keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Voihan Tolstoi

Olen pitkään miettinyt, mikä on tämä Joyce Carol Oates, jota kaikkialla kehutaan ja josta en tiedä mitään. Hesarissa olikin tänään koko sivun juttu, joten täti täytyy laittaa lukulistalle. Kertokaa, jos olette lukeneet, mistä kannattaisi aloittaa? Uutuus Haudankaivajan tytär kuulostaa vähän pelottavalta, mutta ehkä sitä voisi testata keväällä.


Sitten pieni hämmästely, sattuu sitä paremmissakin piireissä. Hesarin Oatesin kirja-arviossa on käynyt kämmi, joka nosti omat kulmat aamulla ylös, soo-soo-sormen pystyyn ja joka vaatii välitöntä oikaisua.

Sitaatti "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan" on pistetty Tsehovin piikkiin. Nå MEN! Huutava vääryys! Sehän on tietenkin Tolstoin Anna Kareninan kuuluisa aloitus. Tsot tsot! Tällaista sattuu kaikille, mutta yllättävää, että pääsi painettuun lehteen asti - ei nyt ole hirveän vakavaa, mutta olin ilahtunut siitä, että huomasin. ;)

Sain muuten joulupukilta ihan ykköslahjan: hyvän kirjan, jonka olemassaolosta ei ollut tietoa.
Intialais-amerikkalaisen Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tuore maa vaikuttaa lupaavalta heti alusta asti. Sitä paitsi kirjailijalla on Pulitzer-takuu - mistä se pukki arvasi kriteerini?

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo


Summa summarum: Sain vinkkejä Aikamatkustajan vaimosta sekä lukijoilta että kavereilta - kirja on jonkinlainen kultti-bestseller. Yli 600-sivuinen pläjäys oli sopivan addiktoiva joululomalle: pidän sitä hyvänä lukuromaanina, jos ei ole kiire. Kyseessä on ajassa ees taas pomppivan miehen ja hänen vaimonsa rakkaustarina, outo stoori muttei kuitenkaan scifiä. Nopealukuinen.

Arvio: Erikoispiirteenä mainittakoon, että sain kirjasta jostain syystä painajaisia, mutta luulen olevani tämän ilmiön kanssa aika yksin. Jossain kohtaa aikamatkustajan kohtalo rupesi ahdistamaan, mutta johtunee siitä, että luin 300 sivua putkeen ennen nukkumaanmenoa. Pelottavahan kirja ei ole. Ainoastaan vähän weird.

Kun olen nyt kehunut kirjaa hyväksi lukuromaaniksi, jossa on omaperäinen ja vetävä juoni, seuraa sarja muttia:

Mutta 1: Mutta miksi yli 600 sivua? Jossain välissä pitkästyin jo saman aikahyppelyn toistoon, uusiin sivuhenkilöihin ja suuren, ajankin ylittävän rakkauden vähän naiviin hehkutukseen. Vähempikin olisi riittänyt. En tiedä montaa romaania, joissa idea kantaa 600 sivun ajan eikä niin käynyt ihan tässäkään. Pienestä tyhjäkäynnistä huolimatta kirja parani loppua kohti, mistä pisteitä.

Mutta 2: Mutta miksi lievästi tekotaiteellinen vertaus Penelopeen ja Odysseukseen? Vertausta ei käytetä riittävän johdonmukaisesti koko tarinan ajan, vaikka yhdenmukaisuutta on kilpakosijasta lähtien. Tässä kohtaa myönnän heti olevani kirjallinen snobi, koska tein gradun modernista Penelopesta ja rakastan Odysseiaa ja Homerosta.

Olen vähän tiukkis siinä, että jos vanhoja myyttejä lähdetään modernisoimaan, se pitää tehdä huolella. Parit viittaukset, sitaatit ja juonen yhdenmukaisuudet eivät riitä perustelemaan alkumyytin käyttöä ja nostamaan modernin version taiteellisuusarvoa. Märta Tikkanen teki tämän paremmin Arnaia, mereenheitetty -proosarunoissaan. Päähenkilö Clare ei sovi mielestäni moderniksi Penelopeksi muutenkaan. Vastustan Homeroksen väärinkäyttöä. Grr!

Mutta 3: Mutta miksi falskia ajankuvaa ja epäloogisia yksityiskohtia? Teoksen aikamatkustaja hyppii 1960-luvulta 2000-luvulle, mutta ajankuvaus ei ole aina ihan viimeisen päälle mietittyä. Esim. naishenkilöiden vaatteet tuntuvat mielestäni välillä typeriltä ja 80-lukulaisilta kaiken aikaa (puhutaan persikanvärisistä samettimekoista, what??).

Sekaan heitellään aikaan kuuluvia bändejä, mutta ei se riitä: ajankuvaus pitäisi tehdä Westömäisen huolellisesti tai antaa olla. Päivämääräkin riittäisi ja lukija voisi kuvitella loput. Lisäksi vilautellaan vähän scifimäistä geeniteknologiaa aikamatkustajan sairauden selittämiseksi, mutta sekin jää pintapuoliseksi; geneetikot tuskin kiittävät. ;)

Lopetan kitisemisen, koska kyseessä oli kuitenkin mukaansatempaava ja suositeltava romaani. Tuntui silti ajoittain siltä, että tarina vei kirjailijan mukanaan ja erittäin tärkeä "kill your darlings" -vaihe jäi tekemättä.

Kenelle: Niille, jotka eivät yleensä lue scifiä. Naisille, jotka kaipaavat pitkää ja perusteellista ihmissuhderomaania ja joilla on on aikaa lukea. Tulee mieleen viihteellisempi versio Siri Hustvedtistä.

Alkulause: "Clare: On raskasta aina odottaa."

Jälkimaku: Viihdyttävä. Mukavan yllätyksellinen. Seuraavaksi silti jotain muuta kuin jenkkiläistä.

Starat: 3,5.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Voittaja varjoista

Miten onnistuin kämmäämään gallupin ajoituksen niin, että lähden lomalle ennen kuin äänestysaika päättyy? Hämmentävää. Koska olen tämän blogin ylivaltias ja valtio, julistan siis tulokset jo ennakkoon ja luotan siihen, ettei kukaan ehdi enää äänestää tulosta nurin. ;)

(Enkö kuitenkin keksinyt hienon otsikon postaukseen? Kuulostaa ihan jonkun nobelistin post-deduktiiviselta itsesuggestoivalta yhteiskuntaromaanilta jälkeen ilmastonmuutos-vedenpaisumuksen. Jos multa kysytään. Alla myös ehdotus kansikuvaksi, ihan itte otettu!)

Gallupin ykkössijan jakavat siis Kari Hotakaisen Ihmisen osa sekä joku ikuiseksi arvoitukseksi jäävä todellinen Varjo-Finlandian voittaja "Väärät ehdokkaat". Koska gallupiin ei saa vapaata kenttää, emme saa koskaan tietää, ketkä olisivat ansainneet tulla nostetuiksi varjoista julkisuuteen. Ihanan enigmaattista!

Ehdotan tätä vaihtoehtoa otettavaksi käyttöön heti ensi vuonna virallisen Finlandia-palkinnon jaossa. Kuuden virallisen ehdokkaan lisäksi raati voisi nimetä myös yllätysvoittajaehdokkaan nimellä "En kerro teille". Siinähän sitten ihmetellään ja kuhistaan loppuvuosi, olisiko raati halunnut palkita esim. Anna-Leena Härkösen, muttei vaan kehdannut kertoa.

Joulun kunniaksi annan vielä sanasen kirjailijalle! Tuomas Kyrön Taide ja tolkku -kokoelmassa on loistava kolumni kirjakritiikistä ja siitä, miten ensin huono kritiikki suistaa kirjailijan raiteiltaan ja perään tuleva kehuva kritiikki nostaa pissan päähän. Kolumin päätös:

"Aamulla perun kaikki lehtitilaukset. Jos ei kestä kuumuutta, ei kannata mennä grillin lähelle. Tässä maailmassa ja fiktiivisessä maailmassa on muitakin ihmisiä kuin minä ja mun romaanihenkilöt."

Nautinnollista joulua niiden oikeiden ihmisten parissa! :)

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Jouluenkeli!



Jopas jotakin - sain enkelin ja "Christmas Spirit Award" -blogitunnustuksen! :) Sehän sopii, koska tykkään joulusta (enkä nyt ala kitistä siitä, että enkelin kuva on hieman, öö, kitchinen, vai eikö teistä? ;). Kiitos vaan kunniasta Hreathemukselle ja Kirjapedolle, olen vallan otettu! Enkeli pitää tietysti lähettää eteenpäin ja laitan sen kiinnostavien uusien haasteiden kimppuun hyppäävälle Mamalle. ;) (H ja K - oli hauska lukea teidän yllättyneet kommenttinne siitä, että joku lukee blogianne; se tuntuu kieltämättä olevan kaikille jossain vaiheessa iso ylläri. Kun nettiin huutaa niin joku vastaa...)

Joulu menee niin sosiaalisissa merkeissä, etten tiedä ehdinkö lukea mitään. Löysin silti loistavan kirjan, jota voi lukea ähkyn keskellä luvun kerrallaan: Tuomas Kyrön kokoelma Taide ja tolkku.

Olen kokenut Kyrö-herätyksen, ei auta. Harvat kokoelmat ovat muuta kuin pitkäksi venyneen romaani-projektin hätävararahastusta, mutta koska Kyrö tunnustaa tämän faktan jo esipuheessa, lähtökohta on lupaava. Kirja sisältää Kyrön lehtikolumneja, novelleja ja sarjakuvia.

Lehtijutut ovat nautinnollisia. En ole näin hyviä kolumneja lukenut aikoihin. Kirjamessukolumni olisi pitänyt lukea syksyllä: Finlandia-ehdokkaana ollut Kyrö kiteyttää koko rumban näin:

"Tietokoneeni näytön vieressä on netistä tulostamani satunnaisen lukijan arvio edellisestä romaanistani: 'Taas minut huijattiin lukemaan ikävä kirja surkeiden ihmisten surullisista kohtaloista vain siksi, että se oli Finlandia-ehdokkaana.' Sekin on totta."

;D Jos ette mitenkään jaksa ryhtyä Kyrön "ikäviin" (??) romaaneihin, lukekaa edes tämä. Ja koska gallupissa voitolla on valinta väärät ehdokkaat, niin halukkaat voivat mielellään kertoa kommenttikenttään varjo-Finlandia-ehdokkaansa!

Jos siellä nyt on ketään enää. Perjantaina vaikutti siltä, että olen planeetan ainoa ihminen, joka menee vielä ihan normisti töihin. :-/

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni.


Summa summarum: Kun on elänyt kiinnostavan elämän, ei tarvitse kikkailla. Tuntuu siltä kuin viisas isoisä tarinoisi mieleenjuolahteluja takkatulen ääressä punkkulasi kädessä parin ekstra-konjakin jälkeen niin, että mukaan tulevat ne vähän lapsille sopimattomatkin jutut. Ihana kirja. Ja vuoden paras kirjan lopetus. Kerron sen postauksen lopussa tiiserinä, vaikkei se avaudu kirjaa lukematta.

Arvio: Mitä näille pula-ajan lapsille oikein syötettiin - tai ehkä pikemmin jätettiin syöttämättä? Andersson tuntuu melkein masentavalta persoonalta: kilpajalkapalloilija, levyttänyt jazz-pianisti, menestyskirjailija, psykiatri, poliitikko ja kulttuuriministeri... Mitä hän EI osaisi? ;)

Itseironia ja vaatimattomuus pelastaa paljon, muuten alkaisi rassata. Vaikka edellytyksiä olisi, kirjasta puuttuu kaikki pompöösi. Seitsemänkymppisen ei tarvitse enää miettiä, mitä muut ajattelevat vapaalla tai töissä - siksi elämäkertaa harvoin kannattaa sitä nuorempana kirjoittaa. Saavutukset on saavutettu ja asettuneet oikeaan perspektiiviin: rikas tai köyhä, kuolemme kaikki.

Tyylillisesti ollaan kovasti Henrik Tikkasen jäljillä (kannen kuvakin on Tikkasen piirros) ja selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden perimässä. Pidän ilmaisun mutkattomuudesta ja osuuvuudesta. Viisaita sanoja ja ajatuksia, mutta tuumaillen.
Tätä on kevyt ja nopea lukea illalla yksi luku kerrallaan. Kronologiaa ei ole, tapahtumia poimitaan sieltä täältä, välillä potilaista, välillä oman elämän sekoiluista (huumekokeiluja unohtamatta). Pisteitä siitä, että politiikka sivuutetaan lyhyesti. Se kiinnosti itseäni vähiten.

Suosittelen piristeeksi henkiseen ja fyysiseen jouluähkyyn. Vuoden parhaita kirjoja.

