Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2008.

Kulttuuriteko nimeltä Come to Finland

Koska lukija suositteli Magnus Londenin Siperia-kirjaa aiemmin, uskaltaudun mainostamaan Londenin toista mainiota kirjaprojektia: hienoa Come to Finland -matkailujulisteteosta (jonka tekijöitä tunnen ennestään - suodattakaa siis kehuja oman arvionne mukaan). ;) Tässäpä mallia Suomi-kuvasta Stubbin brändityöryhmälle, sanon minä! Sitä paitsi kirjan ympärille on rakennettu loistava saitti ja pääasiassa tekijöiden oman innon voimin - no ilmankos.

Puuhakkaat tekijät ottivat ja avasivat äskettäin verkossa myös julistekaupan, josta voi ostaa kirjan julisteita - saitilta löytyy lisätietoja kirjasta ja tarinaa sen syntyprosessista.

Sivumennen sanoen uuden kodin "sisustussuunnitelmaan" on saatu mahtumaan massiivisen kirjakaapin lisäksi jo päätös taulujen korvaamisesta vanhojen kirjojen kansijulisteilla, joten itselläni on luontaista vetoa tähän nostalgiaan.

Pidän Come to Finland -teosta merkittävänä kulttuuritekona ja sitä paitsi mielettömän kauniina kirjana, joten jääviyssyytöksiäkin uh…

Juniori-asiaa

Että saataisiin tämä palkintoputki kunnialla päätökseen eikä tulisi sorrettua lasten- ja nuortenkirjallisuutta (lastenkirjallisuus on tärkeää!!), täytyy noteerata myös eilen Finlandia Juniorin saanut Esko-Pekka Tiitinen ja nuortenkirja Villapäät. Kuulostaa positiivisuudessaan ihan hauskalta aikuisen korviin, mutta pitäisi varmaan testata murkkuikäisellä siskonpojalla.

Kiertelin kirjakauppojen lastenosastoja joululahjashoppailua varten ja täytyy sanoa, että lastenkirjojen tarjonta on aika pökerryttävää. Nöyrästi jouduin myöntämään kompetenssini puutteen tällä kirjallisuuden alalla ja kysymään kummilasten vanhemmilta toiveita - kummitytön listalla oli Laura Ruohosen Yökyöpeli-riimittelykirja.

Sitten tuli meiliin hilpeä suositus uudesta tavutetusta lastenkirjasta (niistä on ilmeisesti pulaa): Viivi ja Veeti tattiretkellä. Nimi herättää itsessäni tahatonta hilpeyttä, mutta se siitä - kyseessä on suositusten perusteella hyvä pienkustannekirja, vinkiksi lukemaan opettelevien lasten joululahja…

Venäläinen klassikko keskuudessamme

Mitä enemmän tapaan ihmisiä ja luen kirjoja, sitä enemmän uskon ensivaikutelmaan (ja sitä pahemmin petyn ollessani väärässä).

Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden saanut Katri Lipsosen Kosmonautti todella tekee Ensivaikutelman ja vieläpä luvatun kaltaisen: venäläinen klassikko! 1800-luku! Dekadenssi! Tarpeettomia ihmisiä! Keuhkotauti! Sekavia suvun mukaan määräytyviä nimiä, joista ei Stalinkaan ota selvää mutta entä sitten - katoavia degeneroituneita menneen ajan ihmisiä yhtä kaikki!

Sanalla sanoen: i-has-tut-ta-vaa. Huomautetaan: tämä kaikki ikävään Neuvostomaailmaan siirrettynä (edelliset määreet ovat siis vain kirjan pulpauttamia mielleyhtymiä, eivät kirjan kuvausta, toim huom), mutta mitäpä siitä - yhtä lailla kolmeen pilkkuun päättyvät dialogit sopivat moderniin suomalaiseen (!) kirjallisuuteen...

