perjantai 13. tammikuuta 2017

Carol Shields: Ruohonvihreää

Vuosien Shields-tauon jälkeen bongasin kirjastosta Carol Shieldsin romaanin Ruohonvihreää (Otava 2012, kääntänyt Hanna Tarkka), jota en ollut lukenut aiemmin. Se tuntui loistavalta joululomakirjalta: Shieldsin kirjoissahan ei tapahdu mitään kummempaa, joten ei tarvitse pelätä yöunien puolesta.

Tämä oli juuri sitä, mitä tilasin: tylsä nelikymppinen nainen matkustaa karmean äitinsä yllätyshäihin. Takakannessa The Guardian lupaa Shieldsin olevan "Jokapäiväisen elämän mestarillinen kuvaaja". Juuri sitä hän on. Ruohonvihreää ilmestyi muuten alunperin jo vuonna 1977 nimellä The Box Garden, joka on mielestäni suomennosta osuvampi nimi.

Arkipäiväiseen antisankarittareen on helppo samastua, ja häntä alkaa ymmärtää, kun äitisuhde avautuu koko tunnekylmässä karmeudessaan. Pientä draamaa saadaan aikaan kotiin jääneen teini-ikäisen pojan kautta eli pakollinen jännityshuipennuskin on mukana. Ja rakkautta, tietenkin, sitäkin ihanan realistisesti ja arkisesti kuvattuna.

Etsin jotain vihreää, joten taustalla kuivahtanut joulukukka. 

Kutsuisin tätä melkein täydelliseksi lukuromaaniksi, ellei asiassa olisi yksi mutta: yllättäen oma äitini piti kirjaa pitkästyttävänä ja jonninjoutavana. Ja itse kuvittelin hänen nimenomaan pitävän siitä (meillä on lähes identtinen kirjamaku), mutta ei. Tämä oli hänen mielestään aivan liian arkista ja yksityiskohtaista. Jassoo.

Ja onhan kirjassa yksityiskohtia: paitoja, huonekaluja, tunnelmia. Henkilöt ovat silti niin mainioita ja pieteetillä luonnehdittuja, että jäin koukkuun heidän kohtaloihinsa. Naisen lievästi sanottuna outo ja vähän karmiva exä on hylännyt perheensä ja lähtenyt hihhuloimaan jonnekin. Heidän lapsi-parkansa taas on on sitäkin kunnollisempi. Nykyinen miesystävä on tylsä hammaslääkäri, mutta pariskuntaa yhdistää onneton ensimmäinen avioliitto hullun kanssa.

Tällaisia ihmiset ovat. Tällaista ihmisten elämä on. Sen kuvaamisessa Shields on mielestäni mestari. Viihdyin.

Kenelle: Niille, jotka pitivät Dounton Abbeystä. Tässä on samaa henkeä, alemmassa yhteiskuntaluokassa tosin. 

Alkulause: "Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 4. Aivot narikkaan ja lukemaan. (Paitsi jos yksityiskohtainen kuvailu väsyttää liikaa.)

Perusteellinen Shields-fanin kuvaus kirjasta mm. Lumiomenassa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Olikin pitkä joululoma. Ei siinä vauhdissa ehtinyt paljon bloggailla, mutta kirjoja sentään luin. Tässä niistä ensimmäinen: Riku Korhosen Finlandia-ehdokkaanakin ollut Emme enää usko pahaan (WSOY 2016).


Kirja ehti lähteä jo lainaan, joten tässä tämmöinen standardikansikuva tällä kertaa. 

On jännää tulla ikään, jossa oman sukupolven kirjailijat alkavat kirjoittaa keski-iästä. Ja ah niin osuvasti! Korhosen romaani käsittelee paljon muutakin, mutta keski-ikäistyvien "nuorten aikuisten" ja lapsiperheiden kuvaus on aika riemastuttavaa kaikessa karuudessaan.

