keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo




Summa summarum: Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) alkaa Tsehovista ja päättyy Tsehoviin. Siitäkin syystä sen pitäisi olla minun kirjani. Mutta voi. Niin paljon kuin Itkosta kirjailijana fanitankin, joudun tällä kertaa harmikseni lainaamaan Jorma Uotista: hieno kokonaisuus, mutta jostain syystä ei ihan sytytä. 

Arvio: Luin kirjaa yli kuukauden ja sen rinnalla luin muuta - sekin kertoo pienistä käynnistysvaikeuksista. Miksi?

Ehkä siksi, että tässä jykevässä sukupolviromaanissa ei tapahdu paljon mitään ihmisen pientä elämää kummempaa. Kerronnasta tulee mieleen Kjell Westö Hämeenlinnassa. Siinä piileekin yksi ongelma: tavallisen suomalaisen pikkukaupunkisuvun elämään on tietenkin helppo samaistua, mutta draama puuttuu. Westön sukusaagojen glamouria tässä ei oikein ole, vaikka nousukauden nousukasjuhlia kuvataankin.

On toinenkin ongelma: se, etten ole kenenkään poika. Mielestäni tämä on ennen kaikkea romaani isästä ja pojasta, vaikka pääosa tarinasta kirjoitetaankin tyttärelle. Tytär jää silti statistiksi, yhden riitaisan avioliiton todistajaksi ja tällä kertaa päähenkilön äiti Liisakin jäi itsenäistymistarinoineen jotenkin etäiseksi.

Kiinnostavin tarina kulkee isän Eskon ja pojan Esan välillä. Esko on oman aikakautensa Vesa Keskinen: menestynyt kodinkonekauppias, joka jättää kaiken, niin vaimon kuin kolme poikaakin suuren persoonansa varjoon. Tätä varjoa vastaan Esa kamppailee koko elämänsä.

Kertojia on monia, kuten Itkosella aina. Heidän elämästään poimitaan muistonomaisesti erilaisia hetkiä, joista syntyy lopulta eheä sukutarina. Ajankuvaa rakennetaan huolellisesti lamaa ja kuulentoja myöten. Siinä mielessä kirja on hallittu ja harkittu kokonaisuus, käyttäisin ehkä sanaa kiireetön (joku voisi myös sanoa hidas ;).

Ihmisiä syntyy ja kuolee, erotaan ja surraan, rakastutaan, tehdään töitä eikä siitä sen suurempaa tarinaa synny. Tulee mieleen eräänkin tv-sarjan nimi - vain elämää.

Palaan taas kirjan haasteisiin: aivan tavallisten ihmisten tavalliset tarinat eivät mielestäni nouse oikein suuren sukupolviromaanin tasolle. Kaikesta taitavuudestaan huolimatta romaani on lievästi intohimoton.

Itkosen lauseista nautin aina, mukana on paljon oivalluksia ja kiitettävää kieltä. Välillä kirja nykäisee mukaansa, etenkin Eskon suuri persoona on hienosti ja ärsyttäväksikin rakennettu. Mutta koko teoksen ajan odotan, milloin kirja starttaa täysillä - mikä sen sanoma on?

Luettuani viimeiseen pisteeseen en vieläkään tiedä. Siinä mielessä jää vähän tyhjä olo: tuntuu, että Itkonen haluaa sanoa jotain merkittävää, jota en tällä kertaa tavoittanut. Se voi johtua siitä, että isä-poika-suhde on mielestäni kiinnostava kuvio, mutta ei sellainen, jonka haasteita voisin ymmärtää omakohtaisesti. Ehkä kirja jää siksi vähän etäiseksi.

On hirveän vaikea sanoa lempparikirjailijasta, että nyt en ihan villiintynyt. Mutta sanottava se on, siitäkin huolimatta, että romaani on erittäin ansiokas ja voisi hyvinkin saada vaikka mitä palkintoja (jopa sen suuren F:än).

Niinpä suosittelen sitä isille ja pojille.

Alkulause: "Sinä vihaat Tsehovia." (Toim huom: ah, mikä väkevä aloitus! Tämä todella sytytti, mutta kirja onkin alkulausettaan vaimeampi.)

Kenelle: Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)

Jälkimaku: Kodinkonekauppiaan sukusaaga. Lukemisen arvoinen ehdottomasti, mutta suuret ennakko-odotukset tekivät varmaankin kirjalle hallaa.

Starat: Äh. Mahdoton sanoa: teknisesti ja romaanina 4. Syttymisen puute ja ajoittainen tyhjäkäynti laskee starat kokonaisarvosanaan 3,5.