torstai 25. elokuuta 2016

Pedagoginen katsaus: Miten saa pojat lukemaan?

Tää on helppo: pakottamalla. Näin sanoi entinen kollegani ja oli tavallaan oikeassa.

Tai sitten ei. Ystäväni kertoi lomalla, että heidän koululaisensa ei ole yhtään kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta, vaikka on yritetty. Isä lisäsi: "Tosin en ole itsekään ollut mikään lukijatyyppi koskaan." Aivan. Eivät kaikki ole, eikä heistä lukijoita tule vaikka yrittäisi mitä.

En tykkää sun valokuvauksista.

Oman kohta viisivuotisen kokemukseni perusteella kannattaa silti yrittää, jos haluaa pelastaa jollain lailla nekin epätoivon hetket, jolloin iPadin akku on loppu tai nettiä ei ole (lentokone. Aaargh.).

Aloin lukea molemmille lapsille iltasatuja, kun ne olivat 2-3 kuukautta ja pahimmat vatsavaivat ohi. Jotkut suosittelevat aloittamaan parivuotiaana, mutten ymmärrä miksi. Luin lapsille iltaisin ennen kaikkea omaksi ilokseni. Olen parempi lukemaan kuin laulamaan. Kirsi Kunnaksen kirkkaasti kuvitetut vauvalorukirjat toimivat erinomaisesti. Samoin Pikku Papun laulut. Vauvat toljottavat kirjavia, isoja kuvia, itse keskityn loruihin. Kaikilla on mukavaa, ainakin viisi minuuttia.

Erityisen vilkkaan esikoisen kanssa meinasi jossain vaiheessa usko loppua - oli vaihdettava pahvikirjoihin, jotka eivät hajoa ihan heti kun sivuja käännetään 15 sivun sekuntivauhdilla. Iltasatu oli ehkä lähinnä kirjariehahetki. Otin käyttöön luukku- ja musiikkikirjat - sama se, mitä mölyä kirja piti, kunhan ääntä lähti. Iltasatuhetki ei ollut se päivän rauhallisin, mutta toisaalta ei ollut siinä vaiheessa päiväunia lukuunottamatta mikään muukaan.

No, okei, yks kuva sitten jos on pakko, sano Eemeli.

Vaiva kannatti. Nyt edelleen erittäin vilkas esikoinen rakastaa iltasatua ja kuuntelee hiiskahtamatta Vaahteramäen Eemelin, Pepin, Aku Ankan ja muiden roolimallien seikkailuja. Mahtavaa! Luemme yleensä puoli tuntia, joskus pidempäänkin, koska on niin ihanaa istua kerran päivässä rauhassa kainalokkain (huijaan: Pikku Kakkonen on se toinen hetki). Hampaiden harjaus jää meillä useammin väliin kuin iltasatu, joka jäi kerran väliin silloin kun olimme kaikki iloisessa vatsatautirumbassa.

Parivuotias kuopus on sen sijaan luukku- ja mölykirjavaiheessa. Se on ihan hauskaa sekin. Ihan se ja sama, mitä luetaan kunhan luetaan. 

Parivuotiaan iltakirjat.


Voi olla, että lukeminen loppuu jossain kohtaa kuin seinään, mutta olenpa ainakin yrittänyt. Lukekaa lapsillenne! Vaikka väkisin. Se on ainoa kasvatusneuvoni ikinä: en ole kuullut kenenkään koskaan valittavan, että voi että, kun tuli luettua lapsille liikaa pienenä.

Eemelin lempikirjavalinnat (lahjonta: Pokemon).


Tämä oli siis se helppo kysymys. Sen sijaan vaikea kysymys kuuluu, miten saadaan aviomies lukemaan? Tätä olen yrittänyt ratkoa nyt pari vuotta sekä pakottamalla että lahjomalla, mutta aina se iPad voittaa, vaikka hän todistettavasti harrasti muinoin lukemista. Vinkkejä otetaan vastaan!

maanantai 22. elokuuta 2016

Ei menny niinku Solsidanissa

Taisin luvata kirjajutun, mutta se vaatii jonkun verran aivotoimintaa, joten otetaan nyt ensin tämä tilitys.

Hengaillaan nimittäin parhaillaan pari kuukautta Tukholmassa miehen työkuvioiden takia.

