keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kuinka avioliitto tuhotaan

Tässäpä romaani, jossa kerrotaan, kuinka täydellinen avioliitto tuhotaan. Tai joka kertoo siitä, ettei täydellistä avioliittoa ja rakkautta ole olemassakaan.

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala 2017) on herättänyt paljon kohua ja kerännyt kiitosta, eikä turhaan. Yhden avioeron kautta kerrotaan tarina, joka onnistuu näyttämään jotain olennaista tästä ajasta, parisuhteista ja siitä, miksi niin moni avioliitto hajoaa.

Kerronta on intiimiä ja tajunnanvirtamaista, kuin sukeltaisi suoraan kertojan pään sisään. Minäkertoja rakentaa avioliittonsa tarinaa uudelleen vähän poukkoillenkin ja laittaa sanoja ex-vaimonsa suuhun, yrittää ymmärtää mitä heille tapahtui, kun vaimo ei suostu vastaamaan.

Mutta ei hän naista tavoita, edelleenkään. Vaimo jää kirjassa etäiseksi hahmoksi, miehen halun ja palvonnan kohteeksi eikä ole hirveän vaikea naisena ymmärtää, miksi kävi kuten kävi.

Kirja aiheuttaa tarvetta halia aviomiestä.


Nykyään on oikein trendikästä pohtia sitä, että naiset eivät halua oikeasti tasa-arvoisia pehmomiehiä, vaan machoja. Ensin tasa-arvoa vingutaan ja sitten kotityöt tasan jakava kokkaileva hemmapappa vaihdetaan johonkin autoja rassaavaan puhumattomaan äijään, joka on jotenkin ihanan miehekäs ja arvoituksellinen.

Hirveä stereotypia. En usko tähän. Sen sijaan uskon siihen, että useimmat meistä pitävät pienestä mysteeristä. Siitä, että toinen pistää joskus vähän hanttiin, että sillä toisella on joku oma sielu ja persoona, jonkinlainen elämä, josta toisen ei tarvitse tietää ihan joka minuuttia eikä jokaista muiden kanssa puhuttua lausetta. Silloin säilyy yllätystä ja uutuudenviehätystä vuosien jälkeenkin, sillä tapaamalla muitakin ihmisiä kuin omaa perhettä voi keksiä jopa uusia ajatuksia ja puheenaiheita. Useimmille sellainen parisuhdemalli sopii.

Tällä ei mielestäni ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa - olen kuullut saman toiveen sekä miesten että naisten suusta.

Gulliksenin romaanissa aviomies tekee kaikkensa vaimonsa eteen: ihailee ja palvoo, kokkaa ja siivoaa, tarjoaa perusteellista seksiä, tekee töitä kotona. On aina läsnä.

On aina läsnä. Ei. Älkää nyt helvetissä olko aina läsnä. Silloin muuttuu helposti cockerspanieliksi ja kuka haluaa olla naimisissa cockerspanielin kanssa? Ei kukaan. En ainakaan tunne ketään, mutta kai niitäkin on. Kai se on mahdollista, jos molemmat ovat cockerspanieleita, sellainen liitto voi tietysti toimia oikein hyvin. Muuten tuskin toimii.

En siis ollenkaan ihmettele, miksi vaimo lopulta karkaa toisen miehen matkaan. Ja oudointa kaikessa: koska aviomies on siihen vielä yllyttänyt ja kehittänyt vaimon mahdollisesta sivusuhteesta itselleen fantasian:

"Hän muistaa, että olin sanonut voit tehdä juuri sitä mitä haluat, rakastan sinua joka tapauksessa. Ja hän muistaa, että kerran en enää kyennyt sanomaan niin. Se hetki tuntui hänestä merkillisen helpottavalta. Kaikki sortui hänen silmissään, juuri sillä tavalla mitä hän ei koskaan ollut osannut edes kuvitella."

Ei kannata puolisoa yllyttää uskottomuuteen, ehdotan minä. Mieluummin kannattaa yllyttää olemaan uskollinen. Muuten voi jäädä luu vetäjän käteen, niin sanotusti, kuten tässäkin tarinassa sitten käy. Vaimo ei palaakaan kiltisti kotiin yhtä kokemusta riettaampana, vaan rakastuu ja jää sille tielleen. Mikä yllätys. 

Sitä paitsi salaa vaimo olisi jopa saattanut toivoa, että mies olisi järjestänyt mustasukkaisuuskohtauksen ja käynyt lyömässä toista miestä nenään, taistellut vaimostaan vapaudesta höpöttämisen sijaan. Sellaisia jotkut naiset ovat, ja miehet.

Romaanin miespäähenkilö kuvaa tätä prosessia armottomasti ja analyyttisesti. Tarina on paljon yhtä avioliittoa suurempi, se on oikeastaan koko länsimaisen avioliitto-instituution kuvaus ja sisältää uskoakseni paljon tuttuja tilanteita aika monille.

Pääpari on sitä mieltä, että heidän rakkautensa on täydellistä ja he ovat muita onnekkaampia. He jakavat kaiken ja kertovat kaiken, ovat toistensa parhaita ystäviä. Niinpä nainen kertoo heti aviomiehelleen, kun on tavannut uuden, kiinnostavan miehen. Ehkä ei olisi kuitenkaan kannattanut - olisiko salasuhde voinut jopa säästää heidän avioliittonsa täydellisen avoimuuden sijaan, mies pohtii jälkikäteen.

Mies yrittää säilyttää tämän uskomattoman onnen usuttamalla vaimoaan avoimeen avioliittoon - ja niinpä suuri rakkaus kaatuu omaan ylimielisyyteensä. Itselleni jää vähän epäselväksi, miksi mies tekee niin. Itse hän kuvailee pelkäävänsä tavallisuutta ja haluavansa antaa vaimonsa olla täydellisen vapaa. Mies lukee Simone de Beauvoiria ja arvelee, että naisilla on yhtäläinen oikeus rakastajiin kuin ennen vanhaan miehilläkin.

Ihan hieno ideaali, mutta kovin harvoilla tämä täydellinen vapaus kuitenkaan toimii perhearjessa. Tilanteen edetessä mieheenkin tarttuu pelko vaimon menettämisestä, eikä pelokas mies herätä vaimossa enää mitään muuta kuin sääliä.

Ei ole vaikea ymmärtää, että cockerspanielin sijaan hän lähtee susikoiran matkaan.

Kirja on traaginen ja koukuttava, välillä yksityiskohtaisissa seksikuvauksissa kiusallinenkin. Koska koko tarina tapahtuu miehen päässä, nekin kohtaukset voivat olla vain miehen kuvitelmaa ja fantasiaa.

Kirja herättää paljon ajatuksia avioliitosta yleensä, rakkauden säilymisestä ja siitä, millaisessa suhteessa haluaa itse elää.

Ja jää siitä vähän surullinenkin olo: rakkaudessa ei kai kukaan ole koskaan täysin vapaa.

Kenelle: Erityisesti eronneille tai karanneille, mutta sopii kenelle tahansa parisuhdeteemoista kiinnostuneille. 

Alkulause: "Minun täytyy kuvitella, miten hän koki sen kevään, kuvitella jokin silloinen päivä ennen kuin kaikki tapahtui."

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3. Nopealukuinen ja koukuttava. Pistää miettimään ruuhkavuosien jälkeistä elämää. 

Kirjaa on käsitelty monissa blogeissa, mm. Helmi Kekkonen, Kulttuuri kukoistaa ja Reader, why did I marry him.




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Mitäs me hirviöt

Meillä asuu hirviöitä. Vanhin niistä on jopa yli nelikymppinen, voitteko uskoa! Hirviöitä on pääasiassa kahta lajia: kiukkuhirviö (ikähaarukka 2-5) ja äitihirviö (ikähaarukka 40 plus). 

Hirviöt esiintyvät meillä useimmiten nälkään tai väsymykseen liittyen (tässä ei ole ikärajaa), mutta suvussamme on myös hirviögeeni. Se tarkoittaa semmoista temperamenttia, jossa jarrupoljin on usein hukassa. 

Mutta ei ole sellaista pulmaa, johon ei kirjallisuus auttaisi! Niinpä meillä on luettu innostuneina hirviöteemaisia kirjoja, erityisesti näitä kahta: Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjaa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi 2001) ja Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin Kiukkuhirviötä (Lasten Keskus 2009). 



Vesta-Linnean ja äidin yhteinen hauska päivä muuttuu pikkuhiljaa hirviöpäiväksi, kun sukkahousut menevät ensin ruttuun eikä sen jälkeen suju oikein mikään muukaan. Lopulta ollaan puolin ja toisin täydellisessä kiukkukierteessä ja Vesta-Linnea aikoo muuttaa kotoa pois. 

