lauantai 27. helmikuuta 2010

Etsitään eko-äitiä tai isää!

Keksin vasta kestovaippakeskustelun innoittamana luvata yhden kappaleen Vaippailmiö-kirjaa pienen lapsen äidille tai isälle, joka haluaisi koelukea kirjan ja ehkä jopa kokeilla kestovaippailua sen ohjeilla? Jos tällainen rohkea eko-vanhempi löytyy, niin ilmoittaudu meiliini tai kommentointikenttään 5.3. mennessä.

Vastineeksi haluan vain sopivan ajan kuluttua lyhyen (tai pitkän) ja rehdin avautumisen blogissa julkaistavaksi siitä, onnistuiko. En vaadi mitään perusteellista testimonialia, mutta kiinnostaisi kuulla, mitä vanhemmat kirjasta tuumaavat? Kiinnostavinta olisi itse asiassa kuulla molempien vanhempien mielipide, mutta se voi olla jo aika paljon vaadittu.. ;)

Kun kerran päästiin ekoiluun, niin kerron samalla yhdestä mainiosta blogiuutisesta: Kemikaalicocktailin Noora ja Project Maman Katja ovat alkaneet tehdä Ylelle Uusi musta -saittia, radio-ohjelmakin on tulossa maaliskuussa. Saitilla käydään nyt jo aika kiivasta keskustelua luonnonkosmetiikasta, ravinnosta ja kaikenlaisesta ekohippeilystä, virkistävää! Suosittelen wannabe-ekohipeille.

Seuraavaksi palaan takaisin ruotuun ja romaaniarvioihin: olen vältellyt Lahirin Kaimasta kirjoittamista pari viikkoa, kun en keksi Lahirista mitään uutta sanottavaa. Koko kirjailijan tuotannon lukeminen putkeen oli blogin kannalta harvinaisen hönö idea ja itselleni hyvin luonteenomainen: kun innostun jostain, niin tuppaa menemään överiksi. Yritän silti kehitellä jotain.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Luomuvauvat tulevat!



Laiminlyön blogissa kahta aihetta: ekoilua ja lapsia. Vaikka molemmista tykkään, kummastakaan on harvemmin mitään kirjallisuuteen liittyvää sanottavaa, joten paikkaan aukon kerralla.

Painosta tuli tänään kustantamomme uutuus, joka on herättänyt meillä suurta hilpeyttä ja naurattaa lapsetontakin: Tiina Törnströmin tietokirja Vaippailmiö kertoo kaiken mitä olet ja et ole halunnut tietää kestovaippailusta. Luomuvauvat tulevat! :D

Hilpeyttä tämä sinänsä vakava aihe herättää siksi, etten tosiaankaan tiennyt kestovaippailun olevan melkein uskonnollinen ilmiö. Se on kyllä hienoa. Ketään syyllistämättä on ikävä lukea, että keskimäärin yksi lapsi käyttää n. 5000 vaippaa ennen kuivaksi oppimista. Eivätkä ne todellakaan maadu.

Kirja ei kuitenkaan saarnaa, vaan on varsin hauska eikä vähiten tyytyväisten vauvakuvien takia. Kestovaippailu taustoitetaan ja perustellaan hyvin: rahalla, terveellisyydellä (allergisille lapsille), esteettisyydellä ja ekoilulla. Kestovaippoja ja kertiksiä yhdistelemälläkin säästää ympäristöä, jos ei pysty venymään täyskestoilijaksi.

Haluan ylpeänä huomauttaa olevani kestovaippalapsi: ihoni oli vauvana liian herkkä kertisvaippoihin. En tiedä pystyisinkö itse tätä perinnettä jatkamaan, mutta ainakin haluaisin yrittää. Kokemattomana en sano kuitenkaan enempää, etten saa silmille väsyneiden äitien kiukkua - ymmärrän, jos ei jaksa.

Kirjassa vastataan kaikkiin ennakkoluuloihin, jaetaan käyttäjien vinkkejä ja annetaan aloittelijoille kunnon ohjeistus. Sitten tulee se hc-osasto: itse ommellut ja kudotut kestovaipat.

