keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Onneksi esikoinen käy päiväkodissa. Siellä nimittäin ymmärretään lapsen todellinen taso toisin kuin kotona, jossa häntä kohdellaan keskimäärin noin 2 vuotta nuorempana. En olisi muuten ymmärtänyt, että hän on jo Tatu ja Patu -kirjaiässä, mutta kun se on kuulemma lapsen lempikirja päiväkodissa, niin testattiin samaa kotona.

Nehän ovat hulvattomia kirjoja. Siis kerta kaikkiaan mainioita. En tiedä määritelläänkö niitä lasten tietokirjoiksi, mutta joka tapauksessa ne vastaavat noin 5-vuotiaan loputtomaan tiedonjanoon vähän kaikesta ja naurattavat vielä päälle. 

Iltalukemistojen ykkönen pojalle, joka on erityisen kiinnostunut ruuansulatuksesta ja suolistosta.

Siispä elokuviin. Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (leffan traileri löytyy täältä, ohjaus Rike Jokela) oli mielestäni myös loistava: Riku Nieminen ja Antti Holma olivat täydelliset valinnat juuri näihin rooleihin. Elokuvan pituus oli sopivan lyhyt, reilu tunti ja ajattelin, että tästä tulee menestys.

Omia kuvia ei tällä reissulla ehtinyt paljon näpsiä, joten katsellaan Rikua ja Anttia sitten. Kuva: Finnkino

Kävi kuitenkin niin, että juuri tällä kertaa yliarvioin esikoisen iän. Syytän siitä osittain aivan liian pitkää mainososiota - reklamoin siitä, että lastenleffojen mainokset pitäisi ehdottomasti minimoida, koska lasten istumiskestävyys on rajallista, kuten hyvin tiedämme. 

Meillä raja tuli vastaan noin 45 minuutin kohdalla, jolloin lapsi ilmoitti ekaa kertaa kuuluvalla äänellä haluavansa kotiin (sitä ennen hän oli kertonut, että pelottaa, vaikka oli vähän vaikea ymmärtää mitä. Pimeää Stockmannia ehkä?).

En todellakaan halunnut itse lähteä kotiin ja jättää loppua näkemättä, joten sain lapsen sinnittelemään sitkeällä poppari- ja karkkilahjonnalla juuri ja juuri loppuun asti. 

Leffa taisi kuitenkin olla hänelle vielä vähän liian vaikeaselkoinen - mukana ollut 5-vuotias tyttö tykkäsi ja jaksoi loppuun asti, mutta mehän tiedämme, mitä poikien ja tyttöjen kehityseroista sanotaan (pätee nelikymppisenä edelleen ihmissuhde- tai taide-elokuvien osalta, ei varmasti muilla, mutta meillä kotona kuitenkin).

Joka tapauksessa tykkäsin itse: elokuva oli hauska, melko nopeatempoinen, kauniisti kuvattu ja hyvin näytelty. Kotona 5-vuotiaskin myönsi, että nauratti se vähän kuitenkin.

Luulisin, että 5 vuotta taitaa olla elokuvaan aika hyvä alaikäraja, ainakin, jos lapsi on vilkkauteen taipuvainen tai poika. Lahjakkaat, hiljaa istuvat pikkunerot viihtyvät varmasti jo 3-vuotiaina, mutta nämä muut saattavat siis pitkästyä. Kannattaa kuitenkin ottaa riski ja karkkia mukaan, sillä aikuiselle elokuva oli oikein viihdyttävä.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Tällä viikolla: avoin lopputilitys Helsingin kirjamessuilla

Mikä täydellinen kirjamessuviikko! Luvassa vettä, räntää, lunta, tuulta, pimeyttä ja kaikkea sellaista ikävää ja ankeaa, minkä takia kannattaa mennä sisätiloihin messukeskukseen juomaan viiniä ja selailemaan kirjoja, joita voi lukea peiton alla seuraavat kuusi kuukautta. 

"Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen."

Noloa myöntää, mutta parin vuoden tauon jälkeen olen siellä viimein itsekin. Vauvan kanssa messuille meneminen tuntui vähän hankalalta (en tosin enää muista miksi. Liittyikö se jotenkin imetykseen? Vai matkaan julkisilla? Öh?). Lisäksi töissä ollessa messuilla tulee päivystettyä aina neljä vuorokautta putkeen, joten pieni messutauko oli ihan paikallaan.