Kenelle: Kiireisille ja väsyneille. Tove Janssonin, Märta ja Henrik Tikkasen faneille. Vanhoille ja viisaille. Nuorille ja vähemmän viisaille. Kotipsykologeille. Niille, jotka luulevat 35-vuotiaana olevansa jotain. ;)

Paras alkulause: "Eräänä aamuna keväällä 1987 heräsin krapulaan ja totesin tulleeni valituksi Suomen eduskuntaan."
Oikea aloituslause: "Muistatko kun olimme lapsia?"
Vuoden paras lopetuslause: "Ja minä olen nukkuvinani, mutta olen enemmän hereillä kuin koskaan."

Jälkimaku: Hapettunut. Virkistynyt. Elämä on.

Starat: 4,5. Elämäkertojen aatelia.

tiistai 15. joulukuuta 2009

12. luku, jossa Inahtaja menee itseensä

On retrospektion aika. Avaan vuoden lopuksi Varjo-Finlandia-äänestyksen. Olen koonnut gallupiin tämän vuoden parhaat kotimaiset (joille annoin staroja 3,5 - 5).

Totuuskin tuli samalla julki: missä ovat vuoden tähtinaiskirjailijat? Olen siis jättänyt lukematta heidät (tsot tsot!) tai vuosi on normaalia vaisumpi. Mm. Monica Fagerholm, Kristina Carlson ja Leena Parkkinen (Sinun jälkeesi, Max) ovat vielä lukematta, mikä saattaa vääristää valikoimaa. Tai sitten ei.

Näyttää kuitenkin siltä, että tänä vuonna parhaan vaikutuksen ovat tehneet ulkomaiset naiskirjailijat. Sofi Oksanen todella tyhjensi viime vuonna pajatson. ;) Odotan parempaa ensi vuotta.

Kysynkin nyt siis lukijoilta, mikä näistä kirjoista olisi teidän mielestänne vuoden paras - äänestäminen ei tietenkään edellytä kirjan lukemista. Voitte äänestää myös sitä, joka oli arvion perusteella mielestänne kiinnostavin. Subjektiivisuus kunniaan! Ei tässä tietoa tarvita, vaan näkemystä! Ja sekin mieluiten ihan fiilis-pohjalta!

Vielä loppuun kirja-alan uutinen: Otava sai uuden toimarin, joka on pitkän linjan otavalainen Pasi Vainio. Mainitsen tämän siksi, että tunnen Vainion ja olen uutisesta kovin ilahtunut. Onnea!

maanantai 14. joulukuuta 2009

Viisastelua pukin konttiin



Kuittaan syksyn blogiunohduksia joululahjavinkkeinä. Kaksi kirjaa on oman kustantamon, mutta suosittelen, koska olen ostanut niitä itse lahjoiksi (siinä meni pukin yllätykset taas..). Kaikki kolme ovat tietokirjoja, koska ne ovat loistavia lahjoja - kaunokirjallisuutta on vaikeampi ostaa, jos ei ole toisen kirjamausta ihan varma. Tässä kolme kirjaa kohderyhmä-luokittelulla.

Kenelle: Siskolle, tädille tai ystävälle, joka kaipaa elämään rauhaa ja viisautta ja on vähän itäänpäin kallellaan. (Lue: lievästi hörhö)

Mikä: Yu Dan: "Kiinan viisauden sydän. Mitä Konfutse nyt sanoisi?"

Ihana lahjakirja - kauniit itämaiset kuvat, helppolukuinen, mutta ah silti niin viisas kirja! Kiinan myydyin tietokirja (kevyet 10 miljoonaa kpl) ja kaiken lisäksi nuorehkon naisproffan kirjoittama. Yu Dan on Kiinassa huikean menestyksen saavuttanut mediapersoona, joka on yksinkertaisesti tuonut Konfutsen oppeja nykypäivään. Mikään väitöskirja tämä ei ole enkä suosittele itämaisen filosofian suurtuntijoille, jotka luultavasti tuhahtelevat sisällölle.

Itselleni konfutselaisuus oli kuitenkin uutta ja ihanan simppeliä: kirja oli nopealukuinen, mutta jaksoin taas kerran innostua siitä, että vanhat totuudet ja opit onnesta ovat yksinkertaisia. Kirja käsittelee kaikki elämän keskeiset puolet työstä ihmissuhteisiin. Pidin myös siitä, että konfutselaisuus on kohtuuden ja rajojen vetämisen oppia - aina ei pidä kääntää toista poskea, vaan hyvä palkitaan hyvällä, paha oikeudenmukaisuudella. Suosittelen muutenkin tutustumista Kiinan valtafilosofiaan ennen kuin Kiina tulee ja jyrää meidät. Voisin paasata tästä loputtomiin, mutta teen sen joskus toiste. ;)


Kenelle: Veljelle, teinipojalle, miehelle tai ystävälle, joka ei ole kovin innostunut lukemisesta, mutta jota kiinnostaa kaikki outo (no ketäpä ei).

Mikä: Jani Kaaro: "Kaiken oudon ensyklopedia".

Tämä kirja on lupauksensa mukaan outo. Palkittu tiedetoimittaja Jani Kaaro on koonnut yhteen kirjaan tieteellisen objektiivisesti kaikki oudot ja yliluonnollisesti ilmiöt. Siis esim. humanoidit, skientologian, Graalin maljan ja ihmissudet. Yksi lemppareistani on henkiäänitys: 1950-luvun muoti-ilmiö, jossa äänitettiin kuolleiden henkien puhetta ja äännähtelyjä nauhalle.

Kirjan hauskuus syntyy siitä, että outoja ilmiöitä ei arvoteta mitenkään - kerrotaan vain, minkä sortin yrittäjää maailmaan on mahtunut tuhansien vuosien aikana. Ja onhan niitä. Muista katsoa hakusana "Kaaro Jani". ;) Alkaa näin: "Kaaroa ei varsinaisesti tunneta mistään, mutta hänen ansioihinsa voidaan lukea pitkä ura tiedetoimittajana ---." Lopuksi paljastuu, miksi koko kirja on tehty: Kaarolle selvisi, ettei koskaan pääsisi itse tietosanakirjaan, ellei pestaudu sellaisen toimittajaksi ja sujauta itseään salaa sekaan. Suht outoa.



Ja vielä yksi:

Kenelle:
Isälle tai äidille, joka on kiinnostunut filosofiasta eikä kuolema kauhistuta liikaa, vaan ehkä jopa kiinnostaa. (Lue: ateismi suositeltavaa)

Mikä: Kari Enqvist: "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat".

Kari Enqvist on kosmologian professori ja tarkastelee elämän ja kuoleman kysymyksiä luonnontieteilijänä. Nimi on pelottava, mutta äitini piti tätä vuoden parhaana tietokirjana, itse olen ehtinyt lukea vasta osan. Aihe tuntui itselleni vielä vähän etäiseltä ja hurjalta, joten oletan, että lukukokemus paranee iän tuomasta viisaudesta.

Enqvist kirjoittaa joka tapauksessa vetävästi ja henkilökohtaisesti vaikeista aiheista, kuten vanhempien kuolemasta. Ateismista huolimatta Enqvist on kiinnostunut uskonnosta ja suhtautuu siihen myötämielisesti. Jotain näissä kosmologeissa on: mitä enemmän heidän kirjojaan luen, sitä syvemmin olen sitä mieltä, että universumin tutkailusta kasvaa syvä viisaus. ;)

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Isoisän tuhmemmat muistelmat



Seuraa joululahjavinkki kulturelleille äijille ikään katsomatta - arvio tulee perässä, mutta en malta olla hehkuttamatta heti!

Kaikkien syksyn suurmies-muisteloiden jälkeen on ilahduttavaa lukea vaihteeksi pienmuistelo suuresta miehestä. Kollega suositteli kaamosväsymykseen Claes Anderssonin anekdoottimaista omaelämäkertaa Jokainen sydämeni lyönti, josta olikin tänään arvio Hesarissa.

Olen vasta alussa, mutta ihastunut jo nyt. Pois tunnepitoinen vuolaus, kielellinen kikkailu ja verbaalirehentely. Tässä kulturelli isoisä muistelee villiä 60- ja 70-lukua niin, että Sinkkuelämää-sukupolvenkin silmät meinaavat välillä vähän levähtää. Jassåå, vai semmosta peliä??! Ja silti suomenruotsalaisella charmilla ja tyylillä liikoja paljastelematta tai lööppejä kerjäämättä - kas, tuli petettyä ja heiluttua sinne sun tänne, oh mon dieu, mutta niinhän silloin kaikki! Mitäpä noista, sånt är livet!

Aikamoinen vastanäkökulma Laura Honkasalon Eropapereihin, muuten. Olisipa kiinnostava tietää, mitä Anderssonin lapset sanoisivat lapsuudestaan, mutta ei nyt mennä siihen.

Yhtä aikaa naurattavia ja järkyttäviä ovat myös psykiatri-Anderssonin tarinat työstään ja potilaistaan insuliinihoitoja ja sähköshokkeja unohtamatta. Kielen yksinkertaisuus ja jopa tylyys ihastuttaa: kun on mitä muistella, ei tarvitse keskittyä kirjallisen nerokkuutensa todisteluun. Ainakaan enää. Jotain Jörkkamaisen rehtiä tässä on.

Iäkkäämmät isät ovat ehkä jo lukeneet tämän kaiken Anderssonin aiemmista teoksista, mutta nuorempia äijiä voisi huvittaa (suosittelen esim. Juha Itkoselle, joka kadehtii usein kolumneissaan aiempien sukupolvien epätasa-arvoäijiä ;).

Naiset voivat lukea ja ihmetellä - ja ihailla salaa. Eihän kukaan ton kanssa kestäisi elää, tietenkään. Palaan asiaan.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Satunnaisotantaa kiireisille

Joululoman lähestymisen tietää siitä, että ruuhkavuosi-ystävät aikovat lukea lomalla kirjan. Sen yhden, jonka vuoden aikana ehtii ja joka pitää suorittaa ennen uutta vuotta. ;)

Sitten seuraa kirjaihmisen painajainen: "Sano nyt yks hyvä kirja, joka kannattais lukea." Viime vuonna oli helppoa - no Puhdistus! Ja kaikki tulivat onnellisena vielä kiittelemään, että olipas kerrankin hyvä kirja!

Tämä postaus EI siis ole teille massiivilukijoille, jotka olette lukeneet jo nämä kaikki. ;) Teen vielä erikseen lahjalistaa, mm. Olivian blogissa on hyvä listaus uudemmista kirjoista.

Kaivoin tähän pari vanhaa suosikkia, jotka olen maininnut ennenkin. Näissä teoksissa on ns. suosio-takuu - eivät ole ihan viihdettä, mutta tarpeeksi helppoja siihen, että ovat nousseet aikanaan lukulistojen ykkösiksi.

1. Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Tästä ei joululomakirja parane, jos etsit jotain hauskaa ja silti nokkelaa. Miina on ihan omaa luokkaansa. Kerrankin olen samaa mieltä esittelytekstin kanssa: "Tuoretta ja virkistävää, pelottavan tarkkanäköistä proosaa tämän hetken omaäänisimmältä esikoistekijältä."

2. Michael Cunningham: Tunnit. Pulitzer-palkittu. Hyvää kirjallisuutta lievästi vaativampaan makuun. Bonarina infoa Virginia Woolfin elämästä - sillä voi häikäistä joulupöytäkeskustelussa koko suvun ja nostaa oman intelligentsian arvostuksen uuteen nousuun. Cunninghamin Säkenöivät päivät ei ole yhtä hyvä, mutta menettelee. Sisältää lievää scifimäisyyttä.

3.Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli. Jälleen Pulitzer. Uskomaton tositarina, jonka karua aihetta irlantilaisesta köyhästä lapsuudesta ei kannata pelästyä: tuo hyvää perspektiiviä, jos oma elämä tuntuu jotenkin nihkeältä. Kirjan suosio perustuu siihen, että kirjailija ei ruikuta, vaikka olisi syytäkin: optimismi pelastaa maailman.

4. Kysyttiin myös: jos luen nyt yhden uuden kotimaisen, niin mikä se olisi, onko mitään tai ketään uutta? Toistan itseäni: jos Puhdistus on jo luettu, kannattaa testata Tuomas Kyröä ja 700 grammaa. Vaikka jotkut ovat moittineet häntä väkinäiseksi Hotakaiseksi, olen eri mieltä. Sukulaisuutta on, mutta Kyröllä on kyllä ihan oma juttunsa. Naiset - älkää peljätkö urheiluaihetta! Siinä on muutakin.

Joululahjalistoja ja lukupäiväkirjaa pukkaa, heti kun ehdin - tänään ohjelmassa eka joulukonsertti. :) Pimpelipom!

torstai 3. joulukuuta 2009

Kässäriä odotellessa



Näin Julie & Julia -elokuvan, josta en hirveästi pitänyt, mutta synnytti ajatuksia. Amerikkalainen ruokabloggaaja neurotisoi itsensä maailmanmaineeseen ja elokuvasopimukseen asti (mikä on - kuten kuvakin todistaa - jokaisen amerikkalaisen unelman todellinen täyttymys, jopa presidenttiyttä suurempi).

