perjantai 28. marraskuuta 2008

Kulttuuriteko nimeltä Come to Finland

Koska lukija suositteli Magnus Londenin Siperia-kirjaa aiemmin, uskaltaudun mainostamaan Londenin toista mainiota kirjaprojektia: hienoa Come to Finland -matkailujulisteteosta (jonka tekijöitä tunnen ennestään - suodattakaa siis kehuja oman arvionne mukaan). ;) Tässäpä mallia Suomi-kuvasta Stubbin brändityöryhmälle, sanon minä! Sitä paitsi kirjan ympärille on rakennettu loistava saitti ja pääasiassa tekijöiden oman innon voimin - no ilmankos.

Puuhakkaat tekijät ottivat ja avasivat äskettäin verkossa myös julistekaupan, josta voi ostaa kirjan julisteita - saitilta löytyy lisätietoja kirjasta ja tarinaa sen syntyprosessista.

Sivumennen sanoen uuden kodin "sisustussuunnitelmaan" on saatu mahtumaan massiivisen kirjakaapin lisäksi jo päätös taulujen korvaamisesta vanhojen kirjojen kansijulisteilla, joten itselläni on luontaista vetoa tähän nostalgiaan.

Pidän Come to Finland -teosta merkittävänä kulttuuritekona ja sitä paitsi mielettömän kauniina kirjana, joten jääviyssyytöksiäkin uhmaten suosittelen! :)

Juniori-asiaa

Että saataisiin tämä palkintoputki kunnialla päätökseen eikä tulisi sorrettua lasten- ja nuortenkirjallisuutta (lastenkirjallisuus on tärkeää!!), täytyy noteerata myös eilen Finlandia Juniorin saanut Esko-Pekka Tiitinen ja nuortenkirja Villapäät. Kuulostaa positiivisuudessaan ihan hauskalta aikuisen korviin, mutta pitäisi varmaan testata murkkuikäisellä siskonpojalla.

Kiertelin kirjakauppojen lastenosastoja joululahjashoppailua varten ja täytyy sanoa, että lastenkirjojen tarjonta on aika pökerryttävää. Nöyrästi jouduin myöntämään kompetenssini puutteen tällä kirjallisuuden alalla ja kysymään kummilasten vanhemmilta toiveita - kummitytön listalla oli Laura Ruohosen Yökyöpeli-riimittelykirja.

Sitten tuli meiliin hilpeä suositus uudesta tavutetusta lastenkirjasta (niistä on ilmeisesti pulaa): Viivi ja Veeti tattiretkellä. Nimi herättää itsessäni tahatonta hilpeyttä, mutta se siitä - kyseessä on suositusten perusteella hyvä pienkustannekirja, vinkiksi lukemaan opettelevien lasten joululahjalistaan (linkki Suuri Kuu -verkkokauppaan siksi, että sieltä löytyi eniten tietoa).

tiistai 25. marraskuuta 2008

Venäläinen klassikko keskuudessamme

Mitä enemmän tapaan ihmisiä ja luen kirjoja, sitä enemmän uskon ensivaikutelmaan (ja sitä pahemmin petyn ollessani väärässä).

Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden saanut Katri Lipsosen Kosmonautti todella tekee Ensivaikutelman ja vieläpä luvatun kaltaisen: venäläinen klassikko! 1800-luku! Dekadenssi! Tarpeettomia ihmisiä! Keuhkotauti! Sekavia suvun mukaan määräytyviä nimiä, joista ei Stalinkaan ota selvää mutta entä sitten - katoavia degeneroituneita menneen ajan ihmisiä yhtä kaikki!

Sanalla sanoen: i-has-tut-ta-vaa. Huomautetaan: tämä kaikki ikävään Neuvostomaailmaan siirrettynä (edelliset määreet ovat siis vain kirjan pulpauttamia mielleyhtymiä, eivät kirjan kuvausta, toim huom), mutta mitäpä siitä - yhtä lailla kolmeen pilkkuun päättyvät dialogit sopivat moderniin suomalaiseen (!) kirjallisuuteen...

Saa nähdä kestääkö tyyli miten pitkälle ja millainen itse stoori on, mutta ensivaikutelma on tehty. Ilmeisesti, mahdollisesti luvassa on venäläisten klassikoiden friikkien must have - teos - voi balalaikka sentään! ;D

maanantai 24. marraskuuta 2008

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Summa summarum: Ikävän ajankohtainen ja kansainvälisesti palkittu kirja, joka yhtä aikaa vie mukanaan ja puistattaa. Koulusurmaajan äidin kertomus on yksi viime vuosien vaikuttavimpia ja tabuja rikkovimpia kirjoja pahuudesta ja perhesuhteista. Ei ihan herkkähermoisille tai herkässä tilassa oleville; moni äiti on suositellut ja kokenut ilmeisesti jollain lailla vapauttavanakin kirjana. Huom: kyseessä ei silti ole tosiaankaan mikään äitiys-kirja.

Arvio: Huh huh. Tuli sanottua jo aika paljon lukemisen aikana ja melko tyhjäksi tämä lukukokemus jättääkin. On pakko ihailla Shriverin kerrontatekniikkaa ja analyyttistä mutta kylmäveristä tyyliä, joka pistää miettimään kuka tarinan todellinen psykopaatti oikein on.

Kirjasta on bushilainen hyvän ja pahan akseli kaukana: se pakottaa näkemään harmaan alueita ja miettimään uusiksi omia sovinnaisia käsityksiä hyvästä, pahasta ja perhesuhteista. Kirjassa on niin paljon erilaisia teemoja ja rikottuja tabuja, että sitä on mahdotonta käsitellä kattavasti - mutta yhtä kammottavalla tavalla kiehtovaa kirjaa en ole lukenut aikoihin. Mikä hirveintä, kertoja saa lukijan myös samastumaan huonoon äitiin jollain tasolla. Kuka tässä todella on syyllinen ja mihin, en edes tiedä.