Mutta nyt! Luvassa on historiallinen tilaisuus kuulla esikoiskirjani viimeinen haastattelu: olen haastateltavana torstaina klo 10.30 Kirjakahvilassa, joten tulkaa aamukahville ja moikkaamaan, jos suinkin pystytte. 

En ole antanut haastatteluja kirjasta toukokuun jälkeen, joten olo on vähän hämmentynyt. Niin tosiaan, se kirja. Mitäs siinä nyt sitten olikaan, mistähän me puhuttais..?

Koska haastattelija on kustantajani Mikko Aarne, aion käyttää tilaisuutta hyväkseni ja puhua siitä, mistä en ole kirjan yhteydessä vielä paljon puhunut: kirjasta itsestään. En aio puhua enää sanaakaan äitiydestä tai mistään synnytyksiin liittyvästä, se teema tuli jo omalta osaltani käsiteltyä (jos joku kuitenkin on aiheesta jostain syystä kiinnostunut, kattavin tilitys löytyy edelleen Hesarin nettitelkkarista täältä). 

Sen sijaan olisi kiva, jos saisin vastata siihen, mitä itse halusin kirjalla sanoa ja miksi sen ylipäänsä kirjoitin - onnistuinko ja mitä lukijat ovat olleet mieltä? Luvassa on siis loppuyhteenveto teemalla miten meni noin niinku omasta mielestä. 

En kerro sitä nyt, kerron sen torstaina. Samalla saatan paljastaa sen jymyuutisen, jota kaikki ovat odottaneet jo kuukausia henkeä pidätellen: tuleeko vielä toinen kirja. Kerron senkin torstaina.

Ensi vuonna haastattelen varmaankin messuilla taas muita kirjailijoita, mutta uskoakseni paremmin kuin ennen. Esikoiskirjani haastatteluissa olen mennyt ehdottomasti isolle epämukavuusalueelle: omasta kirjasta ja henkilökohtaisista kokemuksista julkisesti puhuminen on ollut aika tärisyttävää. Luullakseni pystyn jatkossa samastumaan haastateltaviin entistä paremmin ja siinä mielessä roolin vaihtaminen on ollut erinomainen kokemus.

Kirjamessuille kannattaa tietysti tulla niiden oikeidenkin tähtien takia - itse aion haahuilla tapani mukaan siellä sun täällä ja kuunnella sitä, mitä vastaan sattuu tulemaan. Mukana roikkuva ostoslista on pitkä, itselleni ja lapsille.

Ohjelmasta saa mielestäni parhaan kuvan messulehdestä, jonka voi lukea sähköisesti täältä.

Lisäksi kannattaa huomata kaikkien kirjanystävien avoimet bileet torstaina klo 20 eteenpäin: bileisiin pääsee sisään messulipulla, tapahtuman FB-sivu löytyy täältä. Ohjelmassa mm. kirjallinen bändi Nyrok Dolls ja rakkauspuheenvuoroja, jotka aion kuunnella suurella mielenkiinnolla skumppalasia hörppien.

Ei ihan huono ohjelma kaamoksen alkuun. Tulkaa tulkaa! Halaan jokaista, joka tulee moikkaamaan. ;)

(Muistakaa: torstaina klo 10.30 Kirjakahvila!)

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita

Koska viimeksi luit runoja?

Aivan. En muista minäkään (Bob Dylanin kuuntelemisestakin on vuosia). Vaan nyitpä luin, onneksi. On taas ollut pientä hässäkkää (ja koskapa ei olisi) ja runot ovat täydellinen vastaus puoli-levottomaan olotilaan, jossa ei ehdi keskittyä mihinkään.

Olen harrastanut vartin minimeditaatioita Anna Elina Isoaron loistavan runokokoelman Rakkautta ja vasta-aineita (Into, 2016) parissa. Alaotsikkona on Runoja äidiksi tulemisesta. Tykkään kirjasta niin paljon, että palaan aiheeseen vielä yhdessä Anna Elinan kanssa.

Kuvan lapsi ei liity kirjaan mitenkään, ja kuitenkin kaikin tavoin.

Mutta sitä ennen runoista. Pidän itse eniten siitä lajista runoutta, jota ymmärrän. Tämä on sellainen kirja. En ehdi lukea yhtä runoa koko päivää ja miettiä upeiden metaforien syviä merkityksiä. Valitettavasti. Mutta kirjat ovat ihmistä eivätkä ihmiset kirjoja varten, on valittava siitä kasasta, johon kulloinkin kykenee.

