maanantai 24. huhtikuuta 2017

Mitäs me hirviöt

Meillä asuu hirviöitä. Vanhin niistä on jopa yli nelikymppinen, voitteko uskoa! Hirviöitä on pääasiassa kahta lajia: kiukkuhirviö (ikähaarukka 2-5) ja äitihirviö (ikähaarukka 40 plus). 

Hirviöt esiintyvät meillä useimmiten nälkään tai väsymykseen liittyen (tässä ei ole ikärajaa), mutta suvussamme on myös hirviögeeni. Se tarkoittaa semmoista temperamenttia, jossa jarrupoljin on usein hukassa. 

Mutta ei ole sellaista pulmaa, johon ei kirjallisuus auttaisi! Niinpä meillä on luettu innostuneina hirviöteemaisia kirjoja, erityisesti näitä kahta: Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjaa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi 2001) ja Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin Kiukkuhirviötä (Lasten Keskus 2009). 



Vesta-Linnean ja äidin yhteinen hauska päivä muuttuu pikkuhiljaa hirviöpäiväksi, kun sukkahousut menevät ensin ruttuun eikä sen jälkeen suju oikein mikään muukaan. Lopulta ollaan puolin ja toisin täydellisessä kiukkukierteessä ja Vesta-Linnea aikoo muuttaa kotoa pois. 

Mutta kyllähän se siitä: päivän päätteeksi istutaan sohvalla varovasti vierekkäin, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Kirja päättyy meilläkin kovin tuttuun lauseeseen: "Äiti, minä en aina pidä sinusta. Mutta rakastan sinua aina!"

Näinhän se on. Ei ihme, että 5-vuotias kuuntelee kirjan ihan hiiskahtamatta kerran toisensa jälkeen. Suosittelen koko Vesta-Linnea -sarjaa. Kirjoissa on ihanan rento meininki ja mainio kuvitus, jolla voidaan käsitellä vähän hankalampiakin asioita ahdistusta aiheuttamatta. Toinen loistava teos on Nukuhan jo, Vesta-Linnea, jossa pohditaan painajaisia. Sarjaa on käännetty ahkerasti muillekin kielille, enkä ihmettele - nämä ovat melko globaaleja teemoja tietynikäisten lasten kanssa.

Kiukku-hirviö-kirjasta on sen sijaan tullut vakkari-iltasatu molemmille lapsille: se sopii etenkin 2,5-vuotiaalle uhmikselle, mutta kiinnostaa isoveljeäkin. Kirja on sanomaltaan yksinkertaisempi ja kuvaa pienen pojan hurjaa kiukkua, joka muuttaa hänet hirviöksi, kunnes kiukun laannuttua hän palaa takaisin pieneksi pojaksi. Tämän enempää psykologiaa ei 2-vuotias aiheesta tarvitse, mutta hän pyytää kirjan toistuvasti lukuun. Jotain samastumispintaa taitaa tästäkin siis löytyä. 


Kyllähän näiden hirviöiden kanssa oppii elämään ja vähitellen osa niistä hiipii muille maille. Ei se sen kummempaa ole. 

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Esikoiskirjailija tulee kaapista

Samin ja Marjan rohkeus tarttuu. Tuli tarve tilittää. Palaan taas kirjoihin tämän postauksen jälkeen. Lupaan. 

Pannaan menemään -kirjan julkkarit olivat hauskat ja iloisen skumppaiset. Tuli mieleen omat kirjajulkkarit noin vuosi sitten. Se oli kyllä hieno päivä. Yksi elämäni parhaista - vertaisin sitä ehkä jopa lakkiaispäivään. Tuntui siltä, että oli saavuttanut elämässä jotain, minkä eteen oli tehnyt paljon töitä ja joka oli vaatinut paljon rohkeutta ja omien estojen ja epäilysten ylittämistä. Ystävät olivat ihan fiiliksissä mukana (kirjaa lukematta tietenkin). 

Vajaa vuosi sitten oli tämmöinen fiilis. Nyt on toisenlainen.

Omissa kirjajulkkareissaan viikko sitten Sami kysyi, että mites sun uusi romaani. Niin. Mites se? Olen miettinyt asiaa nyt viikon. Ajattelin, että ehkä näin vuoden jälkeen pitäisi sanoa siitä jotain, tulla ikäänkuin kaapista. 