Kirja pistää myös miettimään sitä, mikä kaikessa pahassa ja likaisessa meitä kiehtoo? Koulusurmaajista tehdään juttuja ja dokumentteja (tai ainakin heidän vanhemmistaan, jos sattuivat itse kuolemaan), Big Brother kiinnostaa sitä enemmän mitä törkeämmiksi kilpailijat intoutuvat, kokonainen lehdistölaji elää pääasiassa suttuisten kännykkäkamerakuvien voimin - perustelen tämän kirjan suosittelemista itselleni sillä, että ehkä se auttaa myös kyseenalaistamaan osan tästä shitistä enkä yritä edes asettua jonnekin kansakunnan kaapin päälle muita tuomitsemaan: kirja koulumurhaajasta kiehtoo, piste.

Juonta sen enempää paljastamatta kirjaa kuvaa yksi sana, jota käytetään myös koulusurmaaja Kevinistä: nerokas.

Kenelle: Kenelle vain, paitsi ehkä lasta odottaville.

Jälkimaku: Uh. Toivottavasti tästä ei todellakaan tehdä elokuvaa.

Alkulause: En oikein tiedä, miksi haluan kirjoittaa sinulle pienestä vastoinkäymisestä, jonka koin tänään iltapäivällä, mutta nyt kun emme enää ole yhdessä taidan surra kaikkein eniten sitä, etten voi enää selostaa töistä palattuani päivän sattumuksia sinulle kuin kissa, joka laskee pyytämänsä hiiret isäntänsä jalkojen juureen.

Starat: 4,5. Pakko suositella. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Teetä ja sympatiaa mieskirjailijoille (not)

Voi voi. Nyt on kauhia itku Hesarissa(kin), kun Panu Rajala ja Tervo jäivät ilman Finlandia-ehdokkuuksia. Kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, joten sikäli olen ihan jäävi (vähän Rajalan Waltari-elämäkerran sivuutus tosin ihmetyttää jo Waltarin juhlavuoden takia), mutta toisaalta ärsyttääkin koko kohu: arvellaan heidän olleen liikaa pintajulkisuudessa ja siksi jääneen ilman ehdokkuutta. Tervo on ollut ehdokkaana jo lukuisia kertoja ja molempien miesten kirjat myyvät joka tapauksessa, joten en usko heidän yöuniaan täysin menettävän.

Se mikä tässä ärsyttää on se, että mitä väliä sillä, miksi heidät hylättiin - fakta on, että lahjakkaista naiskirjailijoista valtaosa on jäänyt ilman kaikkia mahdollisia ehdokkuuksia ja palkintoja vuosisatoja. Ja jää edelleenkin. Joten en jaksa sympata Rajalaa ja Tervoa tässä asiassa ihan hirveästi, jollain kriteerillä ne ehdokkaat on valittava ja joku jää aina ilman. Snif.

Sitten vielä huvittava juttu eilisestä Hesarista: onko kaikille muille itseäni lukuun ottamatta ollut itsestäänselvää, että Muumipeikko on homo? ;D Minä kun luulin, että se seukkaa viattomasti Niisku-neidin kanssa, mutta kuulemma Muumipeikon oikea rakkaus on Nuuskamuikkunen ja Niisku-neiti on vain fag hag (homojen naisihailija). Jassoo? Kyllähän Muumipeikko kieltämättä aina jää Nuuskamuikkusta kaipailemaan, kun Nuuskamuikkunen katoaa "riettaille retkilleen". Why not? Eli yhtä lailla kuin kaikki palkintoehdokkuudet ovat subjektiivisia ja aikaan sidottuja valintoja, hyvän taiteen tunnistaa siitä, että siitä voi tulkita oikeastaan ihan mitä vaan - MOT. ;)

perjantai 21. marraskuuta 2008

Go Tiedon tyttäret!

Ihanaa!! Hylkään kaiken objektiivisuuden ja hehkutan Tiedon tyttäriä, joka sai ansaitun Tieto-Finlandian!! Jee!! :D

Toivoin kovasti salaa, että nimenomaan Marjo T. Nurmisen teos palkitaan - muutkin kirjat olivat upeita, mutta tätä kannatan muistakin kuin upeus-syistä. Olen lukenut sitä luku kerrallaan ja nautiskellut kaikesta nais-tiedosta: nyt pitää huomauttaa, että suosittelen tätä ehdottomasti myös kaikille tieteestä ja historiasta kiinnostuneille miehille. Nurminen ei pelkästään esittele tiedenaisia ja tieteen historiaa, vaan koko yhteiskunnallista kehitystä ja naisten huomiota vaille jäänyttä vaikutusta siihen. Bonarina hienot kuvat. Nurminen on arkeologi ja Ylen tiedetoimittaja, kompentenssia siis riittää.

Tämä on joulun ehdoton lahjahitti - käykää hipelöimässä kirjakaupassa. Ihan kevyimmästä ja nopealukuisimmasta populääri-tiedekirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, mikä onkin hyvä, sillä tiedenaiset ansaitsevat ihan yhtä painavaa tekstiä kuin miehetkin. Kaikkien kulttuurikotien must have, mutta suosittelen myös jokaiselle vähänkään historiasta kiinnostuneelle ja itsensä muuten vähemmän kyldyrelliksi kokevalle (kulttuurikoti on niin kultivoitunut ilmaus, mutta ymmärtänette pointin ;).

