keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Voihan Tolstoi

Olen pitkään miettinyt, mikä on tämä Joyce Carol Oates, jota kaikkialla kehutaan ja josta en tiedä mitään. Hesarissa olikin tänään koko sivun juttu, joten täti täytyy laittaa lukulistalle. Kertokaa, jos olette lukeneet, mistä kannattaisi aloittaa? Uutuus Haudankaivajan tytär kuulostaa vähän pelottavalta, mutta ehkä sitä voisi testata keväällä.


Sitten pieni hämmästely, sattuu sitä paremmissakin piireissä. Hesarin Oatesin kirja-arviossa on käynyt kämmi, joka nosti omat kulmat aamulla ylös, soo-soo-sormen pystyyn ja joka vaatii välitöntä oikaisua.

Sitaatti "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan" on pistetty Tsehovin piikkiin. Nå MEN! Huutava vääryys! Sehän on tietenkin Tolstoin Anna Kareninan kuuluisa aloitus. Tsot tsot! Tällaista sattuu kaikille, mutta yllättävää, että pääsi painettuun lehteen asti - ei nyt ole hirveän vakavaa, mutta olin ilahtunut siitä, että huomasin. ;)

Sain muuten joulupukilta ihan ykköslahjan: hyvän kirjan, jonka olemassaolosta ei ollut tietoa.
Intialais-amerikkalaisen Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tuore maa vaikuttaa lupaavalta heti alusta asti. Sitä paitsi kirjailijalla on Pulitzer-takuu - mistä se pukki arvasi kriteerini?

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo


Summa summarum: Sain vinkkejä Aikamatkustajan vaimosta sekä lukijoilta että kavereilta - kirja on jonkinlainen kultti-bestseller. Yli 600-sivuinen pläjäys oli sopivan addiktoiva joululomalle: pidän sitä hyvänä lukuromaanina, jos ei ole kiire. Kyseessä on ajassa ees taas pomppivan miehen ja hänen vaimonsa rakkaustarina, outo stoori muttei kuitenkaan scifiä. Nopealukuinen.

Arvio: Erikoispiirteenä mainittakoon, että sain kirjasta jostain syystä painajaisia, mutta luulen olevani tämän ilmiön kanssa aika yksin. Jossain kohtaa aikamatkustajan kohtalo rupesi ahdistamaan, mutta johtunee siitä, että luin 300 sivua putkeen ennen nukkumaanmenoa. Pelottavahan kirja ei ole. Ainoastaan vähän weird.

Kun olen nyt kehunut kirjaa hyväksi lukuromaaniksi, jossa on omaperäinen ja vetävä juoni, seuraa sarja muttia:

Mutta 1: Mutta miksi yli 600 sivua? Jossain välissä pitkästyin jo saman aikahyppelyn toistoon, uusiin sivuhenkilöihin ja suuren, ajankin ylittävän rakkauden vähän naiviin hehkutukseen. Vähempikin olisi riittänyt. En tiedä montaa romaania, joissa idea kantaa 600 sivun ajan eikä niin käynyt ihan tässäkään. Pienestä tyhjäkäynnistä huolimatta kirja parani loppua kohti, mistä pisteitä.

Mutta 2: Mutta miksi lievästi tekotaiteellinen vertaus Penelopeen ja Odysseukseen? Vertausta ei käytetä riittävän johdonmukaisesti koko tarinan ajan, vaikka yhdenmukaisuutta on kilpakosijasta lähtien. Tässä kohtaa myönnän heti olevani kirjallinen snobi, koska tein gradun modernista Penelopesta ja rakastan Odysseiaa ja Homerosta.

Olen vähän tiukkis siinä, että jos vanhoja myyttejä lähdetään modernisoimaan, se pitää tehdä huolella. Parit viittaukset, sitaatit ja juonen yhdenmukaisuudet eivät riitä perustelemaan alkumyytin käyttöä ja nostamaan modernin version taiteellisuusarvoa. Märta Tikkanen teki tämän paremmin Arnaia, mereenheitetty -proosarunoissaan. Päähenkilö Clare ei sovi mielestäni moderniksi Penelopeksi muutenkaan. Vastustan Homeroksen väärinkäyttöä. Grr!