Isoaron runot käsittelevät kaikkea mahdollista äitiyteen, naiseuteen ja parisuhteisiin liittyvää. En oikein ymmärrä, miksei tästä kirjasta ole puhuttu enemmän? Mielestäni olisi syytä. Runot sekä naurattavat että itkettävät, otetaan pari esimerkkiä, ensin hauskasta päästä:


PERHEMUSKARI

Vauva tässä huutaa huutaa huutaa.
Vauva tässä huutaa selkä kaarella.
Kaikki mukaan vaan, kaikki mukaan vaan,
kaikki mukaan vaan huutamaan!

Äiti tässä pulttaa pulttaa pulttaa.
Äiti tässä pulttaaa VITTU SAATANA!
Kaikki mukaan vaan, kaikki mukaan vaan,
kaikki mukaan vaan pulttaamaan!

Isi tässä huokaa huokaa huokaa.
Isi tässä huokaa silmät ummessa.
Kaikki mukaan vaan, kaikki mukaan vaan,
kaikki mukaan vaan huokaamaan!

Naurattaa aivan hillittömästi. Uskon, että jokaista muskareissa aikansa kökkinyttä naurattaa jonkun verran. Tunnelmasta saa heti kiinni (itse päätin lopettaa muskarit tähän syksyyn, koska. Ihan vaan muuten vaan, sensuroidaan kirosanat.)

Omasta kirjastani olen saanut paljon palautetta siitä, että monien on ollut vaikea lukea joitain kohtia, jotka ovat osuneet liian lähelle omaa elämää. Isoaron kirjan kohdalla koen saman ilmiön: joitain runoja on melkein kivuliasta lukea, mutta silti lukeminen tekee hyvää. 

Kuvassa yksi esimerkki, joka tuo vähän vaikeita muistoja itselleni täysin turhasta pelkopolilla käymisestä. En mielelläni muistele niitä aikoja enää, mutta tämä runo piti lukea silti pariinkin kertaan:



Viimeinen esimerkki järkyttävämmästä päästä:

"Musta kohina monitorissa oma multani.

Lääkäri etsii      mitä toiveista itää
zoomaa seinämiä     pysäyttää kuvaan
             keskeneräisenä
kuoloon käpertyneen.

Vielä pari viikkoa sitten taimi taivutti aurinkoon,
pikkuruinen tiuku tykytti


                         tietämättäni niin kauan

olen ollut hauta."


Tämä on koskettavimpia kuvauksia keskenmenosta, mitä itselleni on kirjallisuudessa tullut vastaan. 

Suosittelen kirjaa ainakin niille, jotka ehtivät lukea illalla vain sen yhden sivun ennen nukahtamista. Aion jatkaa runojen lukemista nyt ihan tosissani. Olen surkea meditoimaan, mutta runojen avulla pääsen niin lähelle meditaatiota kuin ikinä pystyn.

Isoaron kirja mm. seuraavissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Kirjojen keskellä ja Munakoisoni ja minä. 





perjantai 14. lokakuuta 2016

Syysprinssin ylistys

Harvemmin näkee kirjasta tehtyä elokuvaa, joka olisi parempi kuin kirja. Ei näe nytkään. Syysprinssi-elokuva ja Syysprinssi-kirja ovat tasaveroisen hyviä, itsenäisiä taideteoksia molemmat. 

Mitähän hehkuttaisin leffassa eniten?

Luultavasti pääparia, Laura Birniä ja Lauri Tilkasta. Tuijotin heitä koko elokuvan ajan täysin huumaantuneena. Miten käsittämättömän kauniita ja lahjakkaita nuoria ihmisiä! Ooh! Tilkaselle vielä toinen ekstra-ooh perään! He ovat ehdottomasti nykyajan Ansa Ikonen ja Tauno Palo. 

Kun Tilkanen ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan, hän on paitsi sietämättömän komea, myös juuri sellainen ihanan boheemi ja julkea tähtikirjailija kuin Syysprinssi mielessäni kirjan perusteella olikin. Ei ole vaikea uskoa, että Birnin esittämä Inka jättää kaiken, myös poikaystävänsä Syysprinssin takia.