Mutta kyllähän se siitä: päivän päätteeksi istutaan sohvalla varovasti vierekkäin, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Kirja päättyy meilläkin kovin tuttuun lauseeseen: "Äiti, minä en aina pidä sinusta. Mutta rakastan sinua aina!"

Näinhän se on. Ei ihme, että 5-vuotias kuuntelee kirjan ihan hiiskahtamatta kerran toisensa jälkeen. Suosittelen koko Vesta-Linnea -sarjaa. Kirjoissa on ihanan rento meininki ja mainio kuvitus, jolla voidaan käsitellä vähän hankalampiakin asioita ahdistusta aiheuttamatta. Toinen loistava teos on Nukuhan jo, Vesta-Linnea, jossa pohditaan painajaisia. Sarjaa on käännetty ahkerasti muillekin kielille, enkä ihmettele - nämä ovat melko globaaleja teemoja tietynikäisten lasten kanssa.

Kiukku-hirviö-kirjasta on sen sijaan tullut vakkari-iltasatu molemmille lapsille: se sopii etenkin 2,5-vuotiaalle uhmikselle, mutta kiinnostaa isoveljeäkin. Kirja on sanomaltaan yksinkertaisempi ja kuvaa pienen pojan hurjaa kiukkua, joka muuttaa hänet hirviöksi, kunnes kiukun laannuttua hän palaa takaisin pieneksi pojaksi. Tämän enempää psykologiaa ei 2-vuotias aiheesta tarvitse, mutta hän pyytää kirjan toistuvasti lukuun. Jotain samastumispintaa taitaa tästäkin siis löytyä. 


Kyllähän näiden hirviöiden kanssa oppii elämään ja vähitellen osa niistä hiipii muille maille. Ei se sen kummempaa ole. 

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Esikoiskirjailija tulee kaapista

Samin ja Marjan rohkeus tarttuu. Tuli tarve tilittää. Palaan taas kirjoihin tämän postauksen jälkeen. Lupaan. 

Pannaan menemään -kirjan julkkarit olivat hauskat ja iloisen skumppaiset. Tuli mieleen omat kirjajulkkarit noin vuosi sitten. Se oli kyllä hieno päivä. Yksi elämäni parhaista - vertaisin sitä ehkä jopa lakkiaispäivään. Tuntui siltä, että oli saavuttanut elämässä jotain, minkä eteen oli tehnyt paljon töitä ja joka oli vaatinut paljon rohkeutta ja omien estojen ja epäilysten ylittämistä. Ystävät olivat ihan fiiliksissä mukana (kirjaa lukematta tietenkin). 

Vajaa vuosi sitten oli tämmöinen fiilis. Nyt on toisenlainen.

Omissa kirjajulkkareissaan viikko sitten Sami kysyi, että mites sun uusi romaani. Niin. Mites se? Olen miettinyt asiaa nyt viikon. Ajattelin, että ehkä näin vuoden jälkeen pitäisi sanoa siitä jotain, tulla ikäänkuin kaapista. 

Samoissa juhlissa sanoin kustantajalleni Mikko Aarnelle, että sori nyt, mutta taidan vetää sen kässärin sittenkin vessasta. Mikko ehdotti, että älä nyt vedä. Että voisihan sitä työstääkin. Muokata ja editoida, poistaa se, mikä ei toimi ja keskittyä siihen, mikä toimii. Kirjailijat usein tekevät niin. (Mikko on lukenut siitä jo aiemmin talvella ekan huteran luonnoksen ja antanut osuvan ja kannustavan palautteen muutosehdotuksineen.)

Mutta menin jumiin muuten vaan. Tuntui siltä, etten ehdi enkä pysty - tällä kertaa kunnon taustatyö tekisi aiheelle hyvää, mielellään yksi noin kuukauden matka yhteen tapahtumapaikoistakin. Lisäksi about viisi vuotta täysimääräistä kirjoitusaikaa.

Ei semmoista ole ihmisellä. Elämässä on tiettyjä realiteetteja kuten perhe ja päivätyö. Kannattaako sitten ollenkaan? Huonoja kirjoja tietysti maailmaan mahtuu, mutta täytyy kunnioittaa lukijaa, joka ehkä käyttää kirjaan 25 euroa ja odottaa ainakin kiinnostavaa lukukokemusta, jota ei tarvitse vetää vessasta koska kirjailijaa laiskotti.

Mutta tälläkin kertaa Mikko onnistui sanomaan jotain, josta sain kiinni: hän sanoi, että kustannustoimittajan työtä on auttaa kirjailijaa purkamaan rakennustelineet. Aivan. 

Nyt olen alkanut tehdä samaa kuin edellisen kässärin kanssa: deletoida. Rakennustelineitä on kirjan alussa kymmeniä sivuja ennen kuin ymmärsin, että olen tekemässä ihan toista kirjaa kuin luulin. Muutama henkilö saa siis häipyä, samoin koko hienosti sommiteltu alkuluku, jonka keksin viime kesänä ennen kuin tiesin kirjasta mitään. Rakennustelineiden purkaminen aiheuttaa siis melko ison hässäkän koko kässäriin ja poistoja ja muutoksia pitää tehdä vähän kaikkialla. Yksi kokonainen idea täytyy vaihtaa johonkin toiseen.

Mitä tilalle? En tiedä. Ehkä jäljelle jää joku sellainen ydin, jonka ympärille voi alkaa rakentaa jotain muuta kuin pelkkiä telineitä. Olen kurkistellut kässäriä ja huonolta se tuntuu edelleen, mutta kun kerron nyt täällä julkisesti tekeväni sitä, on pakko alkaa myös tehdä eikä vain keksiä tekosyitä sen välttelyyn.

Nimittäin itse tarinan haluaisin kertoa edelleen. En vain vielä tiedä miten.

Joku kysyi myös mistä kirja kertoo. Huh. No tota. Hmm. Se on semmoinen saariromaani. Yhdestä perheestä. Ja maailmasta. Kyllä te tiedätte.

Iloista pääsiäistä!


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kirjoitetaanko seksistä?

Luin seksikirjan. Sain hyvän tekosyyn: tunnen kirjoittajat kustantajani kautta ja he ovat ihania. Sellaisia tyyppejä, joita tekee mieli halata heti ekalla tapaamisella (ja taisinkin halata pariin kertaan). Marja Kihlström (Puhu Muru) ja Sami Minkkinen (Havaintoja parisuhteesta) ovat molemmat suosittuja bloggaajia, jotka aloittivat omien sanojensa mukaan kirjallisen seksisuhteen vuosi sitten. 

Aika reipasta. Siitä syntyi Pannaan menemään - kaksi tarinaa rakkaudesta (Kosmos 2017), joka on iloinen kirja seksistä. Sami ja Marja kirjoittavat kursailemattomasti omasta seksuaalihistoriastaan eri ikäkausina. 

Ketä kiinnostaa, voisi joku kysyä? Jos ei kiinnosta, niin ei tarvitse lukea. Minua kyllä kiinnosti. Seksi kiinnostaa tietysti aina, mutta sen lisäksi pidän kirjoista, joissa kirjoittaja laittaa itsensä likoon aidosti. Etenkin murrosiän kompleksien kuvauksista tuli vahvoja muistikuvia ja angsteja mieleen. 

Onnelliset seksikirjailijat Marja Kihlström ja Sami Minkkinen.

Marjan kuvaus siitä, miten helposti nuori tyttö saa lutkan maineen ilman syytä ja millaisia traumoja se aiheuttaa oli todella koskettava. Samin kautta taas saa kiinnostavaa kurkistusta poikien maailmaan - koska kasvoin ilman veljiä, en tajunnut pojista murrosiässä yhtään mitään. 

Enimmäkseen oman ikäiset pojat tuntuivat lähinnä jotenkin häiriintyneiltä ja keskityin haaveilemaan (turhaan) vanhemmista pojista (toisin kuin Marja, näytin koko yläasteen suunnilleen 10-vuotiaalta ja kasvoin vasta lukiossa, joten poikien kiinnostus minua kohtaan oli aika olematonta, eikä tällaiseen kirjaan olisi ollutkaan itselläni juuri mitään annettavaa teinivuosien osalta. Luin kirjoja ja haaveilin romansseista. Siinä se. Hurjinta taisi olla Lady Chatterleyn rakastajan lukeminen kotona äidiltä salaa. Jälkikäteen ajatellen olen melko varma, että äiti tiesi minun lukevan sitä ja saattoi vähän hymyillä. Katsoin muuten kirjasta tehdyn elokuvan jokin aika sitten. Oli yllättävän hyvä. Pitäisikö lukea kirja uudelleen n. 30 vuoden jälkeen. Näkökulma voisi olla toinen kuin 14-vuotiaana. Tällaista Marjan ja Samin kirja aiheuttaa - omaelämäkerrallista muistelua.).