Mutta 3: Mutta miksi falskia ajankuvaa ja epäloogisia yksityiskohtia? Teoksen aikamatkustaja hyppii 1960-luvulta 2000-luvulle, mutta ajankuvaus ei ole aina ihan viimeisen päälle mietittyä. Esim. naishenkilöiden vaatteet tuntuvat mielestäni välillä typeriltä ja 80-lukulaisilta kaiken aikaa (puhutaan persikanvärisistä samettimekoista, what??).

Sekaan heitellään aikaan kuuluvia bändejä, mutta ei se riitä: ajankuvaus pitäisi tehdä Westömäisen huolellisesti tai antaa olla. Päivämääräkin riittäisi ja lukija voisi kuvitella loput. Lisäksi vilautellaan vähän scifimäistä geeniteknologiaa aikamatkustajan sairauden selittämiseksi, mutta sekin jää pintapuoliseksi; geneetikot tuskin kiittävät. ;)

Lopetan kitisemisen, koska kyseessä oli kuitenkin mukaansatempaava ja suositeltava romaani. Tuntui silti ajoittain siltä, että tarina vei kirjailijan mukanaan ja erittäin tärkeä "kill your darlings" -vaihe jäi tekemättä.

Kenelle: Niille, jotka eivät yleensä lue scifiä. Naisille, jotka kaipaavat pitkää ja perusteellista ihmissuhderomaania ja joilla on on aikaa lukea. Tulee mieleen viihteellisempi versio Siri Hustvedtistä.

Alkulause: "Clare: On raskasta aina odottaa."

Jälkimaku: Viihdyttävä. Mukavan yllätyksellinen. Seuraavaksi silti jotain muuta kuin jenkkiläistä.

Starat: 3,5.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Voittaja varjoista

Miten onnistuin kämmäämään gallupin ajoituksen niin, että lähden lomalle ennen kuin äänestysaika päättyy? Hämmentävää. Koska olen tämän blogin ylivaltias ja valtio, julistan siis tulokset jo ennakkoon ja luotan siihen, ettei kukaan ehdi enää äänestää tulosta nurin. ;)

(Enkö kuitenkin keksinyt hienon otsikon postaukseen? Kuulostaa ihan jonkun nobelistin post-deduktiiviselta itsesuggestoivalta yhteiskuntaromaanilta jälkeen ilmastonmuutos-vedenpaisumuksen. Jos multa kysytään. Alla myös ehdotus kansikuvaksi, ihan itte otettu!)

Gallupin ykkössijan jakavat siis Kari Hotakaisen Ihmisen osa sekä joku ikuiseksi arvoitukseksi jäävä todellinen Varjo-Finlandian voittaja "Väärät ehdokkaat". Koska gallupiin ei saa vapaata kenttää, emme saa koskaan tietää, ketkä olisivat ansainneet tulla nostetuiksi varjoista julkisuuteen. Ihanan enigmaattista!

Ehdotan tätä vaihtoehtoa otettavaksi käyttöön heti ensi vuonna virallisen Finlandia-palkinnon jaossa. Kuuden virallisen ehdokkaan lisäksi raati voisi nimetä myös yllätysvoittajaehdokkaan nimellä "En kerro teille". Siinähän sitten ihmetellään ja kuhistaan loppuvuosi, olisiko raati halunnut palkita esim. Anna-Leena Härkösen, muttei vaan kehdannut kertoa.

Joulun kunniaksi annan vielä sanasen kirjailijalle! Tuomas Kyrön Taide ja tolkku -kokoelmassa on loistava kolumni kirjakritiikistä ja siitä, miten ensin huono kritiikki suistaa kirjailijan raiteiltaan ja perään tuleva kehuva kritiikki nostaa pissan päähän. Kolumin päätös:

"Aamulla perun kaikki lehtitilaukset. Jos ei kestä kuumuutta, ei kannata mennä grillin lähelle. Tässä maailmassa ja fiktiivisessä maailmassa on muitakin ihmisiä kuin minä ja mun romaanihenkilöt."

Nautinnollista joulua niiden oikeiden ihmisten parissa! :)

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Jouluenkeli!