Birn taas on oikealla tavalla herkkä ja vahva eikä kumpikaan näyttele missään kohdassa yli. Koko elokuva rakentuu pääparin väliselle kemialle, joka tihkuu valkokankaalta suoraan katsojan syliin. Ohjaaja Alli Haapasalo kertoi halunneensa rakentaa rakastavaisten ympärille tietynlaisen kuplan. Leffassa on paljon lähikuvia ja Tilkasen ja Birnin ilmeikkäät kasvot sopivat niihin täydellisesti. 

Henkisesti sairastuvaa ihmistä ei ole helppo näytellä uskottavasti ja riittävän pienillä nyansseilla, mutta Tilkanen onnistuu siinäkin. Hulluus ei hyökkää turkkamaisesti päälle, vaan Syysprinssin narsistisen itsevarma olemus alkaa murentua pala palalta. Samalla Inkan persoona kasvaa ja nousee esiin. Elokuvan koskettavimpia kohtauksia on se, jossa kirjoitusblokin kanssa taisteleva Syysprinssi lukee Inkan esikoiskirjan käsiksen ja kehuu sitä mestariteokseksi. 

15 vuotta myöhemmin Lapinlahdessa olevasta Syysprinssistä tulee osa Inkan menestyksekästä kirjallista tuotantoa. 

Traagisinta tässä kaikessa on se, että Syysprinssillä oli oikea esikuva, kirjailija Harri Sirola. Vielä traagisempaa on se, että itse en ilman Anja Snellmanin romaania tietäisi hänestä luultavasti juuri mitään. Sirola kuoli vuonna 2001. On suuri vahinko, ettei hän ole näkemässä elokuvaa.

Alli Haapasalo on opiskellut Nycissä ja sen huomaa. Elokuva on mielestäni kaikin puolin täysin kansainvälistä tasoa. Olin niin häkeltynyt siitä, etten tiennyt Alli Haapasalosta ennestään mitään, että menin esittäytymään ja ilmaisemaan ihailuni. Näin käy, kun kotiäiti päästetään kerran syksyssä johonkin kulttuuritapahtumaan. Skumppa virtaa ja ihmisiä halaillaan ihan vain olemisen ilosta.

Ihanat Alli Haapasalo ja Anja Snellman syystäkin hyvillä fiiliksillä.

Pidin elokuvassa ihan kaikesta. Näyttelijöistä, tunnelmasta, musiikista, Helsingin kaupunkikuvauksesta. Syysprinssi ei ole mielestäni kirja, josta on helppo tehdä elokuvaa - Anja Snellman kertoi päättäneensä aikoja sitten, ettei anna kirjalle elokuvaoikeuksia koskaan, vaikka pari kertaa on pyydetty. Alli Haapasalon tavattuaan hän muutti mielensä, ja hyvä niin.  

Elokuvan ajankuva on huolellisesti tehty. Kiinnitin huomiota mm. siihen, että kerrankin jollain on oikealla tavalla rumat kasari-farkut jalassa. Tämä on tärkeää ihmisille, jotka ovat siihen aikaan eläneet ja käyttäneet niitä pussifarkkuja. 

Lisäksi puhuin tuttujen kanssa siitä, että elokuva myös loppui täydellisesti. En spoilaa kertomalla miten - se päättyy tyylikkäästi ja juuri oikeaan aikaan ja paikkaan, yllättäen katsojankin sopivasti. 

Jos olisin leffakriitikko, antaisin tälle viisi tähteä. Nyt sanon vain, että katsokaa itse. 

Bloggaajan oli pakko tunkea fanikuvaan kirjailijan kanssa.


perjantai 7. lokakuuta 2016

Anja Snellman: Syysprinssi

Täällä kirjallinen seurapiiribloggaajanne, päivää! Pääsin ulos kotoa Anja Snellmanin kirjajulkkareihin ja virkistyin. Ihanat juhlat, samalla näytettiin 14.10 tulevan Syysprinssi-leffan ennakko, mutta siitä saa kertoa vasta 14.10 (vaikeaa, mutta palaan kuuliaisesti asiaan vasta silloin, leffatrailerin voi katsoa täältä).

Snellman vietti sekä uuden Lähestyminen-romaaninsa (WSOY 2016) julkkaria että taiteilijajuhlaa. Tänä syksynä Sonja O kävi täällä -esikoisromaanin ilmestymisestä on kulunut 35 vuotta. Ja millainen ura tähän väliin on mahtunutkaan! Olen ollut fani siitä asti, kun olen hänen kirjoistaan jotain ymmärtänyt, joten objektiivisuudesta ei ole nyt tietoakaan.

