keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Minä ja mun bestsellerit

No niin. Koska Yle ja Hesari hoitavat viime vuoden bestsellereiden ja myynnin ansiokkaan analyysin, keskityn itse sen sijaan minä minä minä ja sitten vielä minä -näkökulmaan.

Kaikki viime vuoden bestseller-listat myyntilukuineen löytyvät täältä. Poimin sieltä pari ilahduttavaa asiaa: tietokirjojen laskusuuntaisesta vuodesta huolimatta myydyin kotimainen tietokirja oli John Simonin "Koneen ruhtinas".

Saan siitä vielä kerran syyn hehkuttaa ko. Pekka Herlinin elämäkertaa. Se on myyntinsä ansainnut. Sen sijaan Tieto-Finlandiat eivät tänä vuonna saaneet mitään potkua ehdokkuudestaan, onpa yllätys. Herliniä lukuunottamatta tietokirjalista menee muutenkin harrastus-, laihis- ja nikkarointiosastolle. Sääli, kun kunnianhimoisempiakin tietokirjoja julkaistiin paljon.

Sitten kaunoon. Laila on ykkönen, aina vaan. Hyryn Uuni nousi sentään sijalle kuusi, mutta heti perään tulevat Sofi Oksanen ja Kari Hotakaisen Ihmisen osa - poikkeuksellista tässä on se, että Oksasen Puhdistus julkaistiin vuonna 2008, mutta myi vielä 2009 listoille asti. Aikamoista. Tämähän on täysin vastoin kaikkea marinaa siitä, että kirjatkin ovat nykyään kertakäyttökamaa, joka unohdetaan kuukaudessa. Voi Sofi minkä teit!

Jos et ole vielä(kään) lukenut Puhdistusta, niin nyt kannattaa alkaa jo esittää lukeneensa (voit myös aina lukea arvioni ja siteerata sitä).

Käännetyn kaunon lista on sen verran ennalta-arvattava ja boring, etten keksi siitä mitään sanottavaa (dekkareita, dekkareita, kas Anna Jansson, lisää dekkareita). Sarjakuvissa Viivi ja Wagner ovat kohdanneet voittajansa - en ole siis Suomen ainoa kieroutunut, johon Fingerpori kolahtaa. Ekat kuusi sijaa menevät joko Juballe tai Fingerporille.

Hesarin juttu sotkee pakkaa ja vertaa ovelasti eri listojen myyntilukuja toisiinsa genreen katsomatta: niinpä saammekin havaita, että Suomen myydyin kotimainen kirja oli Mauri Kunnaksen Robin Hood (89 000 kpl), kakkosena Laila Hirvisaari (82 400) ja kolmosena Remes (72 900).

Kaiken kaikkiaan kirja pärjäsi siedettävästi laman keskellä ja ostitte myös joululahjaksi paljon kirjoja.

Entäs tänä vuonna? Sähkökirja tulee? Lakkaan ennustamasta siitä aiheesta, saatan vielä erehtyä.

Lopullinen Totuus kirja-alasta 2009!

Kävin kirja-alan perinteisellä tammilounaalla kuulemassa vuotuisen puheen siitä, että kaikesta huolimatta kirja elää ja voi hyvin ja sähkökirja tulee. ;) Se on hienoa. Joka vuosi.

Laitan tilastot ja bestseller-listat täällä tiedoksi inahtelujen kera alasta innostuneille, kunhan ne ovat netissä asti - toistaiseksi Parnasson päätoimittaja Papinniemi on onnistunut tiivistämään kaiken niin osuvasti, etten edes yritä samaa, katsokaa vaikka.

Me saatiin kylläkin lohisoppaa.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Jhumpa Lahiri: Tuore maa


Summa summarum: Pääsen hehkuttamaan heti tammikuussa! Jhumpa Lahiri on HOT. Kaikki puhuvat Lahirista - paitsi minä, joka heräsin vasta saatuani Tuore maa -novellikokoelman joululahjaksi. Missä Lahiri on piileskellyt koko elämäni?? Bengalilais-amerikkalaisen ja Pulitzer-palkitun naiskirjailijan ihana novellikokoelma viihdyttää, surettaa, yllättää, mietityttää ja saa haluamaan lisää. Kuin Alice Munro, mutta vahvasti etnisellä twistillä. Lukekaa!