Marja ja Sami ovat molemmat eläneet ihaltavan tapahtumarikasta elämää ja siksi kirjaankin riittää monia eri näkökulmia sinkkuäitiydestä uusperheen monimutkaisuuteen. Siitä syystä kirja sopii mielestäni ihan kenelle tahansa, mutta toivoisin etenkin nuorten lukevan tätä kirjaa ahkerasti ja ymmärtävän, että seksille voi sanoa myös kyllä.

Itse sanoisin murrosikäisille, että nuoruus on hirveää aikaa, joka menee onneksi nopeasti ohi. Koska se sanoma on ehkä aavistuksen pessimistinen, antaisin mieluummin luettavaksi tämän.

Marja tuli kertomaan kirjasta eräälle naisporukalle ja se herätti vilkasta keskustelua välittömästi, vaikkei kukaan ollut vielä edes lukenut kirjaa - ehdotimmekin heti Marjan ja Samin seksi-iltojen käynnistämistä. Marja on oikealta ammatiltaan seksuaaliterapeutti, joten hän puhuu seksistä työkseen. Tämän luontevan suhtautumisen näkee kirjassakin: mielestäni kirjassa ei ole kerta kaikkiaan mitään noloa, vaikka kirjoittajat kertovat myös niistä kokemuksista, joita ei mieluiten muistelisi. Ja niitä kai on meillä kaikilla.

Kuten Sami totesi kirjan erittäin iloisissa julkkareissa: "En minä kehtaa näistä puhua vaimoni kanssa. Siksi piti kirjoittaa siitä, mistä ei kehtaa puhua." 

Kiitos kun kehtasitte!


torstai 6. huhtikuuta 2017

Janna Rantala: Äiti, älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita)

En ole pitkään aikaan lukenut kasvatusoppaita. Osittain siksi, että mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä ilmeisempää on, että yleiset kasvatusneuvot eivät toimi. Kukaan muu ei tunne minun lastani yhtä hyvin kuin minä ja mieheni, joten siksi useimmat hyvää tarkoittavatkin neuvot ovat joko turhia, jo kokeiltuja tai jopa huonoja. 

Siksi Janna Rantalan Äiti älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita) (Gummerus 2014) oli virkistävä lukukokemus. Kyse ei siis ole oppaasta eikä kirja tarjoa varsinaisia neuvoja juuri lainkaan. Sen sijaan Rantala kehottaa kyseenalaistamaan omia kasvatusnäkemyksiä ja keskittymään järkevän ja reilun suhteen rakentamiseen juuri sinun lapsesi kanssa. 

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Kirja sopii itselleni siksi, että vilkkaiden poikien äitinä olen joutunut jo ajat sitten kyseenalaistamaan omat ja lapsuudenkotini näkemykset lasten tottelevaisuudesta. Vanhempani vahvistavat asian: koska meillä oli vain kaksi tyttöä, joilla oli iso ikäero, he sanovat melkein aina meillä käydessään vähän huokaillen: "Voi voi, ei meillä ollut kyllä koskaan tällaista." Ja tämän he sanovat siis rakkaudella lapsiani kohtaan, mutta vähän minua säälien. 

En ollut tosiaankaan esimerkiksi ymmärtänyt, kuinka paljon kolmen vuoden välein syntyneet veljekset tappelevat tässä ikävaiheessa (koko ajan). Mieheni kyllä tiesi, koska tappeli pikkusiskonsa kanssa aina. Hänen mielestään poikien jatkuva painiminen ja tappeleminen on täysin normaalia. Itse joudun totuttelemaan siihen edelleen joka päivä ja miettimään, missä kohtaa syyllistä pitää alkaa selvittää ja jaella rangaistuksia, milloin riittää lasten erottaminen vain eri huoneisiin ja omiin leikkeihin. Etenkin kun äidistä pitäisi riittää molemmille tasapuolisesti.

En totellut tänäänkään. Ketään. 

Rantala toteaa viisaasti myös sen, että useimmissa kasvatusoppaissa käsitellään yhtä lasta eikä huomioida sisaruussuhteiden vaikutusta perhedynamiikkaan. Lisäksi hän vahvistaa sen lohdullisen tiedon, että lapset ovat aggressiivisimmillaan 3-5 -vuotiaina. Sen sijaan, että mietin ovatko lapseni jotenkin häiriintyneitä, voin olla Rantalan mielestä iloinen siitä, että heillä on kotona täydellinen mahdollisuus harjoitella ihmissuhdetaitoja ja riitelyä sisaruksen kanssa. 

Rantala tarjoaa ihanan armollisen näkökulman juuri meille, jotka emme saa lapsiamme tottelemaan täydellisesti kaikista mahdollisista rangaistuksista, palkinnoista, kiitoksista, tarroista tai jäähyistä huolimatta. Lastenpsykiatrina Rantala toteaa kylmän totuuuden: eivät ne kaikki tottele. Eivät millään. Ja jos satut olemaan tällaisten lasten vanhempi, kannattaisiko stressaamisen sijaan relata vähän? Missä asioissa totteleminen on sinulle vanhempana oikeasti tärkeää ja missä voit joustaa perherauhan nimissä? 

Rantala käy erilaisia vaikeita tilanteita läpi oman perheensä esimerkkien kautta, ja siksi tulee tunne, että kolmen lapsen äitinä Rantala ymmärtää lasten kasvatuksesta muutakin kuin sen, mitä on lastenpsykiatrian teorialuennoilla kuullut.

Esimerkiksi pöytätavat aiheuttavat itselleni verenpainetta kaiken aikaa, koska kaikista bébé-kasvatuskonsteista huolimatta pöydässä nätisti istuminen on lapsilleni ylivoimainen haaste eivätkä he todellakaan syö parsakaalia. Rantalan näkökulma asiaan: kannattaako ruokapöydästä todella tehdä taistelutanner? Miksi viisi-vuotiaan pitäisi pystyä istumaan hiljaa pöydässä sen jälkeen, kun hän on syönyt? (Meillä tosin saakin kotona nousta kun on syönyt riittävästi.) Pöytätapoja opetellaan kaksikymmentä vuotta - aikaa on kyllä ennen kuin lapsi joutuu istumaan esimerkiksi opintojensa tai työnsä puolesta kauniisti kolmen tunnin ja viiden ruokalajin illallisella.

Rantala edustaa oikeastaan ihan tavallista järjen ääntä. Hän kääntää usein näkökulman lasten suuntaan: aikuiset kyllä päättävät perheen kuviot, mutta lapset eivät ole allekirjoittaneet kaikkia sopimuksia esimerkiksi ruokailu- tai nukkumaanmenoajoista. Jos joku asia aiheuttaa perheessä jatkuvaa riitelyä ja lapset haraavat kovaa vastaan, kannattaa ehkä kysyä riittävän isoilta lapsilta, miten he asian näkevät ja miettiä, olisiko aika päivittää perheen sääntöjä. 

Saman olen huomannut itsekin: eniten lapset kaipaavat aikuisten huomiota, kuuntelua ja riittävästi aikaa. Itkuinen ja kiukkuinen 5-vuotias itkee usein jotain ihan muuta kuin mistä riita on alunperin alkanut. Uhmaikäisen kanssa taas neuvotteleminen on turhaa, mutta uhmaraivarissakin syliin ottamisella pääsee useimmiten pidemmälle kuin vastaan huutamisella. 

Suosittelen tottelemiseen kyllästyneille vanhemmille.


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Kaikenlaisen kevätsairastelun ja -väsymyksen keskellä luin ihanan kirjan. (Miksi muuten keväällä väsyttää, kun valo lisääntyy? En ymmärrä. Lamaannun keväisin aina. Lukeminenkin on normaalia hankalampaa: kirja menee vaihtoon heti, jos yksikin pilkun paikka alkaa ärsyttää.)

Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi Max oli todella omaperäinen ja vaikuttava kirja, joka jäi mieleen. Silti kesti näin pitkään, että sain käsiini seuraavan Galtbystä länteen (Teos 2013). Luin kirjan vatsatautitoipilaana, joten onneksi sain kerrankin lukea rauhassa ja melkein putkeen koko homman. 

Ihana kirja, sanoinko jo? Mieleeni tuli Ulla-Lena Lundbergin Jää. Galtbystä Länteen on myös saaristoromaani, ja samalla tavalla yhtä aikaa sekä jännittävä että aavistuksen melankolinen kirja. Sopii siis kevätmelankoliaan mainiosti.

