Poikani hirviö

Lehdessä oli tänään taas juttu koulusurmaajista ja yhteiskunnan ylipsykologisoinnista: psykiatri muistutti, että kaikkea pahaa ei voi diagnosoida ja parantaa. Ihan hyvä muistutus ja totta - itse olen tosin myös sitä mieltä, että on paljon pahaa oloa, joka pääsee muuttumaan pahuudeksi ilman, että kukaan sitä tajuaa tai ymmärtää kiinnostua ennen kuin on liian myöhäistä.

Joka tapauksessa: Shriverin Poikani Kevin pakottaa miettimään tätä teemaa aika uudelta ja karmaisevalta kannalta. Olen päässyt puoliväliin - kirja kertoo siis koulusurmaajasta äidin näkökulmasta. Kirja rikkoo tabuja monella tasolla: on äiti, joka ei halunnut äidiksi ja joka ei kykene tuntemaan äidinrakkautta, mutta teeskentelee sitä sosiaalisten paineiden ja miehensä takia. On lapsi, joka on syntymästään asti hirviö. Ja isä, joka rakastaa sokeasti tätä hirviölasta ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan (ja syyttää tietysti äitiä kaikesta).

Karua. Herää mm. ikävä kysymys siitä, ovatko psykopaatit psykopaatteja syntymästä asti ja täysin vanhemmista riippumatta? Itse olen jotenkin uskonut naiivisti siihen, että lapset olisivat lähtökohtaisesti hyviä, aina. Sittemmin voi mennä monta asiaa pieleen ympäristön ja perheen ja päässä liikkuvien kemikaalien osalta, mutta tuntuu aika ahdistavalta ajatukselta, että olisi ihmisiä, jotka ovat pahoja syntymästään asti ilman, että siihen voi vaikuttaa mitenkään.

Lasten vanhemmilla olisi tähän varmasti monenlaistakin näkökulmaa tarjolla, itse tyydyn vain teoretisoimaan, mutta ainakin Shriver onnistuu ravistelemaan koko äitiys-myyttiä ja äidinrakkauden tabua. Palaan asiaan - ja yritän etsiä seuraavaksi jotain kivasti kevyttä kaamosluettavaa...

Kommentit

Mama sanoi…
Oh, haluan ehdottomasti lainaan joskus keväämmällä, varmaan marraskuuksi vähän raskasta.. O_o Mulle tuli myös mieleen, että joillekin ihmisille parasta vanhemmuutta on olla hankkimatta lapsia. Vastentahtoinen vanhemmuus voi olla ihan yhtä traagista kuin lapsettomuus.
marikki sanoi…
Totta puhut, mama! Tästäkin huolimatta vapaaehtoisesti lapsettomia katsotaan usein kieroon, lapsia kuuluu haluta ja tehdä, vaikka tuntuis miltä.
Ina sanoi…
Haastatteluista muistelen, että Shriverin yksi sanoma oli vastustaa tätäkin tabua, eli että ON ihmisiä, jotka eivät ole kykeneviä vanhemmiksi eivätkä lapsia erityisesti halua - ja mitä siitä sitten seuraa, jos ne taipuvat puolison ja yhteiskunnan painostukseen ja tekevät lapsia fiiliksestä huolimatta.. Jos en muista ihan väärin (korjatkaa, jos tiedätte) oliko peräti niin, että kirjailija itse kuuluu tähän ryhmään, joka on katsonut kaikille parhaaksi jäädä lapsettomaksi.