Samoissa juhlissa sanoin kustantajalleni Mikko Aarnelle, että sori nyt, mutta taidan vetää sen kässärin sittenkin vessasta. Mikko ehdotti, että älä nyt vedä. Että voisihan sitä työstääkin. Muokata ja editoida, poistaa se, mikä ei toimi ja keskittyä siihen, mikä toimii. Kirjailijat usein tekevät niin. (Mikko on lukenut siitä jo aiemmin talvella ekan huteran luonnoksen ja antanut osuvan ja kannustavan palautteen muutosehdotuksineen.)

Mutta menin jumiin muuten vaan. Tuntui siltä, etten ehdi enkä pysty - tällä kertaa kunnon taustatyö tekisi aiheelle hyvää, mielellään yksi noin kuukauden matka yhteen tapahtumapaikoistakin. Lisäksi about viisi vuotta täysimääräistä kirjoitusaikaa.

Ei semmoista ole ihmisellä. Elämässä on tiettyjä realiteetteja kuten perhe ja päivätyö. Kannattaako sitten ollenkaan? Huonoja kirjoja tietysti maailmaan mahtuu, mutta täytyy kunnioittaa lukijaa, joka ehkä käyttää kirjaan 25 euroa ja odottaa ainakin kiinnostavaa lukukokemusta, jota ei tarvitse vetää vessasta koska kirjailijaa laiskotti.

Mutta tälläkin kertaa Mikko onnistui sanomaan jotain, josta sain kiinni: hän sanoi, että kustannustoimittajan työtä on auttaa kirjailijaa purkamaan rakennustelineet. Aivan. 

Nyt olen alkanut tehdä samaa kuin edellisen kässärin kanssa: deletoida. Rakennustelineitä on kirjan alussa kymmeniä sivuja ennen kuin ymmärsin, että olen tekemässä ihan toista kirjaa kuin luulin. Muutama henkilö saa siis häipyä, samoin koko hienosti sommiteltu alkuluku, jonka keksin viime kesänä ennen kuin tiesin kirjasta mitään. Rakennustelineiden purkaminen aiheuttaa siis melko ison hässäkän koko kässäriin ja poistoja ja muutoksia pitää tehdä vähän kaikkialla. Yksi kokonainen idea täytyy vaihtaa johonkin toiseen.

Mitä tilalle? En tiedä. Ehkä jäljelle jää joku sellainen ydin, jonka ympärille voi alkaa rakentaa jotain muuta kuin pelkkiä telineitä. Olen kurkistellut kässäriä ja huonolta se tuntuu edelleen, mutta kun kerron nyt täällä julkisesti tekeväni sitä, on pakko alkaa myös tehdä eikä vain keksiä tekosyitä sen välttelyyn.

Nimittäin itse tarinan haluaisin kertoa edelleen. En vain vielä tiedä miten.

Joku kysyi myös mistä kirja kertoo. Huh. No tota. Hmm. Se on semmoinen saariromaani. Yhdestä perheestä. Ja maailmasta. Kyllä te tiedätte.

Iloista pääsiäistä!


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kirjoitetaanko seksistä?

Luin seksikirjan. Sain hyvän tekosyyn: tunnen kirjoittajat kustantajani kautta ja he ovat ihania. Sellaisia tyyppejä, joita tekee mieli halata heti ekalla tapaamisella (ja taisinkin halata pariin kertaan). Marja Kihlström (Puhu Muru) ja Sami Minkkinen (Havaintoja parisuhteesta) ovat molemmat suosittuja bloggaajia, jotka aloittivat omien sanojensa mukaan kirjallisen seksisuhteen vuosi sitten. 

Aika reipasta. Siitä syntyi Pannaan menemään - kaksi tarinaa rakkaudesta (Kosmos 2017), joka on iloinen kirja seksistä. Sami ja Marja kirjoittavat kursailemattomasti omasta seksuaalihistoriastaan eri ikäkausina. 

Ketä kiinnostaa, voisi joku kysyä? Jos ei kiinnosta, niin ei tarvitse lukea. Minua kyllä kiinnosti. Seksi kiinnostaa tietysti aina, mutta sen lisäksi pidän kirjoista, joissa kirjoittaja laittaa itsensä likoon aidosti. Etenkin murrosiän kompleksien kuvauksista tuli vahvoja muistikuvia ja angsteja mieleen. 

Onnelliset seksikirjailijat Marja Kihlström ja Sami Minkkinen.

Marjan kuvaus siitä, miten helposti nuori tyttö saa lutkan maineen ilman syytä ja millaisia traumoja se aiheuttaa oli todella koskettava. Samin kautta taas saa kiinnostavaa kurkistusta poikien maailmaan - koska kasvoin ilman veljiä, en tajunnut pojista murrosiässä yhtään mitään. 