Tai no hengaillaan ja hengaillaan. Tästä tuli mieleen Salamatkustajan loistava postaus lasten kanssa matkustamisesta. Vastaa aika lailla omia kokemuksiani.

Kokeilin kerran viikon Kreikan reissua esikoisen kanssa, kun se oli 1,5-vuotias. Mukana oli ystävä ja kummipoika ja sanotaanko niin, että emme kokeile tätä äitien kesken reissausta ihan heti toiste. Hieno matka tietenkin, jos ei oteta lukuun sitä, että esikoisella oli paha kurkuunpääntulehdus jo lentokoneessa ja lääkäri haettiin paikalle ekana iltana. 

Ekan sairasteluyön jälkeen vaihdettiin hotellia, joka ei ollutkaan kolmen tähden apartementos, vaan kolmen hiirenpissan läävä keskellä ei mitään. Parvekenäköala oli vastapäiseen purkutaloon. Aurinkomatkoille haluan edelleen antaa kiitoksen siitä, että hotellinvaihto neljän tähden lapsiystävälliseen resorttiin puolihoidolla sujui ilman selityksiä ja kohtuullisella lisäkululla. Siitä se sitten aika lailla parani, mutta reissu jäi mieleen. Monin tavoin.

Harhauduin. Tästä ulkomailla asumisesta lasten kanssa. Meillä oli mielessä jotain sellaista, missä kuljeskellaan miehen kanssa Stokiksen ihanilla kaduilla drinkkibaareissa ja hyvissä ravintoloissa ja lapset ovat onnellisia kaikista uusista vaikutteista ja aktiviteeteista. Mutta ei mennyt ihan niinku Solsidanissa.

Ensimmäinen hämmästys on se, että satuimme osumaan oikein idylliseen puutarhakaupunginosaan, ei nyt ihan Solsidaniin mutta melkein. Mutta eihän täällä ole ketään. Ilmeisesti täällä asuu vain eläkeläisiä, koska lapsia ei näy missään, vaikka jokaisessa pihassa on trampoliini. Luulin, että esikoinen voisi löytää puistosta edes välillä jotain kaveriseuraa, mutta vähän on haastavaa:

Lähipuiston lauantairuuhka.


Missä lapset? Vad? Ilmeisesti ihan muissa kaupunginosissa. Täällä on toisin sanoen vähän vaikea keksiä lapsille tekemistä, seuraa ja puuhaa. Puuh.

Toinen hämmästys on se, että aliarvioin pahasti lasten muutosvastarinnan sekä omani. Kuopus ei syö mitään, koska tutut merkit puuttuvat. Metsästän siis kaupoista epätoivon vimmalla Valiota tai edes yhtä nakkimerkkiä, jota lapset suostuisivat syömään - ruotsalaiset nakit eivät kelpaa edes vähemmän nirsolle esikoiselle. Vad fan.

Ulkomailla kokeilen aina mielelläni uusia makuja.

Lisäksi esikoisen koti-ikävä on yllättävän sitkeää ja suurta. Uusi ilmiö tämäkin. Yleensä hän viihtyy aina muualla kuin kotona ja mankuu ulkomaille kaiken aikaa. Nyt nukummekin ruotsalaisessa perhepedissä, jonne lapset kaivautuvat joka yö koti-ikävissään. Ei niitä voi kieltääkään, kun ovat vähän parkoja koko ajan muutenkin. Pikkasen väsyttää.

Stokiksen ihanaan keskustaan on sen verran matkaa, että viinibaarissa tai ravintolassa istuskelu on vähän jäänyt. Jos kotona sitten.

Kuten huomaatte, en ole muuttunut ruotsalaiseksi, koska keskityn vain kielteiseen. Muutenhan täällä on tietysti hienoa ja mahtavaa ja jännää ja kaikkea uutta ja avartavaa ja jättehejsan!

Hauskinta on kuitenkin silloin, kun ystävät ja perhe tulevat moikkaamaan. Oppikokemus tämäkin.


torstai 18. elokuuta 2016

Luku 1, jossa aloitetaan sisustusblogi

Olen aina ihaillut sisustusblogeja. Harmi, etten ehdi lukea niitä. Sisustaminen on prioriteettilistallani väistämättä siellä, minne valo ei edes yllä. Lisäksi, jos haluaa varmistaa täydellisen tuhon kahden pojan kanssa, kannattaa panostaa johonkin upeaan sisustuselementtiin. 