Bloggaaja samastui kirjan kasikymppiseen kärttyiseen rouvaan, joka on kyllästynyt kaikkeen.

Romaani alkaa nuoresta vähän hunningolla olevasta tytöstä ja vanhasta, vähän hunningolla olevasta rouvasta. Oudon yhteentörmäyksen jälkeen he lähtevät pakomatkalle yhdessä, mutta kirjan päätarina tapahtuu silti rouvan nuoruudessa, pienessä Fetknoppenin saaressa. Yksi tärkeimmistä henkilöistä on naisen nuorena kuollut veli Sebastian, joka sotkeentui ennen kuolemaansa nuoren tytön murhaan. 

Siskon ja veljen, Karenin ja Sebastianin välinen läheinen suhde on kirjan tärkein rakkaustarina ja sellaisena mielestäni hienosti kuvattu. Viimeisenä tekonaan vanha rouva haluaa palata saareen selvittämään, oliko hänen rakas veljensä todella murhaaja vai ei.

Kirjassa on dekkarimaisen koukuttavia aineksia, mutta mielestäni murhamysteeri ei lopulta ollut kirjassa se keskeisin arvoitus, vaan siskon ja veljen välinen suhde. Mitä heidän välillään tapahtui? Miksi Karen lähti saaresta ja kotoaan ovet paukkuen aikomatta palata? Miksi Sebastian kuoli niin nuorena?

Esikoisromaanissaan Parkkinen kuvasi siamilaisia kaksosia. Tässäkin kirjassa Karen ja Sebastian ovat toisissaan yhtä lujasti kiinni, vaikka vain henkisesti. Sisaruussuhde on molemmissa kirjoissa elämän tärkein ihmissuhde ja Karenin mielestä veli on ollut tärkeämpi kuin yksikään useista aviomiehistä. Ehkä jopa tärkeämpi kuin oma poika, joka jää aika vaisuksi sivuhahmoksi.

Mielenkiintoinen näkökulma sisaruuteen, eikä ihan tavanomainen.

Jähmeä ja eristäytynyt saariyhteisö on uskottavasti kuvattu ja 30-luvun ajankuvaus on ihailtavan tarkkaa. Jäin itse enemmän kiinni menneisyyteen kuin nykyhetkeen, vaikka nuoren iranilaistaustaisen tytön kohtalo oli kiinnostava sekin. Pidin silti saarikohtauksista eniten. Parkkisen ehdoton vahvuus on mielestäni henkilökuvaus: saaren asukkaat ovat persoonallisia ja eläviä tyyppejä, joiden kohtaloihin jää koukkuun. 

Tuli ikävä kesää ja saaristoa. Tässäkin kirjassa Parkkisen henkilöt ovat vähän vinoja eivätkä ihan sitä, miltä aluksi näyttää. Monet sivutarinat ja henkilöt punoutuvat nätisti yhteen. Kahden kirjan perusteella uskallan sanoa, että Leena Parkkinen on yksi lempparikirjailijoistani ja hänen uusin romaaninsa täytyy saada lukuun mielellään pian, jos ei heti.

Suosittelen.

Alkulause: "Karen oli ajanut koko yön."

Kenelle: Ehdottomasti saaristofaneille. Erinomainen lomakirja. Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, pidät varmaan tästäkin. 

Väsynyt äiti -pisteet (1-4): Vatsatautinen kevätväsynyt ja kärttyinen äiti luki tämän ahmimalla ja kielsi perhettä häiritsemästä. Ehdottomasti siis neljä.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ami Lindholm: Vauvakirja

Kävimme lomalla. Se näytti tältä:

Lomalla bloggaaja suosii hauskoja kirjoja, joissa on lyhyet luvut (Kuvassa Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu ja Tuomas Kyrö: Miniä)
Huijaan. Loma näytti tältä pari kertaa, loppu näytti kahden perheen ja neljän poikalapsen kanssa joltain hieman muulta, mutta lämmintä ja hauskaa oli kyllä. Suosittelen lomaa. Myös Teneriffalla. Uskokaa tai älkää, hieno paikka. Etenkin kun etsii oikean paikan poissa ruuhkaisimmilta turistirannoilta, mutta ei siitä sen enempää, kun emme ole matkablogi.

Kotiin palattua on lukuaika ollut vähän kortilla, mutta yksi ihana lahjakirjavinkki sentään löytyy. Harvemmin tulen nykyään lukeneeksi muita sarjakuvia kuin Aku Ankkaa, mutta nyt sain kustantajaltani mahtavan uutuuden. Olen nauranut Ami Lindholmin sarjakuville KaksPlus-lehdessä pitkään ja nyt hän on julkaissut teoksen: Vauvakirja - Kirja tuoreille vanhemmille (Kosmos 2017), joka on ihan yhtä hilpeä kuin lehdessä olleet sarjakuvatkin.

Vauvakirja voi aiheuttaa myös hetkellistä vauvahaikeutta, joka paranee vauvaperheessä kyläilemällä.

Kirjaa voi suositella lahjaksi etenkin uusille perheille, sillä tämän pystyvät lukemaan pienen vauvan valvovat vanhemmatkin. Lindholmin kuvitustyyli on mielestäni mainio ja yhden sivun kohtaukset ovat niin osuvia, että vieläkin naurattavat ja vähän itkettävät. Sarjakuvissa on parhaimmillaan mahdollisuus kiteyttää kaikki olennainen elämästä yhteen sivuun, ja sen Lindholm todella osaa.

Valitsen tähän yhden kuvan, joka herättää lapsen viime viikon vatsataudin jälkeen vähän kylmiä väreitä, mutta on ah niin osuva: 

Vauvakirjaa pystyy lukemaan tässäkin tutussa tilanteessa.

Nyt on taas kiire, mutta luvassa pian kirjavinkkejäkin. Nauttikaa keväästä!


torstai 2. maaliskuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Tässäpä kirja, joka pistää oman suvaitsevaisuuden koetukselle. Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (Gummerus 2013) herätti ilmestyessään paljon kohua ja on ollut siitä asti lukulistallani.

Kirjaa on melkein mahdotonta käsitellä ilman omakohtaisia eettisiä fundeerauksia. Taivaslaulu kertoo lestadiolaisesta nuoresta perheestä, jolle lapsia tuntuu siunaantuvan melkein pyhällä hengellä joka vuosi. Alle kolmekymppinen äiti uupuu, oikeastaan sekoaa kun neljän elävän lapsen ja yhden keskenmenon jälkeen tulevat vielä kaksoset.

Tätä on pienten lasten äitinä vähän tuskaista lukea. Sinänsä lestadiolaisuudessa ei ole itselleni mitään kovin uutta, sen verran sitä on viime vuosina käsitelty mediassa erilaisten kohujenkin kautta.

Mutta sitä on vaikea ymmärtää, vaikka yrittää. Olen oman maailmankatsomukseni ja kasvatukseni vanki, ja minun on vaikea pitää tällaista uskonnollisuutta muuna kuin järkyttävänä sovinismina ja naisten ihmisarvon riistona. Lisäksi omassa maailmankatsomuksessani on vähintäänkin epäilyttävää tehtailla kymmentä lasta per perhe, kun maailma on muutenkin hukkumassa ihmisiin.

Muuten on tietenkin ihan ok, jos perheessä yhdessä halutaan lapsia niin paljon kuin niitä sattuu pukkaamaan ja lapset pystytään jotenkin hoitamaan. Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan naisten alistamisesta synnytyskoneiksi oman jaksamisensa ja jopa henkensä uhalla.

Taivaslaulu ei jätä lukijaa kylmäksi.

Jatkuvasti raskaaksi tulevan Viljan ahdistusta ja epätoivoa kuvataan hyvin samastuttavasti, eikä siinä parisuhdekaan enää oikein kukoista. Naiset ovat erilaisia - toisille raskaudet ja synnytykset ovat upeita elämyksiä, toiset oksentavat ja nääntyvät haamuiksi. Silloin on kiva, jos voi itse valita montako kertaa sen haluaa kokea. Mutta lestadiolaisille ehkäisy on ehdottomasti suurinta syntiä ja varma tie helvettiin, olosuhteista riippumatta. Muutenhan maailmasta loppuisivat lestadiolaiset. Siinäpä naisen elämän tehtävä ja tarkoitus sitten. 

Ei tällaista voi ymmärtää. Itse uskon siihen, että jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä haluttuna ja toivottuna. Vauva per vuosi ja parhaina kaksi tuntuu aika hurjalta tahdilta nuorillekin vanhemmille. Ei onnistuisi minun hermoillani.