Aika tiukkoja teemoja nämä, lapsettomillekin siis! Kirjassa käsitellään yhtä lailla myös filosofisesti hyvän ja pahan dilemmaa, eikä tarjota helppoja ratkaisuja mihinkään suuntaan. Tai katsotaan nyt kun pääsen ensin loppuun asti...
Isopeikko sanoi…
Jokainen on ihan itsensä alusta saakka, luulen. Ympäristö voi sitten vaimentaa tai vahvistaa syntymässä saatuja ominaisuuksia. Eihän ihmiset samasta muotista synny, ja saman perheen lapsetkin ovt kaikki ihan erilaisia.
anna c. sanoi…
näin se juuri oli, shriver itse on todennut, ettei hän halua äidiksi, hän ei näe itseään äitinä. tämä on tulkittu hänen suureksi surukseen ja hämmästyksekseen niin, että hän vihaisi lapsia tai ei ymmärrä, miksi jotkut haluavat vanhemmiksi. tästähän ei tietenkään ole kysymys. shriver mainitsi monta kertaa, miten uskomattomalta tuntuu puolustella sitä, ettei itse halua lapsia mutta toki silti ymmärtää kaikkia, jotka niitä haluavat. tietenkin. se, miten häntä on yritetty lokeroida, tuntuu kamalalta. hänhän nimenomaan haluaa kantaa vastuunsa niin, ettei hanki lapsia jos ei tunne sopivansa äidiksi. ja silti häntä voi kiinnostaa lapset ja kasvatus, mistä poikani kevin on ravisuttava osoitus.
marikki sanoi…
Joo, just tämä; jos et halua lapsia olet lapsivihaaja. Ja miksi, voi miksi, muut ihmiset a) pitävät oikeutenaan kommentoida vapaaehtoisesti lapsettomien valintaa ja vielä b) syyllistävät heitä siitä. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea scheissea tahtomattaan lapsettomat saavat niellä. Onko lasten "hankkiminen" (ällöilmaus) ylipäätään vapaata kommentoitavaksi? Jos niin miksi?
(Anteeksi, taisin menettää malttini.)
Ina sanoi…
Go Marikki! ;) Nämä ovat isoja issueita, joissa on välillä syytäkin menettää malttinsa. En tiedä: lapsettomat harvoin kommentoivat lasten vanhemmille, että onpa teillä ruma lapsi, esim. Omasta mielestäni erinäiset koskas teille tulee lapsia -tyyppiset kommentoinnit ovat ihan yhtä epähienotunteisia muilta kuin siis läheisiltä ihmisiltä tai ystäviltä.

Anna c: itse just mietin, että lapsettomana en ole paras tuomari asiassa, mutta muhun ainakin Shriverin lapsi/äitiys/perheteemankuvaus menee ihan täydestä ja tuntuu todella aidolta muiden kokemusten perusteella (olen ollut lapsi)! Tai ainakin se on erilainen näkökulma...
anna c. sanoi…
Niinpä! Shriverin ihmiskuvausta ovat pitäneet tarkkana niin äidit ja isät kuin ne, joilla ei ole lapsia. Kirjailijan ei tässäkään asiassa - vaikka kyseessä on niinkin kokonaisvaltainen asia kuin vanhemmuus - tarvitse itse kokea kaikkea kirjoittaakseen kouriintuntuvasti. Edellisen kommenttini viimeinen lause ("ja silti häntä voi kiinnostaa lapset ja kasvatus...") on ihan kauhea (totta kai ja tietenkin shriveriä voi kiinnostaa ihan mikä vain) mutta shriver on tosiaan joka paikassa joutunut vastaamaan siihen, miten hän voi kirjoittaa kuten kirjoittaa, koska hänellä ei ole omia lapsia, ja suhtautuuko hän lapsiin kuin Eva ja eikö hänellä siksi ole omia lapsia jne. jne. Jossakin haastattelussa Shriver kiitti suomalaisia "järkilukijoita", jotka eivät sekoita kirjailijaa teoksen päähenkilöön niin pahasti kuin monessa muussa maassa. Mahtavaa tämä keskustelun monimediallisuus ; ) Ylen kasvatuskeskustelua ja blogikommentteja samaan aikaan.

Muistan myös yhden haastattelun, jossa Shriver sanoi viisaasti pahuudesta. Hän oli sitä mieltä, että leimaamalla jonkun pahaksi vältymme yrityksiltä ymmärtää häntä. Hän haluaisi kaikin tavoin ymmärtää myös koulusurmaajia, vaikka se ei missään nimessä tarkoita hyväksymistä eikä oikeuta mitään tekoa. Hän ei myöskään siedä median tapaa käsitellä näitä tragedioita ja halusi itse kirjoittaa romaanin, jossa mentäisiin vähän syvemmälle. Ja tosi syvällehän siinä mennään. Siksi on säälittävää, että tällaisen teoksen jälkeen ihmisiä kiinnostaa, vihaako Shriver lapsia... Tulipa pitkä ja pateettinen kommentti, nyt hetkeksi Yleisradion ääreen.
Ina sanoi…
Kävin onneksi katsomassa ystävän pariviikkoista vauvaa ja helpotti: päädyin siihen vakaumukseen, että lapsi on syntyessään aina hyvä. Tulee siitä sittemmin mitä tahansa ja mistä syystä tahansa, niin syntyessään ihminen on hyvä ja piste. Tähän täytyy uskoa, koska muuten ei voi uskoa enää mihinkään. ;)

Ihania nämä yhteisölliset iltapatetia-kohtaukset!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt