keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Vauva tuli taloon

Uusi lukutoukka on syntynyt, sopivasti jouluksi. :) Jatkossa pääsette siis seuraamaan, saadaanko poikalapsi lukemaan kirjoja ja jos niin miten, mutta siihen taitaa mennä hetki, niin ihmeellinen kuin hän tietysti muuten onkin.

Kaikki on siis hyvin ja olemme onnesta melkein mykkänä kaiken aikaa, kuten tuppaa käymään kun vähän vanhemmalla iällä saadaan tällainen käänne elämään - kahden akateemisen uraihmisen vaippa- ja arkisekoiluista riittäisi suht humoristista jaettavaa, mutta kun tämä ei ole vauvablogi, niin jätän ne tarinat muille: tiedän, että aivan uutta nämä jutut eivät ole muulle maailmalle kumminkaan vaikka meille joka päivä on suuria ihmeitä täynnä (maitokakka!! oooh!! unihymy - onpa lahjakas lapsi!! se osaa aivastaa!!).

Palailen blogiin, kun pääsen tästä euforiasta jotenkin järkiini ja koen kiinnostusta taas ulkomaailmaakin kohtaan. ;) Alan ymmärtää, miksi monet mieskirjailijatkin ovat tehneet isyydestä loistavia kirjoja, kun katson uuden isän huumaa: nyt on kerrankin asia, joka menee mulla kirjojen edelle kirkkaasti, ei niin että olisi aikaa lukea kylläkään..

Siispä oikein hyvää uutta vuotta 2012 ja kuulumisiin! :)

tiistai 13. joulukuuta 2011

Ja muita palkintoja

Runeberg-palkintoehdokkaat ovat aina kiinnostavia, vaikka saavat paljon vähemmän huomiota (onhan pääpottikin "vain" 10 000 euroa). Uutisen voi katsoa esim. Yleltä. Mukana on muitakin kuin romaaneja ja novellifanina syynään ehdokkaat aina tarkkaan. Tällä kertaa Finlandia-ehdokkaat eivät ole Runeberg-ehdokkaita ja hyvä niin, palkitsemisen arvoisia kirjailijoita kyllä riittää tässä maassa.

Tänä vuonna ehdokkaisiin pääsi mm. Essi Tammimaa, jonka Paljain käsin -romaaniin ihastuin kovasti, arvio täällä. Katja Ketun Kätilö on kiinnostanut samoin, mutta saa odottaa jotain vähemmän herkkää mielentilaa - sen sijaan ostin ehdokkaista Joni Pyysalon novellikokoelman Ja muita novelleja. Fanitan Pyysaloa runoilijana, mutta kyllähän runoilija näköjään osaa hienoja novellejakin kirjoittaa. Palaan.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Ian McEwan: Vieraan turva



Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat.

Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen.

McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEwan on nerokas vihjailija, joka osaa rakentaa vähillä sanoilla vaikuttavia tunnelmia. Arvostan kirjailijoita, joiden ei tarvitse purkaa jokaista henkilöä osiin ja täysin paljaaksi - tehokkaampaa on se, mitä jätetään sanomatta. Lukija projisoi silloin omaa alitajuntaansa tekstiin, eikä mikään ole sen pelottavampaa. Siinä on psykologisen romaanin ja terapiakirjan välinen ero.

Pääpariskunnan Maryn ja Colinin suhteen jonkinlainen jämähtäneisyys ja kireys tulevat selväksi ilman kummempaa kriisiä tai selitystä. He kaipaavat selkeästi joko eroa tai uutta potkua suhteeseensa - niinpä he suostuvat lähtemään kiehtovan muukalaisen, Robertin vieraaksi ensin hänen baariinsa ja sen jälkeen ylelliseen kotiin, jossa odottaa selkäkipuinen ja palatsin vangiksi jäänyt vaimo.

