perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulua!

Rakkaat lukijat, vetäydyn joululomalle kolmen miehen seurassa: oman, Mikko Rimmisen ja Olli Jalosen. Pyrin pysymään pois tietokoneelta, mutta katellaan miten käy - Rimmisen Nenäpäivä on yllättänyt niin positiivisesti jo alussa, että saattaa tulla pakottava tarve postailla siitä hiihtämisen lomassa. ;)

Joka tapauksessa kiitos ihanille lukijoille kaikesta virkistävästä keskustelusta ja osallistumisesta tänäkin vuonna, rauhallista joulua ja vauhdikasta uutta vuotta! Ensi vuonna voi kirjaimellisesti kerrankin sanoa, että uusi vuosi, uudet kujeet! ;)

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Uutisia!

Kerrankin kuulkaa uutisia! Sain syksyllä puhelun, joita ei elämässä ikinä odota ja kun sellaisen puhelun saa, sitä ei usko. Pyysivät Inahdusta mukaan uuteen naisten verkkolehteen. Luulin, että myyvät mainostilaa.

Kun lopulta uskoin, että eivät halua mun maksavan mitään tai mainostavan mitään, aloin ymmärtää, että nyt ollaan jonkun aika vekkulin kuvion äärellä. Kävin tapaamassa toimituksen innostunutta ja ihanaa porukkaa ja katsomassa konseptia. Totesin, että aika mun näköinen juttu ja tällaisiin taidetaan pyytää max kerran elämässä mukaan. En tosin myöskään keksinyt yhtään syytä kieltäytyä.

Mistä on kyse? A-lehdet on kaikessa hiljaisuudessa kehittänyt useamman vuoden ajan uutta 18-34 -vuotiaille naisille suunnattua verkkolehteä Lilyä, joka lanseerataan ensi helmikuussa. Tänään oli eka julkkaritilaisuus ja saan viimein tulla kaapista Lilyn tulevana kirjabloggaajana. ;) Lily rakentuu aika vahvasti blogien ympärille - toimituksessa on peräti neljä henkeä, sen lisäksi on lukuisia bloggaajia muodista, hyvinvoinnista, ruuasta, musasta jne.. Aika tosissaan ovat siis liikkeellä.

Miten tämä vaikuttaa Inahdukseen? Sisällöllisesti ei juuri mitenkään - osoite siirtyy Lilyyn helmikuussa, jonka jälkeen jatkan Inahdusta siellä. Postaukset luultavasti tihenevät vähän, samoin kirja-alan lyhyet uutiset. Eri-ikäisiä ja erilaisia lukijoita ja kommentoijia tulee varmaankin lisää, toivottavasti te pysytte kyydissä mukana! Muuta en käytännöstä vielä tiedä, mutta kerron sitä mukaa kuin tiedän.

Sitten se, mikä varmaan kiinnostaa teitä eniten: päivätyötä ei kannata lopettaa. ;) Saan pientä vaivanpalkkaa, mutta rahasta tätä ei tehdä, vaan siitä innostuksesta, että saa lisää lukijoita, uuden bloggaajayhteisön ja voi olla mukana ihan uudenlaisen verkkohässäkän kehityksessä. Aika jännää! :)

Olen muutenkin ihan vaikuttunut siitä, että yksi kirjablogikin haluttiin mukaan - meidät on noteerattu! Olisi kiva kuulla, mitä te tuumaatte? Veikkaan, että osan mielestä tämä on hauskaa, osan mielestä epäilyttävää ja osalle harvinaisen yhdentekevää. ;) Juttujanihan en osaa muuttaa, kirjoitan niitä mihin tahansa.

Olkoon se sitten hyvä tai huono uutinen.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina


Summa summarum: Nyt ollaan suuren maailmankirjallisuuden äärellä. Amerikkalaisesta Joyce Carol Oatesista on kohistu paljon, mutta luin vasta nyt ekan Oatesini. Hurjaa. Älkää antako ikävän ja väkivaltaisen aiheen karkottaa: Kosto: rakkaustarina (Otava) on jännittävä, koskettava ja kristallinkirkas teos, joka jättää jäljen.

Arvio: Eikö Joyce Carol Oatesille voisi antaa Nobelia? Kaikki antiikin draaman kriteerit täyttyvät ilman, että tarvitsee arvailla mitä kirjassa tapahtuu tai nukahtaa sivun 467 kohdalla. Romaani on yhteiskunnallisesti kantaaottava ilman saarnausta, vetävästi kirjoitettu olematta viihteellinen ja koskettava olematta nyyhky. Hienoa kirjallisuutta, toisin sanoen.

Sankaritar on hieman kevytkenkäisenä pidetty nainen, joka joukkoraiskataan ja pahoinpidellään 12-vuotiaan tyttären läsnäollessa. Sankari on poliisi, joka ei ole erityisen hyvä ja sympaattinen, mutta joka ymmärtää amerikkalaista oikeuslaitosta paremmin, mitä oikeus on. Pahiksia ovat tietysti raiskaajat, puolitutut naapurinpojat, jotka meinaavat päästä pulasta hyvän asianajajan avulla lähes ilman tuomiota. Onneksi vain lähes. Kirja kertoo vaivihkaa jotain olennaista myös rakkaudesta. Juoni on suunnilleen tässä. Tärkeintä on kerronta.

Oates tekee uskomattoman taitavasti ja vähäeleisesti sen, mistä olen vuoden mittaan ajoittain marmattanut eli näkökulman vaihtelun. Näkökulma muuttuu lähes huomaamatta, ilman osoittelua niin, että lopussa lukija tuntee käyneensä kaikkien henkilöiden nahoissa kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota - uhrin, kostajan, lapsen ja raiskaajien.

Alan paasata: näin tulee käyttää vaihtuvan näkökulman kerrontatekniikkaa! Kyllä! Se on tässä!

Kirja on lyhyt, vain 152 sivua, mutta lukija saa lopussa kaipaamansa koston ja katharsiksen (puhdistuksen). Näin alhaisia olemme. Vain kova ja armoton kosto kelpaa. Eikä se tässä tapauksessa ole amerikkalainen sähkötuoli.

Kirjan sanomasta: innostustani selittänee sekin, että olen jo pitkään saanut verenpainetta amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta pelkästään amerikkalaisia tv-sarjoja, sanomalehtiä ja joitain dokumentteja seuraamalla - asiantuntemusta ei siis ole, mielipiteitä sitäkin enemmän. Oatesin romaani kritisoi samaa aihetta: selväkin rikos voi saada olemattoman tuomion, jos syyllisellä on enemmän rahaa ja parempi juristi, joka saa milloin mistäkin väestä kootun valamiehistön vakuutetuksi siitä, että musta on valkeaa eikä niiden vaihtaminen päittäin oikeastaan haittaa.

Tämä ongelma tulee Oatesin romaanissa harvinaisen selväksi. En paljasta juonesta enempää, mutta kiukun kylmät väreet kulkevat moneen kertaan teosta lukiessa.

Kirjan tehokkuus syntyy osittain suoraviivaisesta kielestä. Ei mässäilyä. Ei lavertelua. Ei selittelyä. Raiskauksen ja pahoinpitelyn pitkälle ulottuvat seuraukset eivät jää pelkän kuvittelun varaan.

Joskus on kysytty, millainen on viiden staran romaani. Tällainen: taiteellisesti ehjä, kokonainen, taitavasti ja osoittelematta rakennettu, maailmaansa vangitseva ja sellainen, jonka jälkeen ajatusmaailma ei ole enää ennallaan. Ja joskus, kuten tällä kertaa, tyylipuhtaasti antiikin draaman oppien mukaan rakennettu.

Kenelle: Kaikille, mutta varsinkin niille, joiden mielestä "se nainen kerjäsi sitä".

Alkulause: "Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin."

Jälkimaku: Puhdistunut. Hieman surumielinen. Lisää Joyce Carol Oatesia.

Starat: 5.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Inahduksen parhaat ja muuta avautumista


Hesarissa listattiin tänään Hesarin kriitikoiden tänä vuonna ylistämät kirjat. En tiedä, olenko hämmästynyt vai nolostunut siitä, miten harvoja kirjoja olen niistä lukenut ja varsinkin siitä, miten harvoista kirjoista olen samaa mieltä Hesarin kanssa.