Kirja oli kyllä muutenkin vaikuttava. Korhonen kertoo pariskunnasta, jossa perheenisä alkaa suunnitella vaimonsa kaappausta intohimon palauttamiseksi takaisin tiuskivaan perhearkeen. Jotenkin liikuttavaa. Sivuhenkilöitä on paljon ja tarinaa kerrotaan monesta suunnasta. Korhonen saa silti kokonaisuuden pidettyä näpeissään ja lukijan otteessaan.

Korhonen kuvaa taitavasti molempien sukupuolten eksymistä erilaisten roolien viidakkoon. Silti tuntuu siltä, että miehet ovat suurimpia häviäjiä.

Mietin paljon sitä, mistä kirja oikeastaan kertoo, sillä tarinaan mahtuu mukaan niin paljon. Päädyin siihen tulokseen, että tärkein teema on väkivalta ja piilotettu aggressio. Romaani tuntuu käsittelevän eniten sitä, mistä kaikki tämä yhteiskuntamme kätketty aggressiivisuus yöpartioineen ja somevihoineen oikein nousee.

Naiset ovat aika hukassa työ- ja perherooliensa keskellä, mutta niin ovat miehetkin - ehkä vielä enemmän. Kun mies päättää ottaa jälleen homman haltuun ja vaimon kainaloon, yritys tietenkin kaatuu omaan epätoivoisuuteensa. 

Vaimon ryöstö näytetään vähän surkuhupaisana paluuna ihmiskunnan alkujuurille, jossa miehet olivat miehiä ja naiset naisia - mutta paluuta entiseen ei ole. Kaappauksen vaiheista ei voi kertoa pilaamatta juonta, mutta kirjan jossain määrin humoristiset sävyt muuttuvat loppua kohti aika traagisiksi.

Nautin kovasti Korhosen kielestä ja tavasta kirjoittaa, etenkin komedian ja tragedian vaihtelevasta yhdistelmästä, joka ilahduttaa aina onnistuessaan hyvin. Kielen, juonen ja tyylin moninaisuudesta huolimatta Korhonen onnistuu pitämään kokonaisuuden hallussa taitavasti. Se vaatii sekä kirjallista ammattitaitoa että lahjakkuutta. Romaani on sen verran polveileva ja kielellisesti omalaatuinenkin, että se voisi hajota kuin enosen eväät myös omaan taitavuuteensa. Niin ei onneksi käy. 

Kirja on mielestäni juontaan syvempi. Siitä saisi erinomaisen ja toiminnallisen leffan, mutta jäin miettimään sen käänteitä ja sanomaa niin paljon, että kyseessä täytyy olla ihan vakavasti otettava yhteiskunnallinen romaani.

Tykkäsin. Suosittelen erityisesti ruuhkavuosi-ihmisille, jotka voivat nauraa itselleen ja toisilleen. Ja miettiä, pitäisikö tehdä kotona jotain toisin, ennen kuin joutuu puolison kidnappaamaksi?

Muutama lukija on kaivannut aiemmin postausten lopussa ollutta tiivistelmää. Tähtiä en enää anna kirjoille, mutta muutaman muun kiteytyksen kyllä. Uutuutena otan käyttöön Väsynyt äiti -pisteytyksen: sillä ei ole mitään tekemistä kirjan laadun kanssa, vaan kyse on siitä, kuinka nopeasti ja vaivattomasti väsynyt äiti pystyy kirjan lukemaan. 1= kirja, joka on jostain syystä sen verran vaativa, että jää kesken. 4= kirja, jonka lukee nopeasti ja ahmien, myös väsyneenä. 

Kenelle: Ihan kenelle vaan, mutta erityisesti ruuhkavuosipanikoijille.

