keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Fernández ja Lahti: Lapsiperheen matkakäsikirja

Olen näemmä ryhtynyt todelliseksi slow median edustajaksi, mutta kun tässä on nyt niin paljon kaikkea elämää ettei ehdi lukea tai kirjoittaa. ;) Kävimme mm. ekalla lapsiperhematkalla Teneriffalla ja siitä inspiroituneena seuraa lapsiaiheinen matkapostaus (luin viikon lomalla huikeat 150 sivua romaania, eli se romaaniarvioista).

Ostin ennen matkaa Inari Fernándezin ja Inna-Pirjetta Lahden Lapsiperheen matkakäsikirjan (Johnny Kniga 2012). Parasta kirjassa ovat 30 erilaista matkakohdetta top ten -vinkkeineen - selasin sen osion läpi ensimmäisenä matkakuumeen vallassa ja vakuutuin siitä, että tropiikkiin tai maailmanympärimatkalle EMME ole vielä valmiita (kirjan kannustuksesta huolimatta). Niinpä lähdimme Kanarialle (joka löytyy kirjasta tietenkin myös). ;)

Kirjan alkuosa koostuu lapsimatkustamisen perusteellisista aakkosista. Koska olemme jo reissanneet lapsenkin kanssa jonkun verran, hyödyllisintä olivat erilaiset muistilistat lentokoneeseen ja pakkaamiseen, mutta muuten asiat olivat pääosin tuttuja rokotuksineen ja aurinkorasvainfoineen. Alkuosa sopii siis mielestäni parhaiten ihan uusille vanhemmille tai niille, jotka eivät koe olevansa ylipäänsä kokeneita kosmopoliitteja.

Eniten kiinnosti loppuosa, jossa erilaiset perheet kertovat omista matkakohteistaan todella monipuolisesti: mukana on mm. New Yorkia, Islantia, Goaa, Etelä-Afrikkaa, Ahvenanmaata ja Tyynenmeren purjehdusta eri-ikäisten lasten kanssa vauvoista koululaisiin.

Kokemukset ovat onneksi realistisia, esim. Egyptin epäonnistuneen resort-loman kuvaus sai meidät vakuuttuneeksi siitä, ettei vastaava loma olisi myöskään meidän juttumme. Käytin kirjaa siis ennen kaikkea tulevan talvilomamme suunnitteluun ja uusien matkakohteiden etsimiseen.

Fakta nimittäin on, että paljon matkustaneet ihmisetkin joutuvat miettimään matkakohteet täysin uudelta kantilta lapsen kanssa (lapsen luonteesta ja iästä tietenkin riippuen). Meille kävi ainakin ns. perinteiset:
viime kesän matka Kroatiaan puoli-vuotiaan kanssa sujui loistavasti (lukuun ottamatta sitä, että Kroatiassa oli 38 astetta, mikä vaikeutti päiväretkeilyä melko paljon - ilmastoitu auto oli ihan must).

Siitä innostuneina aloimme suunnitella kaukomatkaa talvelle (kyllähän tämä reissaaminen sujuu tosi hyvin!), mutta luojan kiitos testasimme 1-vuotiaan kanssa matkustamista ensin viikon Teneriffan lomalla.

Lopputulos: kaukomatkat saavat jäädä odottelemaan vielä hetkeksi. Yllättäen kuusi tuntia lentokoneessa vilkkaan kävelemään opettelevan pikkupojan kanssa oli tasan se aika, jonka me koneessa olisimme järjissämme kestäneet. Kun vielä paluun iltalennolla yöunet vaihtuivat parin tunnin kiukkuraivoon, niin totesimme, että talven matkakohteen on oltava max 6 tunnin lennon päässä. ;) Lisäksi lapsi pysyi vakaasti Suomen aikavyöhykkeellä koko loman, mikä oli kahden tunnin aikaerolla ihan ok, mutta vähensi innostustamme lähteä esim. Jenkkeihin.

Kaiken kaikkiaan loma oli ihana, mutta pääosin siksi, että olimme sopivassa lämpötilassa, sopivassa aikavyöhykkeessä ja sopivan, suoran lentomatkan päässä paikassa, jossa ei tarvitse saada paniikkia siitä, että lapsi syö ravintolan lattialta kaiken, mitä sattuu löytämään ja nuolee uima-altaan reunakaakelit. Pysyimme kaikki terveinä koko matkan.

Ymmärrämme siis, miksi Kanarian saaret ovat lapsiperheiden suuressa suosiossa. ;)

Jatkan Lapsiperheen matkakäsikirjan selailua ja tulevien safarien suunnittelua noin 10 vuoden päähän. Sillä välin olemme ottaneet uuden, rohkean askeleen ja varanneet Kanarialle omatoimimatkan pakettimatkan sijaan. Reipas matkavinkkini on pientä extremeä kaipaaville, että Kanarialta saa vuokrattua yllättävän edullisesti hienoja taloja! Hieman jännittää, miten pärjäämme ilman hotellin 24 h palvelua ja aamiaisbuffaa, mutta hei - olemmehan kokeneita ja uskaliaita maailmanmatkaajia! Kun mies on harrastanut huvikseen haiden kanssa sukeltelua, niin uskon, että selviämme omatoimimatkasta lapsen kanssa.

Suosittelen yllättävästi kirjaa (vain) (melko uusille) lapsiperheille. ;)

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo




Summa summarum: Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) alkaa Tsehovista ja päättyy Tsehoviin. Siitäkin syystä sen pitäisi olla minun kirjani. Mutta voi. Niin paljon kuin Itkosta kirjailijana fanitankin, joudun tällä kertaa harmikseni lainaamaan Jorma Uotista: hieno kokonaisuus, mutta jostain syystä ei ihan sytytä. 

Arvio: Luin kirjaa yli kuukauden ja sen rinnalla luin muuta - sekin kertoo pienistä käynnistysvaikeuksista. Miksi?

Ehkä siksi, että tässä jykevässä sukupolviromaanissa ei tapahdu paljon mitään ihmisen pientä elämää kummempaa. Kerronnasta tulee mieleen Kjell Westö Hämeenlinnassa. Siinä piileekin yksi ongelma: tavallisen suomalaisen pikkukaupunkisuvun elämään on tietenkin helppo samaistua, mutta draama puuttuu. Westön sukusaagojen glamouria tässä ei oikein ole, vaikka nousukauden nousukasjuhlia kuvataankin.

On toinenkin ongelma: se, etten ole kenenkään poika. Mielestäni tämä on ennen kaikkea romaani isästä ja pojasta, vaikka pääosa tarinasta kirjoitetaankin tyttärelle. Tytär jää silti statistiksi, yhden riitaisan avioliiton todistajaksi ja tällä kertaa päähenkilön äiti Liisakin jäi itsenäistymistarinoineen jotenkin etäiseksi.

Kiinnostavin tarina kulkee isän Eskon ja pojan Esan välillä. Esko on oman aikakautensa Vesa Keskinen: menestynyt kodinkonekauppias, joka jättää kaiken, niin vaimon kuin kolme poikaakin suuren persoonansa varjoon. Tätä varjoa vastaan Esa kamppailee koko elämänsä.

Kertojia on monia, kuten Itkosella aina. Heidän elämästään poimitaan muistonomaisesti erilaisia hetkiä, joista syntyy lopulta eheä sukutarina. Ajankuvaa rakennetaan huolellisesti lamaa ja kuulentoja myöten. Siinä mielessä kirja on hallittu ja harkittu kokonaisuus, käyttäisin ehkä sanaa kiireetön (joku voisi myös sanoa hidas ;).

Ihmisiä syntyy ja kuolee, erotaan ja surraan, rakastutaan, tehdään töitä eikä siitä sen suurempaa tarinaa synny. Tulee mieleen eräänkin tv-sarjan nimi - vain elämää.

Palaan taas kirjan haasteisiin: aivan tavallisten ihmisten tavalliset tarinat eivät mielestäni nouse oikein suuren sukupolviromaanin tasolle. Kaikesta taitavuudestaan huolimatta romaani on lievästi intohimoton.

Itkosen lauseista nautin aina, mukana on paljon oivalluksia ja kiitettävää kieltä. Välillä kirja nykäisee mukaansa, etenkin Eskon suuri persoona on hienosti ja ärsyttäväksikin rakennettu. Mutta koko teoksen ajan odotan, milloin kirja starttaa täysillä - mikä sen sanoma on?

Luettuani viimeiseen pisteeseen en vieläkään tiedä. Siinä mielessä jää vähän tyhjä olo: tuntuu, että Itkonen haluaa sanoa jotain merkittävää, jota en tällä kertaa tavoittanut. Se voi johtua siitä, että isä-poika-suhde on mielestäni kiinnostava kuvio, mutta ei sellainen, jonka haasteita voisin ymmärtää omakohtaisesti. Ehkä kirja jää siksi vähän etäiseksi.

On hirveän vaikea sanoa lempparikirjailijasta, että nyt en ihan villiintynyt. Mutta sanottava se on, siitäkin huolimatta, että romaani on erittäin ansiokas ja voisi hyvinkin saada vaikka mitä palkintoja (jopa sen suuren F:än).

