sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Inahdus Bloggerissa

Inahdus on muuttanut uuteen kotiin osoitteeseen www.lily.fi/palsta/inahdus

Toisin kuin väitin aiemmin, voit seurata sitä edelleen Bloggerin kautta lisäämällä syötteen http://lily.fi/palsta_rss/644 Bloggerin seurantalistaan tai Blogilistan kautta.

Kuullaan! :)

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Viimeinen luku, jossa Inahtaja potee suurta haikeutta ja saa tipan silmään

Voi kauhia.

Tämä on viimeinen postaus täällä. Oijoi sentään. Mistä tämä haikeus nyt pukkaa, vaikken edes lopeta mitään, siirrän vaan... Sitä kutsutaan muutosvastarinnaksi ja se yllättää meidät kaikki. Aina.

Toisin sanoen Inahduksella on nyt uusi koti. A-lehtien verkkomedia Lilyn soft launch alkoi tänään - suomeksi se tarkoittaa sitä, että avataan netissä vähän keskeneräinen saitti ja katsotaan mitä tapahtuu. Se on nykyaikaa. Tekijät pääsevät testailemaan sivustoa, valittamaan ongelmista ja kutsumaan lukijoita mukaan etsimään ongelmia ja valittamaan niistä. Jotka toivottavasti korjataan ennen virallista lanseerausta 14.2.

Tiedän - kun minä olin nuori, asiat tehtiin valmiiksi ja kerrottiin vasta sitten, mutta ei enää. Niinpä toivotan teidät, rakkaat lukijat, tervetulleeksi käymään uudessa osoitteessa ja kertomaan, jos joku tökkii, kehuakin saa. Yhden ongelman löysin itsekin: en osannut siirrellä kuvia omin päin, joten parin (vanhan) kirjapostauksen alussa näkyy vain kuva, vaikka pitäisi olla kuva ja ingressi. Tsekkaan, saako sen fiksattua.

Inahduksen uusi osoite on tämä: www.lily.fi/palsta/inahdus



Huomaatte, että näyttää melkein samalta paitsi tyhjemmältä, kunnes ehdin postailla lisää. Tämä blogi säilyy täällä arkistona niin kauan kunnes blogger hukkaa sen bittiavaruuteen - en siirrä tekstejä tai hävitä sivustoa, siihen ei ole mitään syytä. En vain päivitä tätä enää.

Yksi haaste lukijoiden kannalta tässä on: ne, jotka ovat bloggerin lukijoita eivät saa bloggeriin enää syötteitä päivityksestä - se pitäisi tehdä sivun RSS-linkin kautta omaan selaimeen. Toivottavasti ette unohda mua silti. (Mainittakoon, että kun perustin Inahduksen sivupalkin blogger-lukijoita oli pitkään yksi, sekin ystävä. Sitten tuli pari lisää. Pitkään oli 20. Yhtäkkiä 50. Jos olisin pari vuotta sitten tiennyt, että sivupalkissa on lukijoita 90, olisin repinyt pelihousuni ilosta. Puhumattakaan siitä, että joku maksaisi mulle jotain blogin pitämisestä. Ihmeellistä on elämä! ;)

Lilyssä on myös uusia yhteisöllisiä juttuja tähän verrattuna: kuka tahansa voi rekisteröitymällä perustaa sinne ilmaiseksi oman palstan mistä tahansa haluaa - vaikka kirjoista! ;) Kommentointi ja lukeminen on myös täysin vapaata eikä edellytä rekisteröitymistä.

Se onkin ainoa huoleni: toivon, että tulette käymään ja kommentoimaan jatkossakin! Keskustelu täällä on ollut tasokasta, kiinnostavaa, hauskaa ja virkistävää. Kiitos siitä! Masennun, jos katoatte.

Muuten tämä on aika jännää.