Ihanat A:t lavalla: Anna-Riikka Carlson ja Anja Snellman. Kuvassa uusin romaani Lähestyminen.

Syysprinssi ilmestyi 20 vuotta sitten (silloin nimellä Anja Kauranen). Luin sen silloin 22-vuotiaana kirjallisuuden opiskelijana ja kirjoitin siitä hurmioituneen esseen, joka luultavasti on saanut opettajan poskilihakset nykimään. En tiedä onko hyvä vai harmi, ettei esseetä ole tallessa - olisi ehkä kiinnostavaa lukea nyt 20 vuotta myöhemmin, mikä kirjassa silloin hurmasi. Luultavasti toivoin, että elämäni olisi yhtä vauhdikasta ja huumaavaa kuin kirjan päähenkilöllä, joka kirjoittaa esikoiskirjaansa, osallistuu rajuun punk-liikkeeseen ja ennen kaikkea rakastuu intohimoisesti syksyn esikoiskirjailijatähteen.

Jos joku olisi silloin kertonut, että tasan 20 vuotta myöhemmin julkaisen oman esikoiskirjani ja istun Hesarin nettitelkkarissa Anja Snellmanin haastateltavana, olisin kyllä pyörtynyt. (Tosin ei pyörtyminen kaukana siinä haastattelutilanteessakaan ollut - se oli hyvin epätodellista. Ennen haastattelun alkua istuin siinä jännittämässä ja ihmettelin, mitä hittoa tapahtui?)

Nyt oli pakko lukea Syysprinssi uudelleen saman tien. Snellman oli sen kirjoittaessaan suurin piirtein saman ikäinen kuin olen nyt. Kirjan päähenkilö käy tapaamassa 15 vuoden jälkeen entistä rakastettuaan mielisairaalassa ja alkaa kirjoittaa vastoin aikeitaan heidän tarinaansa, sillä rakastetun muistista on kadonnut lähes kaikki. 

Leffapokkari ja kirja 20 vuoden takaa.

Huh. Se oli hieno kirja silloin ja se on hieno kirja nyt. Eri tavalla luulisin. Kirja kertoo traagisesta, hullusta rakkaudesta ja intohimosta, yhteenkuuluvuudesta ja sulautumisesta, joka hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Niin suurille rakkauksille monesti käy. 

Nelikymppisenä sitä lukee vähän toisin. Parikymppisenä samastuin tietenkin nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan, nyt keski-ikäiseen kertojaan. Kirja on surullinen. Ymmärrän toisella tavalla tarpeen muistella ja kirjoittaa ja etenkin mielisairaalakeskusteluiden kivuliaisuuden, tarpeen tavata rakastettu vielä kerran, kysyä mitä tapahtui ja mitä ei tapahtunut, kuka hajotti ja kenet?

Kai meistä jokainen muistelee nuoruuden rakkauksiaan joskus - kirjan mukana palaan väistämättä miettimään sitä parikymppistä tyttöä, joka luki Sonja O:ta, Virginia Woolfia ja Erica Jongia, istui naistutkimuksen feminismi-luennoilla ja luuli, että maailman voi vielä pelastaa. Sen aikainen nuoruudenrakkauteni ei kestänyt loppuikää, eikä ihme: en kerta kaikkiaan ollut kasvanut vielä aikuiseksi enkä ylipäänsä osannut olla tasa-arvoisesti kenenkään toisen kanssa. Siihen väliin tarvittiin pari Sonja O -vuotta. Onneksi. 

Syysprinssi on hieno romaani nuoruudesta ja rakkaudesta, haaveesta kirjoittaa ja valloittaa maailma yhdessä ja sen kaiken mahdottomuudesta:

"Minä vartuin sinun kainalossasi kirjailijaksi ja ymmärsin heti ensimmäisestä omasta lauseestani lähtien että rakkaus on este todelliselle kirjoittamiselle, oikeammin sen vastakohta, sillä kirjoittaminen on rakkauden poispyyhkimistä, ohittamista, sen korvaamista."

Yhtä lailla kuin kirja rakkaudesta, Syysprinssi on tarina kirjailijaksi kasvamisesta, oman äänen löytämisestä. Lupaava esikoiskirjailijatähti päätyy Lapinlahden käytäville, kirjallinen ura jää lupaukseksi. Yhteinen kirjoittaminen on mahdoton haave, koneensa äärellä jokainen on yksin. 

