maanantai 29. elokuuta 2016

Mooses Mentula: Jääkausi

Luin kirjan, eläköön! Ja vieläpä syksyn uutuuden. Ennen kuin sanon enempää, tähän väliin pitää antaa objektiivisuus-seloste: jos asia ei sinua liikuta, hyppää tämän kappaleen yli. Olen sen verran kytköksissä kirja-alalla vähän joka paikkaan, etten enää tee varsinaisia kirja-arvioita. Valtaosa lukemistani kirjoista on ihan jo käytännön syistä joko oman firman kustantamia tai työtuttujen tai ystävien kirjoittamia. Näin ollen melkein kaikki postaukset mistä tahansa kirjoista voi tulkita piilomaininnonnaksi tai muuten vaan tuttujen suosimiseksi. 

Siksi olenkin päättänyt tehdä arvioiden sijaan impressionistisia lukuvinkkejä. Tässä tulee ensimmäinen: 

Mooses Mentula kuuluu lempparikirjailijoihini. Ensinnäkin hän kirjoittaa elämästä kehä kolmosen ulkopuolella. Se on aina virkistävää, lisää murteita kirjoihin! Lisäksi Mentula työskentelee koulun rehtorina ja hänen näkökulmansa ihmisiin on sopivalla tavalla vino. Hänen kirjansa ovat vähän hauskoja, vähän traagisia, vähän kevyitä, vähän syvällisiä ja aina koukuttavia. Nykyisessä elämäntilanteessani, joka on yhtä suurta häiriötekijää kaiken aikaa kirjan koukuttavuus on sen elinehto. Ei voi mitään.

Lavastettu kuva bloggaajan ihanasta elämästä. Oikeesti sataa ja lapset riehuu.


Mentulan tämän syksyn uutuus, Jääkausi kertoo koulukiusaamisesta, ja lopulta taitavasti myös työpaikkakiusaamisesta, siitä yleisinhimillisestä piirteestä, joka saa meidät osoittamaan sormella kaikkea erilaista ja heittämään ensimmäisen kiven lauman mukana. Muulloinkin kuin teineinä.

Koulumaailman kuvaus tuntuu luonnollisesti erittäin aidolta. Kiusaamista yritetään estää enemmän tai vähemmän tarmokkaasti, eivätkä nykyvanhemmatkaan ihan täysiä pisteitä kaikessa curling-vanhemmuudessaan saa. 

Omat kouluajat ja teinivuodet tulivat vähän ahdistavastikin mieleen. En ymmärtääkseni koskaan kuulunut kiusattuihin tai kiusaajiin, olin tavallinen hikari ja luultavasti vähän outo tyttö, joka yritti parhaansa mukaan olla erottumatta laumasta liikaa. Raskasta se oli. En viihtynyt teininä, elämäntuska oli suurta. Lumipesuja ja ulkonäöstä haukkumisia sain siinä missä kaikki muutkin, mutta kavereita löytyi muissa hikareissa ja kilteissä tytöissä aina sen verran, ettei tarvinnut seistä välitunnilla portin vieressä yksin. Pärjäsimme raggareille omalla hikari-laumallamme ja neropattiudellamme. Luultavasti olin aika näsäviisas, ettei kukaan olisi huomannut, että olin hysteerisen ujo. 

Mutta hirveän ahdistavasti palasivat kirjan mukana mieleen ne, jotka portin vieressä joka välitunti seisoivat. Ne olivat sekä tyttöjä että poikia, yleensä pieniä ja ujoja. Silloin se tuntui ihan normaalilta. Ikään kuin portin vieri olisi ollut heidän luonteva paikkansa, jolle ei mitään voinut. Ei heitä kai niin hirveästi kiusattu, en ainakaan muista, mutta yksin ne kyllä aina olivat ja yrittivät tekeytyä näkymättömiksi.