Loppuun vielä pahoittelu lukijoille: missasin eilen koko palkinnon iltaan asti eikä illalla edes toiminut netti (aargh!) - olin siis täysin epäkartalla ja jälkijunassa tämän uutisen kanssa, mon dieu! Lähden taas kouluttautumaan: pää on täynnä patoutunutta bloggailua, joten varautukaa...

Joka tapauksessa grattis vielä Tieto-Finlandian voittajalle - naisenergiaa viikonloppuun (miehillekin!) ;)

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Yhteisöitykää!




Tuli niin mainiota debattia yhteisöllisyydestä Poikani Kevinin ja tv:nkin (!) herättelemänä, etten malta olla ottamatta päivän Hesarista Wagnerin tyhjentävää kannanottoa asiaan - meinasi mennä aamulla mehut väärään kurkkuun. ;D
Olin päivän opiskelemassa nettimaailman uusia kuvioita ja nyt pitäisi varmaan sanoa siitä jotain viisasta tai tässä ollaan ja tonne mennään - tyyppistä visiointia, mutta koska itselleni päivän mieleenpainuvin anti oli puhtaasti subjektiivisuuteen perustuvaa (muiden bloggaus- ja wiki-kokemuksia) niin menen sen sijaan lukemaan. Sen voi tosin sanoa, ettei kukaan mukaan tunnu olevan ihan varma siitä, missä nyt ollaan tai varsinkaan minne mennään, mutta onko ihmiskunta tiennyt sitä koskaan? Väitän että ei; aina on ollut joku tuntematon manner, meren takana tai kuussa tai nyt netissä. Jos tietäisimme, minne olemme menossa, emme kai koskaan menisi minnekään - eksyin aiheesta ja menen lukemaan.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Varoitus: juonipaljastus!

Koska Poikani Kevinin lukeminen vie viikkoja (muun kiireenkin takia siis) ja herättää debattia, teen pahan poikkeuksen ja kommentoin yhtä juonen käännettä. (Tästä tuli nyt näköjään enemmän lukupäiväkirja kuin kirja-arvio, johon tuskin jää enää mitää kerrottavaa, mutta tää on mun blogi ja mä saan tehdä mitä mä haluun! ;) (kyllä, olen nuorimmainen lapsi)

Älä siis lue pidemmälle, jos aiot lukea Poikani Kevinin ja haluat säästää kaiken jännityksen lukukokemukseen.

Oletko ihan varma, että haluat tietää juonenkäänteen kirjan puolivälistä?

Ok: Shriver nimittäin laajentaa koko tätä paha äiti / paha lapsi -teemaa tuomalla kehiin hyvän lapsen, tadaa! Yks kaks päähenkilö haluaakin äidiksi uudelleen esikoishirviöstä huolimatta ja saakin enkelimäisen kiltin (jopa nössön) tyttären.

Hämmentävää. Koko kuvio on nyt keikahtanut päälaelleen: hänestä tulee hyvä äiti, joka rakastaa tytärtään, mutta isä syrjii häneltä salaa tehtyä tytärtä (jota isä ei olisi halunnut alunperinkään) ja pitää edelleen poikansa puolia.

Jopas jotakin. Asetelma muuttuu ja tuo kiinnostavia näkökulmia sisaruussuhteista, sisarkateudesta ja perhedynamiikasta - olen huomannut, että riippumatta ikäjärjestyksestä, kaikki lapset kokevat aina olleensa jotenkin sisariaan huonommassa asemassa (nuoremmat, koska olivat väistämättä nuorempia ja huonompia, vanhemmat, koska pienempiä väistämättä lellittiin).

Nyt siis päädyttiin kokonaan uuteen hyvä lapsi/paha lapsi -akseliin, enkä ole varma mitä siitä pidän. Tavallaan kyllä: aihe on taas yksi kiinnostava tabu lisää ja Shriver virittää sen äärimmilleen, mutta päähenkilö-äidin kiinnostavuus väheni samalla: nyt hän on vain yksi normaali (?) äiti, joka pitää yhdestä lapsesta enemmän kuin toisesta, mutta kykenee äitiyteen silti.

Ihmettelinkin, miten Shriver pystyy pitämään jännitystä yllä koko mammuttikirjan ajan, mutta näemmä näin. Hän aikoo siis kerralla tyhjentää koko pajatson yhteen kirjaan - jännityksellä odotan, jääkö länsimaisesta perhekuviosta mitään uutta sanottavaa kenellekään tämän jälkeen. Katsotaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Poikani hirviö

Lehdessä oli tänään taas juttu koulusurmaajista ja yhteiskunnan ylipsykologisoinnista: psykiatri muistutti, että kaikkea pahaa ei voi diagnosoida ja parantaa. Ihan hyvä muistutus ja totta - itse olen tosin myös sitä mieltä, että on paljon pahaa oloa, joka pääsee muuttumaan pahuudeksi ilman, että kukaan sitä tajuaa tai ymmärtää kiinnostua ennen kuin on liian myöhäistä.

Joka tapauksessa: Shriverin Poikani Kevin pakottaa miettimään tätä teemaa aika uudelta ja karmaisevalta kannalta. Olen päässyt puoliväliin - kirja kertoo siis koulusurmaajasta äidin näkökulmasta. Kirja rikkoo tabuja monella tasolla: on äiti, joka ei halunnut äidiksi ja joka ei kykene tuntemaan äidinrakkautta, mutta teeskentelee sitä sosiaalisten paineiden ja miehensä takia. On lapsi, joka on syntymästään asti hirviö. Ja isä, joka rakastaa sokeasti tätä hirviölasta ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan (ja syyttää tietysti äitiä kaikesta).