Jopas jotakin - sain enkelin ja "Christmas Spirit Award" -blogitunnustuksen! :) Sehän sopii, koska tykkään joulusta (enkä nyt ala kitistä siitä, että enkelin kuva on hieman, öö, kitchinen, vai eikö teistä? ;). Kiitos vaan kunniasta Hreathemukselle ja Kirjapedolle, olen vallan otettu! Enkeli pitää tietysti lähettää eteenpäin ja laitan sen kiinnostavien uusien haasteiden kimppuun hyppäävälle Mamalle. ;) (H ja K - oli hauska lukea teidän yllättyneet kommenttinne siitä, että joku lukee blogianne; se tuntuu kieltämättä olevan kaikille jossain vaiheessa iso ylläri. Kun nettiin huutaa niin joku vastaa...)

Joulu menee niin sosiaalisissa merkeissä, etten tiedä ehdinkö lukea mitään. Löysin silti loistavan kirjan, jota voi lukea ähkyn keskellä luvun kerrallaan: Tuomas Kyrön kokoelma Taide ja tolkku.

Olen kokenut Kyrö-herätyksen, ei auta. Harvat kokoelmat ovat muuta kuin pitkäksi venyneen romaani-projektin hätävararahastusta, mutta koska Kyrö tunnustaa tämän faktan jo esipuheessa, lähtökohta on lupaava. Kirja sisältää Kyrön lehtikolumneja, novelleja ja sarjakuvia.

Lehtijutut ovat nautinnollisia. En ole näin hyviä kolumneja lukenut aikoihin. Kirjamessukolumni olisi pitänyt lukea syksyllä: Finlandia-ehdokkaana ollut Kyrö kiteyttää koko rumban näin:

"Tietokoneeni näytön vieressä on netistä tulostamani satunnaisen lukijan arvio edellisestä romaanistani: 'Taas minut huijattiin lukemaan ikävä kirja surkeiden ihmisten surullisista kohtaloista vain siksi, että se oli Finlandia-ehdokkaana.' Sekin on totta."

;D Jos ette mitenkään jaksa ryhtyä Kyrön "ikäviin" (??) romaaneihin, lukekaa edes tämä. Ja koska gallupissa voitolla on valinta väärät ehdokkaat, niin halukkaat voivat mielellään kertoa kommenttikenttään varjo-Finlandia-ehdokkaansa!

Jos siellä nyt on ketään enää. Perjantaina vaikutti siltä, että olen planeetan ainoa ihminen, joka menee vielä ihan normisti töihin. :-/

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni.


Summa summarum: Kun on elänyt kiinnostavan elämän, ei tarvitse kikkailla. Tuntuu siltä kuin viisas isoisä tarinoisi mieleenjuolahteluja takkatulen ääressä punkkulasi kädessä parin ekstra-konjakin jälkeen niin, että mukaan tulevat ne vähän lapsille sopimattomatkin jutut. Ihana kirja. Ja vuoden paras kirjan lopetus. Kerron sen postauksen lopussa tiiserinä, vaikkei se avaudu kirjaa lukematta.

Arvio: Mitä näille pula-ajan lapsille oikein syötettiin - tai ehkä pikemmin jätettiin syöttämättä? Andersson tuntuu melkein masentavalta persoonalta: kilpajalkapalloilija, levyttänyt jazz-pianisti, menestyskirjailija, psykiatri, poliitikko ja kulttuuriministeri... Mitä hän EI osaisi? ;)

Itseironia ja vaatimattomuus pelastaa paljon, muuten alkaisi rassata. Vaikka edellytyksiä olisi, kirjasta puuttuu kaikki pompöösi. Seitsemänkymppisen ei tarvitse enää miettiä, mitä muut ajattelevat vapaalla tai töissä - siksi elämäkertaa harvoin kannattaa sitä nuorempana kirjoittaa. Saavutukset on saavutettu ja asettuneet oikeaan perspektiiviin: rikas tai köyhä, kuolemme kaikki.

Tyylillisesti ollaan kovasti Henrik Tikkasen jäljillä (kannen kuvakin on Tikkasen piirros) ja selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden perimässä. Pidän ilmaisun mutkattomuudesta ja osuuvuudesta. Viisaita sanoja ja ajatuksia, mutta tuumaillen.
Tätä on kevyt ja nopea lukea illalla yksi luku kerrallaan. Kronologiaa ei ole, tapahtumia poimitaan sieltä täältä, välillä potilaista, välillä oman elämän sekoiluista (huumekokeiluja unohtamatta). Pisteitä siitä, että politiikka sivuutetaan lyhyesti. Se kiinnosti itseäni vähiten.