Aloin miettiä, tuliko menestyskateus enkä siksi pitänyt leffasta. Kuvittelin elokuvaa Inahduksesta, mutta kaurismäkeläistä "Elämäni lukutoukkana" -filmiä en jaksaisi katsoa itsekään, vaikka Kati Outinen sopisi teemaan epäilemättä hyvin.

Tämän kaiken piti alunperin taustoittaa teille uutta gallup-innostustani. Leffan bloggaaja pohdiskeli nimittäin pitkään, lukeeko äidin lisäksi blogia kukaan ja jos, niin ketkä. Kävi mielessä, että tämä on bloggaajan hämmentävimpiä kysymyksiä. Siksi kommentit on aina niin ihquja!

Seuraavaksi hoksasin, että voisin joskus valita kirjoja senkin mukaan, millaisia ihmisiä te olette? Tilan ja tilastotieteen tutkinnon puutteen takia keksin kysyä vain sukupuoli- ja ikäjakaumaa, siis yläreunan gallupissa. Sillä pääsee alkuun.

Ei ole pakko vastata. Mutta kiitän kaikkia vastanneita osallistumisesta tähän ääreisvakavaan ja merkittävään lukijatutkimukseen. :)

PS. Miespääosaan kävisi mielestäni tosi hyvin Ralph Fiennes. Esim.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Lukijat ovat aina oikeassa

Voi teitä tuhmeliineja! 40 prosenttia vastanneista lukijoista on sitä mieltä, että Finlandia-palkinnon voittaa Aivan sama. ;D Onnittelut hänelle!

Olette ihania. Olen ihan samaa mieltä. Sen lisäksi olette myös tosi viisaita, koska äänestitte kakkoseksi oman ehdokkaani eli Hotakaisen - helppo ja subjektiivinen valinta, kun en ole muita kirjoja lukenut. Mukavaa olla poliittisesti epäkorrekti ja puolueellinen bloggaaja.

Niukoilla äänieroilla olitte sitä mieltä, että Hotakaisen jälkeen tulisi Mazzarella ja sen jälkeen Hyry.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio on puhunut. Voittaja on - kuten kollegani ennustelivat - Antti Hyryn Uuni.



Lainaan Ylen uutista: "Tuula Arkio pitää Uunia kuvauksena ihmiselämän perusasioista, hyvästä arjesta ja työnteosta. Romaanissa seurataan 400 sivun verran uunin muuraamista. Arkion mukaan kiireetön kerronta imaisee mukaansa lähes hypnoottisella tavalla ja uunin rakentaminen alkaa vertautua ihmisen elämän rakentamiseen."

Nyt kuulkaa saattaa olla niin, että tämä 400 sivua uunin rakennusta voipi jäädä lukematta. Mutta tämähän onkin kirjablogi kiireisille - right? Eihän teilläkään ole aikaa näin kiireettömälle kerronnalle? ;) Ja huomatkaa: Ylen uutisessakin Arkio toivoo mahdollisimman monen lukevan Hotakaisen Ihmisen osan ja niin toivon minäkin!

Ilkeily sikseen ja onnittelut 30 000 euroa voittaneelle Hyrylle, joka on kyllä kotimaisen kirjallisuuden klassikoita! Jos kirja kävelee vastaan työpaikan käytävillä, niin lupaan ottaa sen tarkasteluun. Muuten toivon kovasti suosituksia tai kommentteja, jos jollain on Uunista jo kokemuksia?

Tämäkin on pakko silti vielä sanoa: Uunin kannesta tulee mieleen ahdistuneita muistumia koulun äidinkielen tuntien pakkoklassikoista... Hmmh. Voikohan tunteen kääntää jotenkin positiviisen nostalgian suuntaan?

Maritta Lintunen: Heijastus


Summa summarum: "- Aina tarvitaan toinen, joka näkee olennaisen. Eikä sellaisia ihmisiä ole välttämättä kuin yksi kutakin kohti koko maailmassa."

Arvio: Taitava kirjamyyjä sai kirjamessuilla myytyä Lintusen Heijastuksen vastoin aikeita. Tuli fiilis, että tässä on kirja-alan salattu helmi, niitä ihania kirjoja, joiden olemassaolosta ei tiedä mitään, mutta jotka yllättäen muuttavat loppuelämän.

No ei ihan. Mutta joka tapauksessa kirja, joka - kerrankin ;) - kannattaa lukea loppuun asti. Harmi, kun en voi kertoa miksi.

Ensin ei oikein vakuuta: on pikkukylä, isä, poika ja paha henki ja turhan perinteistä kotimaista kerrontaa. Tarkoitan sillä vähän kulmikasta kieltä, taitavia tokaisuja ilman kieli-kikkailua ja ironiaa. Paljon päälauseita. Angstia ja elämätöntä elämää - sitten yhtäkkiä kunnon kaksoiselämien tulva. Tämähän on Twin Peaks?

Näkökulmia on monia ja niiden kautta kiinnostus alkaa herätä: toisen sadistinen isä ja aviomies on toisen hellä salarakas. Ensin pitää silti jaksaa tahkota suomalaiskansallista ikävyyttä ja marinaakin, mutta vaiva kannattaa. Ihmiset eivät ole yksiulotteisia ja pidän siitä, että lukijan käsitys heistä muuttuu matkan varrella. Kerronta ei ole ihan luotettavaa, ehkä.

Tulee mieleen Magnolia-tyyppiset leffat, joissa eri kulmista lähtevät ihmiset osuvat lopulta yhteen kasaan ja syntyy rumaa jälkeä. Pidän myös siitä, ettei kaikkia virheitä ihmisten välillä saa pyyhittyä eikä korjattua - ei elämässäkään. Kaksoiselämä-näkökulma on vähän mystinen oman sukupolveni ihmisille, joilla on tapana ottaa hatkat heti kun ei enää huvita, mutta kiinnostavaa tämäkin; ennen ei tehty niin. Ennen vain elettiin kuka silmät enemmän, kuka vähemmän auki.

Joka tapauksessa kirja oli lukemisen väärti. Pidin sitä ensin keski-ikäisten täti-ihmisten kirjana, mutta tyylillisine heikkouksineenkin olen sitä mieltä, että kirjassa on jotain Lintusen ihan omaa. En osaa selittää mitä, mutta Suomi-kirjojen massatunkiolle tämä teos ei kuitenkaan joudu. Ja jos kirjaa jää vähänkin miettimään, lukeminen kannatti.

Kenelle: Vähän väsyneille. Nopealukuinen ja aika mukaansatempaava. Välillä tulee mieleen Reidar Palmgren - jos pidät hänen kirjoistaan, kokeile tätä.

Jälkimaku: Jaa. Jos olemme kaikki toistemme heijastuksia, niin ketkä näkevät minusta olennaisen?

Alkulause: "Ääni kantautuu kilometrien takaa tyynessä kevätyössä." (Ymmärrättekö, mitä tarkoitan ajoittain häiritsevällä lievällä kliseisyydellä?)

Starat: 3,5. Seuraan Lintusta jatkossakin.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Lukuhaaste - huu!

Tuli lukuhaaste Tytöltä. Olen haasterajotteinen ihminen, mutta nyt pitää pikkujoulukauden kunniaksi olla ihan wild & crazy ja kerrankin vastata. Rajoitteinen olen siksi, etten ikinä keksi mitään erityisen näppärää vastattavaa ennen kuin seuraavana päivänä. Niin että olkaapa hyvä, Inahtajan kootut tylsät lukutunnustukset, joista iso osa on jo tunnustettu blogissa aiemmin (kaikki paitsi 3, 5, 8 ja 10):

1. Mikä kirja itketti? Yleensä lähes kaikki, mutta koska sotakirjat itkettää eniten valitsen Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Josta pidin muutenkin.

2. Mikä nauratti? Tämä on helppo: Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni. Naurattanut eniten vuosiin. Ja ääneen.

3. Mikä oksetti? Rhonda Byrnen kammottava "elämäntaito-opas" Salaisuus - The Secret. Hirveää. Viimeistään pergamenttia imitoiva paperi aiheuttaa kuvotusta siitä, että tällaista yleensä tehdään ja sitten se myy miljoonia! Tähän verrattuna Coelho ansaitsisi Nobelin.

4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit? Helppo! Tietysti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennettiin, koska haluaisin NIIN olla viktoriaaninen sankaritar, joka vain pimputtelee päivät pianoa ja huokailee runoja - ja Elizabeth on silti vahva ja nokkela ja itsenäinen. (jollainen siis haluaisin olla - tämä oli ihannesamastumista, ei realismia ;D )

5. Minkä kirjan jätit kesken? Ööh. Jätän kirjat nykyään työkseni kesken, mutta otetaan joku nolo: Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Vitsi loppui mielestäni kesken sadan sivun jälkeen.

6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken? Toivoisin jättäneeni kirjoja vähemmän kesken, mutta ehkä Tervon Koljatin olisi voinut jättääkin. Se heikkeni loppua kohti.

7. Minkä kirjan luit uudestaan? Moniakin, mutta Italo Calvinon Kosmokomiikkaa tulen lukemaan loppuikäni säännöllisin väliajoin.

8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)? Vaikea, koska tunnustan about kaiken lukemani. Haa! Nyt tiedän! Luin teininä yhtenä kesänä ihan huumassa koko Sergeanne Golonin Angelica-sarjan! ;D SE on kyllä tosi hävettävää! Ja sitten luin seuraavana kesänä sen vähintään yhtä hirveän Jean M. Untinen-Auelin "jääkautisen" Maan lapset -sarjan! OMG! Ja SILTI ryhdyin kirjallisuustieteilijäksi, voitteko uskoa!? ;D

9. Mitä kirjaa suosittelet? No kaikkia täällä kolmosesta ylöspäin staran saaneita. Tänä syksynä suosittelen eniten John Simonin Herlinin elämäkertaa Koneen ruhtinas. Ihan vaan koska se pääsi yllättämään täysin puun takaa ja oli paras elämäkerta vuosiin.

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)? Tjaa. Sanotaan vaikka Homeroksen Odysseia. Koska tein siitä gradunkin ja se Alastalo on - kuten hyvin tiedätte - edelleen kesken. ;)

Haastan tähän ainakin Jennin, Marjiksen, ja Kirjapedon. Eipä kestä. ;)

Kopsatkaa kyssärit tästä:

1.Mikä kirja itketti?
2.Mikä nauratti?
3.Mikä oksetti?
4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
5.Minkä kirjan jätit kesken?
6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
7.Minkä kirjan luit uudestaan?
8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
9.Mitä kirjaa suosittelet?
10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

torstai 26. marraskuuta 2009

Virallinen Finlandia-tiedoitus


Tällä viikolla on julkistettu kaksi Finlandiaa, joista en kummastakaan keksi oikein mitään sanottavaa. Finlandia Juniorin voitti Mari Kujanpään Minä ja Muro -teos - kuulostaa hyvältä kirjalta, jossa on paljon tärkeää asiaa lapsista ja yksinäisyydestä. Erikoiskiitos siitä, että kirjoittaja on kirjastonjohtaja. ;) Kuvittaja Aino-Maija Metsolaa on kehuttu myös. Ja kansi on hauska! Huomatkaa asiantuntemukseni taso.

Tieto-Finlandia meni tänään Henrika Tandefeltin teokselle Borgå 1809. Ceremoni och fest. En keksi siitäkään mitään sanottavaa, kun en ole lukenut. Herätti näemmä netissä kiukkua siitä, että Nalle Wahlroos suosii suomenruotsalaista. No voi hitsi. Ja nainenkin vielä! Entä, jos Nalle vaan tykkäsi siitä eniten..? Kolmannen Finlandian on jo tilastollisesti pakko mennä miehelle, mutta se ei ole kovin vaikeaa, kun naisehdokkaita on tasan yksi.

Koska Inahduksen lukijaäänestyksen tulos näyttää parhaillaan siltä, että Finlandia-palkinnon voittaa yllätysehdokas eli vaihtoehto "Aivan sama", rohkenen laittaa iloksenne Virpi Salmen ihanan ilkeän kolumnin otsikolla "Finlandia ei futaa". ;D

Salmi toteaa ääneen epäsivistyneen totuuden: "Aika moni tuijotti valokuvissa kukkapuskien takana pönöttävää ukkorivistöä ja mietti: okei, tuo yksi on Hotakainen, mutta keitä nuo muut ovat." Tsihi.

Tästä ilahtuneena ajattelinkin nostaa esiin yhden teoksen, josta en tiedä lukeako vai eikö. Nimittäin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Sen puuttumista Finlandia-listalta on pidetty lehdissä suurimpana vääryytenä.