Alkulause: "Tunnetko tarinan vaimosta ja ryöväristä?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3 (kirja, jonka lukee melko nopeasti, mutta vaatii juonen ja henkilöiden takia jonkun verran keskittymiskykyä). 



keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Lukevia miehiä etsimässä: Jarkko Nieminen


Tennistähti Jarkko Nieminen on tunnettu kirjojen suurkuluttaja, joka tottui lukemaan paljon pitkillä pelimatkoilla. Poikien lukeminen on jatkuva huolenaihe mediassa, mutta missä ovat lukevat miehet, joista lapset voisivat ottaa mallia?

Kysyin suoraan Jarkko Niemiseltä, miten lukevia miehiä kasvatetaan?


Jarkko Nieminen, miten sinusta kasvoi paljon lukeva mies?

Minulle luettiin lapsena paljon, kotona oli aina tarjolla kirjoja ja niitä annettiin myös lahjaksi, kuten annetaan edelleenkin. Mummini oli äidinkielenopettaja ja hänen kanssaan opettelin lukemaan, muistan ne hetket erityisen hyvin. Kesälomilla luettiin mökillä ja ahmittiin Viisikoita.

Muistatko, milloin opit lukemaan ja miten?

Muistan sen hyvin, se oli ennen kouluun menoa. Olin mummin luona, muistan jopa sen pöydän, jonka ääressä istuttiin. Olin 6-vuotias, se oli hieno hetki, kun yhtäkkiä kirjojen maailma avautui.

Mitkä olivat lempikirjojasi lapsena, nuorena tai teininä? 

Ainakin Viisikot, Susikoira Roi ja Veljeni Leijonamieli, jonka luin monta kertaa, se oli hurja tarina. Luin paljon seikkailukirjoja. Murrosiässä ja lukiossa aloin pelata tennistä ja matkustaa niin paljon, että kaikki lukuaika meni koulukirjojen opiskeluun. 

Muistan, kun tulin ylioppilaaksi ja aloin miettiä, mihin menisin opiskelemaan. Oli hienoa, kun sai koulun jälkeen pitkästä aikaa lukea vain huvikseen, siitä se palasi taas parhaaksi vapaa-ajanviettotavaksi. Ilman kirjoja reissaaminen olisi ollut ihan tervanjuontia.

Nautin siitä, ettei ollut mitään velvollisuutta lukea ja ahmin klassikoita, jotka kuuluivat mielestäni yleissivistykseen: luin silloin ainakin Sinuhe Egyptiläisen, Täällä Pohjantähden alla ja muita suuria klassikoita.


Bloggaaja ei uskalla käyttää tässä Jarkon nettikuvia, joten sen sijaan saatte katsella Jarkon kirjasuosituksia.


Luetko kirjoja reilun vuoden ikäiselle tyttärellesi?

Luemme hänelle kyllä, mutta kirjoissa on vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia ja ääntä. Luemme molemmat vaimon kanssa paljon vähän kausittain ja arjen kiireistä riippuen, mutta oli ihan selvää, että kirjat kuuluvat myös tyttären elämään vauvasta saakka.

Mitä luet parhaillaan ja mitä suosittelisit joululukemiseksi?

Olen dekkarifani, Ilkka Remeksen uusin teos Kiirastuli on juoneltaan niin ajankohtainen, että se on ainakin hyvä vinkki joululomaan. Nyt olen aloittanut Riku Korhosen romaania Emme enää usko pahaan, luen sitä parhaillaan ja tykkään kovasti.

Pidän itse eniten fyysisistä kirjoista. Kaiken somettamisen keskellä kirjat ovat hyvä tapa keskittyä omiin ajatuksiin sen sijaan, että seuraa jatkuvaa virtaa muiden ajatuksista tai tekemisistä. Siitäkin syystä pidän lukemista erityisen terveellisenä harrastuksena tässä ajassa.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Miltä kirja tuntuu?