Saa nähdä kestääkö tyyli miten pitkälle ja millainen itse stoori on, mutta ensivaikutelma on tehty. Ilmeisesti, mahdollisesti luvassa on venäläisten klassikoiden friikkie…

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Summa summarum: Ikävän ajankohtainen ja kansainvälisesti palkittu kirja, joka yhtä aikaa vie mukanaan ja puistattaa. Koulusurmaajan äidin kertomus on yksi viime vuosien vaikuttavimpia ja tabuja rikkovimpia kirjoja pahuudesta ja perhesuhteista. Ei ihan herkkähermoisille tai herkässä tilassa oleville; moni äiti on suositellut ja kokenut ilmeisesti jollain lailla vapauttavanakin kirjana. Huom: kyseessä ei silti ole tosiaankaan mikään äitiys-kirja.

Arvio: Huh huh. Tuli sanottua jo aika paljon lukemisen aikana ja melko tyhjäksi tämä lukukokemus jättääkin. On pakko ihailla Shriverin kerrontatekniikkaa ja analyyttistä mutta kylmäveristä tyyliä, joka pistää miettimään kuka tarinan todellinen psykopaatti oikein on.

Kirjasta on bushilainen hyvän ja pahan akseli kaukana: se pakottaa näkemään harmaan alueita ja miettimään uusiksi omia sovinnaisia käsityksiä hyvästä, pahasta ja perhesuhteista. Kirjassa on niin paljon erilaisia teemoja ja rikottuja tabuja, että sitä on mahdotonta käsitellä kattavast…

Teetä ja sympatiaa mieskirjailijoille (not)

Voi voi. Nyt on kauhia itku Hesarissa(kin), kun Panu Rajala ja Tervo jäivät ilman Finlandia-ehdokkuuksia. Kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, joten sikäli olen ihan jäävi (vähän Rajalan Waltari-elämäkerran sivuutus tosin ihmetyttää jo Waltarin juhlavuoden takia), mutta toisaalta ärsyttääkin koko kohu: arvellaan heidän olleen liikaa pintajulkisuudessa ja siksi jääneen ilman ehdokkuutta. Tervo on ollut ehdokkaana jo lukuisia kertoja ja molempien miesten kirjat myyvät joka tapauksessa, joten en usko heidän yöuniaan täysin menettävän.

Se mikä tässä ärsyttää on se, että mitä väliä sillä, miksi heidät hylättiin - fakta on, että lahjakkaista naiskirjailijoista valtaosa on jäänyt ilman kaikkia mahdollisia ehdokkuuksia ja palkintoja vuosisatoja. Ja jää edelleenkin. Joten en jaksa sympata Rajalaa ja Tervoa tässä asiassa ihan hirveästi, jollain kriteerillä ne ehdokkaat on valittava ja joku jää aina ilman. Snif.

Sitten vielä huvittava juttu eilisestä Hesarista: onko kaikille muille itseäni lukuun ott…

Go Tiedon tyttäret!

Ihanaa!! Hylkään kaiken objektiivisuuden ja hehkutan Tiedon tyttäriä, joka sai ansaitun Tieto-Finlandian!! Jee!! :D

Toivoin kovasti salaa, että nimenomaan Marjo T. Nurmisen teos palkitaan - muutkin kirjat olivat upeita, mutta tätä kannatan muistakin kuin upeus-syistä. Olen lukenut sitä luku kerrallaan ja nautiskellut kaikesta nais-tiedosta: nyt pitää huomauttaa, että suosittelen tätä ehdottomasti myös kaikille tieteestä ja historiasta kiinnostuneille miehille. Nurminen ei pelkästään esittele tiedenaisia ja tieteen historiaa, vaan koko yhteiskunnallista kehitystä ja naisten huomiota vaille jäänyttä vaikutusta siihen. Bonarina hienot kuvat. Nurminen on arkeologi ja Ylen tiedetoimittaja, kompentenssia siis riittää.