No. Kaksi luottolukijaani (kirjallisesti sivistyneitä, aivan tolkuttoman paljon lukevia eri ikäisiä naisia skaalalla 30-65) olivat ihan kypsiä molemmat. Ovat lukeneet Carlsonia ja pitäneet aiemmin, mutta nyt meni kuulemma hutiin: aihe oli hyvä, mutta molempien mielestä se pilattiin mm. tajunnanvirtatekniikalla. Eivät suosittele kumpikaan tavalliselle lukijalle. Nyt pian Carlsonin puolustajat esiin!

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Kiukkua kirjastojen puolesta

Nyt pitää inahtaa kirjastoista. Olen ärsyyntynyt enkä onneksi ole ainoa. Helsingissä pohditaan viiden lähikirjaston sulkemista (juu juu, se on vasta ehdotus, joka ei välttämättä toteudu sellaisenaan ja muutkin kunnalliset palvelut joutuvat tekemään säästöehdotuksia).

Sehän onkin hieno säästökohde lama-aikana, jolloin kirjastot ovat jälleen nostaneet kävijämääriään - katsokaas hyvät päättäjät, kun niillä köyhimmillä ja työttömäksi jääneillä ihmisillä ei ole enää varaa ostaa kirjoja, käydä leffassa tai maksaa nettiyhteyttä niin ne menevät sinne kirjastoon - oletteko muuten käyneet viime vuosina? Tai koskaan? Siellä kun ei mikään maksa mitään. Mutta ensin niiden pitäisi löytää se kirjasto ja mielellään jostain kävelymatkan päästä kun ei niillä ole varaa julkiseen liikenteeseenkään.

Aaaargh, menee hermo! Lisäksi olin tänään kirjastoalan seminaarissa, jossa oli sopivasti tarjolla kansainvälisiä tilastoja: Suomi on kirjastolainojen kärkimaa ja tässä voitamme kerrankin Ruotsin: lainoja on 19 kpl/asukas, mikä on kolminkertainen luku Ruotsiin verrattuna. Jopa Jenkeissä nuorten aikuisten lukeminen on lisääntynyt ja Obama itse on puhunut kirjastolaitoksen puolesta.

Jos haluatte aktivoitua Helsingin lähikirjastojen puolesta, niin Facebookissa ja netissä on jo ryhmiä ja adresseja.

Samaan syssyyn kiukuttelen myös siitä, että koulutkin ovat säästölistoilla taas. Turhaudun. Aina ne pienimmät??

Ehdottaisin seuraavanlaista lakiuudistusta: jokainen kansalainen voisi vapaaehtoisesti maksaa vuodessa prosentin lisää veroja ja korvamerkitä sen tiettyyn kohteeseen. Itse voisin helposti maksaa sen prosentin, jos tietäisin, että raha menisi vaikka kouluille, kirjastoille ja lasten mielenterveystyöhön. Ilmaisesta joukkoliikenteestäkin voisin maksaa. Sen sijaan tässä maassa on aika monta asiaa, joita en välittäisi tukea verorahoillani euroakaan enempää.

Tässä vasta todellista demokratiaa: kansalainen saisi halutessaan suoraa vaikutusvaltaa ja kiinnostus politiikkaan kasvaisi huimasti! Onhan meillä jo samalla vapaaehtoisidealla toimiva kirkollisverokin - ei tämä VOI olla niin vaikeaa! Äänestäisittekö te tätä? ;)

Se politiikasta, palaan ruotuun ja tämän viikon Finlandioihin huomenna.

torstai 19. marraskuuta 2009

Laura Honkasalo: Eropaperit


Summa summarum: Siis kääk. Olen pulassa Eropapereiden kanssa. En ole avioerolapsi ja tuntuu, että oma kokemus toisi aiheeseen lisää perspektiiviä. Otetaan siis kirja kirjana. Jos olet traumaantunut avioerolapsi, lue tämä - voi helpottaa. Jos olet eroamassa tai podet syyllisyyttä erosta, lue tämä - helpottaa, jos et toimi näin. Itseäni vaivasi sekin, että Honkasalo on kertonut omista lapsuuden avioerotraumoistaan lehdissä; tuli väkisin mieleen, että kirja on kostotarina. Ainakaan hänen isänään en olisi kovin iloinen.

Arvio: Plussat: hyvä kirja äideistä, tyttäristä, sukupolvista ja tärkeästä ilmiöstä nimeltä avioero. Miinukset: yhden asian kirja, joka haksahtaa välillä tyttökirjamaisen naiiviuden puolelle.

Alku on mainiota ajankuvausta ja nostalgiaa - Honkasalo on kunnostautunut 60- ja 70-lukujen kuvaajana ja pidän siitä, että kerronta on tarkkaa ja aitoa. Henkilöt elävät, heille rakennetaan taustaa ja tarinaa huolellisesti. Aikatasojen vaihtelut tuntuvat välillä rasitteelta, toisaalta tulevaisuuteen kurkistelu tuo syvyyttä historiaan.

Romaanissa on satumaailman koko kirjo: hyvä kuningatar, paha äitipuoli ja noita-akka, pieni prinsessa ja haltiattariakin löytyy. Prinssit ovat vähän hakoteillä, noitien lumoamia. Niin aina. ;)

Päähenkilöitä ovat ensin äiti ja anoppi, miehen ja naisen rakkaustarina. Kun avioliiton rikkoo paha äitipuoli, juoni siirtyy tyttäreen ja kammottavaan eroon. Lapset parhaana aseena tietenkin oikeudenkäyntejä myöten.

Narsisteista paljon puhutaan ja tässä on nyt yksi tapaus. Tulee väistämättä karmea kiukku ja epäusko: nykyavioerot tuntuvat lehdissä niin tasa-arvoisilta ja lapsen etua ajavilta, ettei haluaisi uskoa tällaistakin olevan. Mutta pakko uskoa, onhan näitä. Teos jakautuu silti ajoittain liian yksioikoiseen hyvä-paha-akseliin ja muuttuu siksi lievästi epäuskottavaksi.

Mutta mitäpä sitä selittelemään - kirja on silti hyvä ja vaikuttava. Oman surullisen lisänsä tuo vielä sairaalaan hylätty isoäiti, joka käytti elämänsä lastensa hyväksi, turhaan.

Sadusta poiketen paha ei kuitenkaan saa palkkaansa. Tämäkin jättää lukijalle vähän epätyydyttävän olon: miten sille noidalle sitten lopulta kävi? Sanoma tuntuu olevan, että life is shit and then you die. Sen pituinen se.

Kenelle: Jos pidät Honkasalon muista kirjoista, lue tämä. Melko nopealukuinen ja mukaansatempaava.

Alkulause: "Tämä on koti."

Jälkimaku: Jos tällä saadaan yksikin ero inhimillisemmäksi, hyvä niin.

Starat: 4-. Aihe nostaa teoksen kolme puolesta neljä miikkaan. Honkasalon romaani "Sinun lapsesi eivät ole sinun" oli parempi.

Kerrankin rehellinen kirjalista

Monet tykkäävät kirjalistoista, joten lisäänpä tähän yhden aika hauskan version City-lehdestä - listoja on valkattu esim. proffien, varastetuimpien ja varatuimpien kirjojen mukaan. Aika virkistäviä näkökulmia!

En tiedä, saako näitä listoja lainata blogiin missä määrin (toimittaja Maria Pettersson: jos tämä on rikos, ota yhteyttä ennen haastetta oikeuteen), mutta lainaan ihan vähän kumminkin.

Muiden hauskojen listojen lisäksi lopussa on kustannusalan ihmisten suosikit: juu kyllä, meidän Valkoinen tiikeri on listoilla ja uskokaa tai älkää, ihan yllätyksenä meille itsellemmekin (ilman lahjontaa tai muuta koplausta siis ;). Mutta se ei ollut pääasia, vaan tarkoitus ottaa kantaa tähän Syksyn kiinnostavat -listaan, joka näyttää tältä (LÄHDE: CITY-LEHTI NRO 20/2009, TOIMITTAJA MARIA PETTERSSON):

"Syksyn kiinnostavat

1. Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot
2. John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä
3. Laura Honkasalo: Eropaperit
4. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
5. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Kustantajien mielestä kiinnostavimmat muiden kustantajien kirjat. "

Kerrankin olen kuulkaa kartalla! :D Olen lukenut kolme viidestä ja yhtä en edes aio (Nousiaisen Maaninkavaara - en jaksa enää lisää isiä, poikia ja liikuntaa Kyrön jälkeen. Sitä paitsi pitkästyin Vadelmavenepakolaisesta, käsittämätöntä mutta totta.).

Pjongjang meinasi olla aika iso arvoitus, mutta onneksi on Google. Selitys löytyi täältä.
Ilmeisesti aika karu kertomus Pohjois-Korean keskitysleiriltä. Huu, saa jäädä kyllä johonkin aurinkoisempaan aikakauteen. Jäin miettimään, että mitähän sitä itse lukisi vankilassa..? ;D

Eropaperit on luettu ja hauduttelen sitä ihmeissäni. Tulossa pian.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Esikoiskirjakummajainen


Hesarin kirjallisuuspalkinnon (josta en ymmärrä, miksei sitä voida kutsua enää esikoiskirjapalkinnoksi) on voittanut Leena Parkkisen (30) romaani Sinun jälkeesi, Max. Kirja kertoo siamilaisista kaksosista 1920-luvun Suomessa ja Euroopassa. Kriitikot ovat näemmä kehuneet kovasti. Hesarin uutisessa lisää.

Ei ihan tavanomainen esikoiskirja-aihe. ;D Pitäisi tietysti lukea, mutta olen kohta niin kyllästetty kotimaisella kirjallisuudella, että odottelen jonkun luottolukijan arviota ensin. Ja luen tähän väliin pari eurooppalaista kirjaa.

Oletteko huomanneet, kenet olen laiminlyönyt kokonaan? Monica Fagerholmin Säihkenäyttämön. Lukijat ovat kyselleet siitä ja puhuttiin lukupiirissäkin - sori, mutta ei pysty venymään. Ihanat naiset rannalla oli loistava. Diivan luin ja pelästyin sen verran, että Amerikkalainen tyttö jäi aikeeksi. Ei ole ollut tässä välissä sitä elämää, jossa ehtisi buutata aivot ja varata viikon verran intensiiviseen aamusta iltaan lukemiseen. Ja sen Fagerholmin uusimmat ilmeisesti vaativat. Reklamoikaa, jos olette eri mieltä?

maanantai 16. marraskuuta 2009

Helmi Kekkonen: Kotiin.



Kapinoin. Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelma ei ole Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistalla. Pitäisi olla - tai sitten kaikki muut 10 ehdokasta ovat poikkeuksellisen hyviä esikoisia. En tiedä, kun en ole lukenut niitä, mutta tästä teoksesta tekisi mieli huokailla "hätkähdyttävän kirkas debyytti kotimaisen kerronnan tähtitaivaalle" tai jotain vastaavaa.

Kekkosen tiivis kokoelma sopii haikeilla tarinoillaan loistavasti kaamosaikaan, mutta kannattaa varautua aikamoiseen syksyn sävel -tunnelmaan. Tarinat ovat lyhyitä otoksia arkisesta elämästä ja ihmisistä, mutta pienessäkin ajassa ne onnistuvat koskettamaan. Mitään erityisen ihmeellistä ei tapahdu, mutta tarinat tiivistetään siitä kaikkein tavallisimmasta elämästä niin, että tulee hämmästeltyä tuttuja tunteita ja hetkiä.

Hyvillä novellisteilla on ajan tihentämisen taito - Kekkosella se on. Pitää tarkistaa kannesta hänen ikänsä; syntynyt vuonna -82, ei uskoisi.

Muutama tarina tuntuu vielä vähän kirjoitusharjoitukselta, mutta parhaat novellit kuten Aatos tai Sisko ovat vangitsevia ja jäävät mieleen pyörimään. Tulee mieleen Leena Krohn.

Kekkonen kirjoittaa parhaillaan romaania, odotan mielenkiinnolla. Ja olisin toivonut tämän kirjan saavan enemmän huomiota ja palstatilaa: lukekaa lisää Jennin blogista tai Kekkosen haastattelusta. Parnasson kritiikki analysoi novellien sisältöä osuvasti. Lisäksi häntä haastatellaan tämän viikon torstaina Hesan Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla klo 16.30 - samaan aikaan, kun Jukka Petäjä haastattelee Hesarin kirjallisuuspalkinnon voittajaa.. ;)

Kenelle: Niille, jotka fanittavat kaunista novellistiikkaa. Runotytöille.

Paras alkulause: "Ensimmäinen kerta oli ollut sattumaa."

Jälkimaku: Oivoi. Syys saa. Kuolleet lehdet. Kekkosesta kuullaan vielä.