Tänä vuonna tapahtui itselleni yksi iso asia. Julkaisin esikoiskirjan keväällä. Se oli iso juttu silloin ja se on sitä edelleen. Ei muulle maailmalle, mutta itselleni. Kustantaja teki vielä ennen joulua pienen joulukamppiksen, joten mainostettakoon sitä nyt tämän viimeisen kerran täälläkin: osta halpa kirja! Vain 19 euroa ja ilman postikuluja suoraan kotiin!

Kannattiko tehdä kirja? Kyllä. Tunne muistuttaa esikoislapseen liittyvää hämmästystä: ai tommonenko sieltä tuli? Ei se täydellinen ole, mutta kovin rakas.

Tässä on julkkaripäivän potretti, jossa yritettiin saada pojat ja Syliin samaan syliin.

Olen siinä onnellisessa asemassa, etten saanut kertaakaan ns. murskakritiikkiä mistään. Toisaalta olen siinä huonossa asemassa, että kritiikkejä ylipäänsä tuli kovin vähän - kirja sai sen sijaan paljon julkisuutta haastattelujen kautta perinteisessä mediassa ja etenkin blogeissa, joissa kukaan ei sanonut, että olipas kökkö. Ne, jotka eivät tykänneet, jättivät kirjan varmaankin käsittelemättä kokonaan. Olen siis tullut kohdelluksi silkkihansikkain. 

Osaan silti samastua nyt vielä paremmin kirjailijaan, jonka kirja teilataan jossain isossa mediassa. Kokemus on varmasti karmea, kuten työni kautta sivusta seuranneena tiedän. Nyt osaan kuitenkin ymmärtää, että tunnetta voi lievästi verrata siihen, että omaa lasta kiusattaisiin jossain. En liioittele yhtään: tiedetään kirjailijoita, jotka ovat halvaantuneet ja vaienneet huonoista kritiikeistä vuosiksi.

Kustantajani ei ole kirjalla varmasti rikastunut, mutta onneksi ei voi puhua flopistakaan. Kirjaa on jäljellä melko rohkeasta ekasta painoksesta enää parisataa kappaletta, joten myynnin puolestakin voi olla ihan tyytyväinen - esikoiskirjojen myynti voi jäädä nykymaailmassa hyvin vaatimattomaksi, jos minkäänlaista näkyvyyttä tai suosituksia ei tule. Kukaan kustantaja ei vielä esikoiskirjan perusteella tee kielteistä päätöstä jatkosta, sillä kirjailijoihin sitoudutaan edelleen pitkän uran toivossa, mutta kyllähän kohtuullinen myynti lisää kustantajan kiinnostusta seuraavaan kirjaan. Joka on työn alla. Siitäkin näyttää tulevan ihan muuta kuin piti, mutta senpä takia en huutele täälläkään teemoista tai juonenkäänteistä mitään.

Kirjoitin kirjaa alunperin omien vaikeiden raskaus- ja synnytyskokemusten purkamiseksi. Auttoiko? No jaa. Tavallaan kyllä: pystyn kuuntelemaan nykyään jo ihan iloisesti kaikenlaisia synnytystarinoita ilman, että itkettää heti. Olen käsitellyt asiaa niin paljon ja aikaakin on kulunut pari vuotta, ettei se enää ihan pinnalla ole. Silti suutuin pari viikkoa sitten lehdestä lukemastani synnytyspelkoartikkelista.  Jutussa käsiteltiin vain ensisynnyttäjien pelkoa ja sitä, millä perusteella he saavat sektion tai eivät saa. 

Hikeennyin. Tämäkin aihe jäi kirjasta pois: on ihan eri asia pelätä asiaa, jota ei tunne kuin pelätä synnytystä siksi, että ensimmäinen synnytys on mennyt ns. vituralleen. Päädyin itse kiireelliseen sektioon. Kokemus oli monin tavoin vaikea, eikä vähiten sietämättömän kivun vuoksi, jota ei loppuvaiheessa voinut enää lääkitä.