Ettehän unohtaneet, että osoite on: www.lily.fi/palsta/inahdus

Kiitän ja kumarran, näkemisiin! :)



tiistai 18. tammikuuta 2011

Uni-arvonnan voittajat

Onni suosi arvontaa! Lupasin arpoa kaksi Nuku!-romaania, mutta sainkin niitä töistä arvontaan viisi ja lisänumeroina kaksi kappaletta toista hienoa Uni-aiheista teosta nimeltä Uni. ;)

Viisi onnellista Nuku!-romaanin voittajaa ovat:

Markka
Mari A
Tomomi
håå måilanen
Teresita

sekä lisänumerot Uni-tietokirjaan:

Lauren
Maija

Onnea voittajille, laittakaapa mulle sähköpostiini postiosoitteenne, niin saatte palkinnot!

Vastaukset olivat kiinnostavia muutenkin, oma suosikkini nukahtamisvinkeistä oli äänikirja. Mikä loistava idea! Kirjan kanssa joutuu pitelemään kirjaa ja olemaan valossa, joten nukahtaminen on haastavampaa. Tämä testataan!

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Kuka rahoittaa ja ketä

Hesarissa oli tänään kirja-alan ilmiöistä kiinnostava kirjoitus viime vuonna aloittaneesta Crimetime-kustantamosta, joka keikauttaa kustannusalan perinteiset mallit nurin. Perinteisten mallien keikautus on aina kannatettavaa alan uudistamiseksi, mutta kun Hesari ei muuten ansiokkaassa jutussaan keksinyt haastatella minua (!!! tämä on aitoa ironiaa, huom), niin kommentoin itse.

Crimetime on Hesarin mukaan kirja-alan Ryanair, mikä onkin hyvä vertauskuva: kirjailijat toimivat ikään kuin osuuskuntana, päättävät itse kirjansa markkinointikuluista, saavat enemmän käteen kirjan myynnistä, mutta kantavat myös riskin. Toistaiseksi toiminta on perustunut jo tunnettuihin ja hyvin myyviin dekkaristeihin eikä olekaan yllätys, että he ovat päässeet tienaamaan hyvin. Hesari valotti asiaa monipuolisesti, mutta jätti mainitsematta pari pointtia, jotka haluan tuoda esiin kustantajien näkökulmasta. Huomautan, että kuvaus on yksinkertaistettu eikä liity Crimetimen kirjailijoihin (joista en tiedä mitään).

Ensinnäkin jokainen kirjailija on joskus ollut esikoiskirjailija. Silloin kustantaja on päättänyt riskillä kustantaa yleensä tuntemattoman kirjailijan käsikirjoituksen tiedostaen, että isosta osasta esikoisia tulee takkiin: tuntemattomien esikoisten myyminen yleisölle on aika haastavaa hommaa. Tappiolle tai pienen pienelle plussalle jäämisestä huolimatta saatetaan yhä uskoa kirjailijaan ja julkaista kakkosteos - edelleen tietoisella riskillä. Kirjan myynnistä riippumatta esikoiskirjailija saa tietenkin hänelle kuuluvan korvauksen, ainoa, joka tässä kuviossa jää maksumieheksi on kustantaja.

Tällä kertaa saatetaan jopa pistää vielä lisää paukkuja viestintään ja markkinointiin (huomautan, että mediaviestintäkään ei ole ilmaista näkyvyyttä kustantamolle, koska joku palkallinen ihminen sitäkin työtä kustantamoissa tekee, isommissa tarvitaan kokonainen osasto sen rumban pyörittämiseen). Jos hyvin käy, kirjailija alkaa menestyä. Siitä seuraa lisää sitä kuuluisaa brändin rakennusta, messuesiintymisiä, haastatteluja, markkinointia, esitteitä, lehti-ilmoituksia - kustantamon koosta ja tavoista riippuen tietysti. Kirjailija alkaa jo tienatakin, samoin kustantaja.

Jos käy huonosti, tulee taas takkiin. Sen jälkeen voi tapahtua mitä tahansa - kirjoja julkaistaan edelleen tai kirjailija vaihtaa kustantajaa, lopettaa kirjoittamisen, alkaa tehdä jotain muuta tai saa vaikkapa yllättävän kirjapalkinnon, joka muuttaa koko kuvion.