Suosittelen piristeeksi henkiseen ja fyysiseen jouluähkyyn. Vuoden parhaita kirjoja.

Kenelle: Kiireisille ja väsyneille. Tove Janssonin, Märta ja Henrik Tikkasen faneille. Vanhoille ja viisaille. Nuorille ja vähemmän viisaille. Kotipsykologeille. Niille, jotka luulevat 35-vuotiaana olevansa jotain. ;)

Paras alkulause: "Eräänä aamuna keväällä 1987 heräsin krapulaan ja totesin tulleeni valituksi Suomen eduskuntaan."
Oikea aloituslause: "Muistatko kun olimme lapsia?"
Vuoden paras lopetuslause: "Ja minä olen nukkuvinani, mutta olen enemmän hereillä kuin koskaan."

Jälkimaku: Hapettunut. Virkistynyt. Elämä on.

Starat: 4,5. Elämäkertojen aatelia.

tiistai 15. joulukuuta 2009

12. luku, jossa Inahtaja menee itseensä

On retrospektion aika. Avaan vuoden lopuksi Varjo-Finlandia-äänestyksen. Olen koonnut gallupiin tämän vuoden parhaat kotimaiset (joille annoin staroja 3,5 - 5).

Totuuskin tuli samalla julki: missä ovat vuoden tähtinaiskirjailijat? Olen siis jättänyt lukematta heidät (tsot tsot!) tai vuosi on normaalia vaisumpi. Mm. Monica Fagerholm, Kristina Carlson ja Leena Parkkinen (Sinun jälkeesi, Max) ovat vielä lukematta, mikä saattaa vääristää valikoimaa. Tai sitten ei.

Näyttää kuitenkin siltä, että tänä vuonna parhaan vaikutuksen ovat tehneet ulkomaiset naiskirjailijat. Sofi Oksanen todella tyhjensi viime vuonna pajatson. ;) Odotan parempaa ensi vuotta.

Kysynkin nyt siis lukijoilta, mikä näistä kirjoista olisi teidän mielestänne vuoden paras - äänestäminen ei tietenkään edellytä kirjan lukemista. Voitte äänestää myös sitä, joka oli arvion perusteella mielestänne kiinnostavin. Subjektiivisuus kunniaan! Ei tässä tietoa tarvita, vaan näkemystä! Ja sekin mieluiten ihan fiilis-pohjalta!

Vielä loppuun kirja-alan uutinen: Otava sai uuden toimarin, joka on pitkän linjan otavalainen Pasi Vainio. Mainitsen tämän siksi, että tunnen Vainion ja olen uutisesta kovin ilahtunut. Onnea!

maanantai 14. joulukuuta 2009

Viisastelua pukin konttiin



Kuittaan syksyn blogiunohduksia joululahjavinkkeinä. Kaksi kirjaa on oman kustantamon, mutta suosittelen, koska olen ostanut niitä itse lahjoiksi (siinä meni pukin yllätykset taas..). Kaikki kolme ovat tietokirjoja, koska ne ovat loistavia lahjoja - kaunokirjallisuutta on vaikeampi ostaa, jos ei ole toisen kirjamausta ihan varma. Tässä kolme kirjaa kohderyhmä-luokittelulla.

Kenelle: Siskolle, tädille tai ystävälle, joka kaipaa elämään rauhaa ja viisautta ja on vähän itäänpäin kallellaan. (Lue: lievästi hörhö)

Mikä: Yu Dan: "Kiinan viisauden sydän. Mitä Konfutse nyt sanoisi?"

Ihana lahjakirja - kauniit itämaiset kuvat, helppolukuinen, mutta ah silti niin viisas kirja! Kiinan myydyin tietokirja (kevyet 10 miljoonaa kpl) ja kaiken lisäksi nuorehkon naisproffan kirjoittama. Yu Dan on Kiinassa huikean menestyksen saavuttanut mediapersoona, joka on yksinkertaisesti tuonut Konfutsen oppeja nykypäivään. Mikään väitöskirja tämä ei ole enkä suosittele itämaisen filosofian suurtuntijoille, jotka luultavasti tuhahtelevat sisällölle.

