siitä sen enempää. Älkää lukeko Alkemistia.

2. Vaikka rakastan Tuntematonta sotilasta, Linnan Täällä pohjantähden alla on lukematta. Kirja näyttää ja kuulostaa mielestäni ikävältä. Kuulemma ei ole, mutta en saa edes aloitettua sitä. Häpeän.

3. Aloitin blogin alunperin siksi, että ystävä pyysi kirjoittamaan kavereille kirjavinkkejä, kun kuitenkin kerron niitä koko ajan. Kaksi vuotta myöhemmin olen edelleen hämmästynyt siitä, että ystävien sijaan täällä on laaja joukko mulle täysin tuntemattomia lukijoita, joista osan koen melkein tutuiksi. What happened?

4. Olen ekointoilija. Olen pelännyt ympäristökatastrofia lapsesta asti ja olen varma siitä, että se lähestyy vääjäämättä. Haluaisin noin kerran kuussa lähteä kytkemään itseni sademetsiin, mutta olen liian mukavuudenhaluinen ja laiska.

5. Olen jossain määrin numerosokea ja huono matikassa, mutta lasken intuitiivisesti ja lähes erehtymättä aikaa ja rahaa.

6. Kadun sitä, etten lapsena harrastanut tanssia tosissani pääasiassa ujouden takia (joka yllättää ystäväni, ujous on sittemmin laantunut). Voisin käydä tanssitunneilla edelleen joka päivä, jos voisin. Eniten rakastan salsaa ja epäilen olleeni edellisessä elämässä muutenkin latino.

7. Haaveilen välivuodesta saaristossa. Lukisin, katsoisin ikkunasta, bloggaisin ja joogaisin joka päivä. 10 kuukauden kuluttua ikävystyisin, palaisin ihmisten pariin ja hehkuttaisin kaikkinaista valaistumista ja kehitystä ihmisenä enkä kertoisi kellekään, että Täällä pohjantähden alla on edelleen lukematta, koska lähinnä kaivoin napaa koko vuoden.

Haluan antaa blogitunnustuksen eteenpäin mainioille kirjabloggaajille Jennille, Marjikselle, anni.m:lle, Tessalle, Kirjapedolle ja Sallalle. Moni muu jäi mainitsematta, mutta luotan, että saatte tunnustuksen seuraavalla kierroksella!


sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Juha Itkonen: Seitsemäntoista


Summa summarum: Mitä hittoa Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava) pitäisi ajatella? Ennakoin aiemmin, että jotain nerokasta tästä lopulta syntyy. Syntyikö? Joo: takakannen lupaus monikerroksisesta todellakin toteutuu. Ei: syytä tai ei, mutta romaanissa on terapiakirjan makua.
Tulee mielikuva kirjoittamisen mahdottomuuteen turhautuneesta vihaisesta kirjailijatähdestä, jota v--tuttaa koko maailma (anteeksi epähieno ilmaus, jota käytän siksi, että v-sanaa on kirjassa epäitkosmaisen paljon).

Arvio: Sano tässä nyt sitten jotain: teoksessa haukutaan kriitikot varsin vaikuttavalla tavalla aseettomiksi, mutta kun en ole kriitikko, siitä ei tarvitse maindata. Olen joka tapauksessa amatööri ja tavallisen lukijan asialla.

Tässä (ei lainkaan omaelämäkerrallisessa) romaanissa on tähtikirjailija Julius Ilonen, jolla voisi olla yhtäläisyyksiä erään Juha Itkosen kanssa. Samalla saarnataan, että kirjailija ei ole yhtä kuin kirjansa, vaan fiktio on fiktiota. Tällaista kikkailua en tajua: ei tietenkään ole. Mutta miksi sitten luoda yhtymäkohtia ollenkaan? Onko se parodiaa? Öö?

Itkosen oloinen Ilonen kirjoittaa romaania, jonka todenperäisyydestä nousee mekkala, skandaali jopa. Haetaan kirjailijan oikeutta fiktioonsa, toden ja tarinan välistä suhdetta ja suhteettomuutta.
Hermoromahduksen saavan kirjailijan tolkuttomat vastineet lehtiin ja hyökkäys mediaa ja kriitikoita vastaan on mielestäni kirjan liikuttavinta ja onnistuneinta antia. Kirjailijan elämän kuvaus on karu ja koskettava: miten kukaan voi päivästä toiseen istua neljän seinän sisällä omien mielikuviensa keskellä sekoamatta? En ymmärrä, ja tämän romaanin mukaan ei voikaan. Kirjailijan ammatti on mahdottomuus.