Tällä tekosyyllä olen vältellyt sisustamista nyt 4 vuotta (kyllä, on lapsia, joille voidaan opettaa, että valkoisella sohvalla ei pompita likaisilla housuilla tai tuhrita sohvaa kynillä tai ruualla. Meillä ei ole tällaisia lapsia. Sen sijaan meillä on erittäin entinen valkoinen sohva, johon aion vaihtaa kankaat välittömästi, kun nuorin on muuttanut pois kotoa. Lisäksi syön itse salaa suklaata punkkulasin kanssa sohvalla iltaisin, koska sohva on ihmisiä, ei Kodin Gloriaa varten.)

Mutta sitten alkoi putkiremontti ja selitykset loppuivat siihen. Nyt on pakko sisustaa. Putkiremonttihan on nimittäin upea mahdollisuus rempata koti viimeinkin oman maun mukaan sellaiseksi kuin on aina halunnut.

Juu ei. Ensin remontin budjetti levähti taloyhtiössä tuplaksi ennen kuin remontti ehti edes alkaa. Siinä meni se oman remontin budjetti sitten. Nyt rempataan vain pakollinen ja jotain käytännön sanelemaa, jota ei enää kotona muuten kestä (esim. edellisten eläkeläisasukkaiden valitsemat kylppärin tyylikalusteet).

Loman jälkeen käytiin tsekkaamassa missä mennään. Plussana mainittakoon, että remppa oli alkanut ajallaan ja paljon oli jo tehty. Muun muassa tämä:

 
Hetkonen, sano putkonen ja veti putken seinään.
Mitäs tykkäätte? Olen melko rento sisustusasioissa, mutta tähän annoin aika jyrkän mielipiteen. Eli vessan putki oli vedetty näppärästi suoraan pöntöstä seinään. Kuvan nähnyt ystäväni totesi, että jopa hänen tekee mieli istua putken päälle ja testata kestääkö se. Tämän putkiratkaisun odotettu elinikä on meillä noin viidestä minuutista yhteen tuntiin. Kukaan ei myöskään ollut viitsinyt katsoa, että putken paikalle piti tulla uudet kaapistot. 

Hetken joutui funtsimaan, että millaiselle putkimiehelle tuli mieleen tehdä tämä? Että ahaa, alkuperäinen sukitus-homma ei nyt toiminutkaan. Mutta hei vedetään tämä putki nyt tästä lattian poikki pöntöstä seinään vaan. WTF. Siis WTF??????!!!!!

Verenpaine meinasi nousta jonkun verran, mutta onneksi törmäsin naapuriin: heidän autotalliinsa oli laitettu väliaikainen viemärisäiliö (suomeksi kakkasäiliö, anteeksi suora ilmaus), joka levisi sinne autotalliin. Ei vain kerran, vaan kahdesti. Naapurilla oli tästä melko paljon asiaa (tarkalleen 25 minuuttia suoraa monologia takapihalla), ja koko autotallin sisältö menee nyt kaatopaikalle (oli luvattu, ettei autotalleja tarvitse tyhjentää kokonaan, vaan tavarat voi siirtää keskilattialle, kuten mekin teimme). Ilmeisesti kaikki, mitä putkiremonteista kerrotaan on totta, eikä riitäkään.

Tässä tämä sisustusblogin aloitus tällä kertaa. Ensi kerralla koitan muistella, olenko joskus lukenut jonkun kirjan.



tiistai 16. elokuuta 2016

Inahdus - paluu!

Näin kauan se tauko sitten kesti. Aika tarkalleen kolme vuotta.

Juha Itkonenkin teki jatko-osan, ihan reippaasti ja keski-ikäisesti, eikä edes flopannut. Eikös tämä jatko-osailu ole ihan trendikästä sitten?

Kaipasin blogia pitkään, jopa siinä määrin, että kun ei ehtinyt blogata piti kirjoittaa kirja (Syliin, jota tietysti mainostan aina jokaisessa sopivassa välissä). Mietin blogin aloittamista vuoden verran ja ihmettelin miten ja missä ja ennen kaikkea miksi? Pitäisi varmaan keksiä jotain uutta ja mullistavaa ja vähintäänkin alkaa vlogata ja tubettaa hulluna, ettei olisi ihan 90-luvulta, omg ja kaikki muut lyhenteet, joita en enää osaa.