Siinä missä Robert tuoksuu vaaralle ja sovinismille, vaimo Caroline vaikuttaa naisellisen alistetulta ja hermoheikolta. Melko perinteinen mies-nais-asetelma siis, mutta vaikeahan tällaista outoa paria on vastustaa. Näiden kahden vastapariskunnan suhteista McEwan saa kehiteltyä seksuaalisen trillerin, jossa kerrotaan jälleen kerran jotain hyvin epämiellyttävää ihmisestä.

En voi kuin ihailla ja ihmetellä McEwanin mielikuvitusta. Takakannessa luvataan kylmiä väreitä ja niitä kirjasta kyllä saa. Luen McEwania silloin, kun olen jollain lailla kyllästynyt ihmiskuntaan (tähän aikaan vuodesta lähes aina, enkä tiedä miksi juuri nyt melkein kaikki julkinen keskustelu Angry Birds -mekkoineen tuntuu erityisen turhalta ja typerältä): McEwanin ihmiskuva on väistämättä synkkä, mutta hänen kirjallinen nerokkuutensa saa silti uskomaan ihmiseen.

Edellisessä lauseessa ei ole oikeastaan mitään järkeä, mutten McEwanin kiehtovuutta osaa muullakaan tavalla kuvailla: olen missä mielentilassa tahansa, McEwaniin en koskaan pety. Hänen romaaninsa imaisevat maailmoihinsa oli keskittymiskyky kuinka kehno tahansa. Jos olen stressaantunut tai ikävystynyt, ärsyynnyn huonosta kirjasta ja kerronnasta suunnattomasti. Jos olisin kriitikko, kirjoittaisin silloin varmaan hirveitä ja ilkeitä teilauksia kohtuullisistakin romaaneista (koska olen bloggaaja, pidättäydyn sen sijaan silloin kirjoittamasta mitään - tämä ei nyt muuten ole kriitikoita vastaan, vaan enemmän kielikuva, en väitä heidän mielialojensa vaikuttavan kritiikkehin ;). McEwan taas onnistuu piristämään, oli tarina miten hirveä tahansa.

Ja tällä kertaa se kyllä on. Suosittelen.

Kenelle: Niille, jotka eivät jaksa McEwanin mammuttiromaaneja: lyhyt ja nopealukuinen.

Alkulause: "Joka iltapäivä, koko kaupungin alkaessa hotellihuoneen tummanvihreiden ikkunaluukkujen tuolla puolen liikehtiä, terästyökalujen järjestelmällinen kilkutus vasten hotellin kahvilaponttooniin kiinnittyneitä rautaproomuja herätti Colinin ja Maryn." (Palatakseni käännökseen: jo alkulause kertoo sen, että tässä teoksessa on mielestäni muita McEwanin käännöksiä enemmän edellisen kaltaisia mutkikkaita lauserakenteita. Se voi johtua alkuteoksesta tai sitten kääntäjän kädenjäljestä.)

Motto:
kuinka me asuimme kahdessa maailmassa
tyttäret ja äidit
poikien kuningaskunnassa

Adrianne Rich

(Tämän nerokkuuden tajuaa vasta luettuaan kirjan, samoin kuin toisen pidemmän sitaatin, joka avaa kirjan nimen.)

Jälkimaku: Puistatus. Mistä se näitä keksii?

Starat: 4. Taattua McEwania.

torstai 8. joulukuuta 2011

Käännöskukkasiako?

Vallitsee syvä hämmennys. Kuten aina ikävystyessäni olen alkanut lukea Ian McEwania, tällä kertaa lyhyttä pokkaria nimeltä Vieraan turva.