Kun soppaan lisätään myyntipaineet, apurahat, lukijat ja kriitikot, sekoaminen näyttää olevan väistämätöntä. Myyttistä kuvaa hulluista taiteilijaneroista pönkitetään. Julkisuusrumba - tai sen puute - ei tee ammattia helpommaksi.

Nautin Itkosen kielestä edelleen. Teksti vetää, ammattimaisuuteen voi luottaa. Itse tarinasta en ole yhtä varma tällä kertaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, etten tiedä mikä tarina se on.

Mitä kirjailija Itkonen haluaa sanoa? Antaa haisevan vastalauseen kirjailijan elämän nykyvaatimuksille julkaisupaineineen? Purkaa paperille välityönä jonkun angstin päästäkseen Suuren Romaanin kirjoittamisen paineista? Vai leikkiä itseironisesti kirjailijamyytillä ja lööppijulkisuudella?

Kallistun toiveikkaasti viimeiseen vaihtoehtoon. Kuten sanoin aiemmin, tylsänäkin Itkonen on hyvä. Kirja jätti vähän hämmentyneeksi, mistä plussaa. Mutta tarinassa on yksi iso ongelma: kirjailijaelämästä kirjoittaminen on aavistuksen verran boring muille paitsi ammatinharjoittajille itselleen.

Niinpä toivon, että Itkonen lähtisi hetkeksi ulos yksinäisestä työhuoneestaan ja saisimme seuraavaksi lukea jälleen jotain, joka pyörii muun kuin kirjailijuuden navan ympärillä. ;)

Kenelle: Itkos-fanit tuskin pettyvät pahasti. Niille, joita kirjailijat ja kirjoittaminen kiinnostavat aiheina. 30 plus -ihmiset voivat lukea myös sukupolviromaanina.

Alkulause: "Pukuhuone on tietenkin tyhjä, muut aamuvuorolaiset vasta tulossa."

Jälkimaku: Voi kirjailijoita. Miten ne kestää?

Starat: Vaikeaa. Tuntuu epäreilulta antaa alle neljä, koska kirja ei ole huono. Annan silti 3,5, koska Itkosen omassa sarjassa tämä on lagom. Omat suosikkini ovat edelleen kaksi ekaa (Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän) ja kannustan kokemattomia niiden pariin.



torstai 2. syyskuuta 2010

Kirjailijaa ei voi brändätä

Tätä aihetta tulee nyt joka töötistä ja ajattelin jättää asian kommentoinnin valistuneemmille tahoille. Mutta nyt kun teema tulee vastaan Itkosen romaanissakin ja vähän uudesta näkökulmasta, osallistun sittenkin töötöttämiseen. Olen tuohtunut. Syystä, että mielestäni pidetään paljon melua tyhjästä asiassa, jossa ei oikeasti ole mitään meluttavaa. Asia: mediassa paljon puhuttu kirjailijoiden brändäys, pakkojulkisuus ja mediarumba, jota ilman kirjat eivät myy.

Minä sanon teille:

Kirjailijaa ei voi brändätä.

Toistan.

Kirjailijaa ei voi brändätä. Tämä on totuus.

Miksi? Koska kirjailija on hallitsematon elävä mekanismi, joka ei siinä annetussa brändissä pysy vaikka markkinointiosasto itkisi, rukoilisi ja lupaisi tehdä Finlandian lisäksi Oksaset.

Kirjan voi kyllä brändätä. Kirjasarjan voi brändätä, samoin kustantamon ja minkä tahansa firman. Mutta ei kirjailijaa. Kirjailija voi korkeintaan brändätä itse itsensä ja onnistuukin siinä yleensä paremmin kuin yhdenkään mainostoimiston päiväuni. Otamme esimerkkejä.

1) Sofi Oksanen. Kenen mielestä Sofi Oksanen ei alunperin ollut vähän ärsyttävä ihme hippiäinen, joka ei mitenkään asetu heteronormatiiviseen käsitykseen siitä, miltä nuori naiskirjailija näyttää? Olisiko Sofi Oksanen päässyt markkinointiosaston fläppitauluun menestyskirjailijan prototyyppinä: "Hei nyt me rakennetaankin tähän syksyyn tämmönen rastatukkanen punkkari-gootti-feministi joka vastustaa kaikkea ja kirjottaa Viron historiasta kaikkien aikojen kansainvälisen menestyskirjan!" Jepjep. Kenkää sille markkinointitiimille eikä tartte palailla.

Ja kun Sofi Oksasesta sitten TULI kaikkien aikojen menestyskirjailija ihan itse luomalla brändillään, pysyikö hän ruodussa ja puhui sitä, mitä kustantajan pr-porukka toivoo? No ei. Oksanen - brändilleen uskollisena - aloitti vallankumouksen.