Itselleni konfutselaisuus oli kuitenkin uutta ja ihanan simppeliä: kirja oli nopealukuinen, mutta jaksoin taas kerran innostua siitä, että vanhat totuudet ja opit onnesta ovat yksinkertaisia. Kirja käsittelee kaikki elämän keskeiset puolet työstä ihmissuhteisiin. Pidin myös siitä, että konfutselaisuus on kohtuuden ja rajojen vetämisen oppia - aina ei pidä kääntää toista poskea, vaan hyvä palkitaan hyvällä, paha oikeudenmukaisuudella. Suosittelen muutenkin tutustumista Kiinan valtafilosofiaan ennen kuin Kiina tulee ja jyrää meidät. Voisin paasata tästä loputtomiin, mutta teen sen joskus toiste. ;)


Kenelle: Veljelle, teinipojalle, miehelle tai ystävälle, joka ei ole kovin innostunut lukemisesta, mutta jota kiinnostaa kaikki outo (no ketäpä ei).

Mikä: Jani Kaaro: "Kaiken oudon ensyklopedia".

Tämä kirja on lupauksensa mukaan outo. Palkittu tiedetoimittaja Jani Kaaro on koonnut yhteen kirjaan tieteellisen objektiivisesti kaikki oudot ja yliluonnollisesti ilmiöt. Siis esim. humanoidit, skientologian, Graalin maljan ja ihmissudet. Yksi lemppareistani on henkiäänitys: 1950-luvun muoti-ilmiö, jossa äänitettiin kuolleiden henkien puhetta ja äännähtelyjä nauhalle.

Kirjan hauskuus syntyy siitä, että outoja ilmiöitä ei arvoteta mitenkään - kerrotaan vain, minkä sortin yrittäjää maailmaan on mahtunut tuhansien vuosien aikana. Ja onhan niitä. Muista katsoa hakusana "Kaaro Jani". ;) Alkaa näin: "Kaaroa ei varsinaisesti tunneta mistään, mutta hänen ansioihinsa voidaan lukea pitkä ura tiedetoimittajana ---." Lopuksi paljastuu, miksi koko kirja on tehty: Kaarolle selvisi, ettei koskaan pääsisi itse tietosanakirjaan, ellei pestaudu sellaisen toimittajaksi ja sujauta itseään salaa sekaan. Suht outoa.



Ja vielä yksi:

Kenelle:
Isälle tai äidille, joka on kiinnostunut filosofiasta eikä kuolema kauhistuta liikaa, vaan ehkä jopa kiinnostaa. (Lue: ateismi suositeltavaa)

Mikä: Kari Enqvist: "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat".

Kari Enqvist on kosmologian professori ja tarkastelee elämän ja kuoleman kysymyksiä luonnontieteilijänä. Nimi on pelottava, mutta äitini piti tätä vuoden parhaana tietokirjana, itse olen ehtinyt lukea vasta osan. Aihe tuntui itselleni vielä vähän etäiseltä ja hurjalta, joten oletan, että lukukokemus paranee iän tuomasta viisaudesta.

Enqvist kirjoittaa joka tapauksessa vetävästi ja henkilökohtaisesti vaikeista aiheista, kuten vanhempien kuolemasta. Ateismista huolimatta Enqvist on kiinnostunut uskonnosta ja suhtautuu siihen myötämielisesti. Jotain näissä kosmologeissa on: mitä enemmän heidän kirjojaan luen, sitä syvemmin olen sitä mieltä, että universumin tutkailusta kasvaa syvä viisaus. ;)

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Isoisän tuhmemmat muistelmat



Seuraa joululahjavinkki kulturelleille äijille ikään katsomatta - arvio tulee perässä, mutta en malta olla hehkuttamatta heti!

Kaikkien syksyn suurmies-muisteloiden jälkeen on ilahduttavaa lukea vaihteeksi pienmuistelo suuresta miehestä. Kollega suositteli kaamosväsymykseen Claes Anderssonin anekdoottimaista omaelämäkertaa Jokainen sydämeni lyönti, josta olikin tänään arvio Hesarissa.