Pointti on siis tämä: Crimetimen dekkaristien brändit on rakennettu ja rahoitettu muissa kustantamoissa. Ymmärrän erinomaisesti, että menestyskirjailijat haluavat tienata työllään paljon, eivätkä välttämättä rahoittaa muiden vähemmän menestyneiden eteen tehtyä työtä ja markkinointia. Parempien tulojen ansiosta he voivat keskittyä kirjoittamaan, mikä tietysti olisi kirjailijalle muutenkin suotava tilanne.

En myöskään tiedä mitään heidän sopimuksistaan tai tyytyväisyydestään kustantamoihinsa ylipäänsä, voi olla, että siirtymisen taustalla on paljon muitakin syitä kuin pelkkä raha - puhun nyt vain Hesarin jutun pohjalta. Lisäksi näiden kahden ääripään (Crimetime ja suuri kustantamo) väliin jää iso joukko pienempiä kustantajia, joiden toimintamallit muistuttavat jossain määrin Crimetimea - kirjailijat tietävät markkinointibudjettien rajallisuuden, mutta pääsevät vaikuttamaan markkinoinnin suunnitteluun ja toteutukseen aika paljon itse.

Tämän verran haluan puolustaa omaa alaan ja muistuttaa, että kustantamot tekevät raa'an bisneksen lisäksi kulttuurityötäkin vielä: julkaisevat ison pinon tieto- ja kaunokirjallisuutta sekä esikoisia, joista ei koskaan saada omia takaisin tai ainakaan isoa voittoa. Sitä toimintaa menestyvämmät kirjailijat rahoittavat kirjojensa tuloilla kyllä.

Onko tämä reilua? Jokainen kirjailija päättäköön itse.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kun muutkin, niin kyllä minäkin

...avaan sanaisen arkkuni vielä kerran aiheesta Finlandia.

Lukupäiväkirjan Sallalla on hauska postaus: hän keräili blogistien Finlandia-listan kirjablogien arvioiden perusteella ja kuten blogeissa kuuluu mutuna ja vastoin sääntöjä (mukana myös novellikokoelma) ;). Voitte lukea keskusteluineen täältä.

Uskokaa tai älkää, aion kirjoittaa Finlandia-voittajasta arvion vielä. Ei se niin vaikeaa ole. Tiedän jo, mitä kirjoitan, pidän vain pientä breikkiä edellisten paatosarvioiden jälkeen. Sen sijaan paatostan ihan vähän Sallan innoittamana siitä, miksi Finlandia saa niin ison painoarvon kirja-alalla ja mediassa.

No siksi, että kaikki ostavat voittajan ja osan ehdokkaista. Piste. Tämä on markkinataloutta: the winner takes it all. Ei aina, mutta useimmiten. Näin tänään joulukuun myydyimpien kirjojen listan (joka kylläkään ei ole koko totuus - listalla esim. on mukana Fingerpori, mitä en itse osaisi pitää kaunokirjallisuutena sen muusta nerokkuudesta huolimatta).

Ykkösenä komeili Rimmisen Nenäpäivä, sijalla 10 Jalosen Poikakirja. Siinä välissä oli Finlandia-ehdokkaita useampi, poikkeuksina Mielensäpahoittaja ja omassa erikoishaamusarjassaan toissavuoden (!) Finlandia-voittaja Puhdistus sijalla kaksi. Siitä ilmiöstä ei sen enempää, siinä puhutaan poikkeuksesta, joka rikkoo kaikki kirja-alan yleiset lait. ;)

Mitä haluan sanoa? Sitä, että puoli Suomea saa joululahjapaketissa Finlandia-voittajan. Etenkin ne, jotka ostavat tai lukevat sen yhden kirjan vuodessa. Sitten kirja luetaan tai ei lueta ja toivoa sopii, että teos on sillä lailla hyvä, että mahdollisimman moni jaksaa sen lukea ja tuomita sen perusteella koko kotimaisen kirjallisuuden vuoden. Puhdistus täytti tämän toiveen erinomaisesti ja enemmänkin. Uuni taisi jäädä vähemmälle.