2) Ilkka Remes. Oksasen vastaesimerkki, jonka brändi on se, että mies ei näy, ei kuulu, ei esiinny yleisölle, ei medialle, vaan istuu jossain komerossa kirjoittamassa menestyskirjoja vuosi toisensa jälkeen. Oman elämänsä sankari tämäkin.

3) Ne muut. Kävin Tammen kirjaillassa katsomassa välimuotoa: Märta Tikkasta, Leena Lehtolaista ja monta muuta kirjailijaa, jotka taistelevat mediatilasta ja kirjakauppahyllyistä keskenään. He ovat niitä kirjailijoita, jotka mielellään antavat haastatteluja (ovat jopa niistä kiitollisia), käyvät messuilla, haluavat kohdata lukijoita ja luultavasti ottavat jopa kustantamon brändiavun kiitollisina vastaan.

Mutta eivät hekään mitään ihmeellistä brändäystä tarvitse: he olivat tässäkin tilaisuudessa (ilmeisesti) omia itsejään ja sellaisina sympaattisia, aitoja ja hyviä esiintyjiä. Kirjailijan etuna on nimittäin se, että heillä tuppaa yleensä olemaan jotain sanottavaa. Ja sillä pääsee tässä huutokulttuurissa jo suht pitkälle.

Ymmärrän, että kirjailijoita rassaa esilläolon paine ja taistelu elintilasta ja apurahoista ja kehityssuunta on sikäli huono. Moni ujo, mutta lahjakas kirjailija jää ilman lukijoita. Hyvä kirjailijabrändi voi auttaa kirjoittamaan enemmän ja hosumaan vähemmän. Sofi Oksanen voi vetäytyä maan alle bunkkeriin kolmeksi vuodeksi ja seuraava kirja myy silti paljon. Jos kirja on huono, sitä seuraava enää ei.

Silti, loppujen lopuksi kaiken töötötyksen keskellä pitäisi palata takaisin asian ytimeen. Itkonen kiteyttää sen romaanissaan Seitsemäntoista näin:

"Kirjailijan ainoa moraalinen velvollisuus on kirjoittaa hyviä kirjoja."

Vai luetteko te huonon kirjan, koska kirjailijan brändi on niin hot?

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Ian McEwan: Rannalla


Ian McEwan ei ole nyt in. Anni m tunnusti inhoavansa MacEwania huonojen kirjojen listalla. Kiitos kansalaisrohkeudesta Anni! Uusimmassa Imagessa Miina Supinen haukkuu loistavassa kolumnissaan McEwanin tämän syksyn uutuuden Polte (Otava), jonka olin ajatellut lukea, vaan taidanpa uskoa Miinaa (lainaus kolumin ingressistä: "Ian McEwan poukkoilee ekokatastrofista naissotkuihin niin että vatsaan sattuu."). Luin kesällä McEwanin Rannalla-romaanin (Otava) ja siitä riittäisi yksi lause: lukekaa mieluummin Ikuinen rakkaus.

Arvio: Ikuisen rakkauden dekkarimaisen hyytävyyden jälkeen Rannalla oli vähän boring. Tai sitten odotin liikaa.

Asetelma on kiinnostava: 1960-luvulla elävä nuoripari päätyy naimisiin ja estyneeksi kasvatettu seurapiirimorsian pelkää seksiä. Itse asiassa jopa kammoaa. Tästähän voimme päätellä ilman suuria juonipaljastuksia, että hääyö ei mene ns. hyvin. Mistä puolestaan seuraa kaikenlaista inhimillistä tragediaa.

Ei siinä sitten paljon muuta olekaan. McEwan kehittelee tarinaa taitavasti, ajan kuvaus on aitoa ja kiinnostavaa, henkilöt diippejä. Taitava romaani kaiken kaikkiaan, nopeasti luettava, kiinnostavakin. Mutta tästä aiheesta ja ajasta on luettu niin paljon hienoja kirjoja ja nähty niin monia taidokkaita leffoja, että en jaksanut syttyä silti. Mikä näkyy arviossakin: tämä on yhtä lattea kuin McEwanin kirja.

Koska en osaa sanoa tästä mitään enempää (!?), lainaan jälleen Supisen kolumnia: "Mutta lopulta minun on myönnettävä, että en voi syyttää McEwania mistään." Aivan. Jos kirjassa ei ole mitään vikaa, se ei välttämättä tee siitä vielä hyvää.

Onko McEwan oman suvereenin taituruutensa vanki?

Kenelle: McEwan-faneille kai. 60-luvun kuvauksesta ja ihmissuhdedraamasta kiinnostuneille.

Alkulause: ---- (kirja jäi veneeseen, sori)

Jälkimaku: Ajat on vähän muuttuneet, sano.

Starat: 3.