Niinpä suosittelen sitä isille ja pojille.

Alkulause: "Sinä vihaat Tsehovia." (Toim huom: ah, mikä väkevä aloitus! Tämä todella sytytti, mutta kirja onkin alkulausettaan vaimeampi.)

Kenelle: Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)

Jälkimaku: Kodinkonekauppiaan sukusaaga. Lukemisen arvoinen ehdottomasti, mutta suuret ennakko-odotukset tekivät varmaankin kirjalle hallaa.

Starat: Äh. Mahdoton sanoa: teknisesti ja romaanina 4. Syttymisen puute ja ajoittainen tyhjäkäynti laskee starat kokonaisarvosanaan 3,5.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé

Summa summarum: Nyt tulee kerrankin tuutin täydeltä lapsiasiaa, joten poistu välittömästi, jos aihe saa niskakarvat pystyyn. En ole juurikaan lukenut kasvatusoppaita, mutta tämä oli viihdyttävä ja ajatuksia herättävä teos. Amerikkalaisen ja ranskalaisen kasvatuksen vertailu saa ainakin kiittämään siitä, että olen suomalainen. Kyseessä ei oikeastaan edes ole kasvatusopas, vaan omaelämäkerrallinen journalistinen tutkielma kulttuurieroista. Suosittelen. (Mac kiukuttelee jälleen, joten kannen lataus ei onnistu, tietoja löytyy täältä: www.siltalakustannus.fi)

Arvio: "Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin" (Siltala 2012) on kevyt, mukaansatempaava, ajoittain naiivi ja yksinkertaistava kirja, jossa pelataan kulttuurisilla kliseillä ja kärjistyksillä. Ei kai siitä muuten menestys olisi tullutkaan. En suosittele tosikoille tai kovasti kiintymysvanhemmuuteen vannoville (koska heille kirjan ohjeista ei ole mitään hyötyä).

Jos kirja pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, se olisi tämä: KAIKKI lastenhoidossa on kulttuurisidonnaista. Toistan: KAIKKI. Suomessa höyrytään nyt kovasti lapsentahtisuudesta, imetyksestä, äitien kökkimisestä kotona sata vuotta, päiväkotien vahingollisuudesta jne jne ikään kuin ne olisivat jumalan totuuksia ja ainoita oikeita luonnollisia tapoja hoitaa lasta.

Minä sanon teille: höpöhöpö. Lukekaa tämä. Näette, mihin överiksi vedetty lapsentahtisuus Amerikassa on johtanut (Druckermanin mukaan siis). Äidit hylkäävät uransa ja keskittyvät lastensa kehittämiseen syntymästä alkaen, eivät uskalla sanoa ei ettei lapsi vaan traumaannu ja hukkaavat parisuhteenkin siinä sivussa. Sanalla sanoen: neuroottista ja vieläpä oikein woodyallenmaiseen tapaan. Druckermanin mukaan tästä on seurauksena onnettomia, stressaantuneita perheitä sekä lapsityranneja. Sepä yllätys.

Amerikan mallin esimerkit tuntuvat välillä aika karuilta ja oudoiltakin, alkaen yksivuotiaan kiinan tunneista ja harrastuskalenterista ja päättyen lasten järkyttäviin ruokatemppuiluihin, koska heitä ei opeteta syömään normaalia, terveellistä ruokaa, vaan kaikenlaista välipalaa ja keksimössöä. Tutkimusten mukaan ranskalaiset lapset ovatkin amerikkalaisia terveempiä, vaikka heitä ei imetetä ja Amerikassa suositaan vuoden pituista imetystä. Eh? Missä maalaisjärki, kysyy suomalainen?

Mutta Pariisissa kaikki on toisin. ;) Ranskalaiseen yhteiskuntaan epätoivoista sopeutumista yrittävä Druckerman taistelee oman uhmaikäisen esikoisensa kanssa, eikä ymmärrä, miksi ranskalaiset lapset käyttäytyvät niin hyvin ravintolassa, syövät kiltisti ruokansa ja nukkuvat yönsä jo vauvasta saakka (sitä ihmettä en tosin ymmärrä minäkään).

Vastaukset eivät ole mitenkään yksinkertaisia, mutta Druckerman perehtyy asiaan tutkivan journalistin huolellisuudella ja käyttää myös tutkimuksia taustamateriaalina. Tekisin kirjalle vääryyttä, jos alkaisin selostaa kaikkia kasvatusvinkkejä (suosittelen lukemaan itse), mutta ehkä Pariisin mallista voisi kiteyttää yhden asian:

Äideillä on elämä ja lapsilla on rajat.

Tähän malliin pakottaa jo käytännön elämä: äitiysloma on Ranskassa lyhyt, vain 3-9 kuukautta. Ei ole mahdollisuutta imettää ja valvoa vuosikausia, tai vatvoa lastenhoidon oikeita tapoja hiekkalaatikon reunalla. Julkista päiväkotia arvostetaan suuresti ja lapset saavat siellä hyvien käytöstapojen lisäksi paikan päällä kokatut neljän ruokalajin ateriat (??!).

Ranskassa vanhemmat ovat edelleen auktoriteetteja. Lapsia ei ilmeisesti onneksi läimitä enää, mutta heitä kasvatetaan tiettyjen yleisten ja aika tiukkojen normien mukaan.

Hauskinta on oivaltaa se, että ranskalaiset vanhemmat kokevat kasvattavansa lapsiaan lapsentahtisesti, vaikka meidän näkökulmastamme he tekevät jotain ihan muuta. Kuten sanottu: kaikki on kulttuurisidonnaista, myös lapsentahtisuus ;) (jonka oikeasta määritelmästä en nyt lähde tässä teoretisoimaan, enkä ole asiasta edes järin kiinnostunut).

Ranskalaisessa mallissa on tietenkin huonotkin puolensa. Äidit tuntuvat olevan kammottavan tiukan kontrollin alla: paino ei saa nousta raskausaikana ja puistoon mennään meikissä ja korkkareissa (Pariisissa, toim huom). Äiti ei saa menettää minuuttaan eikä laiminlyödä miestään lasten takia kuin korkeintaan kolmen kuukauden ajan, muu on syvästi paheksuttua. Tämä tuntuu suomalaisesta aika ahdistavalta ja pinnalliseltakin.

Lisäksi on mainittava, että monet Druckermanin ihailemat asiat ovat pikemminkin eurooppalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuotoksia kuin ranskalaisia erikoisoikeuksia (esim. neuvola ja julkinen päivähoito, jota Amerikassa keskiluokkainen perhe ei voi edes harkita lastensa hoitomuotona).

Druckerman kirjoittaa amerikkalaisen hauskasti, viihdyttävästi ja yksinkertaistaen. Välillä Ranskan ihailu tuntuu hieman kritiikittömältä ja turhankin yksipuoliselta. Pidän kuitenkin kirjan omaelämäkerrallisuudesta: hän kuvaa sekä kodin että parisuhteen tilaa piristävän suoraan ja raadollisestikin. Tämä ei ole mikään täydellisen äidin muotokuva ja Druckerman on armoton myös itselleen. Kiitos siitä.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se, että Druckerman paljastaa ajattelumalliemme tiedostamattomat taustat: ranskalainen kasvatus juontaa itse asiassa juurensa peräti Rousseausta saakka. Kasvatusgurujen vaikutus heijastuu lastenkasvatukseen vuosikymmeniä tai jopa -satoja ilman, että välttämättä tiedostamme sitä itse tai luemme yhtäkään kasvatuskirjaa.

Selväksi tulee myös se, että poliittiset päätökset ja rakenteet vaikuttavat ihan oikeasti ajatusmalleihimme (nyt tarkkana siellä kuntavaaleissa!). Ranskassa on oletusarvo, että koulutettu äiti palaa melko pian töihin ja jättää lapsensa ensiluokkaisten päiväkotihoitajien hoiviin. Suomessa vuoden pituista äitiyslomaa pidetään nykyään lähes paheksuttavan lyhyenä koulutetullekin naiselle ja lapsen jättämistä päiväkotiin tai muulle hoitajalle joutuu kovasti selittelemään. Imetyksestä en ala edes keskustella, koska joku hermostuu aiheesta kuitenkin. ;)

Lopuksi on puolustettava hieman myös amerikkalaisia: he uskovat kasvattavansa luovia ja itsetunnoltaan vahvoja lapsia kieltojen puutteella ja ihailun ja kannustuksen maksimoimisella (ja onnistuvatkin, katsokaa vaikka niiden lapsitähtiä telkkarista). Ranskalaiset taas uskovat kasvattavansa itsenäisiä ja yhteiskunnassa menestyviä lapsia, joille on itsestäänselvää sanoa Bonjour kaikille.

Kumpikaan tuskin on väärässä tai oikeassa ja molempia malleja voi toteuttaa hyvin tai huonosti. Kirjan perusteella tuntuu silti olevan niin, että ranskalaiset vanhemmat ovat vähemmän väsyneitä ja elämäänsä tyytymättömiä kuin amerikkalaiset. Ainakin he uhrautuvat lastensa hyväksi huomattavasti vähemmän.