Tajusin, että olisi pitänyt kirjoittaa myös pelkopolista: seuraavan raskauden aikana kävin siellä. Kuten tiesin, minua taivuteltiin alatiesynnytykseen. Teimme suunnitelman. Suostuin. Toinen synnytys meni vielä pahemmin vituralleen sekä itseni että hengenvaaraan joutuneen vauvan kannalta. Tuli yhteiskunnallekin todella kalliiksi, kun sain kiireellisestä sektiosta komplikaation ja jouduin uuteen leikkaukseen viikon ikäinen vauva kotona (tämä luku elämästämme on kuvattu kirjassa hyvin omakohtaisesti ja suoraan). 

Tällä kertaa suunniteltu sektio olisi siis ollut erittäin perusteltu sekä äidin, vauvan että kulujen kannalta, mutta kun ei niin ei. Enää en lähde yrittämään, vaikka jo sairaalassa kerrottiin, että minulle ei tämän jälkeen alatiesynnytystä suositeltaisi. Aijahaa. No kiitos vaan, mutta tämä oli nyt tässä, jos jäämme henkiin.

Se, että suutuin aiheesta edelleen, todistaa, että trauma on jäljellä. Kirjasta huolimatta. Ei sitä saa kirjoitettua pois. Mutta olen iloinen, että yritin. Olen saanut hämmentävän paljon palautetta eri ikäisiltä naisilta siitä, että kirja oli heille tärkeä joko omien kokemusten takia tai muuten vaan. Oman teoksen kehuminen tuntuu vaikealta, mutta yksi asia ilahdutti: monet ovat sanoneet, että kirja tuntuu aidolta. 

Siitä olen onnellinen. Siihen pyrin ja sitä toivoin: se voisi olla hiotumpi, kaunokirjallisesti taidokkaampi, juonellisesti yhtenäisempi ja vaikka mitä. Kaiken tämän sijaan yritin keskittyä siihen, että kirjoitin juuri niin väsyneenä kuin olin juuri niistä asioista, joista halusin. Mitään kaunistelematta tai mitään sensuroimatta. 

Miltä siis kaiken tämän jälkeen oma kirja tuntuu? Siltä, että vieläkin vähän itkettää. 


tiistai 13. joulukuuta 2016

Lasten lahjavinkit: Pokémon ja Aku Ankka

Miten pääsikin unohtumaan kaksi erittäin tärkeää lahjavinkkiä lasten kirjaraadista - sen täytyy johtua siitä, että äiti ohjasi valitsijoita tietyn kirjapinon ääreen. Soo soo.

Pokémon ja Aku Ankka ovat tällä hetkellä 5-vuotiaan kovimpia hittejä ja niitä, joiden lukemiseen ei tarvitse koskaan houkutella.

Päätin jo alkusyksystä, etten taistele Pokémon-peliä vastaan, vaan yritän keksiä siitä muita pointteja, joilla pelaaminen ikään kuin unohtuu. Taktiikka oli yllättävän toimiva: ostin muutamia ylihintaisia Pokémon-palloja ja hahmoja ja aloimme leikkiä niillä Pokémonien kiinniottamista ulkona. Toimi.

Lopulta taivuin ostamaan myös Pokémon-kirjoja, joita lapsi jaksaa katsella illalla jopa itsekseen. Suurin osa niistä on tehty isoille harrastajille, mutta löysin yhden suomenkielisen 5-vuotiaan ja äidin tasoisen kirjan, josta äitikin viimein tajusi, mistä pelissä on kysymys. Itse asiassa Pokémon-hahmothan ovat aika hauskoja ja moniulotteisia satuhahmoja kaikkine erikoisvoimineen ja kehitysvaiheineen! 

Suosittelen tätä Pokémon Go Salaisuudet -kirjaa (ReadMe 2016) kaikille pienille Pokémon-faneille.