Luitte oikein. Maailma on täynnä äitejä, jotka tekevät itse kestovaipat. Ja hienoja tekevätkin! Respektii. Tässä tulee kyllä oma ja lastensuojelun raja vastaan.

Netissä on muuten myös uskomaton määrä asiaan omistautuneita yhteisöjä ja nettikauppoja. Jos aihe kiinnostaa niin kannattaa aloittaa täältä.

Maailma paranee vaippa kerrallaan! ;D

tiistai 23. helmikuuta 2010

Kaikki, mikä jäi lukematta

Olen palannut sairastamasta töihin, eikä ole sitten paljon muuta tarvinnut tehdäkään. Työpöydällä odotti työmatkalukemistoon ehdoton hitti: KirjaIN-lehden vuosikertapokkari.

Veikkaan, että olette suht Hoo Moilasena ja se on sääli. Kirjallisuuden vuosikertapokkarissa on pari virkistävintä kirjallisuusartikkelia aikoihin ja sen lisäksi viime vuoden sadan kiinnostavimman kirjan lyhyet arviot. Kaikki tämä 10 euroa (enkä saa tästä mainoksesta mitään).

Toimittaja Karo Hämäläinen pöllyttää artikkelissaan "Finlandian anatomia" instituutiota nimeltä Finlandia-palkinto niin, ettei yhtäkään tabua unohdeta palkintoraadista ja esikoiskirjakiintiöstä katkeriin kirjailijoihin. Nauratti. Hämäläinen ei tyydy vain paljastamaan totuutta vaan kertoo lisäksi, miten Finlandia-kirja kirjoitetaan ja miten palkintosääntöjä voisi muuttaa niin, että päästään jokavuotisesta ininästä. Lyhyt sitaatti säännöstä, jonka mukaan huumorikirja ei voi voittaa:

"(--) humoristin saa asettaa ehdolle vasta, kun hän ei enää naurata. Esimerkiksi Daniel Katz.
Poikkeus 2: Kari Hotakainen.
Huomautus. Koominen vire sallitaan, jos sen yhteyteen voidaan liittää laatusana 'lämmin'."

Lopussa on vielä paljastavat Finlandia-tilastot, jotka kertovat sukupuolijakauman lisäksi esim. sen, kuka voitti ekan Finlandian vuonna 1984? No Erno Paasilinna tietysti. Yhdenkään pienkustantajan teos ei ole muuten päässyt koskaan ehdokkuudesta palkintopallille asti. Ennustan muutosta tähän.

Muissa jutuissa pohditaan mm. pienkustantamoiden menestystä (no, ainakin lukumäärässä) ja Tervon vessahuumoria Koljatissa. Aika pirteää.

Viime vuoden sadan kirjan poiminnat on tehty mielivaltaisesti, mutta kaikista genreistä sarjakuvia ja runoja unohtamatta.

Luulin jotain viime vuonna lukeneeni, mutta en sitten näemmä kuitenkaan. Häpeälamaannus iskee joka kolmannen kirjan kohdalla, mutta lohduttaudun lukemalla kirjojen arviot. Tiedänpähän, mitä niistä on syytä olla mieltä - jos joku nyt vielä tänä vuonna keksii puhua viime vuoden kirjoista.

Ymmärtääkseni pokkaria saa ostaa kaupoista ja kioskeistakin, mutta voi sen tilata netistäkin.

Se Uuni nyt pitäisi ainakin lukea.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Taina Latvala: Paljastuskirja


Taina Latvalan Paljastuskirja ärsytti sen verran, että virkosin kevätflunssasta. Suosittelen siis flunssalukemistoon. Pahoittelen ylipitkää arviota. Sairastajalla on aikaa ja Asiaa.

Summa summarum: Naisen (parempi) versio Jari Tervon Koljatista. Latvalan Paljastuskirja herätti syksyllä samoin kohua: nyt paljastetaan paitsi salarakkaan näkökulma suhteessa ulkoministeriin (boring) myös totuus iltapäivälehtien moraalittomista toimituksista (vähemmän boring). Kohtuullisen viihdyttävä, mutta aika hajanainen teos, josta täytyy muistaa kirjoittajan olevan vielä nuori ja kehittyvä.