Olen vasta alussa, mutta ihastunut jo nyt. Pois tunnepitoinen vuolaus, kielellinen kikkailu ja verbaalirehentely. Tässä kulturelli isoisä muistelee villiä 60- ja 70-lukua niin, että Sinkkuelämää-sukupolvenkin silmät meinaavat välillä vähän levähtää. Jassåå, vai semmosta peliä??! Ja silti suomenruotsalaisella charmilla ja tyylillä liikoja paljastelematta tai lööppejä kerjäämättä - kas, tuli petettyä ja heiluttua sinne sun tänne, oh mon dieu, mutta niinhän silloin kaikki! Mitäpä noista, sånt är livet!

Aikamoinen vastanäkökulma Laura Honkasalon Eropapereihin, muuten. Olisipa kiinnostava tietää, mitä Anderssonin lapset sanoisivat lapsuudestaan, mutta ei nyt mennä siihen.

Yhtä aikaa naurattavia ja järkyttäviä ovat myös psykiatri-Anderssonin tarinat työstään ja potilaistaan insuliinihoitoja ja sähköshokkeja unohtamatta. Kielen yksinkertaisuus ja jopa tylyys ihastuttaa: kun on mitä muistella, ei tarvitse keskittyä kirjallisen nerokkuutensa todisteluun. Ainakaan enää. Jotain Jörkkamaisen rehtiä tässä on.

Iäkkäämmät isät ovat ehkä jo lukeneet tämän kaiken Anderssonin aiemmista teoksista, mutta nuorempia äijiä voisi huvittaa (suosittelen esim. Juha Itkoselle, joka kadehtii usein kolumneissaan aiempien sukupolvien epätasa-arvoäijiä ;).

Naiset voivat lukea ja ihmetellä - ja ihailla salaa. Eihän kukaan ton kanssa kestäisi elää, tietenkään. Palaan asiaan.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Satunnaisotantaa kiireisille

Joululoman lähestymisen tietää siitä, että ruuhkavuosi-ystävät aikovat lukea lomalla kirjan. Sen yhden, jonka vuoden aikana ehtii ja joka pitää suorittaa ennen uutta vuotta. ;)

Sitten seuraa kirjaihmisen painajainen: "Sano nyt yks hyvä kirja, joka kannattais lukea." Viime vuonna oli helppoa - no Puhdistus! Ja kaikki tulivat onnellisena vielä kiittelemään, että olipas kerrankin hyvä kirja!

Tämä postaus EI siis ole teille massiivilukijoille, jotka olette lukeneet jo nämä kaikki. ;) Teen vielä erikseen lahjalistaa, mm. Olivian blogissa on hyvä listaus uudemmista kirjoista.

Kaivoin tähän pari vanhaa suosikkia, jotka olen maininnut ennenkin. Näissä teoksissa on ns. suosio-takuu - eivät ole ihan viihdettä, mutta tarpeeksi helppoja siihen, että ovat nousseet aikanaan lukulistojen ykkösiksi.

1. Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Tästä ei joululomakirja parane, jos etsit jotain hauskaa ja silti nokkelaa. Miina on ihan omaa luokkaansa. Kerrankin olen samaa mieltä esittelytekstin kanssa: "Tuoretta ja virkistävää, pelottavan tarkkanäköistä proosaa tämän hetken omaäänisimmältä esikoistekijältä."

2. Michael Cunningham: Tunnit. Pulitzer-palkittu. Hyvää kirjallisuutta lievästi vaativampaan makuun. Bonarina infoa Virginia Woolfin elämästä - sillä voi häikäistä joulupöytäkeskustelussa koko suvun ja nostaa oman intelligentsian arvostuksen uuteen nousuun. Cunninghamin Säkenöivät päivät ei ole yhtä hyvä, mutta menettelee. Sisältää lievää scifimäisyyttä.

3.Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli. Jälleen Pulitzer. Uskomaton tositarina, jonka karua aihetta irlantilaisesta köyhästä lapsuudesta ei kannata pelästyä: tuo hyvää perspektiiviä, jos oma elämä tuntuu jotenkin nihkeältä. Kirjan suosio perustuu siihen, että kirjailija ei ruikuta, vaikka olisi syytäkin: optimismi pelastaa maailman.