Sitten tuli Juha Itkonen jatko-osineen ja aloin miettiä, miksen menisi ruuhkavuosina läpi siitä, mistä aita on matalin (kuten kaikessa muussakin) ja jatka ihan vaan suosiolla Inahdusta?

Itkosen Anna minun rakastaa -romaanin jatko-osassa Palatkaa perhoset keski-ikäinen mieskirjailija potee maailmantuskaa, puntaroi elämäänsä ja yrittää kirjoittaa uutta kirjaa. Tadaa! Ihan ku minä! Melkein. Nyt aionkin siis muuttaa Inahduksen epämääräiseksi kirjailijablogiksi, jossa yritän kirjoittaa toista romaania, mutta oikeasti jaarittelen blogissa mitä sattuu. Sitä kutsutaan tajunnanvirraksi.

Kaikki ylläkirjoitettu on kuitenkin bullshittiä. Oikeasti kirjoitan blogia siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin tokan romaanin kirjoittaminen, joka on helvetillisen vaikeaa, kuten kliseisesti aina sanotaan. Siitäkin kuulette varmaan jotain.

Yksi iso muutos tässä on. Vaihdoin kirjasinkoon isompaan. En tietenkään tarvitse lukulaseja, mutta ihan vain siltä varalta, että joku lukija tarvitsee. Että vähän isoa tämä teksti on, mutta parempi näin.

Tervetuloa keski-ikäiseen jatko-osaan!




keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Viimeinen luku: Kuinka lopettaa kirjablogi sitä oikeastaan lopettamatta

Lähdinkin näköjään tammikuussa vähän pidemmälle matkalle blogin osalta. ;) En kuitenkaan ihan puoleksi vuodeksi, nyt voi lähinnä ihmetellä, mihin aika oikein meni...

Koska inhoan katoamisia, tulin kertomaan, että hengissä ollaan - on ollut niin vilkas kevät, että blogista löytyy useampi kesken jäänyt teksti, joita en koskaan ehtinyt kirjoittaa loppuun ja julkaista. Kuten sanoin aiemminkin: ehdin lukea, mutten kirjoittaa lukemastani.

Nyt tilanne muuttuu jälleen. Palaan töihin syksyllä ja vieläpä uuteen työpaikkaan, jossa tulen kirjoittamaan kirjoista tavalla tai toisella työkseni kaiken aikaa. :) Valitettavasti se tarkoittaa samalla jäähyväisiä Inahdukselle: olen menossa töihin WSOY:lle ja olen sen jälkeen jäävi kirjoittamaan muiden kustantajien kirjoista. Ja koska olen vähän jäävi kirjoittamaan oman talon kirjoistakaan, ei taida jäädä jäljelle paljon kirjoitettavaa. Pelkkää diibadaabaa ei kukaan jaksa lukea. Mainittakoon, että tuleva työnantajani ei ole edellyttänyt blogin lopettamista - sen päätöksen olen tehnyt oman etiikkani pohjalta ihan itse. ;)

Inahduksen lopettaminen tuntuu niin haikealta, että olen lykännyt tämän viestin kirjoittamista pitkään, mutta toisaalta uskon, että tulen pyörimään muilla tavoilla blogimaailmassa ja netissä ensi syksynä. Jos minut löytää vakituisemmin kirjavinkkailemasta jostain osoitteesta, tulen infoilemaan sen tänne syksyllä.

Sillä välin kerron vielä pikavinkit kevään top-kirjoistani, ilman tärkeysjärjestystä:

- Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos). Finlandia-palkinnon viime syksynä voittanut Jää on suuri romaani, joka kaikkien pitäisi lukea, vähän kuin saariston Fanny ja Alexander. Nostalgista, kaunista, naurattavaa, surullista, kerta kaikkiaan hieno tarina papin perheestä ulkosaaristossa. Aion vähitellen lukea Lundbergilta kaiken muunkin - hänen pitäisi päästä koko maailman tietoisuuteen.

- Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala). Voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon syksyllä. Pieni suuri romaani Suomen historian unohdetuista vuosista, teki lukupiiriimme suuren vaikutuksen. Niin järkyttävä, että oli melkein vaikea lukea välillä, mutta kannatti. Timantin tarkaksi hiottua kieltä.

- Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (WSOY). Mentula kuuluu uusiin lemppareihini. Vaihteeksi Suomen nykypäivää: isä, äiti, pieni poika ja Lapin hulluus. Mentula kuvaa vaikuttavasti etelästä tuodun vaimon sätkiviä sopeutumisyrityksiä pohjoiseen. Mentulan kieli murrevivahteineen on nautinnollista, tarina kerta kaikkiaan liikuttava ja koukuttavasti kirjoitettu. Teki mieli lähteä Lappiin välittömästi - mutta ei kylläkään perheenäidiksi.

- Anu Silfvergberg: Äitikortti (Teos). Viimeinkin joku kirjoittaa äitiydestä poliittisesti, älykkäästi ja ennen kaikkea itseironisesti! Suosittelen kirjaa ehdottomasti niille mutseille, jotka pitävät kaikkia äitiys-ismejä itselleen vieraina. Nautin Silfverbergin kirkkaasta ajattelusta ja terävästä analyysistä, jossa henkilökohtaisuus yhdistyy poliittiseen. Itketti ja nauratti moneen kertaan. Esseekokoelmana maan ehdotonta kärkeä, joskin uskon kiinnostavan eniten niitä, joita aihe liippaa läheltä. Kiitos Anu!

- Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY). Pakko saada mukaan jotain ulkomaistakin: Flynnin Kiltti tyttö on ihmissuhdedekkari, joka koukutti. Luokittelen viihteeksi, mutta melko laadukkaaksi sellaiseksi. Kuvaus kahden narsistin traagiseen suuntaan luisuvasta avioliitosta. Jättää jälkeensä kylmät väreet, mutta sopii loistavasti riippumattoon.

- Katja Kettu: Kätilö (WSOY). Kettu kuuluu kirjailijoihin, joita ehdin lukea vasta tänä keväänä ja nyt olen koukussa. Kätilö on suuri romaani Lapin sodasta ja rakkaudesta sodan varjossa. Kirja on ajoittain raaka ja kokonaisuudessaan järkyttävä: Suomen lähihistorian natsiyhteydet valkenivat itselleni uudella syvyydellä ja tuntui hirveältä, että natsien vankileirejä on ollut pienessä lintukodossamme ja vieläpä vanhempieni elinaikana! Kyllähän sen tavallaan tiesi, mutta... Huikean tarinan lisäksi Ketun kieli on omaa luokkaansa. Lukekaa. Jatkoksi suosittelen keväällä ilmestynyttä novellikokoelma Piippuhyllyä.

Mutta nyt: voi luopumisen tuskaa!

Koska vihaan jäähyväisiä, en sano niitä tälläkään kertaa. Teen siis jälleen yhden välitilinpäätöksen: kiitän lukijoita ihanista Inahdus-vuosista ja inspiroivista keskusteluista ja toivon jälleennäkemistä muissa foorumeissa!

Siteeraan lopuksi Tove Janssonia kappaleella, jota olen muistaakseni käyttänyt ennenkin:

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Hyvää kesää, tack och adjö! :)


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Fernández ja Lahti: Lapsiperheen matkakäsikirja

Olen näemmä ryhtynyt todelliseksi slow median edustajaksi, mutta kun tässä on nyt niin paljon kaikkea elämää ettei ehdi lukea tai kirjoittaa. ;) Kävimme mm. ekalla lapsiperhematkalla Teneriffalla ja siitä inspiroituneena seuraa lapsiaiheinen matkapostaus (luin viikon lomalla huikeat 150 sivua romaania, eli se romaaniarvioista).