Starat: 3,5.

torstai 12. marraskuuta 2009

Finlandia-ehdokkaat





Jaaha. Eipä osunut arvailu oikeaan: ainoastaan Hotakaisen Ihmisen osa pääsi Finlandia-listalle omista veikkauksistani. ;) Merete Mazzarella puuttuu tästä melko äijämäisestä rivistöstä. Muita kirjoja en ole lukenutkaan:

Turkka Hautalan Salo on esikoiskirjaedustaja, Marko Kilven Kadotetut kohauttaa dekkariehdokkaana, Antti Hyryn Uuni edustaa ei-viihteellistä klassikko-osastoa, Merete Mazzarellan Ingen saknad, ingen sorg (Ei kaipuuta, ei surua) täyttää sekä nais- että suomenruotsalaiskiintiön ja Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä edustaa ilmeisesti eurooppalaisuutta. Kirjailijoiden kuvat ja kirjalinkit löytyvät kootusti Ylen uutisesta, Hesarissa on samoin jo juttua.

Westö ja Monica Fagerholm jäivät siis ilman ehdokkuutta tällä kertaa - kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, joten en osaa tuomaroida asiaa enempää. Muuten Finlandia-raati oli tuomitsevaisella tuulella: 130 kotimaista romaania luettuaan olivat sitä mieltä, että "vakavakin" kirjallisuus viihtellistyy ja väkivaltaa käytetään lukijoiden koukuttamiseen - soo soo! ;)

Mitäs olette siitä mieltä? Sietääkö kirjailijoita torua siitä, että käyttävät väkivaltaa ja muita viihteellisiä elementtejä teoksissaan?

Mielestäni vikaa (jos sitä on) ei ole kirjailijoissa, vaan maailmassa. Kirjallisuus peilaa omaa aikaansa - ei tarvitse kuin avata telkkari ja katsoa Diiliä, niin aika karussa todellisuudessa eletään. Jos otan lisäksi kaksi tuoreinta lukukokemustani vertailuun, niin sen enempää Tuomas Kyrön 700 grammaa kuin Laura Honkasalon Eropaperitkaan eivät ole erityisen väkivaltaisia. Mutta ilmeisesti ne ovatkin viihdekirjoja sitten muuten vaan. ;) Hmm.

Ainakin Turkka Hautala ja Merete Mazzarella huvittaisi vilkaista - ja pitäisikö nyt ottaa Finlandia-tasolle kohotettu dekkari Kadotetutkin lukulistaan? Kertokaa, jos teillä on näistä kokemuksia!


Voittajan valitsee kulttuurineuvos Tuula Arkio 2.12.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Huomenna se tulee

Finlandia-palkintoehdokaslista nimittäin. Menen aamulla julkistustilaisuuteen ja raportoin kommentit tuoreeltaan, mutta ensin on tehtävä asiaankuuluva veikkaus, jota voi sitten selitellä huomenna.

Jos lista on jotenkin perinteinen, niin sieltä pitäisi löytyä taitavat, mutta ei niin yllättävät Westö ja Monica Fagerholm. Itse pistäisin sinne Hotakaisen ja Tuomas Kyrön 700 grammaa. Luen parhaillaan Laura Honkasalon Eropaperit -romaania; samaan ikäluokkaan kuuluvana pidän siitä, mutta se ei taida olla Finlandia-matskua.

Jos taas lista noudattelee Tieto-Finlandian yllättävyyttä, niin se koostuu kirjoista, joista en ole kuullutkaan. Se on sitten ihan oma puhinansa. ;)

Viime vuonnahan palkinnon sai Sofi Oksasen Puhdistus ja syystäkin. Huomiseen!

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Tuomas Kyrö: 700 grammaa

Summa summarum: Olen jotenkin onnistunut välttämään Tuomas Kyrön teokset, vaikka kaikki häntä kehuvat. Käry kävi ja onneksi lopulta luin. Omalla yhden naisen raadillani päästän Kyrön Suomen nykykirjailijoiden ehdottomaan Toppeniin. Suositellaan äijille ja kaikille, joihin uppoaa Riku Korhonen. Jos vihaat kielikikkailua ja postmodernia, jätä väliin.

Arvio: Muissa kritiikeissä on viitattu Elmoon, itselleni tulee lievästi mieleen Paasilinna. Teemana on isä, poika ja pituushyppy jumalallista väliintuloa unohtamatta. Tarinan kertoo jumalhahmoinen paha enkeli ja taivaallinen Valmentaja. Hilpeää. Ja lopultakin on tietty kyse rakkauesta!

Vaikka välttelin teosta alunperin yleisurheilullisen teeman takia, aihe laajenee onneksi suomalaiseksi sukuromaaniksi. Ennen kaikkea se on hauska ja Kyrön kieli on omaa luokkaansa. Jos tämä ei ole postmodernia niin en tiedä mikä on: kirjassa on hulvattomia lainauksia ja pätkiä erilaisista medioista, äänistä ja tekstityyleistä. Kyrö hallitsee ne kaikki.

Lainataan opettajia, potilaskertomuksia, julkkiksia, kirjoja, tv:tä ja ihan mitä vaan. Tässä olisi montakin tekohauskuus-vaaraa ja kikkailukarikkoa, mutta Kyrö ei harhaudu, vaan naurattaa moneen kertaan. Ihailen!

Tarinakin vetää: epäonnistuneen pituushyppääjä Ilmari Kiven tavis-tarinasta kasvaa vähän sekasikiöinen sukusaaga, joka haarautuu sinne ja tänne, mutta kursitaan lopulta kasaan.

Sitten tulee se pakollinen mutta. Jos seuraisin yleisurheilua ja kiihkoilisin doping-käryistä, olisin varmasti nauttinut tästä enemmän. Siksi totean, että kirja oli aiheestaan huolimatta hyvä. Henkeäsalpaavalla verbaali-ilotulituksella on myös varjopuolensa - välillä lukija ajautuu hyperventiloimaan. Piti lukea pari MeNaista väliin, ihan putkeen ei pystynyt.

Juonta paljastamatta voi kertoa, että Kyrö tuo vielä loppuhuipennuksena antiikin suosiman Deus ex machinan vallan koomisena ja jokseenkin persiilleen menevänä operaationa.

Jos olet kaamoksessa erehtynyt toivomaan, että tulisi nyt joku taivaallinen olento ja virittäisi elämää vähän virkeämpään suuntaan, niin lue tämä. Paremmin menee ilman taivaallisia valmentajia. ;D

Kenelle: Semi-kulturelleille miehille. Naisille, jotka pitävät Hotakaisesta ja Riku Korhosesta. Ei ihan yliväsyneille ja kiireisille, vaatii keskittymistä.

Alkulause: "Niin kuin hyvin tiedetään, olen minä kaikkitietävä, kaukaa viisas vai miten se meni."

Jälkimaku: Kyröstä kuullaan vielä. Ennustan Finlandia-ehdokkuutta.

Starat: Neljä.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Moka

Kävipä kämmi: Tieto-Finlandia-ehdokkaissa ON yksi nainen: Henrika Tandefeltin Porvoo 1809. Olin lukenut Henrikan Henrikiksi, pahoittelut... ;)

No, ei yksi nainen kesää tee: Hesarissa on tänään kiinnostava kirjoitus valinnoista ja lisäksi on listattu varjoehdokkaat (juttu löytyy vain maksullisesta digilehdestä, ääh). Vaikken tiedä, löytävätkö nämä teokset suuren yleisön kirjahyllyyn ehdokkuudesta huolimatta, on silti tietysti aika poikkeuksellista, että kaikki teokset ovat pienemmiltä kustantamoilta. Halutaan nostaa tietoisuuteen muutakin kuin valmiita puheenaiheita. Tosin vähän pönöttäviä puheenaiheita ovat nämäkin kieltämättä...

Eniten itseäni huvittaa Antti Majanderin mainio puinti siitä, miksei yhtäkään näistä teoksista ole arvosteltu Hesarissa.. Hehee. Lukekaa, jos kuulutte tilaajiin. Kirja-alan surullinen totuus on vähän liioteltuna se, että kirja on olemassa, kun arvio on julkaistu Hesarissa. Ei se nyt ihan näin mene, mutta Hesarin painoarvo on valtava ja näkyy myyntiluvuissa. Joka tapauksessa Majanderin selitykset siitä, miksi kukin kirja on jäänyt syrjään odottamaan myöhempiä aikoja on ihan sympaattinen - ei ole ihan helppoa valtalehden kriitikollakaan. ;)

Isänpäivästä: en ole ehtinyt kerätä isänpäivän kirjavinkkejä, joten pidättäydyn populismissa: itse ostaisin edelleen isälleni Pekka Herlinin elämäkerran (Koneen ruhtinas), Hotakaisen Ihmisen osan tai Tuomas Kyrön 700 grammaa, jota luen parhaillaaan ja joka on hulvaton. Palaan siihen, muut onkin jo arvioitu.

Kertokaa, jos teillä on varjovinkkejä! ;) Ja jos olen yhtään kartalla, niin ensi viikolla päästään ihmettelemään Finlandia-ehdokkaita.

torstai 5. marraskuuta 2009

Kirjavideoita ja tietokirjaa

Olen unohtanut kertoa mainiosta kirjafanien saitista: www.kirjavideo.fi, jonne kerätään kustantajien tekemiä kirjaesittelyjä eli ns. maksettua mainontaa. ;) Mainontaa tai ei, itse katson mielelläni hyvin tehtyjä videoita, joissa kirjailija kertoo itse kirjastaan - pituuskin on YouTube-sukupolville sopiva 2-3 minuuttia.

Tapaamisia-sivulle on koottu lisäksi kaikkea muutakin alaan liittyvää tietoa ja häppeninkiä. Tykkään!

Tieto-Finlandia-ehdokkaat julkistettiin tänään, enkä ole lukenut kirjoista yhtäkään. Oletteko te?

Menköön tämä nyt feminismin puolelle, mutta sanonpa silti, että aika miehistä settiä. Eikä yhtään nais-tietokirjailijaa; viime vuonna palkittiin nainen ja naisaihe (Marjo T. Nurmisen hieno Tiedon tyttäret), mutta nyt on sitten majakoita, kirvestä, Karjalaa ja metsähallitusta.

No, on tämä naisellekin kiinnostavaa tietysti, mutta kunhan ihmettelen.. ;)

maanantai 2. marraskuuta 2009

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton



Marraskuu. Täydellinen kuukausi runojen lukemiseen, mielellään synkkien sellaisten (varsinkin jos kuuluu niihin onnettomiin, jotka ovat menneet syntymään kuukausista ankeimpana - en kerjää onnitteluja, ainoastaan selitän kärttyisyyttä ;).

Niin että pahoittelut Jenni Haukio. Olisin varmaan voinut arvioida mitä tahansa marraskuun ekana kirjana ja lopputulos olisi ollut ymmärtämätön ja ilkeä.

Olisin mielelläni pitänyt Haukion Sinä kuulet sen soiton -runokokoelmasta. Hän on jotenkin symppis ja fiksun oloinen eikä ainakaan mikään naistenlehtityrkky. Aavistin pahaa, koska kyse on luontorunoudesta - lajista, josta en tajua mitään - mutta olin optimistinen, koska inspiraatio on haettu saaristosta.

Luin Montgomeryn Runotytöt noin 10-vuotiaana ja Haukion runot olisivat varmasti uponneet silloin. Eivät enää.

Otetaan hyviä ja huonoja otoksia lupaavasta luvusta Lokakuu, runon nimi on Elegia:

"Unessa herään aamuyöllä istumaan
eteisen oven eteen asettamalleni tuolille.

Puoli neljän aikaan takerrun
postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen

vain pitääkseni toista ihmistä kädestä."

Ei tämä nerokas ole, mutta kuitenkin vähän pysäyttävä, siinä on oma oivalluksensa ja karu tilannekuvaus. Tulee hymähdettyä - joo-o, lokakuu kieltämättä. Kaikki maailman yksinäisyys ja pimeys pusertuu yksinäiseen ihmiseen eteisessä. Angstipisteitä!

Mutta sitten on yhtä paljon näitä:

"Pintavedessä kutevien salakkojen kyljissä
välkkyvät auringon salamavalot."

Ahaa. Onko tämä nyt sitten runoutta? Ilmeisesti. Itse kutsuisin sitä latteaksi luontokuvaksi. Pidän haikurunoista ja aforismeistä kovasti, mutta näistä puuttuu vaadittava aito syvällisyys tai nokkeluus. Otan onnistuneemman esimerkin, jossa on vähän sinnepäin:

"Lukenut,

meren tuhatvuotista eeposta rantakivien vuosirenkaista."

Tässä on vähän meren ajatonta fiilistä ja ihmisen pienuutta. Ikävä kyllä kokoelmaan osuu itselleni enemmän kysymysmerkkejä ja latteuksia kuin positiivisia viboja.