Lisäksi olin kuvitellut, että uskonnollinen yhteisö suojaa monilta muilta hankaluuksilta, eikä ketään jätetä yksin, toisin kuin ilman vahvaa sukua tai yhteisöä voi helposti käydä. Mutta Taivaslaulu ei vakuuta siitäkään: isovanhemmat loistavat poissaolollaan ja kaikilla ystävillä on omat suurperheensä hoidettavina, joten avun saaminen on vaikeaa.

Kirjan päähenkilö herättää itsessäni myös ärtymystä: onko pakko olla tyhmä? Miksi lapset on hoidettava kotona yksin marttyyrina ilman kotiapua, tai edes lyhyitä päiväkotipäiviä? Eikö äidin velvollisuus ole huolehtia myös omasta jaksamisestaan kaikin mahdollisin keinoin, että lapsille riittää energiaa ja rakkautta? Tulee tunne, että perhe kerjää vaikeuksia, mutta jälleen kerran: kun en ole saanut uskovaista kasvatusta, en voi tietenkään ymmärtää millaiseen äiti-marttyyrin ja uhrautujan rooliin tytöt kasvatetaan ja miten vaikea sitä vastaan on taistella. 

"Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä."

Voi helvetti. Tarvitseeko kenenkään naisen elämän todella olla tällaista 2010-luvulla?

Ikävä kyllä kirja ei siis lisää suvaitsevaisuuttani, vaan kasvattaa ennakkoluulojani erilaisia lahkoja kohtaan. Se on ikävää. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaikki saavat uskoa mihin haluavat, jos ovat uskossaan onnellisia. Mutta Taivaslaulun perusteella naisen elämä lestadiolaisena näyttää miesten tarpeisiin alistetulta vankilalta. 

On kirjassa armoakin, mutta se löytyy ennen kaikkea puolisoiden välisestä rakkaudesta ja viisaasta aviomiehestä, joka tekee lopulta tärkeimmät ratkaisut vaimonsa puolesta. Uskontoa ei sinänsä tuomita tai pidetä pahana, ainoastaan sen jyrkkiä vanhakantaisia tulkintoja.

Taivaslaulu on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava romaani, mutta vahva uskonnollinen sävy vaikuttaa maallikkolukijan lukukokemukseen aika paljon. Tyylillisesti kirja on omaan makuuni ajoittain hieman liian runollinen ja vertauskuvallinen, mutta se sopii raamatulliseen aiheeseen hyvin ja tuskin häiritsee lainkaan niitä, jotka ovat tankanneet Raamattua tärkeimpänä kirjana pyhäkoulusta alkaen. 

Kirjan jälkeen olen kyllä omaan elämääni oikein tyytyväinen. Onpa helppoa elää kahden lapsen äitinä ja onpa onni, ettei ole pakko saada lapsia sen enempää kuin meidän perheelle sopivalta tuntuu. Onpa onnellista, että minulla on riittävästi aikaa molemmille lapsilleni ja voin elää omaa elämääni työkuvioineen, ystävineen ja harrastuksineen siinä sivussa.

Sellainen elämä tekee minut onnelliseksi. Amen.

Alkulause: "Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen."

Kenelle: Kenelle tahansa, mutta varmasti erityisen tarpeellinen kirja uskonnollisen yhteisönsä sääntöjä kyseenalaistaville tai väsyneille äideille.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3. Nopealukuinen ja vetävä tarina. 



maanantai 20. helmikuuta 2017

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta - Parempaa elämää etsimässä

Alan kyllästyä Donald Trumpiin. Eikö siitä vastenmielisestä tekohymystä pääse missään eroon? Ei pääse, seuraavaan neljään vuoteen ainakaan, jos oikein huonosti käy.

Trumpin sijaan päätin perehtyä paremmin Amerikkaan. Valitsin luettavakseni Anu Partasen tietokirjan Pohjoinen teoria kaikesta - Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2016). Partanen on tunnettu suomalainen toimittaja, joka muutti Jenkkeihin miehen perässä. Siellä hän alkoi melko pian tuntea syvää ahdistusta, jonka syytä ei täysin ymmärtänyt. Kunnes hän huomasi, että itse asiassa koko Amerikka on ahdistuksen vallassa. 

Siitä syntyi erinomainen tietokirja, jonka Partanen kirjoitti englanniksi amerikkalaisille (The Nordic Theory of Everything: in Search of a Better Life). Haastattelujen perusteella olin kuvitellut, että kirja on trendikkään omakohtainen tilitys elämästä Amerikasta. Sitä se ei ole, onneksi. Sen sijaan se on painavaa asiaa ja pitkän lähdeluettelon sisältävä tietokirja. Partanen käyttää itseään esimerkkinä, mutta ennen kaikkea hän käsittelee Pohjoismaiden ja Amerikan eroja tutkimuksiin perustuen. Silti kirja on vetävä ja helppolukuinen.

Miksi amerikkalaiset sitten ovat ahdistuneita? Siksi, että he elävät Partasen mukaan menneisyydessä. Etenkin keskiluokka on joutunut taloudelliseen ahdinkoon mm. lasten valtavien opiskelumaksujen ja järjettömän sairasvakuutussysteemin takia. Sen sijaan Pohjoismaissa ihmiset elävät juuri siinä valinnan ja yksilön vapaudessa, josta Amerikka itseään aina niin kovasti ylistää. 

Partasen mukaan suomalaiset eivät tajua, miten hyvin asiat täällä edelleen ovat. Hän ymmärsi sen vasta muutettuaan Jenkkeihin ja ahdistuttuaan jo neljän kuukauden kuluttua suomalaisen sosiaaliturvan menettämisestä. Hänellä ei ollut varaa sairasvakuutukseen (pienimmätkin maksut ovat yleensä yli 1000 euroa kuukaudessa), joten hänen miehensä otti opetustyön, jonka ansiosta he saivat yhteisen vakuutuksen, jonka hinta oli "vain 750 euroa" kuukaudessa. 

Kaiken lisäksi on aina erittäin epävarmaa, mitä vakuutus sairauden sattuessa kattaa: Partanen kuvaa vakuutettuja ihmisiä, jotka ovatkin yllättäen saaneet jälkikäteen kymmenien tuhansien eurojen laskuja ihan tavallisistakin leikkauksista. Tyypillistä on sekin, että vakuutukset eivät kata kaikkia hoitokuluja: esimerkiksi 100 000 euron syöpähoidoista potilaan maksettavaksi voi hyvin jäädä puolet - ja sekin riippuu monimutkaisista ja usein muuttuvista vakuutusehdoista.

No ahdistaahan se suomalaista, mitä tahansa Suomen julkisesta terveydenhuollosta sitten onkaan mieltä. 

Olen tutustunut samaan näkökulmaan jo Jenkeissä pitkään asuneen ystäväni kautta. Hän muutti yli 10 vuoden jälkeen takaisin Suomeen ja perusti täällä perheen. On ollut hymyilyttävää seurata hänen ylistäviä Facebook-päivityksiään suomalaisesta neuvolajärjestelmästä, pitkästä äitiyslomasta (Jenkeissä parhaimmillaan noin 6 viikkoa palkattomana) ja viimeksi hänen hämmästystään siitä, että vaunujen kanssa saa matkustaa julkisissa liikennevälineissä ilmaiseksi?? Hän itse sanoi jo aiemmin, ettei hänellä olisi koskaan ollut varaa perustaa perhettä Jenkeissä. Partasen kirjan luettuani aloin ymmärtää, miksi.  

On se kumminkin ihan kivaa elää maassa, jossa ambulanssikyyti maksaa parikymppiä.


Kirjan jokaisesta luvusta voisi kirjoittaa oman postauksen. Itselleni kiinnostavinta on tietysti lukea vertailua lapsiperheiden asemasta ja Suomen ylistetystä koululaitoksesta. Sivistävintä on perehtyä amerikkalaiseen sairasvakuutusjärjestelmään, josta en ole tähän asti ymmärtänyt mitään, eikä nyt ole niin hirveästi kiinnostanutkaan. Nyt tajuan jopa sen, mistä ObamaCaressa on kysymys ja miksi se on siellä niin iso issue. 

Koska kirja on kirjoitettu amerikkalaisille, se sisältää tietysti suomalaiselle paljon itsestäänselvää asiaa Suomesta. Toisaalta Partasen Suomi-herätys ja Pohjoismaiden ihailu on ihan terveellistä luettavaa suomalaiselle: kieltämättä tämän hetkinen kiistely siitä, saavatko perheet pitää hoitovapaata kaksi vai kolme vuotta ja miten vapaat jaetaan tuntuu aika erilaiselta kuin amerikkalainen keskustelu siitä, voisiko äitiysloman pituus olla peräti 14 viikkoa ja osittain palkallista.