Karua. Herää mm. ikävä kysymys siitä, ovatko psykopaatit psykopaatteja syntymästä asti ja täysin vanhemmista riippumatta? Itse olen jotenkin uskonut naiivisti siihen, että lapset olisivat lähtökohtaisesti hyviä, aina. Sittemmin voi mennä monta asiaa pieleen ympäristön ja perheen ja päässä liikkuvien kemikaalien osalta, mutta tuntuu aika ahdistavalta ajatukselta, että olisi ihmisiä, jotka ovat pahoja syntymästään asti ilman, että siihen voi vaikuttaa mitenkään.

Lasten vanhemmilla olisi tähän varmasti monenlaistakin näkökulmaa tarjolla, itse tyydyn vain teoretisoimaan, mutta ainakin Shriver onnistuu ravistelemaan koko äitiys-myyttiä ja äidinrakkauden tabua. Palaan asiaan - ja yritän etsiä seuraavaksi jotain kivasti kevyttä kaamosluettavaa...

perjantai 14. marraskuuta 2008

Niskalenkki marraskuusta

Tuli eilen meiliin Ajatusten aamiaisessa (tilattava s.postikirje) osuva ajatus tähän kohtaan vuotta: on ainakin täällä päässä tullut väännettyä viime aikoina aika paljon ja liian usein ilman intoa, kun siihen ei ole muka ollut aikaa (ei blogissa, mutta muuten). Mutta arvatkaa mitä: ei ole pakko vääntää! Se tuppaa tässä pimeydessä luterilaisen kulttuurin keskellä unohtumaan...

Unohda ”hyvät päätöksesi”. Unohda
turha itsekuri ja väkisin vääntäminen.
Kokeile sen sijaan innostumista.
Mene ja rakastu johonkin asiaan.

-Dale Dauten

Intoa viikonloppuun, hyvät ystävät! :)

torstai 13. marraskuuta 2008

Venäjä, venäjä, venäjä

Tässähän alkaa ihan suomettua, kun nostaa veli-Venäjää esiin koko ajan, mutta unohtui yksi hieno Venäjä-trendin tuotos: ihanan runoilija Vladimir Majakovskin massiivinen ja lännessä ensimmäinen elämäkerta Panoksena elämä (tekijä Bengt Jangfeldt - mikä nerokas ja väkivaltaisen osuva nimikin kirjalle, ooh!).

Joskus teininä muistan lukeneeni huumassa maailmantuskaani Majakovskin Pilvi housuissa -runoutta - mitä niistä silloin(kaan) ymmärsin on ihan toinen asia, mutta ainakin Majakovskin futuristis-avantgardistinen maine ja traaginen itsemurhakin sopivat synkän runotytön käsilaukkulukemistoon.

Kirja on massiivisuudessaan vähän pelottava, mutta sisältää onneksi paljon ja hyviä kuvia. Ikkunalautapinossa Neuvosto-Venäjän painoarvo alkaa olla kenties hieman liioiteltu, mutta täytyy myöntää, että olen kyllä laiminlyönyt naapurimaan kirjallisuutta ja historiaa pahasti (klassikoita lukuunottamatta) - ei ole vaan napannut. Kaikki mainitsemani kirjat (paitsi Fedja-setä!) ovat siis suomalaisten tai ruotsalaisten kirjoittamia, toim huom, mutta ehkä se avaa sopivasti tietä ja jonain päivänä luen jotain venäläistä nykykirjailijaakin vaikka...

Finlandiaa

Haa! Finlandia-ehdokkaat tulivat; tsekkaa Ylen uutinen.

Olihan se Sofi Oksanen siellä, Olli Jalonen samoin; suurin yllätys on Katri Lipsosen Kosmonautti, joka otti jo esikoiskirjapalkinnon - on siis ilmeisesti palkintonsa ansainnut. Toinen suuri yllätys on se, että missä on kiintiö-suomenruotsalainen..? Tämä veto aiheuttanee kulttuuripiireissä vielä debattia.

Lisäksi mukana on vakkariehdokas- ja voittajakin Pirkko Saisio, Arne Nevanlinnan ylistetty Marie-romaani (jonka olen jo kerran aloittanut; nyt nolottaa, että jätin sen sivuun jonkun päivänpolttavan kevytkirjan takia) ja Juha Seppälän Paholaisen haarukka, jota kollegat ovat kovasti kehuneet. Olen Seppälää lukenut muinoin ja digannut, mutten ole lukenut aikoihin, joten nyt on korkea aika.

Ylituomarina toimii tänä vuonna Pekka Tarkka, enkä lähde Tarkan voittaja-kandiaattia tässä edes povaamaan, 4.12. se selviää.

Kertokaa, jos teillä on ehdokkaista kokemuksia tai suosikkeja? Olen lukenut näistä siis vasta yhden (Oksanen), yksi siirretään ikkunalaudalta yöpöydälle (Jalonen), mutta onneksi en ole Tarkka ja voin valita rusinat pullasta.. ;)

Ps. Tähän pitää vielä lisätä pari huomiota: 1) Saisio ei vissiin pysty kirjoittamaan mitään, joka ei päätyisi ehdokkaaksi (ottamatta kantaa kirjoihin sinänsä). 2) Voi Tervoa. Ennakkosuosikki jäi ilman tikkaria, taas. Onneksi se myy ihan ilman näitä Finlandia-tikkareitakin... ;)

Neuvostoliitto on in??