Kuka käski mennä ostamaan luontorunoutta, kun ei lajityypistä mitään ymmärrä - arvelin vain, että suunnilleen samanikäinen nainen olisi hyvinkin voinut tuoda siihen jotain omaa, uutta draivia ainakin. Kun ensin kehuin Haukiota siitä, ettei hän ole naistenlehtityrkky, niin nyt annan samasta moitteita: runot näyttävät samalta kuin Haukion julkisuuskuva - tulee tunne, että hän pidättelee jotain. Mutta runoudessa ujous ja pidättyväisyys ei käy.

Muuten tulee tylsää jälkeä. Nyt tuli.

Kenelle: Runomummoille. Ihmisille, jotka suhtautuvat luontoon ja runouteen hyvin vakavasti. Itse en ole tähän teokseen yhtään riittävän eteerinen.

Jälkimaku: Lievä ärsyyntyneisyys. Seuraavaan kokoelmaan suosittelisin vapautumaan ja revittelemään. Sehän on runoutta - ei niitä vaatekaappeja ole pakko silti kaikille availla.

Starat: Sydäntä raastaa, mutta kaksi.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri



Nyt se on viimeistään varmaa: olen Booker-tasoinen ihminen, en Nobel. Tämä on totuus. Aloin eilen kirjoittaa poikkeuksellisesti arviota oman kustantamon kirjasta, mutta kas - Hesarin Jukka Petäjä ehti ensin. ;) Koska Petäjän arviosta löytyy kaikki olennainen, en toista samoja asioita, vaan tapani mukaan menen mutun puolelle.

Summa summarum: Vuoden 2008 Booker-palkittu Valkoinen tiikeri on sen verran rajua kamaa, että meni joogahengitykset hetkeksi väärään kurkkuun. Olen epäillyt aina, haluanko Intiaan. Hinku mennä sinne ei mitenkään vahvistunut. Mutta yhdyn Petäjään ja suosittelen!

Arvio: Sadan sivun testi kannatti taas: itse en päässyt heti kelkkaan mukaan, toisin kuin Petäjä. Stooriin lähdetään mielestäni vähän kaukaa, mutta kyllä se siitä virkistyy.

Sadan sivun jälkeen ei malta enää lopettaa. Juoni paljastetaan jo alussa: köyhä autonkuljettaja murhaa isäntänsä saadakseen rahat ja uuden elämän. Loppukirja kerrotaan miten - kertoja itse kuvaa tätä "tarinaksi yksityisyrittäjyydestä". No juu.

Petäjä piti teosta veijariromaanina ja varsin hauskana satiirina - huumoriakin kirjasta löytyy, mutta pienellä humanistitytöllä meni enempi järkytyksen puolelle: luulin, että Intia olisi ollut menossa jotenkin parempaan suuntaan..? Olipa naiivia. Sen sijaan slummien köyhät saavat kerrankin äänen tavalla, joka ei ihan heti unohdu.

Tuli vähän nolo olo omasta jooga-harrastuksesta. Täällä me hyvinvoivat laiskanpulskeat länsimaalaiset käymme venyttelemässä ja hengittelemässä hyväntuoksuisilla saleilla kun ahistaa ja on ressiä ja kaikkee. Intiassa sen sijaan ei paljon hengitellä, muuta kuin luksusautojen saasteita.

Tämä sietäisi meidän kaikkien joogahengittelijöiden lukea, ihan vain muistaaksemme, että Intia on aika paljon muutakin kuin meditoivia guruja ja valaistumista. Suosittelen muillekin: kirja ei ole mitään ankeaa tilitystä, vaan jännittävä, jopa trillerimäinen ja hyvin omaäänisesti kerrottu. Pidän Adigan kielestä ja tyylistä - esikoisromaaniksi tämä on hämmentävän hyvä.

Kuten kertoja sanoo: "Antaa eläinten elää eläinten tavoin, ja antaa ihmisten elää ihmisten tavoin. Siinä koko filosofiani yhdellä lauseella."

Saisivatpa kaikki maailman ihmiset elää ihmisinä. Ooooommm.

Kenelle: Kaikille: keski-ikäiset mieskollegatkin tykkäsivät. Nopealukuinen, mutta voi aiheuttaa maailmantuskaa.

Alkulause: "Hra pääministeri, Sir."

Jälkimaku: Bookerinsa ansainnut.

Starat: Kehtaan antaa oman talon kirjalle nelosen, kun Petäjäkin tykkäsi. ;)

maanantai 26. lokakuuta 2009

Maailman paras kirja selvitetty ;)

Messut on messuttu taas tältä vuodelta. Vaikken ole taipuvainen tungos-paniikkiin, niin lauantaina ei ollut kaukana - olin vakaasti sitä mieltä, että näin paljon ei ole ollut porukkaa ikinä ja mutu-tuntuma toimi: kävijäennätys 77 000 ihmistä... Huh. Katsokaa vaikka Ylen uutinen.

Järjestimme messuilla puolivallattoman äänestyksen siitä, mikä on maailman paras kirja. ;) Ääniä tuli 990 kpl ja ykköseksi selviytyi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (97 ääntä) - Raamattu tuli (omasta mielestäni onneksi) kakkoseksi (87 ääntä) ja Tolkienin Taru sormusten herrasta sai 43 ääntä. Laitanpa Top tenin tähän kokonaan:


1. Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen (97)
2. Raamattu (87)
3. J.R.R. Tolkien, Taru sormusten herrasta (49)
4. Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla (32)
5. Gabriel Garcia Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys (24)
6. Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (22)
7. J.K. Rowling, Harry Potter -sarja (17)
8. Cervantes, Don Quijote (15)
9. Fedor Dostojevski, Rikos ja rangaistus (14)
10. Väinö Linna, Tuntematon sotilas (13)

Hajonta oli suurta ja Top tenin ulkopuolella alkoi tulla paljon yksi tai kaksi ääntä saaneita kirjoja. Jos joku haluaa etsiä kirjavinkkejä sitä kautta, niin koko pitkä lista löytyy täältä.

Ihmisillä oli aika tuskan hiki tätä miettiessä, eikä ihme, haimme kuitenkin täysin subjektiivista totuutta. Suomalaiset klassikot ovat näemmä voimissaan ainakin messukävijöiden mielissä - olisi ehkä pitänyt lisätä äänestyslomakkeeseen lisäkysymys, oletko lukenut kirjaa itse (esim. Raamatun kokonaan). ;)

Itse olen lukenut ainakin osa kaikista paitsi Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olen aloittanut enkä päässyt puusta pitkään. Mutta messuyleisö on puhunut - mitäs olette tuloksista mieltä?

torstai 22. lokakuuta 2009

Euroopan eka Kindle ;)


Kävi ilmi, että Amazonin asiakaspalvelu oli kertonut meidän saaneen Euroopan ensimmäisen Amazon Kindlen - hupaisaa! ;D Tältä se nyt sitten näyttää (vieressä vertailun vuoksi vanhempi Booken-lukulaite):



Hintaakin oli jo laskettu suuren kysynnän vuoksi: tulleineen hinnaksi tulee n. 250 euroa, laitteen voi tilata Amazonin sivulta.

Langattomuus ei Kindlessä vielä Suomessa toimi, mikä on harmi - kirjojen lataaminenkin on itselleni vielä hieman epäselvää, mutta teen tässä joku päivä blonditestin. Veikkaan, että Kindlen tulo Euroopan markkinoille vauhdittaa kehitystä, mutta saa nähdä; jos aihe kiinnostaa niin katsokaa edellisen postauksen kommentit. ;)

Ekan kirjamessupäivän kuumimmasta (?) hitistä ei ole mitään epäilystä: ylimmässä kuvassa ei ole kyseessä messujen normipäivä, vaan Paavo Lipponenhan se siellä avautuu tuoreista muistelmistaan. En päässyt edes kuvausetäisyydelle, mutta kurkin varpaillani yleisön yli.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Mitä tapahtui kirjamessuliitteelle?

Ja nyt reklamoin itselleni - miten hönö voi ihminen olla? Tajusin vasta luettuani Hesarin hupaisan Leena Lander ja Hannu Raittila -jutun, että Hesarissa on vissiin aiemmin ollut kokonainen kirjamessuliite?! Joka on nyt siis ympätty kulttuurisivujen joukkoon. Vai olenko ihan seniili? Jos muistan oikein ja liite on jätetty painamatta, voi vain todeta, että se on kuulkaa lama nyt. Ja lohduttautua sillä, että säästyi kuitenkin puuta ja paperia ja ehkä vähän ilmakehää.

Pääsin tänään hipelöimään paljon puhuttua Amazon Kindle -lukulaitetta. Osasin käyttää. Insinööri-kollega oli osannut ladata sinne kirjojakin! Se oli ihan tyylikäs, jotenkin Applemainen, siis kevyt ja valkoinen. ;) Näytti hienolta. Mutta en minä sitä sänkyyni ota.

Luen noin sataa kirjaa parhaillaan, joten ne, joita kirjamessut eivät kiinnosta yhtään, koittakaa kestää. Tiiserinä kerrottakoon, että olen ärsyyntynyt Jenni Haukion runoista. Pysykää linjoilla.

Messuamista

Ensin reklamoin. Miksi kirjamessuilla on niin lattea teema "Mitä tapahtuu todella?". Se on tietysti korkeakulttuurinen lainaus Pentti Saarikoskelta, muttei mielestäni sano messujen teemasta oikein mitään. Tosin ihmiset tulevat massoina silti, joten samapa se. ;)

Päivän Hesari antaa kirjamessuteemallaan paljon hyviä vinkkejä messuahdingosta kärsiville - itse ahdistuin, kun en aamulla ehtinyt lukea koko kulttuuriosastoa, mutta ehkä illalla.. ;) Samalla innolla Hesari julisti pyytävänsä lukijoilta klassikkoarvioita, jotka julkaistaan verkkoversiossa, ihan positiivista lukija-aktivointia!

Vielä yksi kirja/kirjailijavinkki: luen parhaillaan italialaista, palkittua ja erittäin kiinnostavaa naiskirjailija Melania Mazzuccoa - tässä kohtaa parasta linkata Jennin blogiin.

Mazzucco on mielestäni kirjamessujen kiinnostavin ulkomainen kirjailijavieras ja esillä moneen otteeseen viikonlopun mittaan, aion ehtiä johonkin tilaisuuteen tsekkaamaan. Esiintymiset löytyvät Avaimen sivuilta.

Sitkeimmät lukijat muistavat ehkä viime vuoden hehkutukseni Kirjabailuista, jossa esiintyi aivan mahtava kirjailijabändi Nyrok Dolls (ooh ja ooh!). En halua mitenkään vähätellä huomisia Kirjabailuja Tavastialla, mutta tänä vuonna siellä on Jouni Hynynen ja Kauko Röyhkä. (---)

No, menen ehkä kuitenkin ottamaan sinne yhden huojentuneen messutuopin, joten naisenne maailmalla lupaa raportoida, mitä tapahtuu TODELLA. ;)

maanantai 19. lokakuuta 2009

Ja arvonnan voittajat

Tulipas paljon hyviä kirjavinkkejä, kiitos kaikille! Kannattaa kysyä lukijoilta, eikä vain mesota siitä, mistä itse tykkää. ;)

Suoritin tieteellisen arvonnan numeroimalla vastaajat ja pyytämällä kollegaa valitsemaan kaksi numeroa: arpaonni suosi Arhi Finnsanityä ja anonyymiä, joka äänesti Veetiä ja kiusaajia.

Arhi ja anonyymi: lähettäkää jonkunlainen postiosoite sähköpostiini niin lähetän kutsun tiistaina tai heti kun saan osoitteen!

Ja sitten pari messuvinkkiä: tärkein vinkki on, että hakekaa esim. Stockalta messulehti ja rengastakaa sieltä itseänne kiinnostavat kirjailijaesiintymiset tai muut ohjelmat. ;)

Itse olen ympyröinyt mm. Laura Honkasalon esiintymisen (pe 17.30, takauma), perjantain Sähkökirja tulee -paneelin (klo 16 Mika Waltari), Kari Hotakaisen (pe 15.30 Hesarin osasto) ja Riku Korhosen (to klo 13.30. Aleksis Kivi). Yleensä en kuitenkaan mene juuri minnekään minne aioin, vaan ihan muualle, joten suosittelen go with the flow -taktiikkaa messujen excelöinnin sijaan. Eikä kannata unohtaa viinimessuja! ;)

torstai 15. lokakuuta 2009

Kirjamessuille!

Koska en ehdi tehdä paljon muuta kuin Hesan kirjamessuja ja alkaa koko aihe tulla kohta korvista, täytyy järjestää arvonta niin kauan kuin jaksan:

Arvon lukijoiden kesken oman ja kollegan lahjoittaman kirjamessukutsun, siis 2 kpl (arvo 13 € /kutsu). ;)

Koska ilmaista lounasta ei olekaan, kiristän teitä samalla auttamaan löytämään syksyn kirjapaljoudesta jotain ihan uutta: arvontaan osallistuakseen tarvitsee vain kertoa kommentti-kentässä ensi maanantaihin mennessä, mikä on omasta mielestäsi syksyn kiinnostavin kirja?