Arvio: Öö, jäiköhän vielä jotain sanottavaa? Ehkä se, että mielestäni nimi- ja aloitusnovelli Tuore maa oli kokoelman heikoin. Kumma juttu. Ja silti sekin oli hyvä.

Lahiri kertoo Intian Amerikkaan muuttaneesta älymystöstä ja etenkin heidän lapsistaan. Nämä seuraavan sukupolven kasvatit tuppaavat olemaan hienoja kirjailijoita: he pystyvät kuvaamaan uuden maan vierautta omasta kulttuuristaan käsin ja luomaan siksi osuvia ja teräviä ristiriitoja. Siitä syystä pidän Lahiria esim. Paul Austeria tai Siri Hustvedtia kiinnostavampana: he ovat loistavia kirjailijoita, mutta amerikkalaisen perusälymystön kuvaus alkaa olla jo vähän ikävystyttävää.

Toisin sanoen Lahiri kirjoittaa kuin keskivertoa parempi amerikkalainen kirjailija, mutta tarinoissa on hätkähdyttävää vierautta. Se tekee niistä peruslähiöjenkin tarinaa kiinnostavampia - sori nyt vaan. Vanhemmat fiksailevat järjestettyjä avioliittoja ja paheksuvat amerikkalaisia tyttö- ja poikaystäviä. Vaikka suku puristaa uudessa maassa, siitä irrottautuminenkaan ei tuo onnea. Aikamme suuri sairaus, vieraantuneisuus vaivaa ihmisiä Padasjoelta Bengaliin.

Pääasiassa liikutaan 30- ja 40-vuotiaiden ihmissuhdehässäköissä ja voi olla, että novellit kolahtavat siitäkin syystä. Vaikkei oman sukupolven elämä tunnu aina ihan kosherilta, niin ainakaan vanhemmat eivät ole fiksaamassa meitä naikkariin (vai pitäisikö niiden? Sekö tässä nykymaailmassa mättää?). ;) Silti monet muut tunteet ja tilanteet ovat täysin universaaleja ja samastuttavia.

Hyvä kirja on tällainen: riittävän vieras ja tuttu yhtä aikaa. Tuore maa on tuore, mutta silti lähellä.

Kenelle: Niille, jotka kaipaavat hyvää kerrontaa ja pientä eksotiikkaa. Älä vierasta novellimuotoa, nämä ovat pienoisromaaneja kaikki.

Paras alkulause: "Aina silloin tällöin Sangille soitti joku mies ja pyysi häntä vaimokseen."

Jälkimaku: Tuore, virkistynyt, raikas. Silti aavistuksen alakuloinen.

Starat: 5. Klassikko.

torstai 21. tammikuuta 2010

Elämäni ei-kriitikkona

Kateus kateus. Nykyiset kirjallisuuden opiskelijat saavat kirjallisuuskritiikin kirjoittamisen opetusta (huomasin Parnasson saitilta, jonka kommentointi lähti jälleen kerran lapasesta)! Aika hienoa. Ei vaan mun aikana. :(

Silloin tehtailtiin kirjaesseitä ja keskusteltiin niistä pienryhmissä, mikä oli tietysti vallan kivaa ja opettavaista sekin. Ymmärrän päätoimittaja Papinniemen innostuksen paluusta yliopistoon - those were the days! Keskusteltiin päivät pitkät henkeviä ja imettiin vaikutteita muinaisista viisaista! Saattaa tosin olla, etten osannut arvostaa kaikkea sitä intellektuaalisuutta silloin, vaan kadehdin syvästi muiden tiedekuntien ystävien jatkuvia reissuja ja biletystä. Ei meillä mitään bileitä ollut. Meillä puhuttiin Hegelistä, damn it.