Esikoiskirjapalkinto meni aika odotusten mukaisesti Katri Lipsonin Kosmonautti-romaanille, joka tapahtuu kaikista maailman paikoista Murmanskissa! Olen kuullut siitä kovasti kehuja - lupaavaa omalta kannaltani on se, että kirjan sanotaan liittyvän venäläisten klassikoiden surumielisen kaihon ja turhuuden traditioon. Koska olen aina ollut iso venäläisten klassikoiden fani (ja Suurin on Tsehov! Ja tiedän, että s:n päällä pitäisi olla hattu, mutten löydä sitä näppiksestä, ärsyttävää!), tämä on ehdottomasti luettava.

Kahden kirjan perusteella on vähän aikaista vetää isoja johtopäätöksiä, mutta väitän Inahtajan itsevarmaan trendinenään vedoten, että jotain veli Venäjä-trendiä on nyt ilmassa, kun kaksi vuoden kehuttua/palkittua teosta (Oksasen Puhdistus) pyörii miljööltään Neuvostoliitto/Viro -akselilla ja Fedja-setäkin koki uuden tulemisen. Hmm?

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Esikoiskirjapalkintoa odotellessa...

Äh. HS:n esikoiskirjavoittaja paljastetaan vasta illalla. Ja Finlandiat huomenna.

Sillä välin lukuraporttia: meneillään on Lionel Shriverin Poikani Kevin ja se on kyllä hyvä! Pidän kirjoista, jotka imaisevat ekalta sivulta ja se toteutuu tässä. En tiedä miksi haluan maksimoida marraskuu-kärsimyksen lukemalla kaikkia hyviä kirjoja hirveistä aiheista, mutta onhan siinä se pointti, että oma elämä tuntuu kaamoksen keskelläkin aika mukavalta. ;) Palaan palkinto-asioihin...

maanantai 10. marraskuuta 2008

Tiukka kirjaviikko

Hesarin esikoiskirjapalkinto julkistetaan keskiviikkona - hyviä esikoisia oli sen verran paljon, että uuvahdin kirjamessuilla ja päätin lukea AINAKIN voittajan. Voittajaa odotellessa siis. (Pidätän oikeuden perua puheeni, jos se hakukonerunokirja voittaa.)

Lisäksi - jos en ole eksynyt kaamokseen ja elä täysin väärässä viikossa, päivässä ja elämässä - tällä viikolla julkistetaan myös Finlandia-palkintoehdokkaat. Niistä olen lukenut jo yhden (sic!) tai ainakin kuvittelen lukeneeni. Parin kuvittelen odottelevan vuoroaan ikkunalaudalla (yöpöydällä pidetään ne kirjat, joita luetaan, ikkunalaudalla ne, joita aiotaan). Toivotaan, että tulee ylläreitäkin.

Jaa, sitten pitää vielä puolustaa täällä pahoin kohdeltua Le Cléziota ja johdattaa lukijat hetkellisesti sivistyneempien kirjaihmisten pariin. ;) (ei, tässä ei ole tahallista ilkeilyä, korkeintaan lievää itseironiaa) Kirsi Pihakin otti nobelistimme käsittelyyn ja vaikuttaisi siltä, että Harhaileva tähti olisi lukemisen arvoinen tai ainakin Autiomaata parempi? Sitten seuraa ilkeilyä: Pihan blogiin tuntuu kerääntyneen muutenkin Le Clézion Suomen faniklubi kokonaisuudessaan, joten jätän aiheen suosiolla siihen perehtyneille. Hymiö hymiö.

Nyt en kuitenkaan millään kykene antamaan gool old Cléziolle uutta mahista, kun ehdin jo hankkia parempaa luettavaa. Siitä lisää myöhemmin. Koittakaahan kestää tämä marraskuu - loistava lukukuukausi, mutta paljon muuta hyvää en siitä keksi. Pikkujouluja odotellessa!

lauantai 8. marraskuuta 2008

Sofi Oksanen: Puhdistus

Summa summarum: Vuoden puhutuimpia ja kehutuimpia teoksia Viron menneisyydestä ja vähän nykypäivästäkin. Alun perin kiitetty näytelmä, jota en itse nähnyt, mutta moni kehui. Jos olet vieroksunut Oksasta (kuten itse tein ja nolon pinnallisista syistä), niin lue tämä: pitäisi kuulua suomalaisten peruslukemistoon Viron sukulaiskansana. Varoitus: vie aikaa ja mielenrauhaa. Tämän kirjan jälkeen ei ole myöskään yhtään sen helpompi matkustaa Tallinnaan häpeämään maanmiesten porsastelua.

Arvio: Aika tarkkana olla pitää, kun aikoo arvioida melko varmaa Finladia-palkintoehdokasta ja potentiaalista voittajaakin. Varsinkin kun ei aio antaa vitosta. Miksi ei?

Alku on vähän kankea ja siinä näkyy hankalimmin se, että teos on ollut ensin näytelmä. Nykypäivän ja historian vuorottelu ja nivoutuminen yhteen on draamallisesti onnistunut ratkaisu, mutta romaanissa se hidastaa alkua, jossa keskitytään lähes nykypäivään, 1990-lukuun. Ensimmäinen osa sujui itseltäni hitaasti - aihepiiri ahdisti sen verran, että jaksoin lukea vain luvun kerrallaan. Ehdin jo miettiä, mikä omassa kirjamaussani on vikana kun en innostu, mutta toisessa osassa, jossa siirrytään 1930-1940 -luvuille ymmärsin onneksi kaiken hehkutuksen.

Ehkä itselle etäistä raakaakin historiaa on lukijana helpompi käsitellä kuin nykypäivää, jonka mafia- ja prostituoitukuviot ovat liiankin tuttuja mediasta. Sen sijaan Viron traagiseen historiaan ei ole ennen tullut eläydyttyä tällä intensiivisyydellä. Historia-osiossa tarina alkaa oikeasti elää ja vetää mukanaan - ts. kirjaa on pakko alkaa ahmia.