Ihan hirveää. Mitä jos omat lapseni seisovat pian siellä portin vieressä ihan yksin? Tätäkin on paljon ystävien kouluikäisille lapsille sattunut. Yllättävän usein kiusaajien vanhemmat ovat kuulemma hyvin välinpitämättömiä, kuten Mentulan kirjassakin osuvasti kuvataan. Siksi kai ne lapset kiusaavat. Tai sitten muuten vain, laumaan kuuluakseen, vähän sattumalta, kuten Jääkaudessa käy. Ihailen nykyistä koulumaailmaa, jossa asian vakavuus sentään ymmärretään ja sille yritetään tehdä jotain. 

Mentulan kirja saa hienosti muistamaan, että kuka tahansa meistä, aikuisistakin voi koska tahansa tulla yhtäkkiä kiusatuksi ja lauman ulkopuolelle hylätyksi. Ihmisiä verrataan susiin, eikä turhaan. 

Siksi suosittelen Mentulan kirjaa ihan kaikille. 

Lue lisää mm. Mari A:n blogissa ja Aamulehdessä.




torstai 25. elokuuta 2016

Pedagoginen katsaus: Miten saa pojat lukemaan?

Tää on helppo: pakottamalla. Näin sanoi entinen kollegani ja oli tavallaan oikeassa.

Tai sitten ei. Ystäväni kertoi lomalla, että heidän koululaisensa ei ole yhtään kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta, vaikka on yritetty. Isä lisäsi: "Tosin en ole itsekään ollut mikään lukijatyyppi koskaan." Aivan. Eivät kaikki ole, eikä heistä lukijoita tule vaikka yrittäisi mitä.

En tykkää sun valokuvauksista.

Oman kohta viisivuotisen kokemukseni perusteella kannattaa silti yrittää, jos haluaa pelastaa jollain lailla nekin epätoivon hetket, jolloin iPadin akku on loppu tai nettiä ei ole (lentokone. Aaargh.).

Aloin lukea molemmille lapsille iltasatuja, kun ne olivat 2-3 kuukautta ja pahimmat vatsavaivat ohi. Jotkut suosittelevat aloittamaan parivuotiaana, mutten ymmärrä miksi. Luin lapsille iltaisin ennen kaikkea omaksi ilokseni. Olen parempi lukemaan kuin laulamaan. Kirsi Kunnaksen kirkkaasti kuvitetut vauvalorukirjat toimivat erinomaisesti. Samoin Pikku Papun laulut. Vauvat toljottavat kirjavia, isoja kuvia, itse keskityn loruihin. Kaikilla on mukavaa, ainakin viisi minuuttia.

Erityisen vilkkaan esikoisen kanssa meinasi jossain vaiheessa usko loppua - oli vaihdettava pahvikirjoihin, jotka eivät hajoa ihan heti kun sivuja käännetään 15 sivun sekuntivauhdilla. Iltasatu oli ehkä lähinnä kirjariehahetki. Otin käyttöön luukku- ja musiikkikirjat - sama se, mitä mölyä kirja piti, kunhan ääntä lähti. Iltasatuhetki ei ollut se päivän rauhallisin, mutta toisaalta ei ollut siinä vaiheessa päiväunia lukuunottamatta mikään muukaan.

No, okei, yks kuva sitten jos on pakko, sano Eemeli.

Vaiva kannatti. Nyt edelleen erittäin vilkas esikoinen rakastaa iltasatua ja kuuntelee hiiskahtamatta Vaahteramäen Eemelin, Pepin, Aku Ankan ja muiden roolimallien seikkailuja. Mahtavaa! Luemme yleensä puoli tuntia, joskus pidempäänkin, koska on niin ihanaa istua kerran päivässä rauhassa kainalokkain (huijaan: Pikku Kakkonen on se toinen hetki). Hampaiden harjaus jää meillä useammin väliin kuin iltasatu, joka jäi kerran väliin silloin kun olimme kaikki iloisessa vatsatautirumbassa.