Niin että ei musta sitten tullut kirjallisuuskriitikkoa, kun ei kerran opetettu. ;)

Mutta en taida olla siitä pahasti katkera, olisin varmaan ollut kriitikkona aika kökkö. Rakastan lukea hyviä kritiikkejä, mutta tykkään itse puhua kirjoista subjektiivisesti ja tunteella. Jos ei ole tunnetta, ei ole tarvetta puhuakaan.

Papinniemen listaus siitä, mitä kirjallisuuskritiikki ei ole, on aika hyvä. Olisi kiinnostava tietää, käsitelläänkö kritiikin opetuksessa mitenkään kirjablogeja tai sitä, onko niiden suosiolla ollut vaikututusta päiväkritiikkiin? Olen ollut huomaavinani, että lehtikritiikissäkin mielipiteet ja arvioijan oma ääni on lisääntynyt - tosin se on tietysti yleinen trendi kaikissa medioissa.

Lisäksi perehdyin tällä viikolla 15-vuotiaan siskonpojan äikän kirjallisuustehtävään ja totesin, että helpolla eivät ainakaan nykyään pääse. Hotakaisen Juoksuhaudantien syväanalyysissa riittäisi itselläkin vähän funtsittavaa, onnea vaan (huom: mukaan saa liittää myös itse tehtyä sarjakuvaa tai runoutta! Jos olisin saanut tollasia äikän tehtäviä aikoinaan niin hikoilisin niiden kanssa vieläkin??! Näistä kasvaa NIIN eri sukupolvea...)

Papinniemen listan mukaan kritiikki ei ole mielipide ja on siinä oikeassa. Olkoon tämä postaus elävä esimerkki siitä, että blogit ovat nimenomaan sitä. Joku jorisee omiaan ja parhaimmillaan joku vastaa. Piti kirjoittaa teille parista kirjastakin, mutta eiköhän tämä ole tällä erää tässä.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max


Summa summarum: Tarvitaan oma arvoasteikko. Leena Parkkisen Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanut "Sinun jälkeesi, Max" on niin erikoinen ja taitava teos, ettei se saa mitään esikoiskirja-armoa. Sen voi arvioida suoraan hyvänä, ehdottoman eurooppalaisena romaanina, jossa siamilaiset kaksoset seikkailevat 1920- ja 30-luvuilla dekadentin naisen perässä.

Arvio: Entä pidinkö siitä? Yhtä hyvin voisi kysyä, pidänkö luontodokumentista, jossa leijonahylje raatelee kauniissa hidastetussa kuvassa pingviinin poikasen kappaleiksi. Tai Tanja Karpelan x:nen avioeron jälkeisestä murheellisesta syvähaastattelusta. Ei niistä pidä, mutta keskenkään ei voi jättää.

Tämä teos kuuluu ehdottomasti lukekaa itse -osastoon. En vieläkään tiedä varmasti, mitä olen siitä mieltä. Aargh. Yritetään nyt jotain.

Ensinnäkin Helsingin ja Euroopan kuvaus on nautittavaa ja riittävän autenttista (joskin ajoittainen rivous rikkoo illuusiota välillä). Eniten itselleni tulee mieleen Mika Waltarin Suuri Illusioni, josta pidin nuorena hillittömästi.

Toinen keskeinen ja hämmentävä kysymys on, mistä Parkkinen stooriaan keksii? Siamilaisten kaksosten vaellus Euroopan sirkuksissa tuo esiin toinen toistaan hurjempia friikkejä ja surullisia kohtaloita. Kirja siirtyy ajassa ees taas ja tuntuu monesti kertomuskokoelmalta. Kaikessa outoudessaan kirjoitustyyli on kuitenkin positiivisesti vanhanaikainen ja kevyt. Friikkisirkus imaisee mukaansa. Paheellinen nainen tuntuu tahallisen stereotypiseltä, mutta hänenkin kohtalonsa kiinnostaa. Lukija tahtoo ehdottomasti tietää, miten tässä lopulta käy.

Sujuvaa kieltä ja hillitöntä mielikuvitusta täytyy ihailla - onpa epäsuomalainen romaani (arvottamatta suomalaisuutta mitenkään huonoksi siis).