En ymmärrä kirjan kieltä. Siis suomenkielistä käännöstä. Tätä ei satu usein, itse asiassa juuri koskaan. Luettelen teille parin aukeaman sisältä muutamia sanoja:
- luottamaalaus ("-- alkeelliseen luottamaalaukseen punaisesta kädestä") - ei ole virhemuoto luolamaalauksesta
- jata ("-- joka kuluneiden askelmien jatana vietti pikkuriikkiselle torille)
- sardoninen ("-- ja sen usein toistuvassa kertosäkeessä johon kuului sardoninen "ha ha ha'")
- kerake ("-- vieraan kielen ääntiöiden ja kerakkeiden") - tämä on ehkä kielitieteen terminologiaa?

What? Voisiko joku viisas kertoa, mitä nämä sanat ovat suomeksi..? Onko siis kyseessä Ian McEwanin luoma kielellinen maailma, jonka tarkoitus onkin vieraannuttaa lukija vai oma sukupolvieroni kääntäjä Marja Alopaeukseen? Oli miten oli, tämä on häiritsevää.

Tai jospa olenkin töistä poissaolevana hukannut jo sanavarastoni sekä älyllisestä kapasiteetista noin puolet - ehkä kaikki muut ihmiset viljelevät ihan luontevasti sanaa sardoninen kirjakeskusteluissaan. Siinä tapauksessa pahoittelen ja toivon tämän hormonilobotomian menevän joskus ohi.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Lukekaa Joensuuta

Voi murhetta: Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. :( Hän oli luultavasti ainoa suomalainen dekkaristi, jonka koko tuotannon olen lukenut kokonaan ja suurella intohimolla. Viimeiseksi jääneen teoksen Harjunpää ja rautahuone arvio löytyy täältä.

Joensuu oli itse asiassa mielestäni enemmän kuin dekkaristi (väheksymättä dekkareita sinänsä): hän uudisti koko lajityyppiä. Rikosten sijaan olennaista oli ihmisen pahuus ja maailman epäoikeudenmukaisuus, jossa paha ei aina saa palkkaansa.

Joensuulla pystyi aistimaan, mitä niinkin rankka työ kuin poliisin ammatti ihmisen mielelle ja sielulle tekee. Arvostin myös aitouden tunnetta: koska kirjailija itse oli poliisi, työn kuvauksesta puuttui mikkihiirimäinen sankaruus ja glamour. Sen sijaan yksityiskohdat olivat tarkkoja ja huolellisia. Loppuratkaisuja ei pystynyt arvaamaan. Eniten Joensuun romaaneissa pelotti se, että lukija imeytyi myös rikollisen mielen sisään.

Työn alla oleva romaani jäi kesken. Suren sitäkin. Lukekaa Joensuuta - hieno kirjailija, jolta jäi Finlandia saamatta.

Tästä huolimatta hyvää itsenäisyyspäivää!

lauantai 3. joulukuuta 2011

Rosa Liksom: Hytti nro 6



Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla.

Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa.

Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venäjää käsittelevästi kirjasta jotain tsehovmaista tunnelmointia, mutta nyt kävi toisin: kirjan takaliepeessä olevassa professori Pekka Pesosen esseessä mainitaan, että kirjan nimi viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Juuri sitä kertomusta en muista ja voi olla, etten siksi löydä yhtymäkohtaakaan - kirja haiskahtaa kyllä venäläiseltä kirjallisuudelta, mutta ei mielestäni missään nimessä siltä, mitä itse pidän tsehovilaisena maailmankuvana.


Karuutensa, hukassa olemisen ja rikollisteeman puolesta ennemmin tulee mieleen Dostojevskin synkempi tuotanto ja Siperian vuodet. Kirjan palkinnut Pekka Milonoff löysi kirjasta myös huumoria, mutta kyllä tästä itselleni tulevat ennemmin kylmät väreet kuin nauru.