Parivuotias kuopus on sen sijaan luukku- ja mölykirjavaiheessa. Se on ihan hauskaa sekin. Ihan se ja sama, mitä luetaan kunhan luetaan. 

Parivuotiaan iltakirjat.


Voi olla, että lukeminen loppuu jossain kohtaa kuin seinään, mutta olenpa ainakin yrittänyt. Lukekaa lapsillenne! Vaikka väkisin. Se on ainoa kasvatusneuvoni ikinä: en ole kuullut kenenkään koskaan valittavan, että voi että, kun tuli luettua lapsille liikaa pienenä.

Eemelin lempikirjavalinnat (lahjonta: Pokemon).


Tämä oli siis se helppo kysymys. Sen sijaan vaikea kysymys kuuluu, miten saadaan aviomies lukemaan? Tätä olen yrittänyt ratkoa nyt pari vuotta sekä pakottamalla että lahjomalla, mutta aina se iPad voittaa, vaikka hän todistettavasti harrasti muinoin lukemista. Vinkkejä otetaan vastaan!

maanantai 22. elokuuta 2016

Ei menny niinku Solsidanissa

Taisin luvata kirjajutun, mutta se vaatii jonkun verran aivotoimintaa, joten otetaan nyt ensin tämä tilitys.

Hengaillaan nimittäin parhaillaan pari kuukautta Tukholmassa miehen työkuvioiden takia.

Tai no hengaillaan ja hengaillaan. Tästä tuli mieleen Salamatkustajan loistava postaus lasten kanssa matkustamisesta. Vastaa aika lailla omia kokemuksiani.

Kokeilin kerran viikon Kreikan reissua esikoisen kanssa, kun se oli 1,5-vuotias. Mukana oli ystävä ja kummipoika ja sanotaanko niin, että emme kokeile tätä äitien kesken reissausta ihan heti toiste. Hieno matka tietenkin, jos ei oteta lukuun sitä, että esikoisella oli paha kurkuunpääntulehdus jo lentokoneessa ja lääkäri haettiin paikalle ekana iltana. 

Ekan sairasteluyön jälkeen vaihdettiin hotellia, joka ei ollutkaan kolmen tähden apartementos, vaan kolmen hiirenpissan läävä keskellä ei mitään. Parvekenäköala oli vastapäiseen purkutaloon. Aurinkomatkoille haluan edelleen antaa kiitoksen siitä, että hotellinvaihto neljän tähden lapsiystävälliseen resorttiin puolihoidolla sujui ilman selityksiä ja kohtuullisella lisäkululla. Siitä se sitten aika lailla parani, mutta reissu jäi mieleen. Monin tavoin.

Harhauduin. Tästä ulkomailla asumisesta lasten kanssa. Meillä oli mielessä jotain sellaista, missä kuljeskellaan miehen kanssa Stokiksen ihanilla kaduilla drinkkibaareissa ja hyvissä ravintoloissa ja lapset ovat onnellisia kaikista uusista vaikutteista ja aktiviteeteista. Mutta ei mennyt ihan niinku Solsidanissa.

Ensimmäinen hämmästys on se, että satuimme osumaan oikein idylliseen puutarhakaupunginosaan, ei nyt ihan Solsidaniin mutta melkein. Mutta eihän täällä ole ketään. Ilmeisesti täällä asuu vain eläkeläisiä, koska lapsia ei näy missään, vaikka jokaisessa pihassa on trampoliini. Luulin, että esikoinen voisi löytää puistosta edes välillä jotain kaveriseuraa, mutta vähän on haastavaa:

Lähipuiston lauantairuuhka.


Missä lapset? Vad? Ilmeisesti ihan muissa kaupunginosissa. Täällä on toisin sanoen vähän vaikea keksiä lapsille tekemistä, seuraa ja puuhaa. Puuh.