Kirja sai minut kyseenalaistamaan suomalaisiakin itsestäänselvyyksiä. Teoksen filosofia sopi minulle, koska pidän hyvinkasvatetuista lapsista ja uskon rajoihin ja rakkauteen (sekä oman elämäni ja urani säilyttämiseen). Ranskalainen malli kuulostaa hyvin järkevältä ja sain muutamia vinkkejä tulevaisuutta ajatellen. Ainakin yritän kasvattaa lapsen, jonka kanssa kehtaa mennä ravintolaan ja joka sanoo ihmisille jos ei nyt bonjour niin edes hei. Aika näyttää onnistummeko - teoriat ovat teorioita, lasten kanssa eläminen jotain ihan muuta. ;)

Tämän kirjan jälkeen uskon enemmän äiti-tahtisuuteen - ranskalaisten mielestä se on hyvästä myös lapselle, joka ymmärtää, ettei aurinko pyöri vain hänen ympärillään.

Ja vielä yhteenveto: jos haluaa kasvattaa lapsineron tai Aurinkokuninkaan, niin kaikin mokomin, Amerikassa se varmasti onnistuu. Itse toivoisin kasvattavani ihan tavallisen iloisen pienen pojan ja lopulta mahdollisimman onnellisen aikuisen, joka tulee toimeen ympäristönsä kanssa. Lisäksi olisi suotavaa, että olisin itsekin vielä siinä vaiheessa jotenkin järjissäni enkä täysin onneton kehäraakki.

Ihan vaikka lapsenkin takia.

Kenelle: Kulttuurieroista kiinnostuneille, tai kevyttä ja viihdyttävää kasvatusasiaa kaipaaville. Myös äitini luki kirjan innolla ja alkoi tervehtiä poikaamme bonjourilla. ;) Kovasti kiintymysvanhemmuutta tai vapaata kasvatusta suosivat eivät varmaankaan löydä kirjasta itselleen sopivia neuvoja.

Alkulause: "Kun tyttäremme on puolitoistavuotias, päätämme mieheni kanssa viedä hänet pienelle kesälomamatkalle."

Jälkimaku: Oh la la, virkistävää! Äiti tarvitsee ranskalaiset yöunet, kiitos.

Kotiäiti-indeksi: 4. Kevyt, mukaansatempaava, jopa hyödyllinenkin, kirjan loppujaksoissa nauroin ääneen (tiedätte mistä puhun, jos pääsette sinne asti). Luin parissa illassa ja virkistyin. Suomessa asiat ovat onneksi vielä aika hyvin.


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Jarmo Papinniemi on poissa

Parnasson päätoimittaja, kriitikko ja kirjailija Jarmo Papinniemi on kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen.

Tunsin Jarmon hyvänä työtuttuna, mutta tuntui, että tunsimme paremmin: se johtui Jarmon ainutlaatuisesta persoonasta. Hän oli älykäs, lämmin, huumorintajuinen, äärettömän lukenut ja sivistynyt  ihminen olematta snobi - poikkeuksellisen hieno kirjamies ja ennen kaikkea rakastava ja omistautunut perheenisä.

Olen niin murheellinen, etten voi edes sanoa paljon muuta. Näin Jarmon viimeksi pari viikkoa sitten WSOY:n juhlissa. Hän tuli heti halaamaan ja kysymään, mitä pienelle pojalleni kuuluu. Sen jälkeen viisastelimme kirja-alan viimeisimmät kuulumiset. Hän oli vasta 44-vuotias.

Kirja-ala ei ole enää sama ilman häntä, loistavaa keskustelijaa, kirjoittajaa ja seuramiestä.

Syvä osanottoni Jarmon perheelle ja hänen isommille ja pienemmille lapsilleen. :(

"Valot sammutettu.
Sumu valaisee
näkymättömän,
rajattoman.
Kaupunki muuttuu toiseksi.
Kulkija näkee hädin tuskin
itsensä,
varjon,
on pian poissa."

Bo Carpelan, Staden - Kaupunki

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kirjasarjojen kirous

Minä urpo en ymmärtänyt lukevani viihdekirjasarjaa. Jäin sittenkin Sidottuun sen verran koukkuun, että harpoin sen loppuun siinä toivossa, että salaperäisen Herra Greyn synkeä salaisuus paljastuu.

Juu ei: lopussa lukee suurinpiirtein, että jatkuu. Jos nyt jotain vihaan niin tätä. Kestin urhoollisesti kaikenlaista punastelua ja kliseisiä roolipelejä 600 sivua yllättävänkin hyvin, mutta että seuraavat 600 sivua sitä samaa? Ja vielä seuraavat 600 ennen kuin päästään todennäköiseen happy endiin ja onnellisesti naikkariin (koska eihän nyt romanttista viihdettä voida tehdä ilman, että roistosta on kesytetty unelmavävy ja kelpo perheenisäkandidaatti)?

JUU EI. Joku raja nyt pitkitetyllä rakkaustarinallakin ja kyllä se s/m-kuviokin tuli jo ikäänkuin läpikäytyä. Herra Greyn salaisuus jää ikuisiksi ajoiksi selvittämättä, mutta pystynen elämään tämän asian kanssa.

Sitten hämmästytän teitä: jos unohdetaan karmeimmat kliseet ja noloimmat kielikuvat, niin ymmärrän Sidotun maailmanmenestystä. Se on omassa lajissaan ihan koukuttavaa viihdettä, jossa on sopivasti tirkistelyelementtiä mukana. Sen juuret ovat Kotiopettajattaren romaanin ja Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaisissa klassikoissa niitä yhtään väheksymättä: viaton tyttö ja synkkä vanhempi mies, jonka tyttö yllättävällä vahvuudellaan ja rakkaudellaan valloittaa ja pelastaa sitten kumminkin. Tässähän pelataan naisten hoivaviettifantasioilla. Väitän myös, ettei kirja ole järkyttävän perverssikään - jos olisi, siitä ei olisi tullut maailmanmenestystä.

Jos kirja olisi saatu rutistettua 300 sivuun, voisin antaa sille vielä paremman arvosanan. Nyt annan kotiäiti-indeksissä kolmosen: taatusti helposti aivot narikkaan. Kirja paranee vasta noin sivun 300 kohdalla, jos kestää joka aukeman punastelua sekä alahuulen purentaa siihen asti.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Totuus sensaatiosta: Fifty Shades: Sidottu

Olisipa kiva todeta, että nyt on kuulkaa tehty teos, jonka rinnalla Lady Chatterley ja Markiisi de Sade kalpenevat, hui sentään, kuinka tuhmaa!

Vaan kun ei.

Joudun olemaan ikävän ennalta-arvattava ja toteamaan, etten ainakaan vielä ymmärrä mikä tässä Fifty Shades -kirjassa on se suuri sensaatio. Suoraan sanottuna olen vähän pettynyt.

Tämähän on enemmän SinäMinä-matskua kuin edes Reginaa - koulutyttöerotiikkaa, sanon minä, siitäkin huolimatta, että kyse on sadomasokismista (sen nyt kai arvaa jo kirjan nimestä: "Sidottu").

Ensinnäkin päähenkilö on jatkuvasti, rasittavuuteen saakka punasteleva kirjallisuudenopiskelija tyttönen. Olisipa se pää-äijä edes äijä, mutta kun ei: hän on 27-vuotias huippumenestynyt suuryrityksen johtaja. Siis 27.

Sallikaa mun nauraa. Onko tämä nyt sitten keski-ikäisen kotiäidin mielestä uskottavaa? No ei ole. Anteeksi nyt vaan. En halua olla millään muotoa epäkunnioittava 27-vuotiaita kohtaan - kyllä hekin voivat olla suuryritysten johtajia, mutta kun meistä lähes nelikymppisistä se tuntuu kuitenkin jo vähän kaukaiselta ajalta, punasteluineen ja opiskeluineen..?

Päähenkilöiden lisäksi häiritsee kirjallinen tyyli: se ei ole surkeinta mahdollista, mutta häiritsevää. Viihteen ei tarvitse olla Nobel-kirjallisuutta, esim. Bridget Jonesit ovat siitä loistava esimerkki. En voi silti mitään sille, että slarvius häiritsee, esim. näin: "Ray ei ole puhelias. Siitä huolimatta hän on edelleen hengissä."

Ahaa? Mitä se tarkoittaa? Puhumattomuus tappaa, vai..?

Kirjan ongelma ei siis ole se, että se on viihdettä, vaan se, että lupauksista huolimatta en mielestäni kuulu kohderyhmään (ne kotiäidit ;). Mieleen tulee aika naiivin opiskelijatyttösen päiväkirja, enkä pysty pitämään sitä matskua erityisen kiinnostavana tai yllätyksellisenä. Odotin vähemmän kliseitä: miljonäärimies ja punasteleva koulutyttö - eikö asetelma mitenkään voinut olla vaikka toisinpäin..? SE olisi ollut kiinnostavaa.