No mutta. Johan on monesti todettu, että blogit ovat asia erikseen ja ammattikritiikki on ammattilaisten tekemää - sitä paitsi blogien lukijakunta poikkeaa jossain määrin päivälehdistä, joten molemmat palvelevat omia lukijoitaan. Hesarin ylistämistä kirjoista löysin vain kaksi vielä omalla lukulistalla olevaa: toinen on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jota alan lukea seuraavaksi ja toinen Olli Jalosen Poikakirja, jota odotan lainaan ja jota monet kollegat pitävät yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Markus Nummen Karkkipäiväkin kiinnostaa, mutta menee varmaan ensi vuoteen.

Katsoin huvin vuoksi blogista omat vuoden parhaat kirjat, joille olen antanut 4 tai 5. Nyt huomaan harmillisen puutteen: tietokirjat puuttuvat melkein kokonaan. Johtuu siitä, että luen pääasiassa oman talon tietokirjoja (joita on paljon) enkä ole kehdannut mainostaa niitä täällä (vaikka monia olisi kannattanutkin). Yksi niistä löytyy Hesarin listalta: Jani Kaaron Terveenä 100-vuotiaaksi, josta sekä oma mies että isä ovat innostuneet kovasti. Suosittelen. Luulen, että tulen jatkossa muuttamaan tätä käytäntöä ja ainakin kertomaan blogissa niistä Avaimen tietokirjoista, joita luen parhaillaan (huomautan, että en tee kustantamon tietokirjoja enkä päätä niistä, joten luen ne sikäli neutraalisti).

Samaan syssyyn korjaan myös yhden turhan kainouden ja kerron omasta mielestäni vuoden Inahdusmaisimmasta tietokirjasta, jolle haluan myöntää erityisen Lukutoukka kiittää -palkinnon: Jarmo Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito, johon on koottu sekä kotimaisen että maailman kirjallisuuden parhaita alkuja ja vielä selostettu miksi. Olen maininnut tästä ohimennen ennenkin, mutta koska teosta ei ole noteerettu lainkaan Hesarissa, haluan antaa tämän erityisen kunniamaininnan kirjalle, joka esim. jokaisen kirjailijaksi haluavan pitäisi lukea. ;) Arvion voitte lukea esim. Jenniltä. Noin. Sitten se vuoden parhaat -kirjalista takaperin syksystä tammikuuhun:

Petri Taminen: Muita hyviä ominaisuuksia (Tammi)
Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY)
Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi)
Vappu Orlov (toim): Venäläisiä kertojia (Avain)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus (Otava)
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Tammi)
Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain)
Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. (WSOY)
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY)
Elina Hirvonen: Afrikasta. Muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 (Avain)
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain)
Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain)
Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi) (ja muutkin Lahirin teokset)
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (Teos)

Seuraavaksi on teidän vuoronne avautua vuoden parhaista kirjoista - kuten huomaatte, täällä ei ole mitään jääviyssääntöjä, joten voitte kehua myös omia tai kavereiden kirjoja? ;)


perjantai 10. joulukuuta 2010

Kirjat ja kuuset samaan konttiin

Pikapostaus aiheesta, josta on kyselty ja pahoittelut Helsinki-keskeisyydestä...

Kirjallisia joulumyyjäisiä on vähän siellä sun täällä, suosittelen! Niistä löytää myös top ten -listojen ulkopuolisia kirjoja ja saattaa treffata samalla kirjailijoita. Tässä pari vinkkiä, kertokaa muitakin, jos tiedätte!

- Perinteiset "kunnon kirjallisuuden" myyjäiset (tämä on niiden virallinen nimi.. ;) alkavat Postitalossa tänään ja jatkuvat 23.12. saakka. Avoinna ma-pe 11-19, la 10-17, su 12-17. Myyjäisten ryhmä löytyy nimellä Facebookista ja sieltä voi katsoa kirjailijaohjelman.