Ei ole väliä, oletko jo lukenut sen vai aiotko lukea, onko kirja mainittu blogissa, onko ulkomaalainen tai kotimainen, mitä lajityyppiä edustaa - kaikki vastaukset ovat oikein!

Messut ovat siis ensi viikon torstaista sunnuntaihin Helsingin messukeskuksessa ja mikä parasta, samalla kutsulla pääsee Viini&Ruoka ja Musiikkimessuille! Kulttuuria! Arvonnan voittajilta pyydän maanantaina osoitetiedot sähköpostiini.

Ja pahoittelut Helsinki-keskeisyydestä. Saa osallistua kommentointiin, vaikkei messuille pääsisikään. ;)

tiistai 13. lokakuuta 2009

Murheellisten laulujen maa

Miksen olen koskaan lukenut Tuomas Kyröltä mitään? Kyrö on kirjoittanut mm. tunnetun ja kiitetyn kirjan nimeltä Tilkka. Teoksia ovat monet kehuneet vuolaasti, mutta joko aiheissa tai takakansiteksteissä on ollut jotain vikaa, kun en ole Kyröön ryhtynyt.

Nyt viimeistään: uusimmassa Parnassossa oli Kyrön hulvaton teksti ikikulahtaneesta aiheesta "Missä kirjani ovat syntyneet". Teksti puhui puolestaan ja nyt on pakko lukea Kyrön uusin 700 grammaa - sekin teos, jonka olen työntänyt luokkaan boring vain siksi, että siinä on jotain äijämäistä pituushyppyjuttua. Kylläpä taas hävettää.

Parnassosta ja häpeästä puheenollen: laittoivat lehden kritiikit nettiin avoimeen jakoon, aplodeja! Löytyvät osoitteesta www.parnasso.fi/kritiikit

Sen sijaan päätoimittaja Papinniemen perustelut sille (Parnasson blogissa 4.10), miksi kritiikkejä ei avattu kommentoinnille on aika murheellisten laulujen maa: Parnasson blogissa käydyn keskustelun taso on ajoittain niin alkeellista ja asiatonta, että kritiikkejä ei viitsitä enää avata avoimeen keskusteluun. Johtuu tosin lähinnä muutamasta häiriköstä, mutta silti.

Voitteko uskoa. Tässä on nyt sitten totuus "Suomen kirjallisen sivistyneistön" tilasta. ;D Kun päästään nettiin avautumaan anonyymisti tai nimelläkin, niin lähtee lapasesta - en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ehkä molempia. Terapiansa kullakin, sääli, että meni nyt lapsi pesuveden mukana: olisi ollut hauskaa, jos kirjailijat tai lukijat olisivat päässeet sivulle antamaan vastakommentteja saamistaan kritiikeistä. Ei väkisin. Jos ette usko, niin käykää katsomassa Parnasson kommenttikenttiä esim. lokakuun alusta.

Kuitattakoon tällä postauksella myös yksi kirjamessuvinkki: Parnasso löytyy messuilta osastolta 6a49, josta saa vuoden lehtitilauksen messuhintaan 35 €. Tilaus on hintansa väärti, jos haluaa seurata kirjallisuutta vähän laajemmalla skaalalla. Nettikeskustelussa ei valitettavasti ole paljon seuraamista.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Go Aleksis!


Jatkan mieskehuotsikointia. Jos kaipaatte todistusta Aleksis Kiven päivänä siitä, että äijä rulaa edelleen, niin pistän kiertoon meiliin tulleen sitaatin:

"Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn."

Jumalavita! :D

perjantai 9. lokakuuta 2009

Ooh, Obama!


Nyt menee kyllä itsekehun ja markkinoinnin puolelle, mutta tätä on pakko hehkuttaa, kun olen niin fiiliksissä - sorry jo etukäteen!

Joimme nimittäin juuri skumpat töissä Obaman Nobelin rauhanpalkinnolle; sattui niin, että odotamme painosta tänään Obaman kakkosteosta "Rohkeus toivoa" (en ole lukenut vielä, mutta se on ilmeisesti aika pitkälti poliittinen opus)! Uskomaton ajoitus!

Jos totta puhutaan, hieman ihmettelen sen sijaan palkinnon ajoitusta ja perusteluja näin pian - voisi kai sanoa, että tuli Obamalle vähän äkkiä ja pyytämättä, jos esim. Ahtisaareen vertaa, mutta viis politiikasta: kustantajan (ja maailmanrauhan?) näkökulmasta tämä on mainiota (vaikka en siis ole kustantamossamme töissä ja olen täysin ansioton kirjan suhteen). Sääli, kun Obama ei kiireiltään pääse Hesan kirjamessuille, höh. ;)

Niistä puheen ollen: eilen kysyttiin ekan kerran, onko kirjamessuilla jotain erityistä. Jäin kiinni rysän päältä ihan hölmistyneenä - teen messuihin liittyen joka päivä töissä jotain, mutta en ole muistanut/ehtinyt katsoa kokonaisohjelmaa!? Mähän olen siellä vain töissä.

Mutta perehdyn asiaan kun ehdin ja palaan. Sillä välin taidan ottaa illallakin lasin skumppaa. Skål! :)

Kirja-alan syyshässäkkä

En ole taaskaan lukenut uutta nobelistia. Huoh. Saksalaista Herta Mülleria on kuitenkin julkaistu suomeksi jo aiemmin, kertokaa, jos on kokemuksia. Menee lukulistalleni osastoon "jonain päivänä, kun kävelee vastaan".

Sen sijaan tällä viikolla valittu Booker-palkinnon voittaja Hilary Mantel kiinnostaa kovasti. Hyviä historiallisia romaaneja ei olekaan tullut hetkeen vastaan. Mainontaa pitää harrastaa sen verran, että oma kustantamomme julkaisi tänä syksynä suomeksi viime vuoden Booker-voittajan, joka oli Aravind Adigan Valkoinen tiikeri - luen sitä parhaillaan ja palaan.

Paavo Haavikosta: Virpi Salmi kirjoitti loistava kolumnin Haavikon haaskalla. Mainio kiteytys "geriatris-pornografisesta" sodasta, jossa äijät kiistelee siitä, kenestä Haavikko tykkäs enemmän.

Pakko ottaa yksi sitaatti Salmelta: "Juttujen asia-anniksi jäi se, että toisin kuin tutkimusten mukaan useat muut suomalaiset vanhukset, Paavo Haavikko ei vähiin käyvien elinvuosiensa aikana kärsinyt yksinäisyydestä. Porukkaa ramppasi viimeisiään vetelevän akateemikon vuoteella kuin Hulluilla päivillä." Hahaa! ;D

Tänään Hesarissa oli myös virallinen kritiikki Haavikon elämäkerrasta. Uskon Hesaria ja totean, että jääköön tämä teos tällä erää lukematta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä.

Pitäisi olla kriittinen. Pitäisi todeta, että teos on Koneen ja sen nykyisen pomon Antti Herlinin tilausteos, jolla nostetaan Koneen asemaa Nokian esitaistelijaksi ja Pekka Herlin Jorma Ollilan esikuvaksi. Pitäisi sanoa, että Antti Herlin on tilannut kirjan puolustuspuheenvuorokseen isän perintöprinssinä, joka sai koko muun sisaruslauman kääntymään itseään vastaan ja riitautumaan muutenkin.

Aivan sama. En sano, vaan sanon, että olen ollut liikuttunut, ihastunut, järkyttynyt, tyrmistynyt ja muutamien kymmenien sivujen verran myös pitkästynyt. Erinomainen elämäkerta ja yhden aikakauden rehti kuvaus, joka valotti itselleni ihan uudella tavalla Suomen bisneshistoriaa. Jos vanhemmat, kaupallisemmat ja kokeneemmat mieskoelukijani tyrmäävät kirjan, lupaan kertoa senkin myöhemmin.

Ja kyllä: rva Kirsti Herlin sai vielä lopussa sanansa. Ei montaa sanaa, mutta riittävästi siihen, että ymmärsin hänen tehneen kuten edustusrouvat siihen aikaan tekivät: parhaansa. Ihailen häntä. En pystyisi vastaavaan epäitsekkääseen esitykseen, mutta enpä ole myöskään saanut edustusrouvan kasvatusta. Tämän kirjan ansiosta ymmärrän vähän paremmin, millaisessa maailmantilanteessa omat (Herlinejä nuoremmat) vanhempani ovat eläneet.

Koska Kirsti Herlin sai kirjassa liian vähän suunvuoroa, annan hänelle viimeisen sanan, joka on EI:

"Minullehan kävi kerran sillä tavalla ikävästi kun katsoin, että voisin jo lähteä töihin, kun lapset olivat isompia. Silloin sanoin Pekalle, että Kirkkonummella olisi kiva paikka kirjastossa töissä, kun olen aina ajatellut kirja-alaa. Pekka ei siitä tykännyt ollenkaan, vaan sanoi, että rupeaisin hoitamaan maatilan kirjanpitoa. -- Meidän piti keskustella yhdessä asioista, mutta sitten eräänä päivänä, kun Pekka tuli kotiin, ja minä rupesin kertomaan muutamista vaikeuksista, joita oli ollut, niin Pekka aivan suuttui ja sanoi ettei halua kuulla mitään valitusta. Että minä teen ehdotuksia, ja hän sanoo juu tai ei. Minäpä en semmoiseen kyllä ruvennut! Mutta se oli kauhean ikävää. Ei me pahemmin keskusteltu niistä asioista."

Kenelle: Isänpäivälahjaksi. Humanisteille kaupalliseen yleissivistykseen.

Jälkimaku: Kuka tekisi elämäkerran Kirsti Herlinistä?

Starat: 4.


tiistai 6. lokakuuta 2009

Elämäkerran mittainen ihminen

Keksin elämän(i) tarkoituksen: elää sellainen elämä, etteivät omaiset kirjoita minusta tällaista kirjaa. Viittaan edelleen Koneen ruhtinas Pekka Herliniin.

Haaste lienee helppo, koska en usko ryhtyväni enää elämäkertojen bestsellermatskuksi, mutta parempi niin: vaikka lapset yrittävät Niklasta lukuunottamatta jotenkin jo isäänsä ymmärtää, kommentit ovat silti vähintäänkin surullisia. Suurmieheydellä on kova hinta.

Suurin mysteeri on rouva Herlin, Pekan palvottu rakkaus. Tässä meillä on edustusrouvan koko kuva, joka jää sympaattisen etäiseksi sitaateista huolimatta: mitä hän ajatteli kaikkina vuosina suurmiehen ja täysalkoholistin vaimona? Järein ilmaus, joka hänestä saadaan irti on "se oli kovin ikävää." Ikävää? Että mies oli vuosikymmeniä kännissä, pääosin poissa ja rouva kasvatti viisi lasta yksin? Ahaa. Joku olisi voinut keksiä jotain muutakin sanottavaa.

Pitäisikö häntä ihailla itsesäälin puutteesta vai sääliä itsepetoksen määrästä? En tiedä. Tuntuu siltä, että tällaisia suurmiestarinoita ei nykyään enää synny jo siitäkin syystä, että heidän varjossaan ei ole enää suuria naisia, vaan saman kokoisia naisia, jotka tekevät ihan omaa juttuaan. Ehkä saan vikoilla sivuilla vielä jonkun valaistumisen - palaan, jos niin käy.

Toinen elämäkerta, josta ilmaisen syvän hämmennykseni on tapaus Paavo Haavikko. Kirjoittaja Mauno Saaren ja Paavo Haavikon pojan Heikin taistelua on seurattu koko syksyn ajan lehdissä. Jos saatte käsiinne Hesarin Kuukausiliitteen, niin lukekaa ja ihmetelkää. Alalla arvioidaan, että totuus on jossain puolivälissä - Saarihan ei Kuukausiliitteeseen kommentoinut, kun ei annettu juttua ennakkoon luettavaksi (kuten Heikki Haavikko ei saanut kuolleen isänsä elämäkertaa ;).

Jos silti pitää edes osittain paikkansa, että aivoinfarkteja saanutta, huonokuntoista ja kuolevaa miestä on väkisin tungettu kuvaamaan ja haastattelemaan sairaalaan, niin en halua koko opusta edes lukea, vaan julistan sen boikottiin. Haavikon teokset puhukoot puolestaan.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Hämmentävä, hurmaava Herlin



Tässä on syksyn kovin isänpäiväkirja. Itse pöllin kirjan omalta isältäni suoraan kädestä ennen kuin hän ehti sitä avatakaan kommentilla "saanko ihan nopeesti vaan vilkasta ainakin ne lasten paljastukset". Sen sijaan meni koko viikonloppu tätä tankatessa - but why??