Kuuttasataa sivua en jaksa lukea tätä millään, mutta jos koulutyttömäisyys ei häiritse ja sadomaso-teema kiinnostaa tirkistelymielessä, niin kai tätä voi suositella eroottisena viihdepläjäyksenä? Lukiolaisena olisin varmaankin lukenut tämän yhtä innolla kuin Lady Chatterleyn aikoinaan - nyt olen kai jo vähän liian vanha. ;)

Kirjan ongelma ei ole se, että se olisi kamalan huono, vaan ylierotisoitunut aikakautemme. Riittää, kun avaa telkkarin ysin uutisten jälkeen, niin kyllähän sieltä joltain kanavalta jotain aika ronskia tulee. Jos kaipaan romantiikkaa, katson mieluummin jonkun hölmön romanttisen leffan. Kirjoilta odotan muita elämyksiä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Kotiäitipornoa

Kerrankin sattuu ja tapahtuu jotain jännää!! Nimittäin kotiin tuli postiluukusta arvostelukappaleena ihan oikeaa kotiäitipornoa, enkä edes ymmärtänyt sitä. Siirsin kirjan aika korkeaan kirjapinoon ja vasta kun luin lehdestä Fifty Shades -sensaatiosta, alkoi tuntua jotenkin tutulta.

Sitä ennen katsoin vain kirjan takakantta epäluuloisesti: jostain syystä ilmaus "eroottinen sensaatio" ei saanut heti hoksaamaan, että kuulun kohderyhmään.

Johtunee väsymyksestä.

Mutta sitä tämä nyt on, hurja sensaatio maailmalla ja aion ottaa selvää miksi. Ilmeisesti joku on mennyt järkyttymään siitä, että kotirouvat kuluttavatkin päiviään tuhmien kirjojen parissa kodin puunauksen sijaan. Vähemmästäkin tulee perheen elättäjille paha mieli, ei siinä mitään. Näin heitä huijataan, luulevat meidän imuroivan täällä kaikki päivät, mutta oikeasti istummekin salaa pornon parissa. Jep jep.

Perästä kuuluu siis - vaikken ole koskaan kuulunut Reginan kohderyhmään, lupaan nyt ihan vain teidän vuoksenne perehtyä ennakkoluulottomasti tähän itselleni uuteen genreen.

Niille uusille lukijoille, jotka tulivat tänne googlesta harhaanjohtavan otsikoinnin perässä: hei vaan ja pahoittelen pettymystä. Täällä puhutaan ihan vaan kirjoista.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Summa summarum: Amerikkalaisen Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (Tammi 2012) oli kesän paras kirja. Pulitzer-indeksi ei pettänyt tälläkään kertaa. Haluaisin lukea häneltä lisää - suomentakaa nyt pian ne kolme muuta romaania!

Arvio: Kirjan rakenne on ihana. Jokainen luku on oma, itsenäinen tarinansa, mutta kaikki kietoutuvat silti jollain lailla toisiinsa kahden päähenkilön, levypomo Bennien ja hänen kleptomaani-assarinsa Sashan kautta. Samat tyypit seikkailevat välillä eri tarinoissa, mikä pitää lukijan hereillä. Ajassa pompitaan 1970-luvulta 2020-luvulle ja yleensä liikutaan musa- tai showbisneksessä ja maantieteellisesti mennään Afrikkaan asti.

Kirjan liepeissä rakennetta verrataan muodikkaasti Facebookiin, mutta se ei välttämättä tee kirjalle oikeutta. Itse puhuisin ennemmin verkostomaisuudesta. Pidän myös siitä, että lukujen tyyli vaihtelee, eikä koskaan tiedä, miten ja mistä seuraava tarina alkaa. Mukana on mm. yksi lehtijuttu ja power point -esitys.

Kuulostaa ehkä kikkailevalta, mutta asiansa osaavan kirjailijan luomana ei ole sitä - ainoastaan yllätyksellistä.

Kirjaa on vaikea verrata mihinkään muuhun lukemaani. Egan on vähemmän sliipattu kuin monet amerikkalaiset kollegansa, mistä annan heti pisteitä. Hän on vähemmän tosikko kuin Paul Auster ja nokkelampi kuin Siri Hustvedt. Kirjalliselta lahjakkuudelta voisin silti verrata häntä heihin.

Sanotaan vaikka näin: Italo Calvino meets Paul Auster?

Mielikuvituksen puutteestakaan Egania ei voi syyttää: yksi lempparitarinoistani kertoo karmeasta diktaattorista ja hänen pr-kampanjastaan, joka ei mene ihan putkeen, kun sekaisin oleva amerikkalainen filmitähtönen pestataan hänen tyttöystäväkseen. Eganin henkilöt ovat uskottavia ja eläviä, vaikka eivät ihan peruspertsoja olekaan.

Kirjan edetessä päähenkilöt Bennie ja Sasha ikääntyvät ja heidän elämänkulkunsa pidetään mukana loppuun asti - sen ansiosta romaani ei hajoa liikaa ja voidaan edelleen puhua romaanista eikä tarinakokoelmasta. Lopussa palataan vielä viittaamaan alkuun, mistä lukijalle syntyy palkitseva tunne ympyrän sulkeutumisesta kaiken polveilun jälkeen.

Egania täytyy oikein ihailla. Tällainen rakenne vaatii taitoa ja luovuutta. Arvostan. Lisäpisteitä annan siitä, että kaikki päiväuniajat oli lomalla uhrattava Eganille kunnes kirja oli luettu, mikä kuvastaa sen koukuttavuutta.

Egan lainaa teoksen alussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä - aika rohkea veto. Mutta tällä kertaa lainauksella on perusteluja: jos Proust kirjoittaisi nyt, hän olisi saattanut päätyä johonkin tällaiseen. Kadonnutta aikaa haetaan tässäkin, ja sen lisäksi vähän tulevaa.

Kenelle: Koukuttavaa, mutta laadukasta lukuromaania etsivälle. Jos pidät Jhumpa Lahirista tai Siri Hustvedtista, kokeile tätä. Jostain syystä mieleen tulee myös Kjell Westön varhaistuotanto (esim. Leijat Helsingin yllä), mutta sille en keksi mitään perusteluja.

Jälkimaku: Virkistynyt ja vähän haikea. Time flies..

Alkulause: "Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa."

Starat: 4, mutta lähinnä siksi, etten tiedä onko Egan klassikkoainesta ennen kuin olen lukenut häneltä muuta.

Kotiäiti-indeksi (uusi mittari, joka kertoo siitä, kannattiko kirjaan uhrata arvokasta lukuaikaa ja veikö se ajatukset arjesta): Asteikolla 1-5 annan 5. Täydellinen kotiäitikirja: voi lukea luku kerrallaan, imaisee mukaansa väsyneenäkin ja viihdyttää olematta höttöä.


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kirjailija sanoo sen paremmin

No kuulkaa. Kirjailija Elina Hirvonen kiteyttää Hesarin kolumnissaan tänään sen, mitä itsekin ajattelen ja vieläpä Ala-Harjan kollegana. Lukekaa, jos voitte - Hirvosen tärkeä pointti on myös se, että kirja syntyy aina lukijan päässä ja jokainen tarkastelee tätäkin asiaa omasta näkökulmastaan. Lisäksi kyse on Ala-Harjojen perheen sisäisestä asiasta, joka ei oikeastaan kuuluisi muille.

Samaa mieltä. Ja kun olen oikein rehellinen, taitaa olla niin, että itselleni olisi vaikeaa lukea tällä hetkellä pienen lapsen leukemiasta ahdistumatta kohtuuttomasti, tästä kohusta riippumatta.

maanantai 27. elokuuta 2012

Sananen Ala-Harja -Gatesta

Hämmästyttää ja kummastuttaa tämän syksyn kuuma kirjallinen keskustelu siitä, saiko kirjailija Riikka Ala-Harja käyttää siskonlapsensa leukemiaa materiaalinaan fiktiivisessä romaanissa vastoin sisarensa perheen tahtoa (iso juttu viikonlopun Hesarissa - sisar haluaisi kirjailijoille eettiset säännöt casen pohjalta. Niitä hän tuskin saa, mutta välirikon sisarensa kanssa kylläkin).

Tietenkin sai. En tajua, mitä mesoamista asiassa edes on: ei tällä ole mitään tekemistä tekijänoikeuksien kanssa, kun kyse on fiktiosta. Kuka omistaa kenen kokemukset fiktiossa, täysin järjetön kysymyskin.

Koko keskustelu on mielestäni ihan harhateillä. Kysymys on puhtaasti moraalinen, ja siinä ainakin itselläni on vähän enemmänkin pohdittavaa.

Osaan samaistua tilanteeseen tätinä ja nimenomaan tätinä ymmärrykseni kirjailijaa kohtaan päättyy: jos sisarenlapseni sairastuisivat syöpään, en voisi kuvitella tekeväni mitään, mikä loukkaisi heitä ennestään järkyttävän tilanteen keskellä, vaikka olisin mielestäni oikeassa ja vaikka sisareni olisi yliherkkä ja ylireagoiva.