Kun en ole Oksasta ennen lukenut, olin aika yllättynyt tyylin realistisuudesta ja perinteisyydestäkin. Tämän teoksen perusteella sanoisin, että Oksanen on ehdottomasti hyvä kirjailija, mutta ei verbaalivirtuoosi. Kielellinen karuus toisaalta sopii rankkaan aiheeseen.

Silti: pidän Puhdistusta merkittävänä kirjana nimenomaan aiheen sekä fiktion ja todellisuuden taitavan yhdistämisen kannalta, en esim. kielellisen uudistavuuden tai omaperäisyyden takia. Eroa on vaikea kuvailla, mutta Oksasen kohdalla en koe kielellisiä vau -elämyksiä tai pysähdy ihailemaan sanoja tai lauserakenteita. Siitä tulee itselleni lukuelämykseen pieni miinus. Kirja teki vaikutuksen, eikä vähiten kaikella historiallisella taustatiedollaan, mutta ei tullut fiilis, että haluaisin heti lukea Oksasen kaikki muutkin kirjat. Tai ainakin pitää vähän hengittää välillä.

Yhteenveto: hieno kirja järkyttävästä aiheesta. On Finlandiansa ansainnut, jos niikseen tulee - toivotan onnea ja mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

Jälkimaku: Ehkä sillä onko just tässä kuussa varaa trendikkäimpiin talvisaappaisiin ei nyt ole niin hirveästi väliä verrattuna siihen, että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen.

Alkulause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Starat: 4.

torstai 6. marraskuuta 2008

Epäarvio nobelistista

Ääk. Mitä sanotaan silloin, kun ei ole tuoreesta nobelistista kerta kaikkiaan mitään sanottavaa? Paitsi että sain luettua yhteensä n. 20 sivua. Alusta ja keskeltä. Olisi ehkä pitänyt kokeilla vielä lopusta. Kyseessä siis Le Clézion Autiomaa.

Ei. Kerta kaikkiaan ei. Tylsää. On kaksi tarinaa. Toinen jostain beduiineista, toinen nykypäivän maurilaistytöstä. Ei kiinnosta kumpikaan. Ei niin, että tässä olisi mitään vikaa. En vaan pääse kärryille enkä kiinnostumaan - kun ei tämä nyt vangitse yhtään, vaikka takakannen mukaan pitäisi. Tarina olisi varmaan tosi hieno, jos pääsisi alkua pidemmälle. Takakansikirjoittaja on kyllä tehnyt hyvää duunia (tekisi mieli sanoa kirjailijaa parempaa, mutta hyh hyt, se nyt on jo aika paksua ja ilkeää).

No mutta. Ehkä kyse on marraskuusta tai liian kiinnostavasta kirjapinosta, joka odottaa lukemista. Ehkä pitää kasvaa ja lukea lisää noin 20 vuotta.

Kertokaa, jos jonkun mielestä Le Clézio kannattaa, niin yritän uudelleen. Muuten on vain hankittava parempaa luettavaa. :-/

Mitä lapsi lukee??

Fedja-setä debatin innoittamana äiti-ystävä kyseli täällä tiedostavien lastenkirjojen perään, joissa olisi jotenkin siedettävä naiskuva - itselleni ei tule mieleen kuin Peppi. :-/ Sitten on tietysti nämä Nopolat, Tatut ja Patut, Risto Räppääjät, Maisat, Kunnakset ja muut vakkarit, mutta kertokaapa asiaan perehtyneet, jos teillä on jotain tuoreita tai vähemmän tunnettuja esimerkkejä?? Itse ihailen suuresti Maisaa, koska sillä on housut ja se puuhaa muutenkin tosi aktiivisia ja poikamaisia juttuja, vaikka on tyttö (onhan?!). Upposi hyvin tyttömäiseen siskontyttöönkin aikoinaan täysillä!

Äsken tuli Mitä Suomi lukee -lista ja yritin etsiä inspiraatiota sieltä, mutta turhaan (Fedja-setä keikkuu muuten listalla kasina!), yksi nostalgia-uutuus tosin on Fedjan lisäksi: Myyrä! Kyllä, se sama ihana tsekkiläinen myyrä on kaivettu kolostaan 70-lukulaisten vanhempien ihastukseksi. Mutta aika androgyyniä kamaa on Myyräkin. Ei ole tullut tehtyä sukupuolitutkielmaa lastenkirjojen naiskuvasta, paitsi mitä tulee Barbie-kirjojen puistattavaan naiskuvaan, mutta kun siskon tyttö rakastaa niitä niin tätihän lukee naama peruslukemilla.. ;) Peruslukemilla pitäminen on tarpeen siksi, että meidän barbileikit oli kyllä TOSI kaukana Barbie-kirjojen pikkusievästä puuhastelusta; siinä tuli purettua aggressiot ja vähän kaikki muukin ei niin tyttömäinen toiminta, mutta tästähän me ei puhuta enempää, vai mitä siskot?? ;D

Kirja-alalla on muutenkin valinnut Harry Potter -epätoivo viimeisen Potterin jälkeen, Potter-ikäisten lukuharrastusta yritetään pelastaa päivän Hesarissa. Jos kaipaat vinkkejä, kts. artikkeli.
Ja palataksemme syksyn lempiaiheeseeni vielä kerran: pakko nostaa Håå Måilasen tuore arvio Kohelosta esiin, ettei se hautaudu arkiston aarteeksi:

"Huhhuh... tikahtumiskualema oli tosi lähellä tätä lukiessa. Pieni kirja, SUURIA ajatuksia. Aforismit syleilee universumia: ensin lennetään korkeuksissa tähtiä hipoen, sitten palaudutaan rytinällä maanpinnalle ja arkeen.Tämon loistavaa piristystä marraskuun pimeyteen.t Håå Måilanen"

Kiitos Håå! Valoa ystävät! ;)

tiistai 4. marraskuuta 2008

Minä, minä ja bloggaaminen

On itse-analyysin paikka. INAhdus on ollut olemassa kuukauden ja koska nykyään 25-vuotiaat voivat kirjoittaa elämäkerran, minä voin tällä kokemuksella tehdä yhtä lailla kuukausi-yhteenvedon ja ohjeistuksen teemasta Minä, minä ja bloggaaminen:

1) Bloggaus on addiktoivaa.
Tuli tehtailtua 40 kirjoitusta kuukaudessa – vähän liikaa. Eihän näitä nyt jaksa kukaan lukeakaan vaikka itse jaksaisi avautua. Ei saa uuvuttaa lukijaa!

2) Bloggaus on terapeuttista.
Kts. Edellinen.

3) Jos ei ole asiaa, älä bloggaa.
Imho blogit joihin kirjoitetaan kerran pari kuussa ovat ihan turhia tai sitten on oltava niin painavaa asiaa, että ihmiset muistavat vaivautua kerran kuussa paikalle. En nyt keksi ketään, jolla olisi, mutta kai niitäkin on. On siis löydettävä sopiva keskiarvo, jolla lukijat pysyvät linjoilla, mutteivät ylikuormitu. Sama pätee tietysti myös bloggaajaan. Jos ei huvita, pidä taukoa. Tai ilmoita kirjoittavasi joka tapauksessa vain kerran viikossa/kuukaudessa.

4) Kuka siellä?
Koska teitä kuitenkin kiinnostaa käykö täällä muitakin kuin sinä, paljastan, että lukijoita on suureksi yllätyksekseni n. 30-60 päivässä. Odotin noin viittä. Vielä yllättävämpää on se, että valtaosa ystävistä pahoittelee tavatessamme, että hieno blogi mutta harmi kun ole ehtinyt viime aikoina käydä (ei se mitään, siksi tämä onkin kiireisille). No keitä TE sitten olette? ;)

Tietysti on teoriassa mahdollista, että täällä käy yksi ja sama lukija 30-60 kertaa päivässä ja esiintyy aina välillä kommentoijana eri henkilöllisyyksillä. Tämäkin on kiehtovaa blogisfäärissä. Koska en kuitenkaan tiedä, keitä te olette, ei ole lopulta niin hirveästi väliä sillä, onko teitä yksi vai 5000. Teoriassa riittää kun on yksi – mutta käytännössä on kiva, että teitä on paljon ja säännöllisesti!

5) Kuka täällä?
Blogeissa on ilmeisesti yleistymässä oikealla nimellä ja henkilöllisyydellä kirjoittamisen trendi (tämä on mutua). Muutamat bloggaavat tutut ovat jyrkästi sitä mieltä, että anonyyminä bloggaus on turhaa ellei aio olla Teppo M tai ole muuten vaan tosi arveluttavilla linjoilla. Mietin oman nimen käyttöä pitkään, mutta olen loppujen lopuksi tyytyväinen, etten ole anonyymi. Itselläni on rehdimpi fiilis: anonyyminä voisi tietysti provosoida enemmän, mutta eipä toisaalta tarvitse elää paljastumisen pelossa. Riippuu täysin ihmisestä ja blogista; tämä on päätös, jota muut eivät pysty toisen puolesta tekemään. Jos alkaisi ilmaantua häiriköitä tai tosi ikäviä kommentteja, joutuisin varmaan piiloutumaan. Toistaiseksi näin.

6) Kommentteja, pliis?
Kommentteja saa kyllä mielellään antaa blogin ulkopuolellakin, mutta monilla ystävillä tuntuu olevan vielä kommentointiin aika paljon kynnystä. Turhaan! Ei tarvitse olla mitään viisasta tai edes mietittyä sanottavaa – hymiö tai lyhyt eriävä mielipide esim. kirjasta riittää ja on tosi ilahduttavaa aina. Anonyymisti kommentointi on ihan yhtä arvokasta kuin nimellä tai google-tilin tunnareilla. Riittää kun klikkaat comments-linkkiä tekstin alapuolella, kirjoitat tyhjään ruutuun jotain, laitat valitse henkilöllisyys -kohdassa rastin ruutuun anonyymi ja klikkaat julkaise kommentti. Ja Inahtaja ilahtuu!

Ei mulla sit muuta. Tällä erää. ;) Kiitos kun olette siellä!

maanantai 3. marraskuuta 2008

Aila Meriluoto: Lauri Viita

Summa summarum: Jos ihmettelet vähän epävarmana, mistä tositv-sarjasta nämä Viita ja Meriluoto nyt ovatkaan tuttuja, niin joulukuussa tiedät (= eivät mistään). Yhdestä Suomen kuuluisimmasta kirjailijaparista tulee elokuva Putoavia enkeleitä 5.12. Elokuva perustuu Aila Meriluodon elämäkertaan Viidasta - kirja tuli nyt pokkarina ja suosittelen lukemaan sen elokuvasta riippumatta; näin leffan ennakossa ja kyseessä on kaksi melko erillistä taideteosta. Tommi Korpela räjäyttää kyllä tajunnan Lauri Viitana, mutta koska tämä ei ole leffa-arvio, se siitä tällä erää.