Ennen lapsia olisin muistaakseni vastustanut jyrkästi ylikansallisen kalliin leluromun keräämistä. Mutta ihminen oppii. Nyt vastustan vain sitä, että lapsi pelaisi Pokémonia päivittäin rajattomasti. Pelata saa pari kertaa viikossa tai jos pitää saada lapsi houkuteltua ulos räntäsateeseen, mutta Pokémonia leikitään päivittäin eri tavoilla. Se on myös saanut hänet innostumaan piirtämisestäkin - ihme!

Onneksi Pokémon-harrastus on ollut pitkäikäisempi kuin alkusyksystä ostetut ja melkein ekoilla heitoilla hajonneet pallot (??!). Kyse ei ollut kahden viikon kiinnostuksesta, joten investointi kannatti. Ja pallot saa korjattua teipillä. 

Ei kannata turhaan taivutella 5-vuotiasta valokuvaan, jota hän ei halua. Edes Pokémon-kirjan kanssa.

Toinen suositeltava lahjavinkki on Aku Ankka Junior, josta olen puhunut ennenkin. Se on perinteistä Akkaria nuoremmille suunniteltu lehti, joka tulee kotiin kerran kuussa. Hintaan sisältyy digipalvelu, jota käytämme harmi kyllä harvoin - tehtävät ovat lapsen mielestä vähän tylsiä, toisin sanoen liian opettavaisia hauskuuden sijaan. Digipalvelussa myös luetaan ääneen sarjakuvia, mikä on nerokasta, mutta jostain syystä sekin lapsen mielestä vähän tylsää. Ehkä ääneen lukeminen on kuitenkin kivointa jonkun kainalossa.

Digipalvelun sijaan ottaisin mieluummin kotiin lehden pari kertaa kuussa, niin innolla sitä odotetaan. Lehdessä olevat tehtävät ovat lapsen mielestä tosi hauskoja, mutta sitä hauskuutta ei ole ihan saatu siirrettyä digipalveluun - kerran näinkinpäin!


Pienen jupinan pidän siitä, että Akkarista juuri tullut kestotilaajan lasku on aika lailla kalliimpi kuin Akkarin sivuilla pyörivä uuden tilaajan tarjous. Hmm. Mutta maksan sen silti, lehti on monipuolinen ja hauska aikuisellekin. 


torstai 8. joulukuuta 2016

Novellihaaste: Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Montakohan romaania hyllyssäni on kesken Haruki Murakamilta? Suhdettani häneen kuvastaa parhaiten se, että hänen kirjoissaan on jotain, josta pidän ja jotain, joka saa jättämään ne kesken. En tiedä miksi. Kerronta on tuntunut aina taitavalta, mutta jotenkin unettavalta ja seuraavaksi olenkin aloittanut ihan vain väliaikaisesti jonkun muun kirjan.

Siksi novellihaaste sopii Murakamiin loistavasti. Eikä turhaan: Miehiä ilman naisia -kokoelman (Tammi 2016, suom. Juha Mylläri) ensimmäinen novelli Drive my car ei todellakaan jää kesken.



Se kertoo vanhasta näyttelijämiehestä, joka saa itselleen nuoren naiskuskin. Yksinäinen leskimies tulee lopulta avautuneeksi kuskille onnellisesta avioliitostaan ja kuolleesta vaimostaan, joka petti häntä useita kertoja ilman, että miehelle koskaan selvisi miksi eikä hän osannut sitä vaimon eläessä kysyäkään. 

Vanhan näyttelijämiehen yksinäisyyttä jää pohtimaan, eikä naislukijan ole ehkä aivan mahdoton ymmärtää, miksi vaimo on kaivannut muita miehiä tämän kaiken eristäytyneisyyden keskellä. Jos mies katselee vaimonsa syrjähyppyjä sivusta sanomatta mitään, häntä tuskin voi pitää kovin intohimoisena ihmisenä muutenkaan. 