Ymmärrätte, että liioittelen. Mutta vain vähän - tältä kuva näyttää kirja-alalla. (Toim huom: on mainittava, että Suomessa elää silti huomattavan paljon sivistyneitäkin ihmisiä, jotka eivät tiedä, kuka viimeksi voitti Finlandian. Tunnen sellaisia. He ovat ihan kivoja, jopa ystäviäni.)

Toisaalta katoavaa on mainen valta ja kunnia: Jennin hauskassa Finlandia-haasteessa saamme havaita, että moni palkittu teos on jos ei nyt kadonnut niin ainakin osittain unohtunut historiaan. Vai muistatteko Irja Raneen Nauravan neitsyen? Minä muistan, koska Rane oli yliopistolla töissä ja voitti palkinnon silloin, kun opiskelin siellä itse. ;)

Loppuun tietoisku siitä, että elämme Kansallista Novellinkirjoituskuukautta: jos haluatte viimeinkin kirjoittaa novellin ja saada siihen vertaistukea, käykää täällä. Jos ette saa sitä omin päin aikaiseksi, mainostan Avaimen helmikuussa alkavaa luovan kirjoittamisen kurssia, jolle on vielä muutamia paikkoja jäljellä, lisätietoja täältä - mainostan siksi, että huomattavan moni blogisti on käynyt aiemmin näillä kirjoittajakursseilla ja tykännyt (myös allekirjoittanut kävi toimittajakurssin pari vuotta sitten ja kannatti). Opettajina Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen, lupaan, ettei ole mahdollista olla oppimatta kirjoittamisesta aika paljon. ;)

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Olli Jalonen: Poikakirja


Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen.

Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan.

Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppilaille asti. Tekee mieli sanoa, että ennen oli miehet rautaa - tai sirpaleita täynnä. Ajan poliittiset virtaukset ja sodasta toipuminen välittyvät vain aikuisten kommenteissa tai äänenpainoissa ohimennen, kuten lasten näkökulmasta aina.

Jalosen kielellinen taituruus pienen pojan ajatusten ja kasvun kuvaajana on niin ilmiömäistä, että se huumaa. En pysty edes kuvailemaan, miten hienovireisen tarkkaa, oikeaan aikaan ja maailmaan vievää lauserakenteita ja sanontoja myöten se on.

Tällaisestä kielellisestä virtuoosimaisuudesta tulee itku. Poika ystävineen ja monine lähipiirin traagisine kohtaloineen tuntuu elävämmältä kuin elokuvissa: miten joku osaa käyttää kieltä näin?

Pyrin välttämään kirjojen epäreilua vertailua, mutta teen sitä parin lauseen verran. Rimmisen Nenäpäivää on kiitelty nimenomaan kielen uudistamisesta enkä kiistä Rimmisen kielellisiä ansioita. Itseeni vain tekee huomattavasti syvemmän vaikutuksen Jalosen taito kielen vanhentajana. En ymmärrä, mistä hän kaivaa kaikki suomen kielen nostalgiset ilmaukset ja sanat ja koko sen kuvion, joka taikoo pikkukaupungin lukijan päähän elävänä hajuja ja värejä myöten.

Varsinkin, kun tämä tehdään osoittelematta ja ilman kikkailua. Tiedätte jo, että siitä saa Inahduksessa aina ylimääräisiä bonuspisteitä ropisemalla - jos kirjailija toimii vaivihkaa ilman suurta melua ja osoittelua, vaivun ihastuksesta lähes transsiin.

Ai mistä kirja kertoo? No Ollista, joka oppii elämää kotona ja koulussa. Oletan, että päähenkilön nimessä on kirjailijan lisäksi tahallinen viittaus "Ollin oppivuosiin". Ylin auktoriteetti on veteraaniopettaja, joka opettaa tiukan sotilaallisella kurilla oikean miehen mallia, sellaisen, joka ei vingu ja valita, vaikka kaverit potkisivat pihalla lysyyn. Koulukurista alkaa ymmärtää omien vanhempien ajatusmalleja: juu, aika noloja pullamössöjä tässä ollaan, myönnetään.