Enimmäkseen oman ikäiset pojat tuntuivat lähinnä jotenkin häiriintyneiltä ja keskityin haaveilemaan (turhaan) vanhemmista pojista (toisin kuin Marja, näytin koko yläasteen suunnilleen 10-vuotiaalta ja kasvoin vasta lukiossa, joten poikien kiinnostus minua kohtaan oli aika olematonta, eikä tällaiseen kirjaan olisi ollutkaan itselläni juuri mitään annettavaa teinivuosien osalta. Luin kirjoja ja haaveilin romansseista. Siinä se. Hurjinta taisi olla Lady Chatterleyn rakastajan lukeminen kotona äidiltä salaa. Jälkikäteen ajatellen olen melko varma, että äiti tiesi minun lukevan sitä ja saattoi vähän hymyillä. Katsoin muuten kirjasta tehdyn elokuvan jokin aika sitten. Oli yllättävän hyvä. Pitäisikö lukea kirja uudelleen n. 30 vuoden jälkeen. Näkökulma voisi olla toinen kuin 14-vuotiaana. Tällaista Marjan ja Samin kirja aiheuttaa - omaelämäkerrallista muistelua.).

Marja ja Sami ovat molemmat eläneet ihaltavan tapahtumarikasta elämää ja siksi kirjaankin riittää monia eri näkökulmia sinkkuäitiydestä uusperheen monimutkaisuuteen. Siitä syystä kirja sopii mielestäni ihan kenelle tahansa, mutta toivoisin etenkin nuorten lukevan tätä kirjaa ahkerasti ja ymmärtävän, että seksille voi sanoa myös kyllä.

Itse sanoisin murrosikäisille, että nuoruus on hirveää aikaa, joka menee onneksi nopeasti ohi. Koska se sanoma on ehkä aavistuksen pessimistinen, antaisin mieluummin luettavaksi tämän.

Marja tuli kertomaan kirjasta eräälle naisporukalle ja se herätti vilkasta keskustelua välittömästi, vaikkei kukaan ollut vielä edes lukenut kirjaa - ehdotimmekin heti Marjan ja Samin seksi-iltojen käynnistämistä. Marja on oikealta ammatiltaan seksuaaliterapeutti, joten hän puhuu seksistä työkseen. Tämän luontevan suhtautumisen näkee kirjassakin: mielestäni kirjassa ei ole kerta kaikkiaan mitään noloa, vaikka kirjoittajat kertovat myös niistä kokemuksista, joita ei mieluiten muistelisi. Ja niitä kai on meillä kaikilla.

Kuten Sami totesi kirjan erittäin iloisissa julkkareissa: "En minä kehtaa näistä puhua vaimoni kanssa. Siksi piti kirjoittaa siitä, mistä ei kehtaa puhua." 

Kiitos kun kehtasitte!


torstai 6. huhtikuuta 2017

Janna Rantala: Äiti, älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita)

En ole pitkään aikaan lukenut kasvatusoppaita. Osittain siksi, että mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä ilmeisempää on, että yleiset kasvatusneuvot eivät toimi. Kukaan muu ei tunne minun lastani yhtä hyvin kuin minä ja mieheni, joten siksi useimmat hyvää tarkoittavatkin neuvot ovat joko turhia, jo kokeiltuja tai jopa huonoja. 

Siksi Janna Rantalan Äiti älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita) (Gummerus 2014) oli virkistävä lukukokemus. Kyse ei siis ole oppaasta eikä kirja tarjoa varsinaisia neuvoja juuri lainkaan. Sen sijaan Rantala kehottaa kyseenalaistamaan omia kasvatusnäkemyksiä ja keskittymään järkevän ja reilun suhteen rakentamiseen juuri sinun lapsesi kanssa. 

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Kirja sopii itselleni siksi, että vilkkaiden poikien äitinä olen joutunut jo ajat sitten kyseenalaistamaan omat ja lapsuudenkotini näkemykset lasten tottelevaisuudesta. Vanhempani vahvistavat asian: koska meillä oli vain kaksi tyttöä, joilla oli iso ikäero, he sanovat melkein aina meillä käydessään vähän huokaillen: "Voi voi, ei meillä ollut kyllä koskaan tällaista." Ja tämän he sanovat siis rakkaudella lapsiani kohtaan, mutta vähän minua säälien. 