Suomalainen tyttö toipuu sekavasta suhdevyyhdistä ja joutuu vankilanomaiseen tilaan junan hyttiin rikollisen ja ryyppäävän venäläisen miehen kanssa, jolle kaikki naiset ovat huoria ja tyttökin potentiaalinen raiskattava. Mies puhuu, tyttö kuuntelee. Maisema vaihtuu, mutta kovin paljon valmiimpaa ei mistään tule - sikäli hyvin venäläismäinen pysähtynyt tunnelma matkanteosta huolimatta. Kirjan kanteen on valittu mielestäni erinomaisen osuva sitaatti: "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua." Tästä voisi nyt vetää symboliikkaa Neuvostoliiton lähestyvään romahdukseen ja uuden Venäjän nousuun - mutta kiinnostaisi tietää, kuinka erilainen se junamatka halki Siperian olisi nykypäivänä? ;)

Hytti nro 6 ei ole mielestäni sellainen suuren yleisön romaani, joka tekisi Puhdistukset. Silti pidän siitä, että näitäkin vielä kirjoitetaan ja julkaistaan: se on huolellisesti kirjoitettua, fundeeraavaa kirjallisuutta, jossa ei koko ajan tapahdu jotain. Kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin mielenliikkeet. Suurta teemaa ei heitetä lukijan naamalle, kirja vaatii keskittymistä ja hyvä niin. En ollut kaiken aikaa varma pidänkö tästä, mutta kirjan loputtua pidin kumminkin.

Milonoffin ja Liksomin ikäpolvi, joka ehti rampata Neuvostoliitossa saa kirjasta varmaan ihan eri fiiliksiä, mutta ei teos tyhjäksi jää meillekään, jotka muistamme Neuvostoliiton vain hämärästi jos ollenkaan. Liksom tuntee kohteensa niin hyvin kuin naapurimaan kansalainen voi ja saa suuren ja mahtavan heräämään henkiin vielä kerran, joskin henkitoreissaan.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden faneille ja luultavasti ennen kaikkea Milonoffin ja Liksomin sukupolvelle. Ne, jotka odottavat 80-luvun Liksomia, pettyvät.

Jälkimaku: Samovaari ja maatuska. Hyvin trendikästä.

Alkulause: "Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta."

Starat: 4-.







torstai 1. joulukuuta 2011

Liksom voitti

Neuvostoliittonostalgiaa. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun aloin lukea tänään Finlandia-voittaja Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaania (WSOY 2011). Uutisen voi katsoa vaikka täältä.

Olin suuri Liksom-fani nuorena, mutta jostain syystä 80-luvun jälkeinen tuotanto on jäänyt tsekkaamatta, en tiedä miksi. Tiedostan kuulostavani reliikiltä, kun kehun jonkun kirjailijan 80-luvun tuotantoa, mutta ei voi mitään, tämä on totuus. Yhden yön pysäkki ja Tyhjän tien paratiisit olivat kuulkaas lapset jotain ihan ennennäkemätöntä ja rajua kirjallisuutta silloin, aivan uutta ja rohkeaa muotoa ja ilmaisua! Uskoisin niiden muuten toimivan edelleen, sikäli Liksom on klassikko.

Hytti nro 6 vaikuttaa lupaavalta. N-liitossa on tiettyä houkuttelevuutta, kun en koskaan ehtinyt siellä käydä, mutta sentään elin sinä aikana - Siperian halki matkaava juna tuo heti jotain tuttua samovaarin tuoksua mieleen ja hytissä Suomi-neidon kanssa matkustava roisin raavas työmies on jotenkin ihan aito ryssä. ;) (Anteeks nyt kauhiasti, saakohan tätä sanaa enää nykyään käyttää, mutta pääheppu on hirveä tyyppi, joten käytän ilmaisua haukkumasanana, en naapurikansan kuvauksena ennen kuin joku pillastuu.) Dialogi toimii ja tarina kiinnostaa. Liksom on hyvä.

Pitkän linjan ansiokkaana ja kotimaista kirjallisuutta päräyttäneenä kirjailijana täytyy onnitella Liksomia vilpittömästi. Sitä paitsi tällä kertaa minä ja lukijat olimme voittajan suhteen oikeassa, hahaa!