No mikä sitten mättää? Täydellisen haltioitumisen estää jonkunlainen sanoman puute. En pääse ihan selville siitä, mikä tämän kaiken tarkoitus on? Halutaanko vain esitellä erikoinen tarina outoine kohtaloineen vai oliko tässä joku juttu, joka meni itseltäni vähän ohi?

Olen sikäli vanhanaikainen, että huipputeoksen täytyy liikauttaa maailmankuvaani jotenkin. Sitä Sinun jälkeesi, Max ei tee. Mutta lukekaa itse. Saatatte liikuttua.

Kenelle: Ei ihan massaturisteille. Niille, jotka haluavat irrota ajasta ja paikasta. Jokaiselle, joka on ollut joskus ns. erilainen nuori.

Alkulause: "Koska hän tulee?" Max kysyy.

Jälkimaku: Huh huh. Hmm? Mhhm. Oli se hyvä. Vai miten se meni?

Starat: Vaikea. Mutta sitten kuitenkin 4. Jos arvioija jää näin epäselvään tilaan, kirjan täytyy olla klassikko.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Kukkuu Kuredulta!


Jetlagiset terveiset Malediiveilta - vaikkei tämä mikää matkablogi olekaan, annan silti täydet viisi staraa ja suosittelen kahdella varauksella: 1) ei lapsiperheille (lapset pitkästyy ja matka on turhan pitkä) 2) vain vesi-intoisille. Poikkeuksellisen hienoja siellä ovat korallit ja vedenalainen akvaariomeininki, snorklaus ja sukellus, ja jos ei halua veteen, pitää jaksaa maata poolilla ja digata brittirusketuksesta (kaikki alle purppuran on liikaa aurinkorasvaa).

Hain poikasia ja rauskuja nähtiin rannassa päivittäin, joten villin luonnon voi todeta olevan lähellä. Jos saat kiksit siitä, että näet kilpikonnanpoikasten kuoriutuvan ja vaeltavan veteen, niin matka kannattaa.

Uima-altaalla ehdin olla vain sen yhden kirjan verran (Sinun jälkeesi Max), joten oli hyvä loma. ;) Tekisi mieli hehkuttaa paratiisia enemmänkin, mutta kiusaan kavereita sillä ja jätän teidät rauhaan.

Katsoin lentsikassa täällä paljon puhututtaneen Aikamatkustajan vaimon (ja bongasin yhden lukevan sitä poolilla). Voi hyvä tavaton. Että onkin taas osattu pilata hyvä kirja. Tämä on varoitus: älkää missään olosuhteissa (paitsi 11 tunnin lennolla ehkä) koskaan ikinä katsoko sitä elokuvaa.

En pysty edes sanomaan mikä siinä EI olisi pielessä, koska pielessä on ihan kaikki pääosanesittäjiä myöten. Olisin tarvinnut koneessa insuliinipiikin. Otin sen sijaan GT:n.

Palailen Maxiin ja muihin juttuihin kunhan saan taas näppiksen haltuun. Kestänee hetken.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Pitkän päivän pakkausilta

Huh. Pikän päivän pakkausilta takana.

Aloitan uuden vuosikymmenen aika positiivisesti talvilomalla tropiikissa. :) Samalla irrotan itseni piuhoista ja kuvittelen lukevani jopa jotain (edes sen Sinun jälkeesi Maxin); saas nyt nähdä, toisin kuin normaalit ihmiset, en ehdi lukea lomilla, kun pitää muuntua lukutoukasta vesipedoksi taas. ;) Matkaraporttia parin viikon kuluttua siis.

Sillä välin teille rakkaat lukijat hyvää uutta uutta - alla talvista tunnelmointia Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni -teoksesta. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin ja muita latteuksia! Ja sadas hymiö. :)

Kuljin, etsin, löysin ja kadotin.
Tyhjäksi tulin. Ja täytyin.
Sydämeni tunsi, mutta silmäni eivät nähneet.
Vaihdoin vasemman linssin voimakkuuksia.
Nyt näin.
Olin vaeltanut väärin, vain itseäni varten,
siksi olin ryssinyt reitin.
Paula oli odottanut minua
Pallastunturin baarissa rapiat nelisen tuntia.