Toinen hämmästys on se, että aliarvioin pahasti lasten muutosvastarinnan sekä omani. Kuopus ei syö mitään, koska tutut merkit puuttuvat. Metsästän siis kaupoista epätoivon vimmalla Valiota tai edes yhtä nakkimerkkiä, jota lapset suostuisivat syömään - ruotsalaiset nakit eivät kelpaa edes vähemmän nirsolle esikoiselle. Vad fan.

Ulkomailla kokeilen aina mielelläni uusia makuja.

Lisäksi esikoisen koti-ikävä on yllättävän sitkeää ja suurta. Uusi ilmiö tämäkin. Yleensä hän viihtyy aina muualla kuin kotona ja mankuu ulkomaille kaiken aikaa. Nyt nukummekin ruotsalaisessa perhepedissä, jonne lapset kaivautuvat joka yö koti-ikävissään. Ei niitä voi kieltääkään, kun ovat vähän parkoja koko ajan muutenkin. Pikkasen väsyttää.

Stokiksen ihanaan keskustaan on sen verran matkaa, että viinibaarissa tai ravintolassa istuskelu on vähän jäänyt. Jos kotona sitten.

Kuten huomaatte, en ole muuttunut ruotsalaiseksi, koska keskityn vain kielteiseen. Muutenhan täällä on tietysti hienoa ja mahtavaa ja jännää ja kaikkea uutta ja avartavaa ja jättehejsan!

Hauskinta on kuitenkin silloin, kun ystävät ja perhe tulevat moikkaamaan. Oppikokemus tämäkin.


torstai 18. elokuuta 2016

Luku 1, jossa aloitetaan sisustusblogi

Olen aina ihaillut sisustusblogeja. Harmi, etten ehdi lukea niitä. Sisustaminen on prioriteettilistallani väistämättä siellä, minne valo ei edes yllä. Lisäksi, jos haluaa varmistaa täydellisen tuhon kahden pojan kanssa, kannattaa panostaa johonkin upeaan sisustuselementtiin. 

Tällä tekosyyllä olen vältellyt sisustamista nyt 4 vuotta (kyllä, on lapsia, joille voidaan opettaa, että valkoisella sohvalla ei pompita likaisilla housuilla tai tuhrita sohvaa kynillä tai ruualla. Meillä ei ole tällaisia lapsia. Sen sijaan meillä on erittäin entinen valkoinen sohva, johon aion vaihtaa kankaat välittömästi, kun nuorin on muuttanut pois kotoa. Lisäksi syön itse salaa suklaata punkkulasin kanssa sohvalla iltaisin, koska sohva on ihmisiä, ei Kodin Gloriaa varten.)

Mutta sitten alkoi putkiremontti ja selitykset loppuivat siihen. Nyt on pakko sisustaa. Putkiremonttihan on nimittäin upea mahdollisuus rempata koti viimeinkin oman maun mukaan sellaiseksi kuin on aina halunnut.

Juu ei. Ensin remontin budjetti levähti taloyhtiössä tuplaksi ennen kuin remontti ehti edes alkaa. Siinä meni se oman remontin budjetti sitten. Nyt rempataan vain pakollinen ja jotain käytännön sanelemaa, jota ei enää kotona muuten kestä (esim. edellisten eläkeläisasukkaiden valitsemat kylppärin tyylikalusteet).

Loman jälkeen käytiin tsekkaamassa missä mennään. Plussana mainittakoon, että remppa oli alkanut ajallaan ja paljon oli jo tehty. Muun muassa tämä:

 
Hetkonen, sano putkonen ja veti putken seinään.
Mitäs tykkäätte? Olen melko rento sisustusasioissa, mutta tähän annoin aika jyrkän mielipiteen. Eli vessan putki oli vedetty näppärästi suoraan pöntöstä seinään. Kuvan nähnyt ystäväni totesi, että jopa hänen tekee mieli istua putken päälle ja testata kestääkö se. Tämän putkiratkaisun odotettu elinikä on meillä noin viidestä minuutista yhteen tuntiin. Kukaan ei myöskään ollut viitsinyt katsoa, että putken paikalle piti tulla uudet kaapistot. 