En ollut tosiaankaan esimerkiksi ymmärtänyt, kuinka paljon kolmen vuoden välein syntyneet veljekset tappelevat tässä ikävaiheessa (koko ajan). Mieheni kyllä tiesi, koska tappeli pikkusiskonsa kanssa aina. Hänen mielestään poikien jatkuva painiminen ja tappeleminen on täysin normaalia. Itse joudun totuttelemaan siihen edelleen joka päivä ja miettimään, missä kohtaa syyllistä pitää alkaa selvittää ja jaella rangaistuksia, milloin riittää lasten erottaminen vain eri huoneisiin ja omiin leikkeihin. Etenkin kun äidistä pitäisi riittää molemmille tasapuolisesti.

En totellut tänäänkään. Ketään. 

Rantala toteaa viisaasti myös sen, että useimmissa kasvatusoppaissa käsitellään yhtä lasta eikä huomioida sisaruussuhteiden vaikutusta perhedynamiikkaan. Lisäksi hän vahvistaa sen lohdullisen tiedon, että lapset ovat aggressiivisimmillaan 3-5 -vuotiaina. Sen sijaan, että mietin ovatko lapseni jotenkin häiriintyneitä, voin olla Rantalan mielestä iloinen siitä, että heillä on kotona täydellinen mahdollisuus harjoitella ihmissuhdetaitoja ja riitelyä sisaruksen kanssa. 

Rantala tarjoaa ihanan armollisen näkökulman juuri meille, jotka emme saa lapsiamme tottelemaan täydellisesti kaikista mahdollisista rangaistuksista, palkinnoista, kiitoksista, tarroista tai jäähyistä huolimatta. Lastenpsykiatrina Rantala toteaa kylmän totuuuden: eivät ne kaikki tottele. Eivät millään. Ja jos satut olemaan tällaisten lasten vanhempi, kannattaisiko stressaamisen sijaan relata vähän? Missä asioissa totteleminen on sinulle vanhempana oikeasti tärkeää ja missä voit joustaa perherauhan nimissä? 

Rantala käy erilaisia vaikeita tilanteita läpi oman perheensä esimerkkien kautta, ja siksi tulee tunne, että kolmen lapsen äitinä Rantala ymmärtää lasten kasvatuksesta muutakin kuin sen, mitä on lastenpsykiatrian teorialuennoilla kuullut.

Esimerkiksi pöytätavat aiheuttavat itselleni verenpainetta kaiken aikaa, koska kaikista bébé-kasvatuskonsteista huolimatta pöydässä nätisti istuminen on lapsilleni ylivoimainen haaste eivätkä he todellakaan syö parsakaalia. Rantalan näkökulma asiaan: kannattaako ruokapöydästä todella tehdä taistelutanner? Miksi viisi-vuotiaan pitäisi pystyä istumaan hiljaa pöydässä sen jälkeen, kun hän on syönyt? (Meillä tosin saakin kotona nousta kun on syönyt riittävästi.) Pöytätapoja opetellaan kaksikymmentä vuotta - aikaa on kyllä ennen kuin lapsi joutuu istumaan esimerkiksi opintojensa tai työnsä puolesta kauniisti kolmen tunnin ja viiden ruokalajin illallisella.

Rantala edustaa oikeastaan ihan tavallista järjen ääntä. Hän kääntää usein näkökulman lasten suuntaan: aikuiset kyllä päättävät perheen kuviot, mutta lapset eivät ole allekirjoittaneet kaikkia sopimuksia esimerkiksi ruokailu- tai nukkumaanmenoajoista. Jos joku asia aiheuttaa perheessä jatkuvaa riitelyä ja lapset haraavat kovaa vastaan, kannattaa ehkä kysyä riittävän isoilta lapsilta, miten he asian näkevät ja miettiä, olisiko aika päivittää perheen sääntöjä. 

Saman olen huomannut itsekin: eniten lapset kaipaavat aikuisten huomiota, kuuntelua ja riittävästi aikaa. Itkuinen ja kiukkuinen 5-vuotias itkee usein jotain ihan muuta kuin mistä riita on alunperin alkanut. Uhmaikäisen kanssa taas neuvotteleminen on turhaa, mutta uhmaraivarissakin syliin ottamisella pääsee useimmiten pidemmälle kuin vastaan huutamisella. 

Suosittelen tottelemiseen kyllästyneille vanhemmille.