Ostin ennen matkaa Inari Fernándezin ja Inna-Pirjetta Lahden Lapsiperheen matkakäsikirjan (Johnny Kniga 2012). Parasta kirjassa ovat 30 erilaista matkakohdetta top ten -vinkkeineen - selasin sen osion läpi ensimmäisenä matkakuumeen vallassa ja vakuutuin siitä, että tropiikkiin tai maailmanympärimatkalle EMME ole vielä valmiita (kirjan kannustuksesta huolimatta). Niinpä lähdimme Kanarialle (joka löytyy kirjasta tietenkin myös). ;)

Kirjan alkuosa koostuu lapsimatkustamisen perusteellisista aakkosista. Koska olemme jo reissanneet lapsenkin kanssa jonkun verran, hyödyllisintä olivat erilaiset muistilistat lentokoneeseen ja pakkaamiseen, mutta muuten asiat olivat pääosin tuttuja rokotuksineen ja aurinkorasvainfoineen. Alkuosa sopii siis mielestäni parhaiten ihan uusille vanhemmille tai niille, jotka eivät koe olevansa ylipäänsä kokeneita kosmopoliitteja.

Eniten kiinnosti loppuosa, jossa erilaiset perheet kertovat omista matkakohteistaan todella monipuolisesti: mukana on mm. New Yorkia, Islantia, Goaa, Etelä-Afrikkaa, Ahvenanmaata ja Tyynenmeren purjehdusta eri-ikäisten lasten kanssa vauvoista koululaisiin.

Kokemukset ovat onneksi realistisia, esim. Egyptin epäonnistuneen resort-loman kuvaus sai meidät vakuuttuneeksi siitä, ettei vastaava loma olisi myöskään meidän juttumme. Käytin kirjaa siis ennen kaikkea tulevan talvilomamme suunnitteluun ja uusien matkakohteiden etsimiseen.

Fakta nimittäin on, että paljon matkustaneet ihmisetkin joutuvat miettimään matkakohteet täysin uudelta kantilta lapsen kanssa (lapsen luonteesta ja iästä tietenkin riippuen). Meille kävi ainakin ns. perinteiset:
viime kesän matka Kroatiaan puoli-vuotiaan kanssa sujui loistavasti (lukuun ottamatta sitä, että Kroatiassa oli 38 astetta, mikä vaikeutti päiväretkeilyä melko paljon - ilmastoitu auto oli ihan must).

Siitä innostuneina aloimme suunnitella kaukomatkaa talvelle (kyllähän tämä reissaaminen sujuu tosi hyvin!), mutta luojan kiitos testasimme 1-vuotiaan kanssa matkustamista ensin viikon Teneriffan lomalla.

Lopputulos: kaukomatkat saavat jäädä odottelemaan vielä hetkeksi. Yllättäen kuusi tuntia lentokoneessa vilkkaan kävelemään opettelevan pikkupojan kanssa oli tasan se aika, jonka me koneessa olisimme järjissämme kestäneet. Kun vielä paluun iltalennolla yöunet vaihtuivat parin tunnin kiukkuraivoon, niin totesimme, että talven matkakohteen on oltava max 6 tunnin lennon päässä. ;) Lisäksi lapsi pysyi vakaasti Suomen aikavyöhykkeellä koko loman, mikä oli kahden tunnin aikaerolla ihan ok, mutta vähensi innostustamme lähteä esim. Jenkkeihin.

Kaiken kaikkiaan loma oli ihana, mutta pääosin siksi, että olimme sopivassa lämpötilassa, sopivassa aikavyöhykkeessä ja sopivan, suoran lentomatkan päässä paikassa, jossa ei tarvitse saada paniikkia siitä, että lapsi syö ravintolan lattialta kaiken, mitä sattuu löytämään ja nuolee uima-altaan reunakaakelit. Pysyimme kaikki terveinä koko matkan.

Ymmärrämme siis, miksi Kanarian saaret ovat lapsiperheiden suuressa suosiossa. ;)

Jatkan Lapsiperheen matkakäsikirjan selailua ja tulevien safarien suunnittelua noin 10 vuoden päähän. Sillä välin olemme ottaneet uuden, rohkean askeleen ja varanneet Kanarialle omatoimimatkan pakettimatkan sijaan. Reipas matkavinkkini on pientä extremeä kaipaaville, että Kanarialta saa vuokrattua yllättävän edullisesti hienoja taloja! Hieman jännittää, miten pärjäämme ilman hotellin 24 h palvelua ja aamiaisbuffaa, mutta hei - olemmehan kokeneita ja uskaliaita maailmanmatkaajia! Kun mies on harrastanut huvikseen haiden kanssa sukeltelua, niin uskon, että selviämme omatoimimatkasta lapsen kanssa.

Suosittelen yllättävästi kirjaa (vain) (melko uusille) lapsiperheille. ;)