Hetken joutui funtsimaan, että millaiselle putkimiehelle tuli mieleen tehdä tämä? Että ahaa, alkuperäinen sukitus-homma ei nyt toiminutkaan. Mutta hei vedetään tämä putki nyt tästä lattian poikki pöntöstä seinään vaan. WTF. Siis WTF??????!!!!!

Verenpaine meinasi nousta jonkun verran, mutta onneksi törmäsin naapuriin: heidän autotalliinsa oli laitettu väliaikainen viemärisäiliö (suomeksi kakkasäiliö, anteeksi suora ilmaus), joka levisi sinne autotalliin. Ei vain kerran, vaan kahdesti. Naapurilla oli tästä melko paljon asiaa (tarkalleen 25 minuuttia suoraa monologia takapihalla), ja koko autotallin sisältö menee nyt kaatopaikalle (oli luvattu, ettei autotalleja tarvitse tyhjentää kokonaan, vaan tavarat voi siirtää keskilattialle, kuten mekin teimme). Ilmeisesti kaikki, mitä putkiremonteista kerrotaan on totta, eikä riitäkään.

Tässä tämä sisustusblogin aloitus tällä kertaa. Ensi kerralla koitan muistella, olenko joskus lukenut jonkun kirjan.



tiistai 16. elokuuta 2016

Inahdus - paluu!

Näin kauan se tauko sitten kesti. Aika tarkalleen kolme vuotta.

Juha Itkonenkin teki jatko-osan, ihan reippaasti ja keski-ikäisesti, eikä edes flopannut. Eikös tämä jatko-osailu ole ihan trendikästä sitten?

Kaipasin blogia pitkään, jopa siinä määrin, että kun ei ehtinyt blogata piti kirjoittaa kirja (Syliin, jota tietysti mainostan aina jokaisessa sopivassa välissä). Mietin blogin aloittamista vuoden verran ja ihmettelin miten ja missä ja ennen kaikkea miksi? Pitäisi varmaan keksiä jotain uutta ja mullistavaa ja vähintäänkin alkaa vlogata ja tubettaa hulluna, ettei olisi ihan 90-luvulta, omg ja kaikki muut lyhenteet, joita en enää osaa.

Sitten tuli Juha Itkonen jatko-osineen ja aloin miettiä, miksen menisi ruuhkavuosina läpi siitä, mistä aita on matalin (kuten kaikessa muussakin) ja jatka ihan vaan suosiolla Inahdusta?

Itkosen Anna minun rakastaa -romaanin jatko-osassa Palatkaa perhoset keski-ikäinen mieskirjailija potee maailmantuskaa, puntaroi elämäänsä ja yrittää kirjoittaa uutta kirjaa. Tadaa! Ihan ku minä! Melkein. Nyt aionkin siis muuttaa Inahduksen epämääräiseksi kirjailijablogiksi, jossa yritän kirjoittaa toista romaania, mutta oikeasti jaarittelen blogissa mitä sattuu. Sitä kutsutaan tajunnanvirraksi.

Kaikki ylläkirjoitettu on kuitenkin bullshittiä. Oikeasti kirjoitan blogia siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin tokan romaanin kirjoittaminen, joka on helvetillisen vaikeaa, kuten kliseisesti aina sanotaan. Siitäkin kuulette varmaan jotain.

Yksi iso muutos tässä on. Vaihdoin kirjasinkoon isompaan. En tietenkään tarvitse lukulaseja, mutta ihan vain siltä varalta, että joku lukija tarvitsee. Että vähän isoa tämä teksti on, mutta parempi näin.

Tervetuloa keski-ikäiseen jatko-osaan!