Jos ette ole tietoisia syksyn suurkohusta, niin vilkaiskaa Hesarin juttu siitä, miten Suomen rikkain sisarusjoukko paljastaa menestyksen takana piilleen perhehelvetin. Itse kiinnostuin vasta, kun luin kirjoittaja John Simonin haastattelun samoin Hesarista - enkä turhaan, kirja on juuri niin hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu kuin toivoinkin.

Vaikka hissifirma Koneen maailmanmenestykseen nostanut Pekka Herlin vaikutti kauheudessaan mielenkiintoiselta tyypiltä, en osannut silti kuvitella, että kirja kaivaisi itsestäni esiin piilevän kauppislaisen - miten yhden firman maailmanvalloituksesta kaikkine bisnesdetaljeineen voikin tehdä näin kiinnostavaa??

Siitä kirjassa on oikeasti kysymys: pahimmat paljastukset alkoholismista maanis-depressiiviseen narsismiin on kerrottu jo lehdissä, mutta niiden takia kirjaa ei kannata lukea - kohupaljastusten tsekkaamiseen riittää, kun lukee pari lukua. Loppukirja keskittyy enemmän tai vähemmän Koneeseen ja Pekka Herlinin hämmentävään persoonaan yritysjohtajana. Mielestäni tämä on kiehtovin ja mieleenpainuvin johtamisopas, jonka olen koskaan lukenut. (Onko se humanistilta kehu vai no no - voitte arvioida itse ;).

Sen lisäksi, että kirja on poikkeuksellisen avoin ja kieltämättä erilainen yritysjohtajan elämäkerta (näkisipä näitä enemmän poliitikoistakin!), tulee mieleen, että nykyajan bisnesmaailma on aika kesyä. Todistajien mukaan Herlin työskenteli pääasiassa aamupäivisin, lounaalla alettiin jo ottaa GT:tä ja loppupäivä kului bisnestapaamisissa enemmän tai vähemmän kännissä. Vaikka illat venyivät kolmeen tai neljään, seuraavana aamuna oltiin kasilta skarppina töissä. Lounaaseen asti siis. Ziisus??!

Ja me vielä valitamme, että päivät on pitkiä ja raskaita. No ei meillä ainakaan, kun tarkemmin ajattelee.

Kirja ei noudata kronologiaa, mikä on onnistunut ratkaisu. Herlinin monimutkaista persoonaa lähestytään eri puolilta ja haastatteluja on tehty mielettömästi - teemakäsittelyn ansiosta kirjasta pystyy myös hyppimään osioita, jotka eivät tunnu niin kiinnostavilta, kuten tein armeijajaksossa. Olen lukenut kirjasta puolet, mutta voin silti suositella, koska en kuvitellut kuuluvani mitenkään kirjan kohderyhmään. Teoksessa on kuitenkin onnistuttu siinä, mitä sanotaan Herlinin keskeiseksi piirteeksi: hänen karismansa on saatu tuotua kirjaan mukaan siinä määrin, että se vangitsee jopa 30 + naislukijankin.

Traagista on, että karismalla tuppaa olemaan kääntöpuolensa: narsistinen ja suuri johtaja oli täysalkoholisti ja ilmeisen kammottava ja etäinen isä. Hyvä, ettei kääntöpuolta ole tällä kertaa lakaistu maton alle. Herlin ansaitsi totuuden.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Huonosti käyttäytyvät (ihanat) koirat


Summa summarum: Huono Hollywood-leffa, mahtava kaamoskirja. Jos ymmärrät, miksi John Groganin "Marley ja minä" on alaotsikoitu "Elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa", lue tämä. Jos sen sijaan kuulut niihin, joiden mielestä koirat ovat vain koiria, ei varmaankaan kannata. ;)
Arvio: Sain kirjan lainaan ystävältä, jonka oma koira ei ole ihan siitä puudeleimmasta päästä, mutta silti on maailman ihanin ja persoonallisin koira. Ihastuin kirjaan heti alkusivuilta - koiraviihdettä parhaimmillaan! Toimii myös terapiakirjana kurittomien koirien kasvattajille.
John Grogan on monesti palkittu toimittaja ja vaikkei tästä Pulizeria tule, kirja on hauskan vetävästi kirjoitettu. Luin sen yhteen putkeen parissa päivässä, koska en voinut päästää irti.
Marley oli jättikokoinen labbis, joka sai potkut koirakoulusta. ;D Se söi kaiken, oli kuriton ja tottelematon, kerta kaikkiaan rasittava riiviö (huuto, jonka kuulen usein ystäväni luona heidän ihanan riiviönsä pompatessa syliini koko 50-kiloisen kroppansa voimalla). Ja silti Marley on niin rakastettava, ihmisrakas ja uskollinen, että vähänkään koirista heltyvä hullaantuu Marleyyn kirjan kuluessa väkisinkin.
Lisäksi kirjassa kuvataan osuvasti nuoren avioparin kasvua perheeksi kiitettävän rehellisesti - omakotitalo, koira ja pari lasta eivät tule ihan kivuttomasti. Kirja on naurattava, koskettava, viihdyttävä ja vähän opettavakin ja lopuksi tulee hirveä hauvakuume.
Ei mitään suurta ja deeppiä kirjallisuutta, mutta silti suositeltavaa lukemista lokakuuhun.
Kenelle: Koiraihmisille riippumatta siitä, omistaako koiraa. Jos minulla olisi kouluikäinen lapsi, lukisin tätä iltaisin yhdessä ääneen. Varoitus: elokuva on kuulemma kuitenkin tosi huono.
Alkulause: "Olimme nuoria."
Jälkimaku: No itkuhan siitä tuli.
Starat: Kirjalle hyväntuulisuuspisteitä 3,5. Marleylle tietysti 5.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Kureishi on vähän väsynyt



Muistatteko Esikaupunkien Buddhan? Hanif Kureishin vuonna 1991 julkaistu esikoinen räjäytti ainakin oman teini-ikäisen tajuntani (siihen ei tosin vaadittu paljon) ja teki Kureishista ns. etnisen kirjallisuuden esikuvan.

Sittemmin luin joitain Kureishin romaaneja, mutta enemmän pidin hänen elokuvakäsikirjoituksistaan. Nyt tuli otettua työmatkakirjaksi Kureishin uusi kertomuskokoelma Lähtö ja neljä muuta tarinaa.

Hmm. Tapani mukaan kommentoin luettuani kertomuksista vasta kaksi: molemmissa seikkailee keski-ikäinen ikäkriisinen äijä. Toinen tarina (nimeltään Jätös) on absurdin loistava. Toisessa taas meinaa mennä hermo: keskiluokka-angstia poteva mies suunnittelee sivutolkulla vaimon jättämistä. Ääh.

Lähtökohta on hyvä (mitä tapahtuu ihmisen päässä ennen lähtöä?), mutta rajansa kaikella. Arpominen alkaa ottaa vähitellen päähän ja tekee mieli huutaa, että lähe nyt sit menee, mitäs siinä vatvot ja voivottelet, että elämä on tylsää? ;)

Ymmärrän, etten ole siis vielä ihan keski-ikäinen, vaan jokseenkin tarmokas nuori aikuinen, joka uskoo, että elämä on oikeasti jännittävää ja yllätyksiä täynnä.

Hyvä niin. Suosittelen Kureishia miehille, jotka kokevat olevansa vähän lähempänä väsynyttä keski-ikäistä äijää ja tietysti naisille, jotka yrittävät kestää niitä.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Aivojumppaa



Kyllä uutiskirjeellä voi näköjään myydä kirjoja - tuli meiliin mainos, joka osui ja upposi suoraan kotipsykologin sydämeen (tai aivoon): Aivot. Käyttäjän käsikirja.

Se piti saada heti, eikä suotta: jenkit osaavat tämän lajin. Matthew MacDonald on kirjan tekijä (ohjelmisto-opastausta selittää perusteellisuuden ja insinöörihuumorin, kirjallisuusopinnot sen, että tekstiä on kiva lukea). Sen lisäksi tekijätiimiin kuuluu seitsemän (7!) muuta tarkastajaa, mm. yksi neurotieteen proffa.

Ei ihan huono tapa tehdä tietokirjaa maallikoille, vaikkakin kallis. Kirja on nimensä mukaisesti käyttäjän käsikirja: aivot ja niiden optimaalinen käyttäminen ja hoitaminen käydään läpi perusteellisesti niin biologian kuin psykologian osalta; miten pitäisi syödä, miten vähentää uniongelmia, miten tunnistaa kestävä parisuhde jne. Mukana on biologian oppitunnin lisäksi uni, ravinto, muisti, tunteet, havainnot, järki, sukupuolten välinen sota ja jopa persoonallisuustesti.

Monitieteisyys kannattaa: sujuvan tekstin lisäksi kirjassa on paljon esimerkkejä, testejä, kuvia, faktalaatikoita, tositarinoita, ohjeita aivoista huolehtimiseen ja jopa avaimet onneen (tai ainakin selitys siihen, miksi jatkuva onnen tavoittelu on turhaa). Miinusta annan välillä vähän rasittavan amerikkalaisesta tyylistä ja insinöörihuumorista.

En tiedä, mitä lääkärit, biologit tai psykologit sanoisivat, mutta hehän eivät kuulukaan kohderyhmään - kotipsykologin mielestä tämä on onnistunut esimerkki mutkikkaan asian popularisoinnista. Kirjasta voi sitä paitsi poimia helposti itseä kiinnostavat osiot.

Kenelle: Kotipsykologin must-opas, jolla voi jatkossa perustella illanistujaisten mutu-psykologian tieteellisenä faktana. Lue ja loista aivotieteen ammattilaisena!

Alkulause: "Tämä kirja kertoo aivoiksi kutsutusta kosteasta massasta rypistynyttä solukudosta sekä siitä, miksi tämä elin on vastuussa kaikesta - niin todellisesta rakkaudesta kuin siitä, että yleensä nousemme ylös sängystä aamuisin."

Jälkimaku: Pitää nukkua enemmän.

Starat: 3,5.

torstai 17. syyskuuta 2009

Jari Tervo: Koljatti



Summa summarum: On olemassa kaksi mahdollisuutta: Jari Tervo on kirjoittanut nerokkaan mestariteoksen ja minä olen idiootti tai joku on mokannut jotain. Olen valmis ottamaan riskin ja idiootin leiman otsaan. Olkaa hyvä.


Arvio: Unohdetaan Pekkarisen tupeet, puolihauskat nälvinnät Stubbista ja Kataisesta – unohdetaan jopa, että on olemassa pääminsteri, joka muistuttaa Lahnasta yksi yhteen. Otetaan ihan vain romaani romaanina.


Se on silti huono.

Miksi?

Punainen lanka puuttuu. Kirja on tyylillinen sekasikiö. Ajoittain mennään poliittisella satiirilla, sitten lipsutaan väsyneen veijaritarinan puolelle. Tiukka mediakritiikki sentään toimii, parhaimmillaan naurattaa, terävin Tervo vilahtaa.

Väliin tulee kaikenlaista epäselvää huttua kuten pääministerin kellariin vangitsema nainen - miksi? Outoa, ettei media pidä tätä tupeeta huonompana vitsinä aikana, jolloin Euroopasta paljastuu jatkuvasti naisia kellareissa pitäneitä psykopaatteja. Mielestäni kellariin vangittu pääministerin morsian on mauton vitsi ja yksi vähintäänkin turhista sivujuonista.

Seuraa pääministerin outoja hallusinaatioita, puolihauska matka kansan pariin ja vielä oudompi sivujuonne Putinin elämästä sekä väistämättä viimeinen valtioselkkaus. Media saa kyllä ansaitsemansa haukut, mutta ihan kokonaisen kirjan aiheeksi se ei näillä eväillä riitä. Pääministerin burnout ja ahdinkokin jää oudon yhdentekeväksi. Loppua kohti kirja hyytyy, vaikka vauhti kasvaa.

Kun en tajua, niin en tajua. Jos Tervo olisi palautettu omaan kellariinsa kirjoittamaan Koljatti numero kaksi, tästä olisi voinut tulla kelvollinen kirja. Silti olen sitä mieltä, että liika yhdennäköisyys Vanhasen kanssa on kirjan suurimpia ongelmia – se ei jaksa huvittaa koko kirjan ajan, vaikka esimerkiksi kuvaus kielitaidottomasta Lahnasesta maailmalla on liikuttava ja kirjan parhaita jaksoja.

Kun olen ikävälle linjalle lähtenyt, niin olen sitä loppuun asti: kiitos lööppien, huonoksi kirjaksi tämä myy hyvin. Ostakaa te parempaa luettavaa.

Kenelle: Jari Tervo -fanit lukevat anyway ja hyvä niin. Ei suositella alle 45-vuotiaille ainakaan.


Alkulause: ”Alussa oli Kekkonen.”


Jälkimaku: Miksi, Jari, miksi??


Starat: 2. Pidin Tervon Rovaniemi-veijariromaaneista. Toivon pikaista paluuta siihen settiin.