Toinen asia, jota en ymmärrä, on mielikuvituksen rooli kirjailijan työssä: millä tavoin kirjasta olisi tullut huonompi tai vajaampi, jos leukemia olisi vaihdettu siskon mieliksi ja hänen toiveensa mukaan mihin tahansa muuhun maailman karmeista sairauksista? Eikö kirjailijan tehtävä ole myös kuvitella ja ottaa selvää, vaikkapa nyt tuntemattomista sairauksista? Lapsen sairauden kokemushan tässä on tärkein, eikä leukemian taudinkuva ja hoito. Kannattiko sen takia ajatua välirikkoon? Ymmärrän myös sisaren suuttumuksen hänen henkilökohtaisten perheelle tarkoitettujen sähköpostiensa ja viestiensä hyväksikäytöstä kirjan materiaalina vastoin lupaa - nehän ovat hänen tekstejään, joskaan en tiedä millä tasolla niitä on kirjaan otettu.

Kolmas ja mielestäni tärkein asia, joka keskustelussa unohtuu on se, että kyse on pienestä sairaasta lapsesta. On eri asia kirjoittaa paljastavasti parisuhteista tai eroista esim. Tikkasten tai pääministerin morsiamen malliin kuin käyttää syöpäsairaan lapsen kokemuksia tunnistettavasti.

Sitä en hyväksy. Edelleenkään sillä ei ole mitään tekemistä tekijänoikeuksien kanssa. Kyse on puhtaasti ihmisyydestä.

Olin kovasti kiinnostunut Ala-Harjan romaanista, mutta taitaa jäädä lukematta: tuli ikävä tirkistelyn sivumaku tästä kuviosta, joka on vain yksi muuten ilmeisen hienon romaanin juonenkäänteistä. Ala-Harja käsittelee tärkeää ja vaikeaa aihetta, josta pitäisi puhua enemmän, mutta ei näin.

En olisi halunnut tietää, että pieni leukemiapotilas on kirjassa vastoin tahtoaan.

Se saattoi tehdä Ala-Harjasta entistä kiitetymmän kirjailijan, mutta millaisen tädin ja sisaren se hänestä tekee?

maanantai 20. elokuuta 2012

Päivää.

Kävinpä kesälomalla, kuten varmaan huomasitte. Siinä välissä oli vähän haipakkaa, mm. salahäät (omat), kesämökin rakennus saareen (ei omin käsin mutta kuitenkin), vähän matkustelua (Kroatiaan, suosittelen!) sekä tietenkin jossain välissä myös pikkusen lapsenhoitoa (neljä hammasta, ryömintää, konttausta, kaikkea sellasta pientä). Ja luin viisi kirjaa - romaaneja! Olivat kovasti hyviä ja kovasti olisi hinkua niistä kirjoittaa: syyskaudella aloitan uusia kirjoitusprojekteja uudenlaisten lastenhoitokuvioiden avustuksella, joten tulin alentamaan bloggauskynnystä tällä "elossa" -ilmoituksella. Kaiken kaikkiaan voisi silti summata, että tämä vaikuttaa siltä vuodelta, jolloin lukutoukka on keskittynyt elämään lukemisen sijaan. ;) Hyvä niinkin. Toivottavasti sielläkin on vielä joku, palaan viimeistään syyskuun alussa!

tiistai 8. toukokuuta 2012

Reklamaatio nettimaailmalle

Jos Bloggerinkin on aivan pakko tehdä vasten käyttäjän tahtoa näitä uudistuksia huonompaan, niin voisivatko edes testata, että uusi versio toimii iPadissa. Kyllä eivät ole testanneet. Kerron: ei toimi. En ole siis kadottanut kykyä jakaa tekstiä kappaleisiin, mutta Blogger on. iPadin kappaleenvaihto toimii nätisti täällä kirjoitustilassa, mutta ei sitten julkaistessa. Reklamoin. Luulisi niillä siellä googlessa olevan tarpeeksi rahaa ja ymmärrystä iPadin toimivuuden testaukseen, on modernia teknologiaa tämä, kuuletteko. Kyllä minä mieleni nyt pahotin. Ja tähän uusi kappale: Reklamoin!

maanantai 7. toukokuuta 2012

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Luen näemmä tänä keväänä vähän, mutta hyvää. Tulipa taas luettua aivan järjettömän hyvä kirja! Pakistanilaisen Daniyal Mueenuddinin novellikokoelma Hunajaa ja tomua (Avain 2012) tuo mieleen Jhumpa Lahirin, Valkoisen tiikerin ja Tuhannen ja yhden yön sadut. Esikoiskokoelma pääsi Pulitzer-ehdokkaaksikin enkä ihmettele. Harvoin pääsee lukemaan näin kaunista, mutta julmaa kokoelmaa, tekisi mieli ehkä sanoa rivon kaunista tai jotain sinnepäin. Kertomukset ovat outo yhdistelmä mennyttä aikaa ja modernia maailmaa: tarinat pyörivät rikkaan maanomistajan tilusten liepeillä ja niissä kuvataan yhtä lailla köyhiä palvelijoita kuin rikkaita, rappeutuneita perijöitä, jotka opiskelevat länsimaissa ja palaavat tuhlaamaan omaisuuttaan takaisin Pakistaniin - siis hunajaa ja tomua. Pidin ensin kirjan nimeä epäilyttävän naiivina ja se onkin vähän makea kirjan raadollisuuden huomioiden, mutta sopii lopulta kokonaisuuteen loistavasti. Alkuteoksen nimi on In Other Rooms, Other Wonders. Osa stooreista sopisi paremmin 1800-luvulle kuin nykypäivään: tämä on Euroopassa jo mennyttä maailmaa, jossa maanomistajat omistavat palvelijansa kuin kuolleet sielut, naiset ovat miestensä alamaisia ja suvun nimi määrittelee paikan maailmassa. Toisaalta länsimaissa opiskellut nuori polvi ryyppää ja harrastaa irtosuhteita rukouskutsuista paljon piittaamatta. Hämmentävää ja kiehtovan ristiriitaista. Erityisen vaikutuksen teki novelli nimeltä Lily, joka kertoo paheellisesti bailaavasta nuoresta polvesta ja siitä, millainen ristiriita vallitsee nuoren naisen elämässä: moderni itsenäisyys irtosuhteineen ei tuo onnea, mutta perinteinen avioliittokaan ja kotirouvan elämä ei enää passaa kerran vapaudesta riehaantuneelle. Kieli on taitavaa ja tarinat sopivan monipuolisia. Sadunomaisesta tarinoinnista huolimatta tässä ei tunneta onnellisia loppuja, pikemminkin tuntuu siltä, että asemasta riippumatta yhtä onnettomia ovat lopulta kaikki. Saleema-niminen novelli sai melkein jopa pillittämään, yritteliään köyhän naisen kohtalon karuudesta tuli mieleen Valkoinen tiikeri. Mutta eivät nämä tarinat läpeensä surkeita ole, vaan ennen kaikkea kiehtovia. Pakko oli lukea väsyneenäkin, joten vanhalla mittapuullani annan tälle staroja 4,5. Ja laitetaan tähän nyt alkulausekin novellista Lily: "Lily oli juossut juhlissa koko viikon, koko kuukauden, loputtomiin, juonut mutta vain harvoin ruokaillut." Kuten sanoin: melko kiehtovaa kotiäidin näkökulmasta. ;)

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike

Arvaatte: yhden kirjan olen tänään kaupasta hakenut ja lukenut melkein kokonaan, vauva on saanut makoilla lattialla (ja oppikin sitten heti kääntymään, kops, näin äidin lukuharrastus kehittää lasta välittömästi!). Nimittäin Tuomas Kyrön uusimman elikkä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY 2012).

Tolkun kirja se on. Tällä kertaa uhkaa Mielensäpahoittajaa liian kaunis kodinhoitaja ja siitä sitten huostaanotto sekä nälkäkuolema. Ei auta kuin alkaa opetella kokkaustaitoa ja alkaa se ruskea kastikekin syntyä siinä perunaohjeiden ohessa.

Ihan helmi on tämä, jos nauratti se edellinen. Kyllä en kyllästy, vaikka arvaan että moni jo marisee että keksisi jotain uutta. Ei tarvitse ihmisen keksiä kuin yksi hyvä idea elämässä sanon minä ja jos on tarpeeksi hyvä niin elää sillä lopun ikää, ehkä perikuntakin vielä, näin uskon tälle Kyrölle tässä käyvän Paasilinnat että yksi hyvä tarina joka vuosi niin pysyy perunoissa.

Siellä on tämmöistä itseironiaakin, lukekaa vaikka kuvaus aamu-tv:n kirjailijavieraasta: "Siloposkinen kloppi röhnötti sohvalla ja luuli olevansa hauska. Se oli kirjoittanut vanhasta äkäisestä miehestä keksityn tarinan ja luuli selvästi tietävänsä sellaisesta jotain. Kyllä toivon että saa pian reuman moinen rahasta kuvittelija. Kyllä ei kukaan alle viisikymmentävuotias ole koskaan hauska."

Se on nykyään tv:ssäkin tämä Kyrö kuten kaikki joille tässä maassa pienikin menestys jaetaan. Kyllä on hauska sielläkin, se on vissi. Onneksi on lyhyt kirja tämä, muuten jäisi lapsi hunningolle. Ja jos ette nyt tiedä mistä tässä puhutaan niin kyllä minä mieleni pahotan!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Tapasin Tommi Melenderin!