Partanen ei ulkomailla asuvana tietenkään näe enää koko totuutta keskiluokan arjesta. Esimerkiksi hieno ja edullinen päiväkotisysteemimme on kaatumassa paikoitellen omaan erinomaisuuteensa. 

Omalla asuinalueellamme päiväkodit ovat niin täynnä, ettemme ole koskaan onnistuneet saamaan omasta kaupunginosasta lapsille paikkaa julkisesta päiväkodista, vaikka kadun toisella puolella olisi julkinen päiväkoti, jonne olisimme kaikkein eniten halunneet. Sen sijaan pääsimme bussimatkan päässä olevaan yksityiseen päiväkotiin, joten tilanne on varmaankin amerikkalaisen näkökulmasta vähän absurdi: haluaisimme julkiselle, vaan emme pääse. Siinä ei auta raha eikä rakkaus. Harmittaa. 

Keskiluokkaista ahdistusta löytyy siis Suomestakin, joskin mittakaava on toinen ja helpommin ratkottavissa.

Partanen myös kuvailee shokkiaan törmättyään metrossa housuihinsa pissanneeseen kodittomaan, joita ei Suomessa hänen mukaansa juurikaan nähnyt. Valitettavasti ajat ovat tainneet muuttua: housuun pissanneita kodittomia, kerjäläisiä, narkomaaneja ja erilaisia mielenterveyspotilaita tulee nykyään vastaan ihan Helsingin keskustassakin aika tiheällä otannalla. 

Kun Partasen kirjaa lukee, ymmärtää, että olemme siitä huolimatta edelleen hyväosaisia. Pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta haluaa pitää entistä tiukemmin kiinni. 

Kirja tarjoaa myös kiinnostavan näkökulman siihen, miten amerikkalaiset näkevät Pohjoismaat ja mitä he meidän "sosialismissamme" pelkäävät. Partanen romuttaa ansiokkaasti monia myyttejä, ja todistaa vääräksi mm. sen kuvitelman, että keskituloiset maksaisivat Pohjoismaissa huikean paljon enemmän veroja kuin Amerikassa. Vertailu on vaikeaa, mutta Partasen lopputulema on silti se, että Jenkeissa keskiluokka on jäänyt taloudellisessa asemassa pahasti jälkeen monista muista läntisistä teollisuusmaista. 

Shokeeraavaa oli myös tieto siitä, että Obaman veroprosentti oli pienempi kuin hänen sihteerinsä, minkä Obama itsekin julkisesti kertoi esimerkkinä järjestelmän järjettömyydestä. Keskituloisen veroprosentti voi olla lähellä kolmeakymmentä kuten Suomessakin, mutta miljonäärillä se voi olla 14. 

Anteeksi mitä? Vaikka suomalaisilla on taipumus valittaa korkeista veroista, niin tällainen kuvio ei kyllä taivu pohjoismaiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen. En ollut aidosti ymmärtänyt, että Jenkkien verotussysteemi suosii rikkautta siinä määrin, että rikkaat maksavat radikaalisti vähemmän veroja kuin pienituloiset. Onnea vain Trumpin valinnasta koko kansakunnalle - vaikea uskoa, että Trump sitä taloudellisessa ahdingossa elävää työtöntä tai duunaria ainakaan pelastaa.

Valitettavasti Trump vie heidät entistä syvemmälle menneisyyteen, aina vain pahenevaan tuloerojen kasvuun ja suurempaan ahdistukseen. Harmillista on, että Trump ei tätä kirjaa tule lukemaan, sillä hän lukee kuulemma korkeintaan yhden sivun tekstiä ja senkin mieluiten ranskalaisilla viivoilla. Toivon, että edes joku hänen lukutaitoinen avustajansa lukisi kirjan ja alkaisi miettiä, voisiko Pohjoismaista ottaa pientä esimerkkiä edes jossain. 

Suomalaiselle kirja on sen sijaan suositeltava jo siitäkin syystä, että oma ahdistus kotimaan asioista vähenee: rapakon toisella puolella ruoho ei todellakaan ole vihreämpää, vaan melkein jo karrelle kuivunutta.

Alkulause: "Bill Clinton nojautui taaksepäin ja tuijotti tyhjyyteen silmälasikehyksiensä yli."

Kenelle: Donald Trumpille. Jos et ole Donald, niin lue silti: suosittelen kaikille hyvistä tietokirjoista ja maailmanmenosta kiinnostuneille. 

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 4. Väsynyt äiti luki tätä herättyään jopa keskellä yötä ahmimalla. Kiinnostavaa asiaa ja vetävää tekstiä. Kiitän.

torstai 9. helmikuuta 2017

Kehtaatko kehua perhettäsi?

Olen lueskellut paljon hyviä postauksia vanhempien kasvatus-tuskasta. Etenkin tokan lapsen tuoma muutos omaan jaksamiseen ja perhedynamiikkaan on iso järkytys aika monille perheille (siis muillekin kuin vain meille). Hyvä postaus aiheesta mm. Valeäidin tunnustuksissa. 

Olisi helppo alkaa tässä listata kaikkea, mikä on mennyt pieleen tai mitä olisi voinut tehdä vanhempana toisin. Mutta koska nykyvanhempia syyllistetään muutenkin koko ajan kaikesta (vaikka vietämme lastemme kanssa luultavasti enemmän aikaa kuin yksikään aiempi sukupolvi ikinä), päätin tehdä poikkeuksellisesti yhden kasvatuspostauksen, jossa keskityn siihen, mikä on mennyt odotuksia paremmin. Tämän postauksen teema on siis: vanhemmat! Kehukaa itseänne! Ja toisianne! Ja lapsianne!

Oikeasti teette keskimäärin kaiken tosi hyvin. Siitä kannattaa kiittää itseään ja lapsiaan joka päivä. Jos on puoliso, niin kyllä sitäkin kannattaa kiittää. Yrittää parhaansa varmasti hänkin.

Kehuminen on vaikeaa. Joudun tässä oikein ponnistelemaan kehdatakseni, mutta yritän kuitenkin löytää sisäisen ruotsalaiseni jostain. 

Kevätaurinko sekoitti bloggarin pään ja nyt hän luulee elävänsä Solsidanissa.


Tässä kolme kehuani:

Kehu 1) Karkki. 
Jostain syystä kumpikaan lapsi ei kinua karkkia kaupassa. En ymmärrä miksi. Yllätyn joka kerta, kun käsken laittamaan karkit takaisin hyllyyn ja he tottelevat suuremmin kirkumatta. Tiirailen aina salaa ympärilleni, olisiko jossain joku todistaja, joka katselee ihastuneena, kuinka upeasti kasvatettuja lapsia meillä on. Yleensä ketään ei ole. Ilmeisesti kaupparaivarit vaativatkin aina yleisöä, muuten lapset eivät viitsi vaivautua. Kannattaa siis mennä lasten kanssa kauppaan vain hiljaisina aikoina, aamun tai illan pimeydessä.

Kehu 2) Lukeminen. 
Molemmat pojat tykkäävät (toistaiseksi) lukemisesta ja kirjoista. Ymmärrän vaiheen olevan todennäköisesti ohimenevä, joten nautin heille lukemisesta joka päivä. Ehkä ne tykkäävät siitä juuri sen takia: koska se on jotain, jossa ollaan rennosti, rauhassa ja hyväntuulisesti yhdessä. Jos eivät tykkäisi lukea, pakottaisin kuitenkin. Mutta se olisi ehkä vähemmän rentoa kaikille. 

Kehu 3) Liikunta. 
Molemmat pojat ovat reippaita ja liikunnallisia. Eivät kitise pitkilläkään metsäretkillä ja tykkäävät matkustaa. Yritän muistuttaa tätä itselleni joka päivä, kun ne pomppivat sohvilla, juoksevat ympyrää ja riehuvat, kunnes jompikumpi vanhemmista luovuttaa ja lähtee illalla vielä kerran ulos, vaikka huvittaisi mieluummin tuijottaa telkkarista mitä tahansa sontaa sieltä sattuisi tulemaan.

Muistutan tätä itselleni myös silloin, kun päiväkodissa vihjaillaan, että on ollut "aika levoton" päivä. Vilkkaat lapset saavat aika paljon kielteistä palautetta riehumisesta vähän kaikkialla, eivätkä vähiten kotona. He vaativat uuvuttavan paljon ulkoilua ja liikuntaa pysyäkseen jotenkin aisoissa. Lisäksi he villitsevät toisiaan, kun heitä nyt sattuu olemaan kaksi.