Toisaalta lapset saavat kesät talvet pyöriä omissa oloissaan ulkona ilman vahtimista ja vahinkojakin sattuu sen mukaan. Tulee mieleen, että ennen oli kasvatus tiukkaa, mutta oleminen vapaata. Nykyään on päinvastoin, kun näitä kaikkia lasten vahtimiseen tehtyjä turvavälineitä ja konttauskypäriä katsoo (joiden tärkeyttä en millään muotoa tietenkään kiistä).

Ero nykypäivän ja 60-luvun välillä on joka tapauksessa suurempi kuin tv:stä ymmärtää - köyhää oli, mutta kirjassa ei ruikuteta. Jotenkin onnellisilta ihmiset tuntuvat kaiken niukkuuden keskelläkin, mikä pistää miettimään. Ollin perheessä lapsia on viisi, isosiskojen elämästä opitaan tytöistä ja pojista, jotain naiseksi kasvamisestakin. Liikuttava hahmo on perheen pienin kutsumanimeltään "Pieni", ilmeisesti autistinen lapsi, joka kotiin ikkunan ääreen unohdettuna viimeistään muistuttaa siitä, että jotain kehitystä on yhteiskunnassamme sitten 60-luvun tapahtunut - kuitenkin.

Ollin oppimat asiat kiteytetään aika ajoin pikkuvanhoihin lapsen viisauksiin, jotka liikuttavuudessaan hymyilyttävät:

"Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin:


Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta."

Poikakirja on viisas, liikuttava ja vangitseva kirja, joka ei yritä olla muuta, ainoastaan kuvata pienen palan mennyttä aikaa ja maailmaa, joka ei palaa.

Kenelle: Ei ikärajaa, lasten maailma on kaikkien. Suositellaan vanhemman polven lisäksi erityisesti nuorille, jotka eivät ihan tajua isovanhempien jorinoita siitä, miten hyvin asiat nykyään on. (Vaikka olemmekin tyytymättömiä kaikkeen kaiken aikaa ja sitä enemmän, mitä enemmän meillä on.)

Jälkimaku: Positiivis-nostalginen joskin havaittavissa myös hennosti haikean surumielinen jälkipotku.

Alkulause: "Se on pieni päivä keväällä."

Starat: Viisi.

torstai 6. tammikuuta 2011

Annelies Verbeke: Nuku!


Tunnetteko belgialaista nykykirjallisuutta? En minäkään. Tuli sattumalta töissä vastaan Belgian suosituimpiin kuuluva naiskirjailija, jota kollega suositteli. Sillä välin kun otan etäisyyttä Rimmiseen kirjoittaakseni jotain ammattimaisen objektiivista, kannustavaa ja neutraalia, kerron teille Annelies Verbeken omituisesta esikoisromaanista nimeltä Nuku! (Avain, 2006). Suositellaan unettomille.

Huom! Lopussa myös teemaan liittyvä uniarvonta, jossa voi voittaa romaanin omaksi hyvän (tai ehkä pahan) yön saduksi. ;)

Arvio: En tiedä, saako kirjasta mitään irti, jos ei ole koskaan potenut edes lievää unettomuutta. Totaalisen unettomuuden kuvauksena kirja on joka tapauksessa osuva ja välillä lähes hysteerinen. Tyylistä ja yleisestä sekoilusta tulee mieleen sekä Hanif Kureishi että Sonja O.

Teoksessa on kaksi unetonta Belgiassa, nuori nainen ja vanhempi mies, jotka löytävät ja kadottavat toisensa vuorotellen. Juoni vaihtelee näiden kahden valvojan yöllisissä seikkailuissa, päiväelämän sekoilussa ja unihallusinaatioissa. Kuulostaa oudolta ja onkin - samalla kirja on kumman kiehtova. Koska olen aina rakastanut Kafkaa, ei ole ihme, että pidän tästä: kirja alkaa näennäisen normaalina parisuhderomaanina, mutta lähtee pian täysin omille, ennakoimattomille teille hyönteisiä unohtamatta.