- Korjaamon joulumarkkinat vaunuhallissa 18.-19.12 klo 10-18. Samassa tilaisuudessa kuulemma pihalla myynnissä myös joulukuusia ja glögiä. Iloinen koko perheen häppeninki siis, kuusi ja kirjat samaan kassiin! ;)

Kirjoista mainittakoon, että sain sitä mitä tilasin: todella vaikuttavan ulkomaisen kaunokirjan. Nyt saattaa tulla pitkästä aikaa jopa vitosen kirja kaiken nihkeilyn jälkeen (josta vieläkin vähän huono omatunto), kirjoitan viikonloppuna, jos hulluna hiihtämiseltä ehdin!

lauantai 4. joulukuuta 2010

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan


Summa summarum: Vaikea postaus. Olen vältellyt tätä. En tykkää tehdä nihkeitä arvioita varsinkaan nuorista kirjailijoista ja esikoisista, mutta vaikea tässä nyt on lähteä valehtelemaankaan. Kun en tajua niin en tajua. Salmelan romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Edellisen meriitin tajuan jotenkin, jälkimmäistä en. Lukekaa itse - kirja jakaa lukijat selvästi kahteen kastiin, ja kuulun siihen "turhaa hypetystä" -osastoon.

Arvio: Jos arvioisin kirjaa maahanmuuttajan romaanina, hehkuttaisin sitä, että onpa hienoa kun joku on oppinut suomea näin hyvin, vautsi vau! Mutta kun puhutaan Finlandia-ehdokkaasta, siihen leikkiin on turha lähteä. Kirja tulee arvioida puhtaasti suomalaisena kaunokirjana tekijän taustoista riippumatta.

Siinä osastossa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ensinnäkin ärsyynnyn jo alussa kirjaan jätetyistä tai jääneistä kielivirheistä (niitä on sen verran paljon, että tulkitsen sen tahalliseksi), esimerkki lopusta: "Istutamme veljellisesti hiljaa tuijottaen tyhjyyttä." Miksi istutamme? Miksei istumme, jota lauseella tarkoitetaan? Tulee fiilis, että lukijaa halutaan tarkoituksella muistuttaa aika ajoin siitä, että tämä on nyt ulkomaalaisen kirjoittamaa kirjallisuutta kuulkaas! Onpa se hienoa, sepäs on!

Saan tällaisesta allergisen reaktion välittömästi. Esim. Umayya Abu Hannan teoksissa ihailen sitä, että kieli on virheetöntä suomea, mutta mukana on hauskoja uudissanoja ja puolikielisiä ilmaisuja, jotka tuovat kieleen jotain lisää (esim. Umayyan rännästä käyttämä rähmäsade). Salmelalla sellaista on harvoin.

Toisen allergisen reaktion saan monista eri kertojista ja kikkailusta, jossa en näe mitään lisäarvoa: kissan näkökulmassa on joku pointti ja lievää hauskuutta, lelupossu on vain rasittava moikkelis poikkelis -kommentteineen. Nekin vielä ymmärtäisin, mutta auton näkökulma menee pitkästyttävän sekavaksi.

Jos jätetään kerronnallinen ärsytys sikseen, en innostu sen enempää tarinastakaan. Salmelaa muistuttava päähenkilö opiskelee suomea ja potee angstia siitä, että täyttää 27 v eikä ole tehnyt mitään iässä, jossa monet muusikot kuolevat ja päätyvät legendoiksi. So what? En jaksa enää tälle syksylle kirjoja, jotka käsittelevät mukakriisejä kirjailijaksi kasvamisesta - muistan poteneeni vastaavaa ikäkriisin tuskaa itse alle kolmekymppisenä ja siinä vaiheessa tämä olisi varmasti osunut ja uponnut.

Puolivälissä kirja virkistyy jonkun verran, kun päähenkilö muuttaa Suomeen maaseudulle ja saadaan kohtuuhauskaa vinoilua suomalaisesta kulttuurista. Miksei näihin törmäyksiin voitu keskittyä enemmän, kun ne ovat kirjan vahvinta ja omaperäisintä antia?

Luin kirjan loppuun, mutta vaivalloisesti. Monista tämä on ollut hulvattoman hauska, itse olin pitkästynyt ja harpoin monia lukuja, mitä en yleensä missään olosuhteissa tee. Kirja piti suorittaa loppuun. Huono homma.

Esikoiskirjana teos on jollain lailla mielenkiintoinen ja kisassa varmaankin paikkansa ansainnut. Omaäänisyydenkin hyväksyn ja sen, että joidenkin mielestä tämä on raikasta, virkistävää, erilaista, kirjallisuutta uudistavaa, hauskaa jne. Mutta mitä hittoa Finlandia-palkintoraati on ajatellut nostaessaan tämän vuoden parhaiden romaanien joukkoon? En ymmärrä. Dislike.