Yritän psyykata itseäni ajattelemaan, että lasten liikkumattomuus on iso ongelma ja tulee vielä päivä, jolloin toivon, että he hyppisivät sohvalla eivätkä vain istuisi koneen ääressä huonoryhtisinä. Lapset saavat pomppia ja juosta. Minunkin kannattaisi pomppia ja juosta enemmän, särkisi niskaa vähemmän.

No niin. Siinäpä se. Teidän vuoronne. Kehtaisiko joku kehua itseään tai lapsiaan ja kertoa, mikä on mennyt jotenkin mystisesti oikein hyvin?


tiistai 7. helmikuuta 2017

Millainen poika, sellainen äiti: painajaisia Annie Proulx'n tapaan

Palaan edelliseen teemaan: painajaisiin. Ei niistä näemmä pääse edes nelikymppisenä, vaikka parhaansa mukaan välttää kauhutarinoita.

Luen Annie Proulx´n novellikokoelmaa Näin on hyvä (Otava 2011, suomentaja Juhani Lindholm). Proulx tunnetaan mm. Brokeback Mountainin alkutarinan kirjoittajana, ja samalla hyvällä linjalla jatkaa tämäkin kokoelma: vähän hyytäviä tarinoita menneen ajan cowboy-elämästä preerialla (muun muassa).

Kansi on leppoisampi kuin sisältö.
Mutta ei ole mitään pieni talo preerialla -juttua tämä kyllä. Spoilaan yhden tarinan kertomalla juonen: teini-ikäinen rakastunut pari menee naimisiin 1800-luvun lopussa. Ovat kunnon uudisraivaajia ja rakentavat omaa pientä tilaa onnellisina. 14-vuotias vaimo tulee raskaaksi, 17-vuotias aviomies/poika lähtee tienaamaan lisää rahaa kauas kotoa.

Sitten vaimo synnyttää kuolleen vauvan ennenaikaisesti yksin mökissä. Naapuri löytää hänet seuraavana keväänä, kojootit ovat syöneet vauvan ja muut preerian pikkueläimet äidin. Sillä välin aviomies on jäätynyt talvella kuoliaaksi saamatta koskaan tietää vaimonsa kohtalosta. Eikä siitä saa oikein tietää kukaan muukaan, noin ennen some- ja muuta teleoperaattoriaikakautta.

Että semmoinen hyvän yön satu. Luin sen viimeiseksi illalla ja kolmelta yöllä aloin tätä sitten pohtia. Harmaana ja jäykkänä syntynyt vauvan ruumis kummitteli päässä, samoin sen ressukka äiti, joka kitui yksin vuorokausia ennen kuin kuoli. Ei tullut uni enää silmään.

Millainen kosminen yksinäisyys. Nuoripari, joka ei saa edes koskaan tietää toistensa kohtaloista. Ja joiden kohtaloista ei kukaan välitä.

Onhan tällaista maailmassa aina ollut, ja on edelleen. Proulx kertoo koko tarinan niin koruttomasti, että tulee lyöneeksi lukijalta ilman pihalle. Tarinat ovat muutenkin aika karuja, mutta tämä oli vähän liikaa.

Proulx muuten julkaisi esikoisromaaninsa Laivauutisia peräti 53-vuotiaana ja voitti heti sekä Pulitzerin että National Book Awardin. Laivauutisia on todella hyvä kirja (ja elokuva), suosittelen sitä novellien lisäksi.

Tästä en silti oikein tiedä jatkanko. Ehkä katson telkkaria tänään.

Alkulause: "Archie ja Rose McLaverty paaluttivat itselleen oman tilan sinne, missä Little Weed -joki kohisee alas Sierra Madren rinteitä."

Kenelle: Jos pitää Carol Shieldsistä, Alice Munrosta ja muista rapakon takana loistavista novellisteista, kannattaa kokeilla tätäkin.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): kaksi. Meni yöunet, siitä sakkoa heti muuten hienolle kokoelmalle.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Aivojen murskaantumisesta eli miksi käymme kirjastossa

Nytpä kerron teille opettavaisen tarinan.

Esikoinen (5 v) katsoi kavereiden kanssa lasten elokuvan. Aikuisten valvonnassa. Leffa oli Inside Out - se hieno psykologinen elokuva ihmismielestä.

Kävi ilmi, että meidän lapselle kyseessä olikin psykologinen trilleri. Seuraavana yönä valvottiin klo kolmesta aamuun asti painajaisten takia. Sitä seuraavat kaksi vuorokautta intettiin lähes lakkaamatta siitä, voivatko aivot murskaantua muuttamisesta. Entä miksi se pellesaari romahti?

En ole varma, menikö elokuva kasetille liian huonosti vai liian hyvin, eli menikö leffan metataso hankalasti vielä överiksi? Mainittakoon, että seurassa olleet 5-vuotiaat tyttölapset eivät olleet moksiskaan.

Se on hieno leffa, ilmeisesti, mutta olisi pitänyt katsoa Nalle Puhia.

Tunnistan ilmiön. Olin täsmälleen samanlainen lapsi. Lapsuuteni vahvin muisto saattaa olla elokuva, jonka katsoin isotätini kanssa ja jossa apinat valtasivat ihmiskunnan. Saattoi olla Apinoiden planeetta - en tiedä, koska en ole sen jälkeen uskaltanut katsoa uudelleen. Näin siitä painajaisia luultavasti noin viisi vuotta. (Toinen järkytys oli Psyko, jonka äidinkielenopettaja pakotti katsomaan pimeässä luokassa murrosiässä: en ole toipunut siitä kellarin muumiosta vieläkään. En edelleenkään katso kauhuelokuvia. Ikinä.)

Olemme siis ikäkaudessa, jossa lasta pelottaa lähes aina mennä nukkumaan. Painajaisia tulee mistä tahansa. Vatsakipujakin on, mutta niistä on vaikea tietää totuutta, koska vatsa on muuttunut omaksi persoonakseen, joka saattaa olla kipeä esimerkiksi siksi, että ikävöi kavereita. Jos isä tai äiti toruu jostain, niin siitäpä vatsa vasta hermostuukin!

Inside outista puhuttiin kuukausi, erityisesti nukkumaan mennessä. Mietimme, pitäisikö se katsoa uudestaan yhdessä äidin kanssa ja jutella tapahtumista. Ei kuulemma - oli liian hurja. 

Sitten pelastus: sain kirjastosta lainaan Inside Out -kirjan. Kysyin, olisiko ehkä hyvä idea lukea kirja yhdessä läpi ja jutella siitä, mitä tapahtui. Kuulemma olisi. Näin teimme. Luimme kirjan heti läpi kolmeen kertaan, puhuttiin niistä aivoista ja surusta ja siitä, mitä aivoissa silloin tapahtuu (eivät mene rikki, vain hetkellisesti vähän, mutta korjaantuvat). Luin hurjimmat kohdat keventäen. Musta kuilu on kirjassa vähemmän hurja kuin leffassa.

Ei pelota enää. 

Asia on nyt loppuunkäsitelty. Painajaiset loppuivat tästä teemasta, samoin aivojen murskaantumisesta inttäminen. 

Tarinan opetus:

1) Lukekaa lapsillenne.
2) Rajoittakaa medioita. Kaikkia niistä. Ainakin, jos lapsessa on tätä hermoherkkyys-taipumusta tippaakaan. 
3) Käykää kirjastossa. Sieltä voi lainata mitä vaan. Ei tarvitse rajoittaa. 
4) Varokaa piirrettyjä Muumeja. Etenkin Muumit ja pyrstötähti -leffaa. Niistä puuttuu ikäraja, mutta hurjia ovat. 


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: luvassa henkien taistelu

Huomasitte vissiin, että Suomella on joku tämmöinen juhlavuosihässäkkä meneillään? Onneksi Ylelläkin huomattiin ja päätettiin ottaa kirjallisuus mukaan oikein kunnianhimoisesti. 

Ylen hienon kirjahankkeen nimi on Kirjojen Suomi. Siihen kuuluu vaikka mitä sisältöä suunnilleen kaikissa mahdollisissa medioissa - huomenna alkaa verkkolukupiiri, jossa ensimmäisenä vetäjänä on Sanna Stellan ja kirjana Tytti Parraksen Jojo.

Kirjabloggaajat pääsevät myös messiin aika mittavasti: toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valkanneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, jonka bloggaajat vuorollaan lukevat ja kommentoivat blogeissaan: tähän asti on käsitelty jo mm. Ilkka Remestä ja Elina Hirvosta. 

Ette arvaa, minkä kirjan sain itse luettavaksi. Joel Lehtosen romaanin Henkien taistelu vuodelta 1933.