Tämä on joulun ehdoton lahjahitti - käykää hipelöimässä kirjakaupassa. Ihan kevyimmästä ja nopealukuisimmasta populääri-tiedekirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, mikä onkin hyvä, sillä tiedenaiset ansaitsevat ihan yhtä painavaa tekstiä kuin miehetkin. Kaikkien kulttuurikotie…

Yhteisöitykää!

Kuva
Tuli niin mainiota debattia yhteisöllisyydestä Poikani Kevinin ja tv:nkin (!) herättelemänä, etten malta olla ottamatta päivän Hesarista Wagnerin tyhjentävää kannanottoa asiaan - meinasi mennä aamulla mehut väärään kurkkuun. ;D Olin päivän opiskelemassa nettimaailman uusia kuvioita ja nyt pitäisi varmaan sanoa siitä jotain viisasta tai tässä ollaan ja tonne mennään - tyyppistä visiointia, mutta koska itselleni päivän mieleenpainuvin anti oli puhtaasti subjektiivisuuteen perustuvaa (muiden bloggaus- ja wiki-kokemuksia) niin menen sen sijaan lukemaan. Sen voi tosin sanoa, ettei kukaan mukaan tunnu olevan ihan varma siitä, missä nyt ollaan tai varsinkaan minne mennään, mutta onko ihmiskunta tiennyt sitä koskaan? Väitän että ei; aina on ollut joku tuntematon manner, meren takana tai kuussa tai nyt netissä. Jos tietäisimme, minne olemme menossa, emme kai koskaan menisi minnekään - eksyin aiheesta ja menen lukemaan.

Varoitus: juonipaljastus!

Koska Poikani Kevinin lukeminen vie viikkoja (muun kiireenkin takia siis) ja herättää debattia, teen pahan poikkeuksen ja kommentoin yhtä juonen käännettä. (Tästä tuli nyt näköjään enemmän lukupäiväkirja kuin kirja-arvio, johon tuskin jää enää mitää kerrottavaa, mutta tää on mun blogi ja mä saan tehdä mitä mä haluun! ;) (kyllä, olen nuorimmainen lapsi)

Älä siis lue pidemmälle, jos aiot lukea Poikani Kevinin ja haluat säästää kaiken jännityksen lukukokemukseen.

Oletko ihan varma, että haluat tietää juonenkäänteen kirjan puolivälistä?

Ok: Shriver nimittäin laajentaa koko tätä paha äiti / paha lapsi -teemaa tuomalla kehiin hyvän lapsen, tadaa! Yks kaks päähenkilö haluaakin äidiksi uudelleen esikoishirviöstä huolimatta ja saakin enkelimäisen kiltin (jopa nössön) tyttären.

Hämmentävää. Koko kuvio on nyt keikahtanut päälaelleen: hänestä tulee hyvä äiti, joka rakastaa tytärtään, mutta isä syrjii häneltä salaa tehtyä tytärtä (jota isä ei olisi halunnut alunperinkään) ja pitää edelleen poikansa pu…

Poikani hirviö

Lehdessä oli tänään taas juttu koulusurmaajista ja yhteiskunnan ylipsykologisoinnista: psykiatri muistutti, että kaikkea pahaa ei voi diagnosoida ja parantaa. Ihan hyvä muistutus ja totta - itse olen tosin myös sitä mieltä, että on paljon pahaa oloa, joka pääsee muuttumaan pahuudeksi ilman, että kukaan sitä tajuaa tai ymmärtää kiinnostua ennen kuin on liian myöhäistä.

Joka tapauksessa: Shriverin Poikani Kevin pakottaa miettimään tätä teemaa aika uudelta ja karmaisevalta kannalta. Olen päässyt puoliväliin - kirja kertoo siis koulusurmaajasta äidin näkökulmasta. Kirja rikkoo tabuja monella tasolla: on äiti, joka ei halunnut äidiksi ja joka ei kykene tuntemaan äidinrakkautta, mutta teeskentelee sitä sosiaalisten paineiden ja miehensä takia. On lapsi, joka on syntymästään asti hirviö. Ja isä, joka rakastaa sokeasti tätä hirviölasta ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan (ja syyttää tietysti äitiä kaikesta).