Aloin epäillä jo omaa arvostelukykyäni, kun en innostunut yhtään. Tueksi sain monia kollegoita, joilta kaikilta jäi kirja kesken. Lisäksi löysin ammatti-ihmisistä samanhenkisiä arvioita, mikä helpotti harmiani siitä, etten tykännyt. Samaan leiriin kanssani kuuluvat Parnasso ja Olivia. He käyttävät ilmaisuja, joiden ansiosta koen vähän vähemmän huonoa omatuntoa tästä teilauksesta: arvioissa käytetään sanoja lapsellinen, vuoden ylimainostetuin kirja ja teiniromaani eikä heitäkään kiinnosta kirjan tarina tippaakaan.

Tästä syystä päätän tuomioni kommenttiin K 30. Se on yläikäraja, jota suosittelen kirjan lukemiseen. ;)

Alkulause: "Kolmen punkkulasillisen jälkeen oli ihan hauska palata."

Kenelle: Alle 30-vuotiaille. Niille keski-ikäisille, jotka pukeutuvat teinivaatteisiin ja joiden elämän suurin trauma on se, että on yli kolkyt.

Jälkimaku: Onpa hypetys. Seuraavaksi on pakko lukea jotain ulkomaista laatukirjallisuutta. Ihan pakko.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Yliyritystä. Jatkossa kikkailun sijaan aitoa taitoa, kiitos.

perjantai 3. joulukuuta 2010

iKirkkoon

Ei mulla nyt ole vielä iPadia, vaikka se tuli jo toissapäivänä Suomessa myyntiin. Ihmettelen. Tähän takapajuiseen hitauteen on kuitenkin yksi selitys (sen lisäksi, että se maksaa 499 e).

Olin nimittäin iPhone-änkyrä, uskokaa tai älkää. En halunnut sitä millään, en edes käytettynä ja ilmaiseksi. Olin kokeillut ohimennen ja olin vakaasti sitä mieltä, että sen puhelinominaisuudet ovat vaikeat, en tarvitse sitä enkä jaksa opetella.

Niinpä sain iPhonen lahjaksi. Ei sillä vesilintuakaan voinut heittää, joten piti ottaa käyttöön. Varoitus: en olisi selvinnyt omin blondivoimin käyttöönotosta ainakaan ilman kilareita.

No, parissa viikossa olen liittynyt iKirkon jäseneksi, kuten eräs lukija sitä kutsui. Se on ihana. Eikä yhtään vaikea. Nettisurffailu on tietysti lähtenyt lapasesta, mutta toisaalta säästyy aikaa, kun pyörin netissä ja FB:ssä lähinnä silloin, kun ei ole muutakaan tekemistä (bussipysäkillä).

Kokeilin iPadia ohimennen ja tuli vähän huijattu olo: sehän on iso iPhone, ei sen kummempaa. Pitikö sen olla sen kummempi? En tiedä, mutta en nyt ainakaan ihan ekana ole sitä hankkimassa. Siinä vaiheessa kun lehtiä alkaa saada laajemminkin iPadiin, saatan harkita asiaa. Kirjoihin menee vielä jonkun aikaa, enkä tiedä mikä on paras härveli niiden lukemiseen.

Niin että kummin päin tämä nyt meni? Onko iPhone portti seuraavaan etappiin ja koukutus iKirkon jäseneksi vai veikö se uutuudenviehätyksen iPadista?

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Perunakalenteri

Kyllä minä niin mieleni pahotin kun on taas joulukuu. Mihin se vuosi meni. Turhuuksiin.

En tykkää joulukalentereista. Turhia ovat, pahaa suklaata tai rumia kuvia. Kyllä minä niin mieleni pahotin kun näin ystävän itse tekemän joulukalenterin kummilapsilleen. Kyllä oli hieno enkä osaisi itse tehdä. Enkä jaksaisi. Kyllä en ole mikään askartelija.

Mutta tässä on nyt sellainen joulukalenteri, jossa on järkeä. Ja asiaa. Katsokaa vaikka tästä.

Kyllä voitte nyt sanoa, että en vain omia kirjoja mainosta! Varmasti myyvät ainakin sata kirjaa heti tämän jälkeen. Myykööt. Hyvä kirja se on.