4. Kysyttiin myös: jos luen nyt yhden uuden kotimaisen, niin mikä se olisi, onko mitään tai ketään uutta? Toistan itseäni: jos Puhdistus on jo luettu, kannattaa testata Tuomas Kyröä ja 700 grammaa. Vaikka jotkut ovat moittineet häntä väkinäiseksi Hotakaiseksi, olen eri mieltä. Sukulaisuutta on, mutta Kyröllä on kyllä ihan oma juttunsa. Naiset - älkää peljätkö urheiluaihetta! Siinä on muutakin.

Joululahjalistoja ja lukupäiväkirjaa pukkaa, heti kun ehdin - tänään ohjelmassa eka joulukonsertti. :) Pimpelipom!

torstai 3. joulukuuta 2009

Kässäriä odotellessa



Näin Julie & Julia -elokuvan, josta en hirveästi pitänyt, mutta synnytti ajatuksia. Amerikkalainen ruokabloggaaja neurotisoi itsensä maailmanmaineeseen ja elokuvasopimukseen asti (mikä on - kuten kuvakin todistaa - jokaisen amerikkalaisen unelman todellinen täyttymys, jopa presidenttiyttä suurempi).

Aloin miettiä, tuliko menestyskateus enkä siksi pitänyt leffasta. Kuvittelin elokuvaa Inahduksesta, mutta kaurismäkeläistä "Elämäni lukutoukkana" -filmiä en jaksaisi katsoa itsekään, vaikka Kati Outinen sopisi teemaan epäilemättä hyvin.

Tämän kaiken piti alunperin taustoittaa teille uutta gallup-innostustani. Leffan bloggaaja pohdiskeli nimittäin pitkään, lukeeko äidin lisäksi blogia kukaan ja jos, niin ketkä. Kävi mielessä, että tämä on bloggaajan hämmentävimpiä kysymyksiä. Siksi kommentit on aina niin ihquja!

Seuraavaksi hoksasin, että voisin joskus valita kirjoja senkin mukaan, millaisia ihmisiä te olette? Tilan ja tilastotieteen tutkinnon puutteen takia keksin kysyä vain sukupuoli- ja ikäjakaumaa, siis yläreunan gallupissa. Sillä pääsee alkuun.

Ei ole pakko vastata. Mutta kiitän kaikkia vastanneita osallistumisesta tähän ääreisvakavaan ja merkittävään lukijatutkimukseen. :)

PS. Miespääosaan kävisi mielestäni tosi hyvin Ralph Fiennes. Esim.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Lukijat ovat aina oikeassa

Voi teitä tuhmeliineja! 40 prosenttia vastanneista lukijoista on sitä mieltä, että Finlandia-palkinnon voittaa Aivan sama. ;D Onnittelut hänelle!

Olette ihania. Olen ihan samaa mieltä. Sen lisäksi olette myös tosi viisaita, koska äänestitte kakkoseksi oman ehdokkaani eli Hotakaisen - helppo ja subjektiivinen valinta, kun en ole muita kirjoja lukenut. Mukavaa olla poliittisesti epäkorrekti ja puolueellinen bloggaaja.

Niukoilla äänieroilla olitte sitä mieltä, että Hotakaisen jälkeen tulisi Mazzarella ja sen jälkeen Hyry.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio on puhunut. Voittaja on - kuten kollegani ennustelivat - Antti Hyryn Uuni.



Lainaan Ylen uutista: "Tuula Arkio pitää Uunia kuvauksena ihmiselämän perusasioista, hyvästä arjesta ja työnteosta. Romaanissa seurataan 400 sivun verran uunin muuraamista. Arkion mukaan kiireetön kerronta imaisee mukaansa lähes hypnoottisella tavalla ja uunin rakentaminen alkaa vertautua ihmisen elämän rakentamiseen."

Nyt kuulkaa saattaa olla niin, että tämä 400 sivua uunin rakennusta voipi jäädä lukematta. Mutta tämähän onkin kirjablogi kiireisille - right? Eihän teilläkään ole aikaa näin kiireettömälle kerronnalle? ;) Ja huomatkaa: Ylen uutisessakin Arkio toivoo mahdollisimman monen lukevan Hotakaisen Ihmisen osan ja niin toivon minäkin!