Karua. Herää mm. ikävä kysymys siitä, ovatko psykopaatit psykopaatteja syntymästä …

Niskalenkki marraskuusta

Tuli eilen meiliin Ajatusten aamiaisessa (tilattava s.postikirje) osuva ajatus tähän kohtaan vuotta: on ainakin täällä päässä tullut väännettyä viime aikoina aika paljon ja liian usein ilman intoa, kun siihen ei ole muka ollut aikaa (ei blogissa, mutta muuten). Mutta arvatkaa mitä: ei ole pakko vääntää! Se tuppaa tässä pimeydessä luterilaisen kulttuurin keskellä unohtumaan...

Unohda ”hyvät päätöksesi”. Unohda
turha itsekuri ja väkisin vääntäminen.
Kokeile sen sijaan innostumista.
Mene ja rakastu johonkin asiaan.

-Dale Dauten

Intoa viikonloppuun, hyvät ystävät! :)

Venäjä, venäjä, venäjä

Tässähän alkaa ihan suomettua, kun nostaa veli-Venäjää esiin koko ajan, mutta unohtui yksi hieno Venäjä-trendin tuotos: ihanan runoilija Vladimir Majakovskin massiivinen ja lännessä ensimmäinen elämäkerta Panoksena elämä (tekijä Bengt Jangfeldt - mikä nerokas ja väkivaltaisen osuva nimikin kirjalle, ooh!).

Joskus teininä muistan lukeneeni huumassa maailmantuskaani Majakovskin Pilvi housuissa -runoutta - mitä niistä silloin(kaan) ymmärsin on ihan toinen asia, mutta ainakin Majakovskin futuristis-avantgardistinen maine ja traaginen itsemurhakin sopivat synkän runotytön käsilaukkulukemistoon.

Kirja on massiivisuudessaan vähän pelottava, mutta sisältää onneksi paljon ja hyviä kuvia. Ikkunalautapinossa Neuvosto-Venäjän painoarvo alkaa olla kenties hieman liioiteltu, mutta täytyy myöntää, että olen kyllä laiminlyönyt naapurimaan kirjallisuutta ja historiaa pahasti (klassikoita lukuunottamatta) - ei ole vaan napannut. Kaikki mainitsemani kirjat (paitsi Fedja-setä!) ovat siis suomalaisten tai r…

Finlandiaa

Haa! Finlandia-ehdokkaat tulivat; tsekkaa Ylen uutinen.

Olihan se Sofi Oksanen siellä, Olli Jalonen samoin; suurin yllätys on Katri Lipsosen Kosmonautti, joka otti jo esikoiskirjapalkinnon - on siis ilmeisesti palkintonsa ansainnut. Toinen suuri yllätys on se, että missä on kiintiö-suomenruotsalainen..? Tämä veto aiheuttanee kulttuuripiireissä vielä debattia.

Lisäksi mukana on vakkariehdokas- ja voittajakin Pirkko Saisio, Arne Nevanlinnan ylistetty Marie-romaani (jonka olen jo kerran aloittanut; nyt nolottaa, että jätin sen sivuun jonkun päivänpolttavan kevytkirjan takia) ja Juha Seppälän Paholaisen haarukka, jota kollegat ovat kovasti kehuneet. Olen Seppälää lukenut muinoin ja digannut, mutten ole lukenut aikoihin, joten nyt on korkea aika.

Ylituomarina toimii tänä vuonna Pekka Tarkka, enkä lähde Tarkan voittaja-kandiaattia tässä edes povaamaan, 4.12. se selviää.

Kertokaa, jos teillä on ehdokkaista kokemuksia tai suosikkeja? Olen lukenut näistä siis vasta yhden (Oksanen), yksi siirretään…

Neuvostoliitto on in??