Arvio: Olen ärtynyt siitä, että kirjassa on potentiaalia parempaan. Mukaan on päässyt liikaa turhaa huttua. En ymmärrä myöskään vihjailua omaelämäkerrallisuuteen: päähenkilö on kirjailijaa kovasti muistuttava Latvala-niminen naistoimittaja, joka kirjoittaa kostoksi paljastuskirjaa. Leikitäänkö tässä nyt piiloleikkiä persoonallisuuksilla or what?

Kannatan aina sitä, että joko ollaan rehdisti fiktiota tai sitten ollaan rehdisti Kurosena. Puolivälin malleja en pidä lukijan kannalta onnistuneina, ne sopivat paremmin kirjallisuustieteen luennoille.
Teos rakentuu Marilyn Monroen myytin päälle; päähenkilö tekeytyy Marilyniksi ja ulkoministerin päiväuneksi. Välissä on oikeita lainauksia Marilynin elämästä, mutta en vakuutu täysin. Miksi Marilyn? Jos koko stoorin feministinen tarkoitus on romuttaa stereotypioita naiseudesta tai kuvastaa nuoren naisen identiteettikriisiä, sen olisi voinut tehdä omaperäisemmälläkin kohteella. Antaa Marilynin levätä haudassaan jo. Elviskään ei elä enää.

Sitten ne nykyjulkkikset. Kirjassa viitataan jatkuvasti julkkiksiin ja poliitikoihin, kuten Tervon Koljatissakin. Sillä erotuksella, että tässä kirjassa Matti Vanhanen on Matti Vanhanen ja suhteessa Susan Kuroseen. Tekstiviestikohuun joutuva ulkoministeri on sen sijaan nimeltään Lasse Lax. What ever.

Ongelma julkkiksissa on se, että heihin on lööppien kautta moneen kertaan ehtinyt kyllästyä. Jos haluan lukea Rita Tainolan juttuja, ostan iltapäivälehden (sen toisen niistä, en muista kumman). Jos sen sijaan haluan lukea satiirin nyky-yhteiskunnan lööppimaailmasta, luen romaanin, jossa toivoisin teemaa käsiteltävän ilman, että tarvitsee kerrata lööpeissä jo kuultuja kohuja.

Vai onko käynyt niin, että kirjailijatkaan eivät keksi enää totuutta ihmeellisempiä tarinoita? Vetoan jälleen kerran Hotakaiseen: hän pystyi Ihmisen osassa satirisoimaan nyky-yhteiskuntaa imitoimatta yhtäkään julkkista. Itse pidän sitä merkittävänä taitona kirjailijalle.

Kirjan aidoimmat ja karuimmat paljastukset ovat iltapäivälehden toimitustyön kuvailussa, eivät salarakkaan tarinassa. Tähän olisi kannattanut keskittyä - lukijalle tulee kylmät väreet toimitustyön säälimättömästä arjesta. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Päähenkilö työskentelee joka päivä omaa moraaliaan vastaan, mutta ei pysty silti lööppimaailmaa muuttamaan. Se olisi voinut riittää koko romaanin aiheeksi.

Sen sijaan sopassa on Marilyn-teeman ja salarakkaan lisäksi vielä kuvitteellinen Charles Bukowski ja ystävättären kulissielämä ja häät - ihan liikaa. Tiivistäminen olisi jälleen auttanut asiaa (kuten tätäkin arviota, köh).

Latvala on kuitenkin nuori ja lahjakas kirjoittaja ja pidin Paljastuskirjasta enemmän kuin Koljatista. Mikä parasta, antamiini moitteisiin löytyy Latvalan hyviä vastaväitteitä Olivian blogissa. Itse hän mainitsee halunneensa sekoittaa faktan ja fiktion rajaa Bukowskimaiseen tyyliin - annan pisteet rohkeudesta, mutta en kehottaisi häntä jatkamaan Bukowskin osoittamalla tiellä. Se on pitkä ja janoinen. ;)

Kenelle: Nuorille naisille, jotka etsivät itseään. Alle kolmekymppisenä olisin ollut täysin innoissani.