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Kaikenlaisen kevätsairastelun ja -väsymyksen keskellä luin ihanan kirjan. (Miksi muuten keväällä väsyttää, kun valo lisääntyy? En ymmärrä. Lamaannun keväisin aina. Lukeminenkin on normaalia hankalampaa: kirja menee vaihtoon heti, jos yksikin pilkun paikka alkaa ärsyttää.)

Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi Max oli todella omaperäinen ja vaikuttava kirja, joka jäi mieleen. Silti kesti näin pitkään, että sain käsiini seuraavan Galtbystä länteen (Teos 2013). Luin kirjan vatsatautitoipilaana, joten onneksi sain kerrankin lukea rauhassa ja melkein putkeen koko homman. 

Ihana kirja, sanoinko jo? Mieleeni tuli Ulla-Lena Lundbergin Jää. Galtbystä Länteen on myös saaristoromaani, ja samalla tavalla yhtä aikaa sekä jännittävä että aavistuksen melankolinen kirja. Sopii siis kevätmelankoliaan mainiosti.

Bloggaaja samastui kirjan kasikymppiseen kärttyiseen rouvaan, joka on kyllästynyt kaikkeen.

Romaani alkaa nuoresta vähän hunningolla olevasta tytöstä ja vanhasta, vähän hunningolla olevasta rouvasta. Oudon yhteentörmäyksen jälkeen he lähtevät pakomatkalle yhdessä, mutta kirjan päätarina tapahtuu silti rouvan nuoruudessa, pienessä Fetknoppenin saaressa. Yksi tärkeimmistä henkilöistä on naisen nuorena kuollut veli Sebastian, joka sotkeentui ennen kuolemaansa nuoren tytön murhaan. 

Siskon ja veljen, Karenin ja Sebastianin välinen läheinen suhde on kirjan tärkein rakkaustarina ja sellaisena mielestäni hienosti kuvattu. Viimeisenä tekonaan vanha rouva haluaa palata saareen selvittämään, oliko hänen rakas veljensä todella murhaaja vai ei.

Kirjassa on dekkarimaisen koukuttavia aineksia, mutta mielestäni murhamysteeri ei lopulta ollut kirjassa se keskeisin arvoitus, vaan siskon ja veljen välinen suhde. Mitä heidän välillään tapahtui? Miksi Karen lähti saaresta ja kotoaan ovet paukkuen aikomatta palata? Miksi Sebastian kuoli niin nuorena?

Esikoisromaanissaan Parkkinen kuvasi siamilaisia kaksosia. Tässäkin kirjassa Karen ja Sebastian ovat toisissaan yhtä lujasti kiinni, vaikka vain henkisesti. Sisaruussuhde on molemmissa kirjoissa elämän tärkein ihmissuhde ja Karenin mielestä veli on ollut tärkeämpi kuin yksikään useista aviomiehistä. Ehkä jopa tärkeämpi kuin oma poika, joka jää aika vaisuksi sivuhahmoksi.

Mielenkiintoinen näkökulma sisaruuteen, eikä ihan tavanomainen.

Jähmeä ja eristäytynyt saariyhteisö on uskottavasti kuvattu ja 30-luvun ajankuvaus on ihailtavan tarkkaa. Jäin itse enemmän kiinni menneisyyteen kuin nykyhetkeen, vaikka nuoren iranilaistaustaisen tytön kohtalo oli kiinnostava sekin. Pidin silti saarikohtauksista eniten. Parkkisen ehdoton vahvuus on mielestäni henkilökuvaus: saaren asukkaat ovat persoonallisia ja eläviä tyyppejä, joiden kohtaloihin jää koukkuun. 

Tuli ikävä kesää ja saaristoa. Tässäkin kirjassa Parkkisen henkilöt ovat vähän vinoja eivätkä ihan sitä, miltä aluksi näyttää. Monet sivutarinat ja henkilöt punoutuvat nätisti yhteen. Kahden kirjan perusteella uskallan sanoa, että Leena Parkkinen on yksi lempparikirjailijoistani ja hänen uusin romaaninsa täytyy saada lukuun mielellään pian, jos ei heti.

Suosittelen.

Alkulause: "Karen oli ajanut koko yön."

Kenelle: Ehdottomasti saaristofaneille. Erinomainen lomakirja. Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, pidät varmaan tästäkin. 

Väsynyt äiti -pisteet (1-4): Vatsatautinen kevätväsynyt ja kärttyinen äiti luki tämän ahmimalla ja kielsi perhettä häiritsemästä. Ehdottomasti siis neljä.