Uskomatonta: pääsin sittenkin käymään lukupiirissä, lyhyesti mutta kuitenkin. Sen verran, että kuulin Tommi Melenderin alustuksen Ranskalaisesta ystävästä ja sain esittää pari kysymystäkn.

Olipa taas kiinnostavaa ja kylläpä kaipaan kirjailijoita ja kirjaihmisiä. :) Oli jotenkin liikuttavaa, kun Melender kertoi, että kirjan vastaanotto oli yllättänyt: hän luuli kirjoittaneensa siihen selkeän sanoman, mutta sen enempää lukijat kuin kriitikotkaan eivät tätä sanomaa oikein löytäneet, vaan ihan kaikkea muuta. Kertoi oppineensa, että kirja syntyy lukijan päässä eikä ole siinä mielessä kirjailijan kynästä lähtiessään koskaan valmis. Puhuimme kirjan sanomastakin pitkät pätkät, mutta enpä osaa sitä tähän enää kiteyttää - miesten välinen ystävyys jäi itselleni mieleen tärkeänä teemana ainakin.

Muiden lukupiiriläisten mielestä kirjan maailma oli kovasti kaurismäkeläinen. Ehkä, mutta koska en itse ole niin suuri Kaurismäki-fani, pidän edelleen kiinni Camus-yhteydestä, ja Melender myönsikin ottaneensa Camus'n tuotannosta vaikutteita myös. Hauskinta oli taas kerran huomata, miten eri asioihin eri lukijat kiinnittävät huomiota ja miten paljon itseltä oli taas kerran mennyt kirjan viittauksista ja eri teemoista ohi. Tuntuu siltä, että kritiikkien sijaan pitäisi lukea mieluummin teoksesta "kirjailijan kootut selitykset" eli mitä kirjailija luuli kirjoittavansa ja mitä lukija siitä sitten ymmärsi (eli ei).

Joka tapauksessa Melender oli kovasti sympaattinen ja viisas ihminen. Eniten huvitti se, että hän kertoi ottavansa kirjoihinsa paljon vaikutteita todellisuudesta, koska on niin huono kuvittelemaan mitään. Päähenkilössä tosin on Melenderiä itseään kuulemma nolla prosenttia, koska päähenkilöiden on oltava hänestä riittävän kaukana.

Jäin tätä pohtimaan. Viehättävä ristiriita: että kirjailija kirjoittaa kaikesta muusta todellisuudesta paitsi siitä, joka on lähimpänä eli itsestään. ;) Voihan sen niinkin tehdä ja ainakin sillä syntyi vaikuttava romaani.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Jotenkin traagista, että ehdin lukea lukupiiriä varten jälleen hyvän kirjan, mutten ehdi blogata tai käydä lukupiirissä. :-/

No, kerron nyt kumminkin, että Tommi Melenderin (Finlandia-ehdokkaana ollut) Ranskalainen ystävä (WSOY 2009) kuuluu niihin huikeisiin kirjoihin, joista ei pidä, mutta on pakko lukea silti.

Kirjan ihmisvihaajat - sekä suomalainen päähenkilö että hänen ranskalainen ystävänsä - ovat nimittäin niin masentavia tapauksia, ettei heihin oikein voi samastua eikä heidän ajatuksistaan riemastua. Kirjaan siis sekä ihastuu että vihastuu. Juoni ei sinänsä ole kummallinen: menestynyt suomalainen filosooffi saa jonkinlaisen piiputuskohtauksen ja pakenee kaikkea pieneen ranskalaiseen kylään, joka osoittautuu vihonviimeiseksi paikaksi sekin. Lopulta hän ystävystyy mystisen ja samoin ihmisiä vihaavan Marcelin kanssa. Tai no, voiko heidän kohdallaan puhua ystävyydestä? Ehkä pikemminkin olosuhteiden sanelemasta tuttavuudesta. Mystisen Marcelin traaginen kohtalo muodostuu kirjan kakkosjuoneksi.

En ole vielä ihan lopussa, joten en osaa sanoa onko kirjalla muuta sanomaa kuin että ihmiskunta on paska ja paskaksi jää (pardon). Sen sanoman Melender osaa ainakin tuoda vaikuttavasti esiin ja koska rakastan ranskalaista kirjallisuutta, ilahdun kovasti myös runsaista viittauksista ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tekisi mieli alkaa lukea klassikoita uudelleen, mutta ehkä eläkkeellä sitten.

Jos pääsen lukupiiriin (mikä ei tällä hetkellä näytä todennäköiseltä muiden pakkoprojektien takia), aion kysyä Melenderiltä (joka siis on lupautunut paikalle!) etenkin näistä taustateksteistä: lukiessa on koko ajan tunne, että kohtaus viittaa johonkin klassikkoon, mutten saa kiinni mihin.

Joka tapauksessa kirja on loistava samalla tavalla kuin Camus'n Sivullinen. Sen outo ja vihamielinen maailma pakottaa mukaansa seuraamaan, mitä hirveää seuraavaksi kerrotaan. Hyvin epäsuomalainen romaani ylipäänsä sekä taitava sukellus masentuneen ihmisen läpimustaan mieleen (tätä tulkitsen päähenkilön siis olevan).

Tulee mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jonka luin tätä ennen: senkin maailma oli kovasti lohduton ja yksinäinen hylättyjen lasten maailma. Vaikka kirja tapahtuu nyky-Suomessa, jotain samaa näissä romaaneissa on - ainakin nyky-yhteiskunnan kylmyyden ja väkivallan kritiikki, jos en vallan erehdy.

Nummen romaani päätyy mielestäni toivoon. Saa nähdä löytyykö Melenderiltä toivoa vai onko maailma vain kyyninen, julma paikka ja ihmiskunta toivoa vailla? Tällä hetkellä edustan omassa elämässäni Toivo-puoluetta ja uskoa siihen, että syntyessään ihminen on hyvä. ;) Mitä sen jälkeen tapahtuu, on itselleni entistäkin suurempi mysteeri.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Vuoden mutsi on täällä!

Pitäisi maksaa laskuja ja pakata sataa muuttolaatikkoa tällä vartin "omalla ajalla", mutta päätin mieluummin blogata. Nimittäin Katja Lahden ja Satu Rämön mahtava Vuoden mutsi -kirja on nyt julkaistu! Se on suorastaan törkeen hieno kirja ja ehdottomasti suositeltava ensiodottajille (ja muillekin). Makailin viime syksyn sairaslomallani kommentoimassa kässäriä ja hihittelin, joten olen tietenkin ehdottoman puolueellinen, mutta ei se mitään, tämän kirjan tyylilajissa kaikki subjektiivisuus ja oman navan kaivelu kuuluu asiaan.

Miksi tykkään kirjasta? Siksi, että se nauraa äitiydelle, joka muuten on aivan jumalattoman vakava ja pyhä asia edelleen tässä yhteiskunnassa. Katja ja Satu jakavat omat hyvät ja huonot kokemuksensa turhia kainostelematta ja tykkään siitä: omat kokemukseni poikkeavat heidän kokemuksistaan monessa kohtaa, mutta koska kirja ei ole opas täydelliseen äitiyteen, vaan keskinkertaisuuden ylistys sain siitä loistavaa vertaistukea silti. Muutkin mokaavat! Muutkin ovat täysin kuutamolla kotiuduttuaan sen paketin kanssa, joka on ihan oikea ihminen ja annettu meille ilman mitään ajokoetta, luoja varjelkoon..

Totuus on nimittäin se, että täydellisten äitien sijaan kaikki äidit ovat yhtä keskinkertaisia ja epätydellisiä kuin ovat ihmisinäkin. Mitä nopeammin oman keskinkertaisuutensa hyväksyy, sitä paremmin alkaa sujua. Pointti on siinä, että lapsi pitää äitiään täydellisenä joka tapauksessa, muutaman vuoden ainakin. ;)

Kirjaa voi suositella kevään parhaana äitienpäivälahjana - niille tuleville tai nykyisille äideille, joiden huumori kestää Katjan ja Sadun tyylin. Kaikkia ei välttämättä naurata, jos omat äitiyskokemukset ovat todella huonoja tai poikkeavia syystä tai toisesta ja sekin sallittakoon. Vuoden mutsi -blogista löytyy julkkarikuvia ja mahtava äitiyspakkaus-kilpailu, katsokaa täältä.
Ja tässä tulikin käytettyä se vartti, joten hei taas ja ensi kertaan!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Naistenpäivää

Yllätän kaikki ja postaan jälleen! Kirjailija Miina Supisella on nimittäin niin ajankohtainen kirjoitus blogissaan uuden "Pimppini on valloillaan" -antologian julkkariin liittyvästä kohusta, että täytyy linkata tekstiin, katsokaa täältä.

Aikamoista - Iltalehden toimittajat olivat menneet julkkaritilaisuuteen mekkaloimaan ja syyttelemään Katja Kettua valehtelusta ja ties mistä. Enpä ole moista ennen kuullut. Herättää kieltämättä kiinnostavia ajatuksia naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhumisesta, vaikenemisesta ja uhriutumisesta. Ja tietenkin herättää lisää kiinnostusta itse kirjaa kohtaan.