Esikoisromaaniksi teos on hämmästyttävän kypsä ja taitavasti kirjoitettu, yhtä aikaa runollinen ja realistinen. Kirjan omalaatuisuus tekee sitä vaikeasti kuvailtavan, mutta lyhyytensä takia sen voi onneksi lukea melkein yhdeltä istumalta. Juonessa ei ota edes tolkkua siitä, mikä on totta ja mikä unen puuttesta kärsivien aivojen kuvitelmaa, mutta kuten tiedätte, en ole mikään yltiörealismin ystävä ylipäänsä.

Romaanin kummalliset käänteet ja prostituoitujen ja rikollisten maailma kuvaa syrjäytyneitä ihmisiä tavalla, joka vangitsee ja saa tuntemaan sympatiaa.
Nuku! menee jälleen osastoon "suositellaan mielen pimeistä komeroista kiinnostuneille". Unettomuuden karmeus tulee kuvattua aika perinpohjaisesti: yhteiskunta kuuluu yönsä hyvin nukkuville.

Koska kirjaa on viisi vuotta sitten julkaistuna varmaan melko mahdoton saada käsiin enää mistään, arvon kaksi kappaletta Nuku!-romaania lukijoiden kesken - sitä sattuu olemaan töissä vielä joitain kappaleita jäljellä. Osallistukaa arvontaan 15.1. mennessä kommenttikentässä jollain nimimerkillä, pyydän voittajia ilmoittamaan yhteystiedot erikseen. Kysytään nyt vaikka kokemuksia unettomuudesta? ;)

Oletko siis uneton koskaan ja jos niin miten yrität saada unta? Huomatkaa hyvin kirjallinen teema, johon vastaan ensimmäisenä itse: reagoin stressiin usein uniongelmilla, joista pääsen melko hyvin eroon liikunnalla, joogalla ja säännöllisellä vuorokausirytmillä. Kirjan kuvaamasta totaalisesta unettomuudesta en tosin tiedä mitään ja jos tietäisin, en kai olisi edes kirjoituskykyinen.

Sitten muihin spekseihin:

Kenelle: Unettomille. Alle kolmekymppisille. Erilaista eurooppalaista kirjallisuutta etsiville.

Alkulause: "Minun yöni olivat pitempiä kuin päiväni, sillä öisin olin yksin."

Jälkimaku: Tässäpä vasta päräyttävä esikoinen.

Starat: Lupasin olla antamatta staroja esikoisille. Noudatan kirjan epäloogisuutta ja annan staroja 3,5.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Mitä tällä lomalla keksittiin lukemisen sijaan

Oma mies voitti. Ei voi mitään - se oli ylivoimaisesti kiinnostavinta seuraa ja sai houkuteltua Rimmisen parista jäälle ja saariin hiihtämään ja seikkailemaan. Näin ollen olen jälleen kerran lukenut lomalla peräti yhden kirjan eli Finlandian voittaneen Mikko Rimmisen Nenäpäivän (Teos).

Syytän tästä myös Rimmistä. Nenäpäivä oli mielestäni (edelleen kesken jäänyttä) Pussikaljaromaania parempi, mutta ei kuitenkaan ihan mun juttu, tai ainakaan en olisi itse palkinnut sitä Finlandialla: vähän kuin Mielensäpahoittaja, mutta ilman hillitöntä huumoria. Se on vähän rumasti sanottu kirjasta, jolla on kuitenkin tärkeä sanoma. Riittääkö se? Palaan koottuihin selityksiin ja toivotan tässä välissä hyvää uutta vuotta!

(Kuvassa todistusaineistoa lukutoukan uudesta ykköstalvilajista, nimittäin moottorikelkkahiihdosta. Ei niin ekologista, mutta voitti tällä lomalla Rimmisen. ;) Lohduttaudun sillä, että pysyimme Etelä-Suomessa, joten Lappiin matkustamisen sijaan pieni moottorikelkkailu on kai ihan ok..?)