Esikoiskirjapalkinto meni aika odotusten mukaisesti Katri Lipsonin Kosmonautti-romaanille, joka tapahtuu kaikista maailman paikoista Murmanskissa! Olen kuullut siitä kovasti kehuja - lupaavaa omalta kannaltani on se, että kirjan sanotaan liittyvän venäläisten klassikoiden surumielisen kaihon ja turhuuden traditioon. Koska olen aina ollut iso venäläisten klassikoiden fani (ja Suurin on Tsehov! Ja tiedän, että s:n päällä pitäisi olla hattu, mutten löydä sitä näppiksestä, ärsyttävää!), tämä on ehdottomasti luettava.

Kahden kirjan perusteella on vähän aikaista vetää isoja johtopäätöksiä, mutta väitän Inahtajan itsevarmaan trendinenään vedoten, että jotain veli Venäjä-trendiä on nyt ilmassa, kun kaksi vuoden kehuttua/palkittua teosta (Oksasen Puhdistus) pyörii miljööltään Neuvostoliitto/Viro -akselilla ja Fedja-setäkin koki uuden tulemisen. Hmm?

Esikoiskirjapalkintoa odotellessa...

Äh. HS:n esikoiskirjavoittaja paljastetaan vasta illalla. Ja Finlandiat huomenna.

Sillä välin lukuraporttia: meneillään on Lionel Shriverin Poikani Kevin ja se on kyllä hyvä! Pidän kirjoista, jotka imaisevat ekalta sivulta ja se toteutuu tässä. En tiedä miksi haluan maksimoida marraskuu-kärsimyksen lukemalla kaikkia hyviä kirjoja hirveistä aiheista, mutta onhan siinä se pointti, että oma elämä tuntuu kaamoksen keskelläkin aika mukavalta. ;) Palaan palkinto-asioihin...

Tiukka kirjaviikko

Hesarin esikoiskirjapalkinto julkistetaan keskiviikkona - hyviä esikoisia oli sen verran paljon, että uuvahdin kirjamessuilla ja päätin lukea AINAKIN voittajan. Voittajaa odotellessa siis. (Pidätän oikeuden perua puheeni, jos se hakukonerunokirja voittaa.)

Lisäksi - jos en ole eksynyt kaamokseen ja elä täysin väärässä viikossa, päivässä ja elämässä - tällä viikolla julkistetaan myös Finlandia-palkintoehdokkaat. Niistä olen lukenut jo yhden (sic!) tai ainakin kuvittelen lukeneeni. Parin kuvittelen odottelevan vuoroaan ikkunalaudalla (yöpöydällä pidetään ne kirjat, joita luetaan, ikkunalaudalla ne, joita aiotaan). Toivotaan, että tulee ylläreitäkin.

Jaa, sitten pitää vielä puolustaa täällä pahoin kohdeltua Le Cléziota ja johdattaa lukijat hetkellisesti sivistyneempien kirjaihmisten pariin. ;) (ei, tässä ei ole tahallista ilkeilyä, korkeintaan lievää itseironiaa) Kirsi Pihakin otti nobelistimme käsittelyyn ja vaikuttaisi siltä, että Harhaileva tähti olisi lukemisen arvoinen tai ainakin Aut…

Sofi Oksanen: Puhdistus

Summa summarum: Vuoden puhutuimpia ja kehutuimpia teoksia Viron menneisyydestä ja vähän nykypäivästäkin. Alun perin kiitetty näytelmä, jota en itse nähnyt, mutta moni kehui. Jos olet vieroksunut Oksasta (kuten itse tein ja nolon pinnallisista syistä), niin lue tämä: pitäisi kuulua suomalaisten peruslukemistoon Viron sukulaiskansana. Varoitus: vie aikaa ja mielenrauhaa. Tämän kirjan jälkeen ei ole myöskään yhtään sen helpompi matkustaa Tallinnaan häpeämään maanmiesten porsastelua.