Jälkimaku: Kirjassa on paras lopetuskappale aikoihin. Se on niin hyvä, että kirja kannattaa lukea sen takia.

Alkulause: Haluaisin kirjoittaa alun sijaan loppulauseen, mutta se olisi moraalitonta, joten tässä alkulause sitten: "Hän herättää minussa levottomuuden, jonka vuoksi en voi kirjoittaa enkä puhua, en nukkua enkä tavata ihmisiä."

Starat: 3. Kiinnostuin Latvalasta ja saatan lukea hänen palkitun esikoiskirjansa.

Kotini on linnani

Olen järkyttävän kevätflunssan takia sairaslomalla - järkyttävää flunssassa on se, etten jaksa edes lukea kaiken aikaa, vaikka kerrankin olisi mahdollisuus. Lahirin Kaiman sentään sain loppuun, kirjoitan siitä, kun pää skarppaantuu kirjoituskuntoon (mutta pysyn näkemyksessäni siitä, että Tuore maa on Lahirin paras). Huomaan, että lukeminen on sittenkin kivointa täysissä järjissä ja silloin, kun se on vapaaehtoinen vaihtoehto muille harrasteille.

Tänään sairastelu-masennukselta pelasti onneksi loistava yllätys: postiluukusta putosi Olivian blogin kirjapalkinto! Historiallista sinänsä, että osallistumalla kilpailuun voitin jotain ja vielä historiallisempaa on osuva aikataulutus sairasteluun. Kirja vaikuttaa sitä paitsi koomaiseen mielentilaan sopivan kevyeltä: Valérie Tong Cuongin Pariisissa, sattumalta.

Palaan siihen myöhemmin, sitä ennen luen loppuun Taina Latvalan Paljastuskirjan, josta on kohistu paljon. Kirjalla on ansionsa, mutta ongelmat ovat samat kuin Jari Tervon Koljatissa. En itse jaksa innostua hirveästi näistä julkkisten aikalaiskuvauksista, joita nimitetään yhteiskuntasatiireiksi - Seiskahan hoitaa sen homman jo ja kirjallisuuden pitäisi jotenkin ylettyä tirkistelytason yläpuolelle. Jos haluaa tulla luetuksi vielä ensi vuonnakin, siis.

Kiinnostavinta Paljastuskirjassa on iltapäivälehden karun toiminnan paljastaminen, vaikken tiedä, onko siinäkään mitään täysin uutta.

Tai ehkä flunssa ja neljän seinän tuijottelu saa kaiken tuntumaan lattealta. Palaan terveempänä ja kiltimmällä tuulella. ;)

perjantai 12. helmikuuta 2010

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti


Päätin brändätä maanisiin mittasuhteisiin päässeen Jhumpa Lahiri -innostukseni uudelleen. Kas näin: Olen kerrankin lukijoiden iloksi päättänyt lukea yhden kirjailijan koko tuotannon putkeen ja tehdä siitä vertailevan arvion. Vuorossa Lahirin esikoisteos, novellikokoelma Tämä siunattu koti.

Summa summarum: Onneksi Lahiri on kirjailija, joka petraa vanhetessaan. Esikoisnovellikokoelma keräsi suunnilleen kaikki jenkkien kirjallisuuspalkinnot (Pulitzerinkin), mutta uusin novellikokoelma Tuore maa on mielestäni paljon parempi. Lukekaa se.

Arvio: Ei tämä huono ole, kiittäviä arvosteluja näytti löytyvän runsaasti. Mutta jos on lukenut parhaan kirjan ekana, siitä on vaikea enää nousta. Huikeaan Tuore maa -teokseen verrattuna tässä kokoelmassa on esikoisen hapuilua: teemat ovat samoja toisen polven siirtolaisten tarinoita, tosin tällä kertaa USA:n lisäksi liikutaan Intiassakin.