Mitähän tähän nyt sanoisi. Tästä huolimatta hyvää naistenpäivää?

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Elossaoloilmoitus

Päivää. Täällä ollaan. Ja vieläpä ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa (siltä varalta, että luulitte minun kadonneen väsyneiden äitien kaatopaikalle - en ole siellä, vielä). ;)

Seuraa tilitystä ei-bloggaamisesta ja vauvaelämästä: luin Markus Nummen Karkkipäivän, jonka olisi sietänyt saada Finlandia ja kaikki muutkin maailman palkinnot, järjettömän hyvä kirja, lukekaa lukekaa lukekaa! En päässytkään lukupiiriin, jossa Nummi kertoi kirjasta ja käytiin muutenkin inspiroivaa kirjakeskustelua (mainittakoon, että olin onneksi sentään ihanalla lomalla Tukholmassa enkä kakkavaippasuossa, joten sain oman lasini skumppaa minäkin). Kirjoitan toivottavasti Karkkipäivästä joskus - kirja-arvioiden tekeminen ylittää toistaiseksi ajallisen ja henkisen kapasiteettini rajat.

Seuraavaksi kerraksi luetaan Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä, joten toteutan aikeeni lukea viimeinkin Melenderiä (ja yritän päästä viimein lukupiiriin, varsinkin jos Melender tulee sinne, olisi mahtavaa tavata ihan aito oikea suomalainen intellektuelli!)

Dilemma on tämä: ehdin lukea kirjoja TAI blogata, mutta en molempia. :-/ Vaikka meillä on varsin lungi lapsi (en tiedä kehen esi-isään lienee tullut), elämä on silti sen verran puuhakasta, että tässä pätkä-aikatodellisuudessani on valittava lukeminen tai blogi - ja mistäs sitten kirjoittaisin blogiin jos en lue.. Siinäpä haastetta kerrakseen yhdelle humanistille!

Lisäksi olemme fiksanneet itsellemme muuton maaliskuussa, joten seuraavan kerran palaan tänne todennäköisesti joskus. ;)

Missasin myös Seija Vilénin Pohjan akan kirjajulkkarit (silloin olin kakkavaippasuossa), mikä harmitti järjettömästi, mutta yritän päästä ensi viikolla Vuoden mutsi -kirjan julkkareihin, because I am. ;) Koitan raportoida edes niistä jotain.

Nyt työnantajani ilmaisee syvää tyytymättömyyttään palvelutasoon ja olennaisesta eli hänen ympärillään pyörimisestä lipsumisesta, joten gotta go. Ai niin, on mulla suunnitelmakin: uudessa kodissa on parveke, joten aion varastaa itselleni salaa silloin tällöin päiväuniajan vapaaksi tuuppaamalla lapsen päiväkävelyn sijaan partsille nukkumaan. Hyi hyi, onpa paheellista. Ja sillä ajalla en tee mitään muuta kuin luen kirjaa tai bloggaan - I have a dream! :) Voikaa hyvin, meillähän on jo kevät!

torstai 2. helmikuuta 2012

Blogistanian ulkkarisuosikit

Päivää taas. Muut aktiivibloggaajat ovat jatkaneet Blogistanian suosikkikirjojen valintaa myös ulkomaisiin käännöskirjoihin - en ehtinyt tähän kelkkaan mukaan, mutta eipä haittaa, koska näemmä lempikirjani ovat listalla joka tapauksessa. ;)

Mm. Nyt-liite teki aiheesta juttua, katso täältä tai Kirjava kammari -blogista. (Sivumennen sanoen: tuntuu vähän jännältä, että media alkaa herätä kirjablogi-tietoisuuteen ja niiden suosioon enemmän vasta nyt, kun itse on kolmen - vai neljän? - vuoden jälkeen siirtynyt jollain lailla post-bloggaus-vaiheeseen... Mutta hyvä näin ja ainakin kirjablogit elävät ja saavat lukijoita!)

Käännöskirjojen ykköseksi tuli itselleni ihan vieras teos: Sarah Watersin Vieras kartanossa - never heard, olisi kai pitänyt tuntea tämä... Kakkoseksi tuli Lionel Shriverin Jonnekin pois - ihanaa, hehkutin sitä syksyllä Lilyssä, kiva, että muutkin fanittivat sitä! Jaetulle kolmossijalle päätyi myös lempparini Michael Cunningham ja Illan tullen (jonka kehuin muistaakseni joulukuussa) ja kesken jäänyt David Nicholsin Sinä päivänä - se oli mun mielestä sujuva, mutta tylsä ja lainasin sen ystävälle pois silmistä.

Muuten olen lukenut ihan oikeaa romaania 40 sivua (ja lisäksi kaksi lapsenhoitoon liittyvää kirjaa, mutten tiedä lasketaanko niitä). Huraa! Lupauduin nimittäin mukaan uuteen lukupiiriin pysyäkseni jotenkin kirjamaailmassa mukana. Seuraavaksi kerraksi luetaan Markus Nummen Karkkipäivä, joka oli toissa vuonna Finlandia-ehdokkaana. Olen halunnut aina lukea sen ja nyt yritys on kova - aika haastavaa, kun lukuaikaa on vartti silloin tällöin, mutta onneksi tapaaminen on vasta maaliskuun alussa. Joka tapauksessa Nummi on lupautunut lukupiiriin kertomaan kirjasta, joten jos en pääse loppuun, voin aina tehdä Nummelle tyhmiä kysymyksiä ja esittää lukeneeni kirjan. Vaihtoehtoisesti voisin tavoistani poiketen myös olla hiljaa ja antaa muiden puhua kirjasta, mutta en usko että se käy päinsä varsinkaan nyt, kun kirjakeskustelut ovat arjessani harvinainen poikkeus.

Lupaan raportoida täällä, miten Karkkipäivän kanssa käy - se vaikuttaa todella hyvältä, mutta joudun aina lukemaan uudelleen ainakin 5 aiempaa sivua muistaakseni mistä kirjassa on kyse, joten oikeastaan voisi sanoa, että luen sen kahteen kertaan, vähintään.

Tähän on tultu. Lapsi ei lue vielä mitään, mutta tykkää kyllä kovasti musiikista. Jatkamme hänen kulttuurista kasvatustaan kirjallisempaan suuntaan - ehkä alan lukea sille Karkkipäivää ääneen iltaisin..?

tiistai 24. tammikuuta 2012

Hyvästit linnan juhlille (eli epäpoliittinen runopostaus pressan vaaliin)

Voi kuulkaa. Nyt on käynyt sitten sillä lailla, etten ainakaan kuuteen vuoteen tule saamaan kutsua linnan juhliin. Ainakaan jos Sauli on siellä isäntänä (eikä tähän liity mitään poliittista kannanottoa).

Sattumoisin olen nimittäin mennyt moittimaan Jenni Haukion runoilijan lahjoja blogissa vuonna 2009. Tässä se nyt nähdään: minkä blogiin jättää, sen edestään löytää.

Koska en ollut ihan näillä näppäimillä odottamassa linnan kutsua muutenkaan, niin kehtaan kaiken lisäksi muistuttaa asiasta ja linkata uudelleen haukkuihin, täällä. Varmistan täten tulevaisuuteni Suomen poliittisen eliitin ulkopuolella for good, voi harmi.

Kritiikistä pahoitti eräs lukija mielensäkin muinoin - olen lueskellut kokoelmaa uudestaan ja todennut, että pysyn kannassani, valitettavasti. Haukion runot eivät uponneet muhun, vaikka runoilijuus tuo hänen persoonansa sinänsä ihan kiinnostavaa särmää. Tosin särmän puutteesta taisin runoja moittia, eh. ;)

Toistan edelleen, että tällä postauksella ei ole mitään poliittista sisältöä: molempien ehdokkaiden puolisot ovat ihan symppiksiä eikä heitä äänestetä muutenkaan. Nostinpa vain tämän aktuellin asian esiin, kun eräs ystävä kyseli FB:ssä, onko kukaan lukenut Jennin runoja. No minä, tietenkin! ;)

(Sen sijaan Saulin fiktiivisiä teoksia en ole lukenut, vaikka yhden niistä lainasin äidiltäkin vuosia sitten. Äidin mielestä oli ihan kelpo kamaa, en tiedä, miksi jäi multa kesken, taisi vaan tulla kiireisempää luettavaa. Niinistö-Haukio -pariskunnalla on kuitenkin yhteisiä kaunotaiteellisia ambitioita - toivottavasti emme saa tulevaisuudessa silti lukea paljastuskirjaa nimeltä Presidentin morsian.)

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lupaan lukea kaksi kirjaa

Hesari julkaisi tänään listan kevään uutuuskirjoista, kannattaa vilkaista. Meinasi tulla pienimuotoinen angsti kaikista niistä kiinnostavista kirjoista, joita EN ehdi lukea tänä keväänä. ;) Hyvä uutinen tässä on se, että keväälläkin riittää hyvää luettavaa - kirja-ala elää!