Arvio: Aika tarkkana olla pitää, kun aikoo arvioida melko varmaa Finladia-palkintoehdokasta ja potentiaalista voittajaakin. Varsinkin kun ei aio antaa vitosta. Miksi ei?

Alku on vähän kankea ja siinä näkyy hankalimmin se, että teos on ollut ensin näytelmä. Nykypäivän ja historian vuorottelu ja nivoutuminen yhteen on draamallisesti onnistunut ratkaisu, mutta romaanissa se hidastaa alkua, jossa keskitytään lähes nykypäivään, 1990-lukuun. Ensimmäinen osa sujui itseltäni hitaasti - aihepiiri ahdisti sen verran, ett…

Epäarvio nobelistista

Ääk. Mitä sanotaan silloin, kun ei ole tuoreesta nobelistista kerta kaikkiaan mitään sanottavaa? Paitsi että sain luettua yhteensä n. 20 sivua. Alusta ja keskeltä. Olisi ehkä pitänyt kokeilla vielä lopusta. Kyseessä siis Le Clézion Autiomaa.

Ei. Kerta kaikkiaan ei. Tylsää. On kaksi tarinaa. Toinen jostain beduiineista, toinen nykypäivän maurilaistytöstä. Ei kiinnosta kumpikaan. Ei niin, että tässä olisi mitään vikaa. En vaan pääse kärryille enkä kiinnostumaan - kun ei tämä nyt vangitse yhtään, vaikka takakannen mukaan pitäisi. Tarina olisi varmaan tosi hieno, jos pääsisi alkua pidemmälle. Takakansikirjoittaja on kyllä tehnyt hyvää duunia (tekisi mieli sanoa kirjailijaa parempaa, mutta hyh hyt, se nyt on jo aika paksua ja ilkeää).

No mutta. Ehkä kyse on marraskuusta tai liian kiinnostavasta kirjapinosta, joka odottaa lukemista. Ehkä pitää kasvaa ja lukea lisää noin 20 vuotta.

Kertokaa, jos jonkun mielestä Le Clézio kannattaa, niin yritän uudelleen. Muuten on vain hankittava parempaa luett…

Mitä lapsi lukee??

Fedja-setä debatin innoittamana äiti-ystävä kyseli täällä tiedostavien lastenkirjojen perään, joissa olisi jotenkin siedettävä naiskuva - itselleni ei tule mieleen kuin Peppi. :-/ Sitten on tietysti nämä Nopolat, Tatut ja Patut, Risto Räppääjät, Maisat, Kunnakset ja muut vakkarit, mutta kertokaapa asiaan perehtyneet, jos teillä on jotain tuoreita tai vähemmän tunnettuja esimerkkejä?? Itse ihailen suuresti Maisaa, koska sillä on housut ja se puuhaa muutenkin tosi aktiivisia ja poikamaisia juttuja, vaikka on tyttö (onhan?!). Upposi hyvin tyttömäiseen siskontyttöönkin aikoinaan täysillä!

Äsken tuli Mitä Suomi lukee -lista ja yritin etsiä inspiraatiota sieltä, mutta turhaan (Fedja-setä keikkuu muuten listalla kasina!), yksi nostalgia-uutuus tosin on Fedjan lisäksi: Myyrä! Kyllä, se sama ihana tsekkiläinen myyrä on kaivettu kolostaan 70-lukulaisten vanhempien ihastukseksi. Mutta aika androgyyniä kamaa on Myyräkin. Ei ole tullut tehtyä sukupuolitutkielmaa lastenkirjojen naiskuvasta, paitsi m…

Minä, minä ja bloggaaminen

On itse-analyysin paikka. INAhdus on ollut olemassa kuukauden ja koska nykyään 25-vuotiaat voivat kirjoittaa elämäkerran, minä voin tällä kokemuksella tehdä yhtä lailla kuukausi-yhteenvedon ja ohjeistuksen teemasta Minä, minä ja bloggaaminen:

1) Bloggaus on addiktoivaa.
Tuli tehtailtua 40 kirjoitusta kuukaudessa – vähän liikaa. Eihän näitä nyt jaksa kukaan lukeakaan vaikka itse jaksaisi avautua. Ei saa uuvuttaa lukijaa!