Uusin teos Tuore maa sisältää oikeastaan novellien sijaan pienoisromaaneja: kertomukset ovat pidempiä ja ehkä siksi henkilöt ja tarinat ehtivät kasvaa hiotummiksi ja koskettavammiksi. Jos ei yleensä pidä novelleista, Tämä siunattu koti ei ole suositeltava.
Olen itse suuri novellien ystävä, enkä pidä näitä novellistiikan kirkkaimpina tähtinä (kun kirkkaimpiin tähtiin lukeutuu vaatimattomasti esim. Tsehov). Linkkasin ekassa kappaleessa Kiiltomadon arvioon siksi, että olen samaa mieltä sen kanssa novellien liiasta hiomisesta ja varovaisuudesta. Näistä puuttuu vähän särmää.

Esikoisteokselle ominaista on lievä epätasaisuus. Osa novelleista on erinomaisia, osa jopa vähän tylsiä. Aihepiirit ovat jälleen perhe- ja parisuhteissa, kulttuurin törmäyksissä ja siirtolaisuuden aiheuttamassa vieraudessa. Akateemisen keskiluokan lisäksi Intian köyhistäkin on pari järkyttävää tarinaa mukana.

Lahirin lahjakkuus ja oma ääni on selvästi esikoisessa jo havaittavissa, mutta Tuore maa -teoksen tasolle hän ei vielä yllä. Hyvä niin. Maailma on täynnä ikuisiksi lupauksiksi jääneitä esikoiskirjailijoita, jotka vaikenevat palkintosateen jälkeen tai katoavat vähin äänin markettien alennuslaareihin. Lahiri ei kuulu heihin.

Kenelle: Lahiri-faneille. Novelli-faneille. Intia-faneille. Kiireisille: novellit ovat lyhyitä ja nopeasti luettavia.

Paras alkulause: "Vuonna 1971 meillä kävi silloin tällöin mies jolla oli taskussaan makeisia ja mielessään kova halu tietää, oliko hänen perheensä elossa vai kuollut."

Jälkimaku: Tuore maa on parempi, mutta ei Lahiria voi lukea liikaa.

Starat: Ankarat 3,5. Koska tiedän, mihin Lahiri vielä pystyy.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Suuri verkkokauppatesti!

Huijasin. Testi on aika pieni: kuultuani, että Jhumpa Lahirin Kaima on loppuunmyyty, päätin epätoivoissani testata kahta verkkokauppaa. Ylipitkäksi ja hyvin tunnepitoiseksi muotoutunut raportti tässä:

Aloitin ensin tutummasta ja kotimaisesta Booky.fi:stä. Aiemmin olen ollut tyytyväinen - Booky on ulkoasultaan selkeä, helppokäyttöinen, nopea ja kattava. Maksaa voi miten vaan (verkkopankit, laskut ja luottokortit) ja kirjan saa halutessaan lähimmälle R-kiskalle. Tilauksen etenemisestä meilataan. Erinomaista!

Lisäpisteitä Booky saa Vihreiden kirjojen kaupasta, jonka kautta yksityishenkilöt voivat myydä käytettyjä tai uusia kirjoja. Mahtava ekoidea! Uusista vihreistä kirjoista voi tilata itselleen RSS-syötteet. En uskalla. Ostan kirjoja muutenkin liikaa, mutta myyntiä voisi kokeilla.

Saan Lahirin Kaiman tilattua ja hihkun innosta. Mutta voi pettymysten pettymys! Seuraavana päivänä (!!) sähköpostiini tulee ilmoitus, että kirja on, yllätys yllätys, loppuunmyyty. No kiitti. Ymmärrän, että verkkokauppojen varastotiedot eivät voi aina olla ajan tasalla eikä se ole heidän vikansa, mutta kitisen silti. Masentavaa saada ensin kuittaus ja sitten viedään tikkari suusta. Bookylle iso miinus.

En masennu, vaan siirryn ruotsalaiseen Adlibrikseen. Adlibris on iso ja hieno, mutta Bookyyn verrattuna vähän sekava: moderneilla lisäominaisuuksilla on kääntöpuolensa. Adlibrikseen pätevät samat kiitokset kuin Bookyssä - kaikki toimii melko helposti ja nopeasti. Saan jälleen Kaiman tilattua, mutta tällä kertaa pelättyä "et saakaan" -viestiä ei tule.