Arvio: Olen ollut Meriluoto-fani aiemminkin, mutten ole lukenut Viidan elämäkertaa koskaan: avioliittokuvaus elämästä skitsofreenikon kanssa tuntui kai nuorempana liian rankalta. Onneksi luin nyt. Vaikkei Viita tai Meriluoto kiinnostaisi kirjallisesti yhtään, teos on aika ainutlaatuinen parisuhdekuvaus ja lisäksi vetävästi kirjoitettu. Paras tunnustaa heti alkuun, että vaikka kirja keskittyy Viitaan, omat sympatiat menivät kyllä Meriluodon puolelle.

Kirjasta herää myös suuttumus. Se ylläpitää suurta neromyyttiä. Meriluoto on haastatellut kirjaa varten lukuisia ystäviä (mm. Väinö Linnaa) - teos onkin käsittämättömän objektiivinen ex-vaimon kirjoittamaksi. Viita oli epäilemättä sekä nero että hullu, tätä todistavat kaikki - nerous kumpusi skitsofreniasta, mutta lopulta mielisairaus vei voiton luovuudesta kuten yleensä käy. Kirjassa kuvaillaan vaikuttavasti Viidan karismaattista lumo- ja luomisvoimaa, joka vangitsi kaikki sen lähelle joutuneet. Viita todella kykeni puhumaan 18 tuntiakin yhteen menoon kuulijoiden kiinnostuksen herpaantumatta. Myönnetään: ei nyt ihan tavis kumminkaan.

Meriluodon tämä nerous nielaisi. Suomen lupaavimpiin nuoriin runoilijoihin kuulunut nainen menetti Viidan varjossa omat sanansa ja lopulta jopa puhekykynsä kunnes sai itsensä ja lapsensa riuhtaistua joten kuten irti. 2000-luvulla en voi olla ärsyyntymättä Meriluodon puolesta tätä neromyyttiä vastaan - nero tai ei, kuka tietää mihin nerokkaisiin ja Viidan Moreeniakin suurempiin sfääreihin Meriluoto olisi yltänyt, jos ei olisi joutunut kaiken nielevän suuren taiteilijan suuhun nuorena ja vaikutuksille alttiina synnyttämään kolme lasta, koska mies niin kovasti lapsia halusi?

Teoksen lopussa tulee säälikin skitsofreniaa vastaan taistelevan Viidan puolesta. Kaikesta suuruudestaan ja ylivoimaisuudestaan huolimatta hän oli lopulta pikku poika, joka jäi itkemään naista, jolla oli voimaa jättää nero taakseen.

Vähättelemättä Viitaa vaadin historian uudelleen kirjoitusta. Ei suuri ole se, joka luo suurta taidetta ja siinä sivussa tuhoaa läheiset ympäriltään vaan se, joka hoitaa suuren varjossa lapset, kodin ja talouden, kokoaa itsensä ja kirjoittaa kaiken tämän tuhon jälkeen paljon suurta kirjallisuutta itseään ylistämättä - esimerkiksi loistavan elämäkerran exästään.

Mutta johan sen Antti Tuurikin Pohjanmaassa totesi jotenkin niin, että naisiis se on viisaus ja miehiis hulluus. (Miehet: provosoitukaa!)

Jälkimaku: Voi luoja. Uskomaton nainen.

Alkulause: Ensimmäinen Lauri-elämys oli pelkkää liikettä.

Starat: 4,5. Pisteet pienelle runotytölle, josta kasvoi taistelija.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Vinkkejä Daddyille

Kirja on isänpäiväksi loistava lahja, joten keräsin mieskollegoilta (kiitos kollegat!) ja muilta miestutuilta isänpäiväkirjavinkkejä. Tervot ja dekkarithan kaikki löytävät muutenkin, mutta alla kirjoja, joista ainakin nämä ei-ihan-peruspertsa-isät ovat lämmenneet enemmän:

Kultturellit isät:
Jaakko Hämeen-Anttila: Omar Khaijam
Juha Seppälä: Paholaisen haarukka
Jens Lapidus: Rahalla saa (kuvaus Tukholman alamaailmasta)
Panu Rajala: Unio mystica. Massiivinen Waltari-elämäkerta, riittää luettavaa.

Poliittis-historialliset isät:
Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet

Harrastaja isät:
Tähtinen ja Flynn: Universumin pimeä puoli. Insinöörimäisesti orientoituneelle isälle uutta tietoa tähtitieteen ja fysiikan uusista löydöistä. Upea kuvitus.
Hagberg, Dahm ja Douglas: Hylkysukeltajat Itämerellä. Jokaiselle sukeltaja/seikkailijaisälle. Hieno kuvitus.

Pönäkät isät:
Mannerheim: Muistelmat, juhlaeditio

Infantiilit isät:
Pentti Jarla: Fingerpori

Jos isä ei nyt kumminkaan ole lukijatyyppiä ja on vihjaillut tietyn työkalun tarpeellisuudesta viimeiset puoli vuotta, anna mieluummin se työkalu tai vaikka levy. Tai vie isä leffaan katsomaan uutta James Bondia.

Alla vielä listausta musiikkifriikki-isälle:

Rokki-isille: AC/DC: Black ice
Punkki-isille: Clash: Live Shea Stadium
Iskelmä-isille: Juha Vainio: Legendan laulut: kaikki levytykset (10 CD:tä)
- löytyy myös 2 CD:n kevytversio
Suomipop-isille: Leevi and The Leavings: Matkamuistoja: kaikki singlet (5 cd + dvd)
Proge-isille: Zappa plays Zappa -DVD
- Frankin pojan Dweezilin johtama bändi näyttää ettei pojasta ole polvi huonontunut.