Ilkeily sikseen ja onnittelut 30 000 euroa voittaneelle Hyrylle, joka on kyllä kotimaisen kirjallisuuden klassikoita! Jos kirja kävelee vastaan työpaikan käytävillä, niin lupaan ottaa sen tarkasteluun. Muuten toivon kovasti suosituksia tai kommentteja, jos jollain on Uunista jo kokemuksia?

Tämäkin on pakko silti vielä sanoa: Uunin kannesta tulee mieleen ahdistuneita muistumia koulun äidinkielen tuntien pakkoklassikoista... Hmmh. Voikohan tunteen kääntää jotenkin positiviisen nostalgian suuntaan?

Maritta Lintunen: Heijastus


Summa summarum: "- Aina tarvitaan toinen, joka näkee olennaisen. Eikä sellaisia ihmisiä ole välttämättä kuin yksi kutakin kohti koko maailmassa."

Arvio: Taitava kirjamyyjä sai kirjamessuilla myytyä Lintusen Heijastuksen vastoin aikeita. Tuli fiilis, että tässä on kirja-alan salattu helmi, niitä ihania kirjoja, joiden olemassaolosta ei tiedä mitään, mutta jotka yllättäen muuttavat loppuelämän.

No ei ihan. Mutta joka tapauksessa kirja, joka - kerrankin ;) - kannattaa lukea loppuun asti. Harmi, kun en voi kertoa miksi.

Ensin ei oikein vakuuta: on pikkukylä, isä, poika ja paha henki ja turhan perinteistä kotimaista kerrontaa. Tarkoitan sillä vähän kulmikasta kieltä, taitavia tokaisuja ilman kieli-kikkailua ja ironiaa. Paljon päälauseita. Angstia ja elämätöntä elämää - sitten yhtäkkiä kunnon kaksoiselämien tulva. Tämähän on Twin Peaks?

Näkökulmia on monia ja niiden kautta kiinnostus alkaa herätä: toisen sadistinen isä ja aviomies on toisen hellä salarakas. Ensin pitää silti jaksaa tahkota suomalaiskansallista ikävyyttä ja marinaakin, mutta vaiva kannattaa. Ihmiset eivät ole yksiulotteisia ja pidän siitä, että lukijan käsitys heistä muuttuu matkan varrella. Kerronta ei ole ihan luotettavaa, ehkä.

Tulee mieleen Magnolia-tyyppiset leffat, joissa eri kulmista lähtevät ihmiset osuvat lopulta yhteen kasaan ja syntyy rumaa jälkeä. Pidän myös siitä, ettei kaikkia virheitä ihmisten välillä saa pyyhittyä eikä korjattua - ei elämässäkään. Kaksoiselämä-näkökulma on vähän mystinen oman sukupolveni ihmisille, joilla on tapana ottaa hatkat heti kun ei enää huvita, mutta kiinnostavaa tämäkin; ennen ei tehty niin. Ennen vain elettiin kuka silmät enemmän, kuka vähemmän auki.

Joka tapauksessa kirja oli lukemisen väärti. Pidin sitä ensin keski-ikäisten täti-ihmisten kirjana, mutta tyylillisine heikkouksineenkin olen sitä mieltä, että kirjassa on jotain Lintusen ihan omaa. En osaa selittää mitä, mutta Suomi-kirjojen massatunkiolle tämä teos ei kuitenkaan joudu. Ja jos kirjaa jää vähänkin miettimään, lukeminen kannatti.

Kenelle: Vähän väsyneille. Nopealukuinen ja aika mukaansatempaava. Välillä tulee mieleen Reidar Palmgren - jos pidät hänen kirjoistaan, kokeile tätä.

Jälkimaku: Jaa. Jos olemme kaikki toistemme heijastuksia, niin ketkä näkevät minusta olennaisen?

Alkulause: "Ääni kantautuu kilometrien takaa tyynessä kevätyössä." (Ymmärrättekö, mitä tarkoitan ajoittain häiritsevällä lievällä kliseisyydellä?)

Starat: 3,5. Seuraan Lintusta jatkossakin.