Lisäpisteitä Adlibris saa seuraavana päivänä meiliini (luvan kanssa) tulevasta uutiskirjeestä, joka on niin houkutteleva, että tekee mieli tilata uusia kirjoja. Sittemmin uutiskirjettä ei ole näkynyt, joten pelastun oman kirjaston perustamiselta.

Ihan putkeen tämäkään ei mene. Tilasin kirjan lähimmälle R-kiskalle, mutta jossain ilmoituksessa todetaan sen tulevan kotiin syytä selittämättä. Jaha. Arvaatte jo miten tässä käy: Kaiman sijaan eteisen lattialla on tänään Postipekan mukava tervehdys, jossa hän kertoo, ettei isokokoinen kirje mahtunut luukusta ja tervetuloa hakemaan. NO EI TIETENKÄÄN MAHDU. Sehän on paksu kirja, eikä mikään kirje!? Kenen pään saan pölkylle?? Tahdon nimiä!

Nyt menee hermo: lähin posti on (tietysti) kaikkien kulkureittieni ulkopuolella, joten milloin muka normityöntekijä ehtii töistä Postiin sen aukioloaikoina, haloo, oletteko 1900-luvulta?? Toista oli lapsuudessani: silloin oli kuulkaa lähikauppa, pankki, posti ja kirjasto kotikorttelissa (melkein)! Nyt on lähi-R-kiska, joka onkin hienosti ominut lähes kaikkien ylläolevien instituutioiden palvelut ja lippukaupan siihen päälle.

Aargh.

Vetääkseni yhteen suuren verkkokauppatestin tulokset:

Sain loppuunmyydyn kirjan about kirjakauppahinnalla ja luvatussa ajassa (vajaa viikko), mutta en tosiaankaan sinne, minne halusin (työmatkan varrelle tai suoraan kotiin). Adlibriksessä kirjan hinta oli 21,40 + rahti 2,90. Yhteensä 24,30. Itselleni annan laiskan ihmisen miinusta kirjan pahvipakkauksesta, jota ei kirjakaupasta tulisi. Ruottalaiset onneksi muistuttavat pakkauksen kierrätyksestä.

Aion jatkossakin kokeilla verkkokauppaa, jos kirja on loppuunmyyty tai sitä ei saa kirjakaupasta, mutta edelleen pidän kirjakauppoja (antikvariaatit mukaan lukien) ja kirjastoja ykkösinä.

Tähän liittyen kysynkin teiltä gallupissa, tilaisitko blogin kautta verkkokaupasta kirjoja, jos arvion perässä olisi Tilaa-linkki? En tiedä, onko se mahdollista tai edes järkevää, mutta kunhan kysyn - tilausmahdollisuutta on joskus ehdotettukin ja se on Kirsi Pihallakin!

Ps. Tarinalla on onnellinen loppu: ihana mieheni oli menossa Postiin ja sai kirjan sieltä viivakoodinumerolla. Olen siis onnellinen Kaiman omistaja! :)

tiistai 9. helmikuuta 2010

Tuula Vainikainen: Äidit ja aikuiset tyttäret - matkalla ymmärrykseen.


Summa summarum: Äidit ja tyttäret, voiko sen kovempaa settiä kotipsykologin sohvalle enää löytää? Valitettavasti Äidit ja aikuiset tyttäret lupaa vähän enemmän kuin antaa. Se toimii luullakseni hyvänä terapiakirjana yleisesti äiti-traumaantuneille, saattohoitajille tai äitinsä jo menettäneille. Tällä kertaa tunnetta on kuitenkin enemmän kuin tietoa, mikä ei ole välttämättä huono juttu; itse vain olisin kaivannut enemmän sitä tietoa. Riippuu siis lukijan elämäntilanteesta.

Mainittakoon myös, että Tuula Vainikainen sai 4.2.2010 Vuoden tiedetoimittajan palkinnon, ajankohtainen ja arvostettu tekijä siis.

Arvio: Perustellaan ensin, miksi en ole täysin kirjan kohderyhmää: olen luultavasti vielä vähän nuori (tai lapsellinen muuten vaan). Lisäsyvyyttä kirjaan voisi tulla omasta äitiydestä, joten odotan mielenkiinnolla lukukokemuksia äiti-ystäviltä.