2) Bloggaus on terapeuttista.
Kts. Edellinen.

3) Jos ei ole asiaa, älä bloggaa.
Imho blogit joihin kirjoitetaan kerran pari kuussa ovat ihan turhia tai sitten on oltava niin painavaa asiaa, että ihmiset muistavat vaivautua kerran kuussa paikalle. En nyt keksi ketään, jolla olisi, mutta kai niitäkin on. On siis löydettävä sopiva keskiarvo, jolla lukijat pysyvät linjoilla, mutteivät ylikuormitu. Sama pätee tietysti myös bloggaajaan. Jos ei huvita, pidä taukoa. Tai ilmoita kirjoittavasi joka tapauksessa vain kerran viikossa/kuukaudessa.

4) Kuka siellä?
Koska teitä kuitenkin kiinn…

Aila Meriluoto: Lauri Viita

Summa summarum: Jos ihmettelet vähän epävarmana, mistä tositv-sarjasta nämä Viita ja Meriluoto nyt ovatkaan tuttuja, niin joulukuussa tiedät (= eivät mistään). Yhdestä Suomen kuuluisimmasta kirjailijaparista tulee elokuva Putoavia enkeleitä 5.12. Elokuva perustuu Aila Meriluodon elämäkertaan Viidasta - kirja tuli nyt pokkarina ja suosittelen lukemaan sen elokuvasta riippumatta; näin leffan ennakossa ja kyseessä on kaksi melko erillistä taideteosta. Tommi Korpela räjäyttää kyllä tajunnan Lauri Viitana, mutta koska tämä ei ole leffa-arvio, se siitä tällä erää.

Arvio: Olen ollut Meriluoto-fani aiemminkin, mutten ole lukenut Viidan elämäkertaa koskaan: avioliittokuvaus elämästä skitsofreenikon kanssa tuntui kai nuorempana liian rankalta. Onneksi luin nyt. Vaikkei Viita tai Meriluoto kiinnostaisi kirjallisesti yhtään, teos on aika ainutlaatuinen parisuhdekuvaus ja lisäksi vetävästi kirjoitettu. Paras tunnustaa heti alkuun, että vaikka kirja keskittyy Viitaan, omat sympatiat menivät kyllä Me…

Vinkkejä Daddyille

Kirja on isänpäiväksi loistava lahja, joten keräsin mieskollegoilta (kiitos kollegat!) ja muilta miestutuilta isänpäiväkirjavinkkejä. Tervot ja dekkarithan kaikki löytävät muutenkin, mutta alla kirjoja, joista ainakin nämä ei-ihan-peruspertsa-isät ovat lämmenneet enemmän:

Kultturellit isät:
Jaakko Hämeen-Anttila: Omar Khaijam
Juha Seppälä: Paholaisen haarukka
Jens Lapidus: Rahalla saa (kuvaus Tukholman alamaailmasta)
Panu Rajala: Unio mystica. Massiivinen Waltari-elämäkerta, riittää luettavaa.

Poliittis-historialliset isät:
Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet

Harrastaja isät:
Tähtinen ja Flynn: Universumin pimeä puoli. Insinöörimäisesti orientoituneelle isälle uutta tietoa tähtitieteen ja fysiikan uusista löydöistä. Upea kuvitus.
Hagberg, Dahm ja Douglas: Hylkysukeltajat Itämerellä. Jokaiselle sukeltaja/seikkailijaisälle. Hieno kuvitus.

Pönäkät isät:
Mannerheim: Muistelmat, juhlaeditio

Infantiilit isät:
Pentti Jarla: Fingerpori

Jos isä ei nyt kumminkaan ole lukijatyyppiä ja on vihjaillut tietyn ty…