Ensin kerron mitä en lue: James Joycea olisi nyt tarjolla uusina suomennoksina oikein olan takaa - sekä Ulysses (Gaudeamus) että Dublinilaisia (Basam Books). Kiitän merkittävästä kulttuuriteosta ja totean, että kun kerran olen hikisesti saanut Joycen tentittyä läpi legendaarisen tiukalle Riikoselle, se riittäköön tälle elämälle. Jätän Joycen tajunnanvirran uudelleentulkinnan seuraavan polven haltuun ellen sitten innostu lukemaan Savukeitaan tänä keväänä julkaisemaa Pyhä, rivo rakkaus -teosta, joka sisältää rakkauskirjeitä vaimolle. Siinäpä olisikin uutta ja kiinnostavaa näkökulmaa Joyceen! ;)

Sitten kerron mitä haluaisin lukea: Monica Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelman Meri / Havet (Teos / Söderströms), jossa on kaunokirjallisia esseitä. Esseitä ehkä pystyisikin lukemaan aina silloin tällöin, äiti, isä, joku, tässä kaino lahjavinkki..? ;) Lisäksi haluaisin lukea Carol Shieldsin Ruohonvihreää (Otava), joka Hesarin mukaan kertoo yksinhuoltajaäidin unelmista ja muistoista (luotan, että esilukija äitini lukee tämän ensin ja tuuppaa mulle eteenpäin, jos on hyvä). Franzen-faneille tiedoksi, että Jonathan Franzenilta julkaistaan myös esseekokoelma Epämukavuusalue (Siltala) - itselläni on Franzenin romaani vieläkin kesken, mutta jos en pääse siinä etenemään, saatan ottaa essee-oikotien Franzeniin. Lisäksi Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka (Savukeidas) on viimein suomennettu, mutta taidanpa ensin lukea, mitä muut siitä tuumaavat, häpeällistä Woolf-fanille, mutta annettakoon anteeksi tämän kerran.

Ja mitä sitten aion lukea niin totta kuin nimeni on Inahtaja: no tietenkin Tuomas Kyrön uutuuden Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY)! Mahtavaa, kyllä en valita tästä kirjakeväästä! :) Lisäksi luen Seija Vilénin uutuusromaanin Pohjan akka (Avain), koska esikoinen Mangopuun alla kolahti ja olen odottanut Seijan uutuutta suurella jännityksellä! (Sitä paitsi
Seija on ihana - ystävien kirjat täytyy lukea vaikka yöllä klo 3-5.) Huomautan, että olen ottanut varaslähdön kevääseen lukemalla jo ennakkoon kevään merkittävimmän tietokirjan Vuoden mutsi (kts. edellinen postaus), joka häpeällisesti loistaa poissaolollaan Hesarin listalla. Hmph. Tulette kuulemaan heistä vielä!

Esikoisteoksia julkaistaan muuten keväällä paljon, ilahduttavaa! Esikoisissa on kirjallisuuden tulevaisuus, joka ei siis vieläkään ole menetetty. Kuten ei oma kirjaharrastuksenikaan, toivon. Mitäs TE aiotte lukea keväällä?

torstai 12. tammikuuta 2012

Unihiekkaa blogissa

Haloo päivää. (taitaa olla päivä, oletan?) Koska olen itse siirtynyt x-ajaksi hiljaiseloon blogimaailmassa (tosielämässä kodin äänimaailma on sen sijaan ajoittain, hmm, sanoisinko erilainen kuin ennen ja hiljaiselosta kaukana, sori naapurit!) niin tyydyn linkkaamaan teille tällä välin parempaa luettavaa:

1) monien bloggaajien suosikkikirjailija Helmi Kekkonen on aloittanut oman Sivulauseita-kirjablogin, ihanaa! :) Menkääpä sinne siis vaikka täältä.

2) (varoitus: vinkissä äitiasiaa, poistu heti, jos ei kiinnosta): tänä keväänä on tulossa lempparibloggaajieni melko päräyttävä äiti-kirja nimeltä Vuoden mutsi. Tiedän sisällön päräyttäväksi ja hauskaksi, koska sattumoisin toimin koelukijana ja kommentaattorina sairaslomalla - nauratti! Project Maman Katja ja Salamatkustaja Satu ovat siis lyöneet viisaat päänsä ja surkeimmat äitikokemuksensa yhteen ja saaneet aikaan ekan lapsivuoden oppaan, jota en suosittele tosikoille, mutta kaikille muille kyllä. Kirja julkistetaan keväällä, mutta kirjan blogi on jo avattu ja löytyy täältä. Sieltä saanee tuntumaa siitä, kuuluuko kirjan kohderyhmään - eli menikö äitiys kuten Strömsössä vai ennemmin siellä Strömsön viereisellä saarella?

3) (varoitus: älä nyt lue tätäkään, jos lapsiasia ei kiinnosta): tämän vuoden kirjasaldoon mahtuu peräti yksi kirja, mutta sitäkin tärkeämpi. Luin Tieto Finlandia -ehdokkaana olleen Unihiekkaa etsimässä -oppaan, jonka todellakin pystyy lukemaan väsyneenäkin. Kirjoitan siitä pidemminkin joskus, mutta tässä vaiheessa mainitsen, että se kannattaa ehdottomasti lukea jo odotusaikana, suosittelen! Vaikkei uniongelmia tulisi, kirjassa on silti arvokkaita vinkkejä kaikille sen takaamiseksi, että unet sujuisivat hyvin alusta asti (jos ovat sujuakseen). Meillä luojan kiitos nukutaan toistaiseksi yöt hyvin, mutta lisäoppi ei ole tässä aiheessa koskaan pahasta, ainakaan jos on niin huono valvoja kuin minä. Kirjan avulla ystävät ovat myös onnistuneet unikouluissa varsin menestyneesti, joten älkää alistuko väsymykseen (jos väsyneet jaksavat blogeja lukea, mutta on täällä niitäkin. Sitä paitsi itse ehdin pääasiassa lukea enää vain Hesarin ja blogeja että sikäli.). There is hope!

Kuulumisiin (taas ensi kuussa ;)!

tiistai 3. tammikuuta 2012

Blogistanian voittajat

Kirjabloggaajat ovat puhuneet! Blogistanian äänestyksen voitti Katja Ketun Kätilö ja kas vain - Kätilö onkin sohvapöydällä odottamassa. Aihe on tosin niin rankka, että saa nähdä tuleeko lukemisesta mitään, mutta yritetään, olen entistä kiinnostuneempi siitä kyllä.

Luin muuten Joni Pyysalon erinomaista novellikokoelmaa viimeksi, mutten ehtinyt postata siitä ja nyt en muista kirjasta juuri mitään. :-/ Luen sitä vähän uusiksi ja palailen, mutta sen sijaan yllätän teidät kertomalla, että olen lukenut eilen ja tänään yhden kirjan! Kyllä! Palaan siihenkin, romaani se tosin ei ole...

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, Sallan blogista löytyy koko lista täältä.

Kakkoseksi pääsi Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (jee!), sen jälkeen itselleni vielä lukemattomia teoksia: Katja Kaukonen: Odelma, Miika Nousiainen: Metsäjätti, Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet, Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle.

Kiitos Sallalle listan kokoamisesta ja isosta työstä ja onnea voittajille! Mitäs olette mieltä, onko parempi vai huonompi lista kuin alkuperäinen Finlandia-lista vai ihan yhdentekevä? ;)

maanantai 2. tammikuuta 2012

Blogistanian Finlandiat

Salla koordinoi tänä vuonna blogistanian Finlandia-kisan, katsokaa lisää täältä. Loistoidea, jonka deadlinen tänä aamuna klo 10 missasin täysin, meillä nukuttiin ja hoidettiin aamurumbaa sen jälkeen, mutta jos en ehdi laskentaan enää mukaan, niin mun ehdokkaat sitten muuten vain tiedoksi. ;)

Olisi pitänyt tehdä postaus ennakkoon, nyt en ehdi tekemään kunnollista perustelua tai etsiä tähän hätään muiden arvioita linkeiksi. Näistä kaikista olen kirjoittanut itse ainakin jotain Lilyssä syksyllä ja ovat olleet bloggaajien suosiossa muutenkin. Mutta pulinat pois ja lista peliin:

1) Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Kyröltä täysosuma, jota hehkutin pitkin syksyä - perusteellisen arvion tekeminen tosin on vielä tekemättä, mutta ehkä senkin aika vielä tulee... Tässä Kyrö-Hotakais-vertailu (huom, kaikki tekstit sairaslomaltani iPad-ajoilta, siksi kirjoitusasu on kökkö ja tekstit lyhyitä)

2) Essi Tammimaa: Paljain käsin. Hienoa uutta naiskirjallisuutta, kiinnostava perhetarina ja omaperäinen kertojan ääni. Arvioni täällä.

3) Helmi Kekkonen: Valinta. Helmi on suosikkikirjailijoitani, mutta vähän pienemmän piirin tuntema toistaiseksi, haluan nostaa myös siitä syystä esiin. Kaunis, runollinen romaani perhesalaisuuksista, suosittelen runotytöille. Pieni kommentti täällä.

Sitten vain odotetaan Sallan yhteenvetoa, johon pääsee siis kuusi eniten ääniä saanutta.