Teos koostuu pääasiassa erilaisten naisten kertomuksista ja muistoista äideistään. Kirja on syntynyt kirjoittajan oman äidin kuoleman jälkeen, mistä rakentuu uskottava ja intiimi sävy.

Alkuosassa vellotaan perusteellisesti läpi erilaisia äitisuhteita kaikkine variaatioineen. Loppuosa keskittyy ikääntyvän äidin hoitamisen ongelmiin, saattohoitoon ja lopulta kuolemaan.

Jälkiosaa en halunnut edes lukea kuin silmäilemällä, olisi tullut vain angsti. Äidin ikääntymistä en halua ajatella tosissani ennen kuin on pakko. Mikä todistanee arvioni siitä, että olen tähän kirjaan vielä epäkypsä. Onneksi.

Alkuosan luin kuitenkin ensin mielenkiinnolla, kunnes aloin ajoittain puutua. Kokemukset ovat valaisevia ja sitä kaivattua ymmärrystä lisääviä, mutta käyvät vähitellen yksitoikkoisiksi: kuka nyt loputtomiin jaksaa lukea muiden äitisuhteen jauhantaa? ;)

Kirjan vahvuus ja heikkous on sen henkilökohtaisuudessa: toisaalta se koskettaa ja vaikuttaa, toisaalta jättää lukijan vähän tyhjän päälle - entäs sitten? Kun kirjoittaja ei ole terapeutti tai psykologi, neuvot, ohjeet ja tieteellinen tieto jäävät aika vähiin, mutta ehkä sitä ei ole haettukaan.

Kirjan merkittävin ja viisain sanoma on: vaikka kaikkien äitisuhteessa tuppaa olemaan joitain ongelmia, aikuisen tyttären tehtävä on pyrkiä ymmärtämään äitiä, antaa hänelle anteeksi jos niikseen tulee ja jatkaa omaa elämäänsä. Ikääntyvän äidin niskaan ei pidä mennä kaatamaan vuosikymmenien takaisia traumoja tai kaunoja, sillä siitä seuraa harvemmin mitään hyvää kenellekään. Jokainen heistä yritti parhaansa, oman elämäntilanteensa rajoissa.

Tästä sanomasta pidän. Äitejä syyllistetään muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos siis pyrkimyksestä edistää sukupolvien välistä ymmärrystä, jota tuskin on koskaan liikaa.

Kenelle: 40 + -naisille, jotka haluavat ymmärtää äitiä tai suhtautumistaan äitiin. Niille, jotka hoitavat äitiä tai joilla äitiä ei enää ole.

Alkulause: "Äiti on usein ihmisen ensimmäinen ja viimeinen sana."

Jälkimaku: Kevyehkö, tunnepitoinen. Defensiivinen: äiti elää ikuisesti.

Starat: Kun on epävarma, kannattaa aina antaa kolme. Lukekaa itse.

torstai 4. helmikuuta 2010

Fingerporista punaiseen mekkoon



Tästä tuli näemmä sitä sun tätä -bloggausviikko. Harvoin kirjoitan mitään sarjakuvista, joten kerrankin: uusi Fingerpori on ilmestynyt! Jahuu! Sain sen työpöydälle, mutta piti siirtää laukkuun, menee muuten päivä hihittelyn puolelle. Taattua Fingerpori-kamaa kuitenkin, suosittelen faneille. Kohderyhmä tietää kyllä miksi.

Sitten kevään ekaan kirjaILMIÖÖN. Mitä pitäisi ajatella tästä prostituutiokirjasta, joka on breikannut läpi sekä lööpeissä että telkkarissa?


En tiedä. Kyse on tietysti Elina Tiilikan omaelämäkerrallisesta esikoiskirjasta Punainen mekko. Olen perehtynyt aiheeseen vasta telkkari- ja lehtihaastattelujen perusteella, tänään arvostelu oli Hesarissa. Blogeissa hyvä arvio löytyy ainakin Oliviasta.