Syysprinssi on klassikko, joka kestää aikaa.


keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Luku, joka ei käsittele enterorokkoa, vaan borneolaisia orankivauvoja

Onneksi en pidä vauvablogia, niin ei tarvitse tilittää enterosta. Sanon kumminkin, että 5- ja 2-vuotiaiden paha enterorokko oli lievästi sanottuna ikävä kokemus. Kaikille. Iltasadut vaihtuivat Late Lampaan katsomiseen läpi yön, koska itkuiset lapset eivät saaneet nukuttua. Parhaimmillaan mies ajelutti 2-vuotiasta klo 3-5 yöllä motaria pitkin, että lapsi olisi nukkunut edes kaksi tuntia itkemisen sijaan. Tämmöinen viikko. 

Aika vähän olen siis lukenut muuta kuin lääkepullojen annosteluohjeita, mutta Johanna Elomaan kirja  Säästä ajatuksesi eläviä varten (Kosmos 2016, kts. ed. postaus) toimi erinomaisena pakokeinona silloin, kun silmät pysyivät viisi minuuttia auki. Intian jälkeen Elomaa lähti Borneoon vapaaehtoistyöntekijäksi hoitamaan orpoja orankivauvoja. Kerta kaikkiaan kiehtovaa ja kiinnostavaa! Ja ennen kaikkea helpottavaa: huomasin, että jopa erittäin sairaiden lasten kanssa elämäni on helpompaa kuin orankiäidillä. Orangit ovat parhaimmillaan uskomattomia riiviöitä ja lisäksi järkyttävän vahvoja. 

Ei ollut helppo pesti siis. Rakastan Elomaan rehellisyyttä. Joku new age -hörhö olisi voinut kirjoittaa aiheesta liiankin ylevän ja henkistyneen jorinan, mutta ehkä toimittajataustansa takia Elomaa kuvailee kaiken aidon ja rehellisen oloisesti. Henkistyminen tapahtuu siinä sivussa, lukijaa mitenkään vaivaannuttamatta. 

Vapaaehtoistyöntekijöiden yhteisö ei ole mikään paratiisi: ihmiset riitelevät, sairastuvat ja häipyvät kesken kaiken ja huonekaverikin tekee elämästä tuskaista. Elomaa kuvailee viidakon tukahduttavaa, helvetillistä kuumuutta tavalla, joka saa arvostamaan ihanan kuulaita syyspäiviä. 

En sitten sopisi orankihoitolaankaan. Niin ihanalta kuin inhimilliset ja vekkulit orankilapset kuulostavatkin, oma vapaaehtoistehtäväni taitaa olla tässä parantolassa. 

Valvoessani öitä sairaiden lasten kanssa tuli mieleen kommentti Elomaan vaikean unettomuuden kuvaukseen: tosiaan, taisin ennen lapsia kärsiä ajoittaisesta unettomuudesta itsekin. Se kyllä loppui lapsiin. Kroonisen univajeen takia en paljon joudu nykyään pohtimaan tuleeko uni, vaan saanko nukkua. Siinä on vissi ero. Mutta muistan silti hyvin Elomaan kuvaileman uniahdistuksen: aina tuntui siltä, että juuri tänä yönä pitäisi saada nukuttua tärkeän kokouksen tai muun menon takia. 

Kun joutuu luopumaan kokonaan mahdollisuudesta kontrolloida öitään ja luovuttaa vallan pysyvästi jollekin täysin hallitsemattomalle henkilölle, kuten vauvalle se ratkaisee nukahtamisongelman, mutta tuo tietysti mukanaan toisenlaisen uniahdistuksen. Toisaalta tiedän ystäviä, joiden uniongelma on lasten myötä pahentunut: he eivät uskalla nukahtaa, koska herätys tulee heti kun on saanut unta. 

Niin että en nyt lasta suosittele uniongelmien ratkaisuksi ainakaan. 

Maailman kiertämisen ohessa Elomaa käy läpi myös omaa ja huumeisiin sortuneen veljensä tarinaa koskettavasti. Ajoittaisesta synkkyydestä huolimatta kirja on ehdottomasti selviytymistarina ja hyvä sellainen.

Pidin Elomaan kirjasta kovasti.  Suosittelen arjesta pakenemiseen tai sapattivuoden pohdintaan. Jos orankivauvojen ripuli ja iilimadot niskassa eivät juurikaan häiritse, orankihoitola voi hyvinkin olla elämäsi tarkoitus. 

Bloggaaja samastui orankiäitiin kovasti. Kuva: WWF