Rivien välistä voi aavistaa, että kommunikaatio ei ole ollut suhteen vahvuuksia ja vaikka mies on ollut onnellinen, onko hän koskaan tullut kysyneeksi sitäkään vaimoltaan? Parin päivän ikäisenä kuollut vauvakin on kuitattu kotona täydellisellä hiljaisuudella:

"Syntynyt tyhjiö oli raskas ja pimeä. Jaloilleen pääseminen vei puolisoilta kauan. He viettivät pitkiä aikoja kotona puhumatta sanaakaan. Tuntui, että suun avaaminen johtaisi helposti jonkin typeryyden ulos päästämiseen. Kafukun vaimo alkoi juoda paljon viiniä. Kafuku itse uppoutui joksikin ajaksi kalligrafiaharrastukseen."

Näin. Kuinka ollakaan, vaimon ulkopuoliset suhteet alkoivat tämän jälkeen.

Voi olla, että Murakami sopii itselleni nimenomaan novellistina, ei romaanikirjailijana. Hänen tyylissään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja klassista. Drive my car on rakennettu parhaan novellitaiteen oppien mukaan, henkilöistä syntyy monipuolinen kuva, heidän välillään on jännite ja novellissa on kiinnostava juoni. 

Aion lukea kokoelman vauhdilla kokonaan. Saa nähdä toimiiko porttiteoria: jos innostun tosissani, saatan palata jonkun romaaninkin pariin uudella innolla. 

Novellikokoelmasta lisää mm. Kirja vieköön! ja Mitä Luimme kerran -blogeissa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Lasten kirjaraati jouluksi

Kysyin esikoiselta tämän hetken lempikirjat lahjavinkeiksi. Valinta ei ollut vaikea, tässä ne tulevat:

Iiris Kalliola, Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016)

Selkokirja ihmisestä. Viisivuotiaalle vielä vähän vaativa, mutta toimii kun katsellaan kuvia ja luetaan sopivat osuudet. Biologiasta ja ruumiin toiminnoista kiinnostuneelle lapselle erinomainen ja kattava tietokirja. Huom: nimensä mukaisesti kyse on selkokirjasta, eli teksti on selkeää ja asiallista. Tässä ei ole tarinallisuutta tai huumoria (paitsi kuvissa), vaan tiukkaa asiaa ihmisestä. 

Tätä veivataan joka ilta.
Se on pääkallo. Siis pääkallo! Mutta miksi siinä on vetoketju?

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla (Otava 2016)

Kirjan alaotsikko on: Käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat jo unohtaneet leikkimisen jalon taidon. 

Kuten kaikki tietävät, Tatu ja Patu nimenomaan ovat suurta huumoria, mutta kirjan ansiosta viisivuotias innostui rakentamaan pihalle lumilinnoja ja kiipeilemään puihin jopa äidin kanssa, ilman kaveriseuraa (huom: kirjaa ei kannata jättää yöksi pakkaseen. Huurtui ja kostui.). Mainio yhdistelmä huvia ja hyötyä siis. Käsikirjamaisuudesta huolimatta sopii iltalukemiseksi varsinkin levottomina iltoina, jolloin on helpompi katsoa sarjakuvamaisia kuvia kuin kuunnella tekstiä.



Paula Noronen, Teresa Bast: Supermarsu ja lasten valtakunta (Tammi 2016)

Supermarsu on ollut viisivuotiaalle vielä vähän vaativa seurattava, mutta jotkut kohtaukset naurattavat niin paljon, ettemme ole päässeet ekaa lukua pidemmälle. Mukana onneksi myös kuvia ja epäsopivasti käyttäytyviä vanhempia. Äiti tykkää tästä. 



Magali Le Huche: Peku ja rokkibändi (Tammi 2016)

Kaksivuotias ei osaa nimetä suosikkiaan, mutta se on ihan selkeä: Pekkurokkia veivataan joka ikinen ilta ja opetellaan soittimia (konttabasso). Ei ole tämän voittanutta. Kiitämme. Kai.