Hyvä puoli on se, etten ole lukenut tätä kirjaa koskaan, vaikka olen muistaakseni lukenut Lehtosta opiskeluaikoina johonkin tenttiin. 

Huono puoli on se, että nyt en ole aivan varma löydänkö vuoden 1933 veijariromaanista jotain asiantuntevaa ja viisasta sanottavaa. Suhtaudun tähän kyllä kiinnostuksella ja kuten nykyään hoetaan jännittävänä haasteena: onhan kieltolain aika kaikin puolin intresantti kausi historiassamme ja Lehtonen arvostettu kirjailija. Kirjan päähenkilön nimikin on Kleophas Sampila. Nyt pitäisi enää tietää, onko se ironiaa.

Kirjaa käsitellään vasta lokakuussa, joten aikaakin on. Kaikki mukana olevat kirjat voi lukea netistä Ylen saitin kautta.

Ylen kirjasaitti on joka tapauksessa hieno ja kiinnostava kokonaisuus kaikille kirjafriikeille. Jään seuraamaan.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Carol Shields: Ruohonvihreää

Vuosien Shields-tauon jälkeen bongasin kirjastosta Carol Shieldsin romaanin Ruohonvihreää (Otava 2012, kääntänyt Hanna Tarkka), jota en ollut lukenut aiemmin. Se tuntui loistavalta joululomakirjalta: Shieldsin kirjoissahan ei tapahdu mitään kummempaa, joten ei tarvitse pelätä yöunien puolesta.

Tämä oli juuri sitä, mitä tilasin: tylsä nelikymppinen nainen matkustaa karmean äitinsä yllätyshäihin. Takakannessa The Guardian lupaa Shieldsin olevan "Jokapäiväisen elämän mestarillinen kuvaaja". Juuri sitä hän on. Ruohonvihreää ilmestyi muuten alunperin jo vuonna 1977 nimellä The Box Garden, joka on mielestäni suomennosta osuvampi nimi.

Arkipäiväiseen antisankarittareen on helppo samastua, ja häntä alkaa ymmärtää, kun äitisuhde avautuu koko tunnekylmässä karmeudessaan. Pientä draamaa saadaan aikaan kotiin jääneen teini-ikäisen pojan kautta eli pakollinen jännityshuipennuskin on mukana. Ja rakkautta, tietenkin, sitäkin ihanan realistisesti ja arkisesti kuvattuna.

Etsin jotain vihreää, joten taustalla kuivahtanut joulukukka. 

Kutsuisin tätä melkein täydelliseksi lukuromaaniksi, ellei asiassa olisi yksi mutta: yllättäen oma äitini piti kirjaa pitkästyttävänä ja jonninjoutavana. Ja itse kuvittelin hänen nimenomaan pitävän siitä (meillä on lähes identtinen kirjamaku), mutta ei. Tämä oli hänen mielestään aivan liian arkista ja yksityiskohtaista. Jassoo.

Ja onhan kirjassa yksityiskohtia: paitoja, huonekaluja, tunnelmia. Henkilöt ovat silti niin mainioita ja pieteetillä luonnehdittuja, että jäin koukkuun heidän kohtaloihinsa. Naisen lievästi sanottuna outo ja vähän karmiva exä on hylännyt perheensä ja lähtenyt hihhuloimaan jonnekin. Heidän lapsi-parkansa taas on on sitäkin kunnollisempi. Nykyinen miesystävä on tylsä hammaslääkäri, mutta pariskuntaa yhdistää onneton ensimmäinen avioliitto hullun kanssa.

Tällaisia ihmiset ovat. Tällaista ihmisten elämä on. Sen kuvaamisessa Shields on mielestäni mestari. Viihdyin.

Kenelle: Niille, jotka pitivät Dounton Abbeystä. Tässä on samaa henkeä, alemmassa yhteiskuntaluokassa tosin. 

Alkulause: "Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 4. Aivot narikkaan ja lukemaan. (Paitsi jos yksityiskohtainen kuvailu väsyttää liikaa.)

Perusteellinen Shields-fanin kuvaus kirjasta mm. Lumiomenassa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Olikin pitkä joululoma. Ei siinä vauhdissa ehtinyt paljon bloggailla, mutta kirjoja sentään luin. Tässä niistä ensimmäinen: Riku Korhosen Finlandia-ehdokkaanakin ollut Emme enää usko pahaan (WSOY 2016).


Kirja ehti lähteä jo lainaan, joten tässä tämmöinen standardikansikuva tällä kertaa. 

On jännää tulla ikään, jossa oman sukupolven kirjailijat alkavat kirjoittaa keski-iästä. Ja ah niin osuvasti! Korhosen romaani käsittelee paljon muutakin, mutta keski-ikäistyvien "nuorten aikuisten" ja lapsiperheiden kuvaus on aika riemastuttavaa kaikessa karuudessaan.

Kirja oli kyllä muutenkin vaikuttava. Korhonen kertoo pariskunnasta, jossa perheenisä alkaa suunnitella vaimonsa kaappausta intohimon palauttamiseksi takaisin tiuskivaan perhearkeen. Jotenkin liikuttavaa. Sivuhenkilöitä on paljon ja tarinaa kerrotaan monesta suunnasta. Korhonen saa silti kokonaisuuden pidettyä näpeissään ja lukijan otteessaan.

Korhonen kuvaa taitavasti molempien sukupuolten eksymistä erilaisten roolien viidakkoon. Silti tuntuu siltä, että miehet ovat suurimpia häviäjiä.

Mietin paljon sitä, mistä kirja oikeastaan kertoo, sillä tarinaan mahtuu mukaan niin paljon. Päädyin siihen tulokseen, että tärkein teema on väkivalta ja piilotettu aggressio. Romaani tuntuu käsittelevän eniten sitä, mistä kaikki tämä yhteiskuntamme kätketty aggressiivisuus yöpartioineen ja somevihoineen oikein nousee.

Naiset ovat aika hukassa työ- ja perherooliensa keskellä, mutta niin ovat miehetkin - ehkä vielä enemmän. Kun mies päättää ottaa jälleen homman haltuun ja vaimon kainaloon, yritys tietenkin kaatuu omaan epätoivoisuuteensa. 

Vaimon ryöstö näytetään vähän surkuhupaisana paluuna ihmiskunnan alkujuurille, jossa miehet olivat miehiä ja naiset naisia - mutta paluuta entiseen ei ole. Kaappauksen vaiheista ei voi kertoa pilaamatta juonta, mutta kirjan jossain määrin humoristiset sävyt muuttuvat loppua kohti aika traagisiksi.

Nautin kovasti Korhosen kielestä ja tavasta kirjoittaa, etenkin komedian ja tragedian vaihtelevasta yhdistelmästä, joka ilahduttaa aina onnistuessaan hyvin. Kielen, juonen ja tyylin moninaisuudesta huolimatta Korhonen onnistuu pitämään kokonaisuuden hallussa taitavasti. Se vaatii sekä kirjallista ammattitaitoa että lahjakkuutta. Romaani on sen verran polveileva ja kielellisesti omalaatuinenkin, että se voisi hajota kuin enosen eväät myös omaan taitavuuteensa. Niin ei onneksi käy. 

Kirja on mielestäni juontaan syvempi. Siitä saisi erinomaisen ja toiminnallisen leffan, mutta jäin miettimään sen käänteitä ja sanomaa niin paljon, että kyseessä täytyy olla ihan vakavasti otettava yhteiskunnallinen romaani.

Tykkäsin. Suosittelen erityisesti ruuhkavuosi-ihmisille, jotka voivat nauraa itselleen ja toisilleen. Ja miettiä, pitäisikö tehdä kotona jotain toisin, ennen kuin joutuu puolison kidnappaamaksi?

Muutama lukija on kaivannut aiemmin postausten lopussa ollutta tiivistelmää. Tähtiä en enää anna kirjoille, mutta muutaman muun kiteytyksen kyllä. Uutuutena otan käyttöön Väsynyt äiti -pisteytyksen: sillä ei ole mitään tekemistä kirjan laadun kanssa, vaan kyse on siitä, kuinka nopeasti ja vaivattomasti väsynyt äiti pystyy kirjan lukemaan. 1= kirja, joka on jostain syystä sen verran vaativa, että jää kesken. 4= kirja, jonka lukee nopeasti ja ahmien, myös väsyneenä. 

Kenelle: Ihan kenelle vaan, mutta erityisesti ruuhkavuosipanikoijille.

Alkulause: "Tunnetko tarinan vaimosta ja ryöväristä?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3 (kirja, jonka lukee melko nopeasti, mutta vaatii juonen ja henkilöiden takia jonkun verran keskittymiskykyä).