Lukisin, jos kirja tulisi pöydälle. Omaksi en osta, Oliviankaan kommenttien perusteella. Periaatteessa aihe on tietysti tärkeä ja kiinnostava: nuori nainen valitsee rahapulassa siivousduunia mieluummin prostituution. Aikamoista.

Tähän asti olemme saaneet lukea aiheesta pääasiassa tutkija-feministien akateemisia analyysejä. Maria! -ohjelman Tiilikan haastattelussa Tanja Karpela ja Anna-Leena Härkönen menivät sen verran shokkiin, että kirja pitäisi lukea jo sen takia. ;)

Sitten taas: arvioiden perusteella kuvaus Suomi-prostituution koko ankeasta kuvasta ei jaksa ihan hirveästi innostaa. Onko jollain parempaa tietoa?

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Lukupiirikirja kirjahulluille


Viimeinkin muistin Jennille lupaamani postauksen kirjafriikeille. Tarkoittaa ihmisiä, jotka ovat vähän normi-himolukijaakin friikimpiä: kirja-alan ammattilaisia, äikän opettajia, opiskelijoita jne.

Lukupiirikirja on oman kustantamomme uutuus, jonka esittelen ilman arvioita - se jää objektiivisemmille henkilöille. (Uusille lukijoille pitää taas selittää: en ole kustantamossamme töissä, mutta jäävään itseni silti arvioista.)

Johanna Materon, Ritva Hapulin ja Nina Koskivaaran toimittama Lukupiirikirja on sekä tutkijoiden että lukupiiriharrastajien artikkelikokoelma lukemisesta, lukupiirien historiasta ja käytännön vinkeistä - kirjassa on mm. osio "Kirjoja kirjoista ja lukupiireistä" ja ihan oikea piirros siitä, kannattaako perustaa lukupiiri. ;) Luvut ovat aika lyhyitä eivätkä omasta mielestäni liian akateemisia, teksteissä lainataan paljon eri teoksia ja lähdeluetteloista saa kirjaideoita.

Kirjoittajat ovat oikeasti aika kirjahulluja, huomaa, että pari kirjaa on tosiaan tullut luettua. Haasteena on se, että sain itse lievän angstin kaikista niistä kiinnostavista kirjoista, jotka ovat lukematta! Ei ehdi kun pitää elää!

Suosittelisin joka tapauksessa joko ammattilaisille tai aika paljon lukeneille - teos on lukemisen ilon ylistys. Lainaus esipuheesta: "Kirjan artikkeleista ilmenee myös se, että vaikka lukeminen ole aina eikä kaikille nautinnollista, lukupiiriin voi liittyä myös muista syistä, kuten siksi, että pitää keskustelemisesta."

Ihanan armollinen näkökulma. ;)

maanantai 1. helmikuuta 2010

Surkealistinen Dali-tarina


Paha suvantovaihe lukemisessa. Olen aloittanut yhteensä kolme kirjaa, rääpin niitä kaikkia yhtä aikaa enkä pääse mihinkään kiinni. Näin voi hyvä kirja pahimmillaan tehdä - onneksi Jhumpa Lahirin Kaiman pitäisi tulla postista tällä viikolla. Sillä välin olen ilahduttanut itseäni myös isolla naistenlehtipinolla. Mikä on ihan valistavaa ja kehittävää ajoittain sekin.

Yksi älkää lukeko -kirjoista on Stan Lauryssenin Dali & minä. Buu. Hesarissa lievästi kehuttiin tätä "taidekauppiaan" eli taidehuijarin tositarinaa (miksi huijari muuten kirjoittaisi tositarinan ylipäänsä? Epäilen.). Äijä teki miljoonia pesemällä rahaa Dali-väärennöksillä.

Jossain vaiheessa kirjaa päästään ilmeisesti itsekehusta jonnekin Dalin lähimaastoonkin, mutten jaksa vaivautua niin pitkälle: kirja, jossa minä-kertoja puhuu itsestään muodossa "meikäläinen" herättää liikaa aggressiota. Mitään surrealismia en alaotsikosta huolimatta löytänyt. Tekeillä on tietysti Hollywood-elokuvakin, onnea hankkeelle.

Täytyy hankkia parempaa luettavaa.