torstai 8. joulukuuta 2016

Novellihaaste: Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Montakohan romaania hyllyssäni on kesken Haruki Murakamilta? Suhdettani häneen kuvastaa parhaiten se, että hänen kirjoissaan on jotain, josta pidän ja jotain, joka saa jättämään ne kesken. En tiedä miksi. Kerronta on tuntunut aina taitavalta, mutta jotenkin unettavalta ja seuraavaksi olenkin aloittanut ihan vain väliaikaisesti jonkun muun kirjan.

Siksi novellihaaste sopii Murakamiin loistavasti. Eikä turhaan: Miehiä ilman naisia -kokoelman (Tammi 2016, suom. Juha Mylläri) ensimmäinen novelli Drive my car ei todellakaan jää kesken.



Se kertoo vanhasta näyttelijämiehestä, joka saa itselleen nuoren naiskuskin. Yksinäinen leskimies tulee lopulta avautuneeksi kuskille onnellisesta avioliitostaan ja kuolleesta vaimostaan, joka petti häntä useita kertoja ilman, että miehelle koskaan selvisi miksi eikä hän osannut sitä vaimon eläessä kysyäkään. 

Vanhan näyttelijämiehen yksinäisyyttä jää pohtimaan, eikä naislukijan ole ehkä aivan mahdoton ymmärtää, miksi vaimo on kaivannut muita miehiä tämän kaiken eristäytyneisyyden keskellä. Jos mies katselee vaimonsa syrjähyppyjä sivusta sanomatta mitään, häntä tuskin voi pitää kovin intohimoisena ihmisenä muutenkaan. 

Rivien välistä voi aavistaa, että kommunikaatio ei ole ollut suhteen vahvuuksia ja vaikka mies on ollut onnellinen, onko hän koskaan tullut kysyneeksi sitäkään vaimoltaan? Parin päivän ikäisenä kuollut vauvakin on kuitattu kotona täydellisellä hiljaisuudella:

"Syntynyt tyhjiö oli raskas ja pimeä. Jaloilleen pääseminen vei puolisoilta kauan. He viettivät pitkiä aikoja kotona puhumatta sanaakaan. Tuntui, että suun avaaminen johtaisi helposti jonkin typeryyden ulos päästämiseen. Kafukun vaimo alkoi juoda paljon viiniä. Kafuku itse uppoutui joksikin ajaksi kalligrafiaharrastukseen."

Näin. Kuinka ollakaan, vaimon ulkopuoliset suhteet alkoivat tämän jälkeen.

Voi olla, että Murakami sopii itselleni nimenomaan novellistina, ei romaanikirjailijana. Hänen tyylissään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja klassista. Drive my car on rakennettu parhaan novellitaiteen oppien mukaan, henkilöistä syntyy monipuolinen kuva, heidän välillään on jännite ja novellissa on kiinnostava juoni. 

Aion lukea kokoelman vauhdilla kokonaan. Saa nähdä toimiiko porttiteoria: jos innostun tosissani, saatan palata jonkun romaaninkin pariin uudella innolla. 

Novellikokoelmasta lisää mm. Kirja vieköön! ja Mitä Luimme kerran -blogeissa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Lasten kirjaraati jouluksi

Kysyin esikoiselta tämän hetken lempikirjat lahjavinkeiksi. Valinta ei ollut vaikea, tässä ne tulevat:

Iiris Kalliola, Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016)

Selkokirja ihmisestä. Viisivuotiaalle vielä vähän vaativa, mutta toimii kun katsellaan kuvia ja luetaan sopivat osuudet. Biologiasta ja ruumiin toiminnoista kiinnostuneelle lapselle erinomainen ja kattava tietokirja. Huom: nimensä mukaisesti kyse on selkokirjasta, eli teksti on selkeää ja asiallista. Tässä ei ole tarinallisuutta tai huumoria (paitsi kuvissa), vaan tiukkaa asiaa ihmisestä. 

Tätä veivataan joka ilta.
Se on pääkallo. Siis pääkallo! Mutta miksi siinä on vetoketju?

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla (Otava 2016)

Kirjan alaotsikko on: Käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat jo unohtaneet leikkimisen jalon taidon. 

Kuten kaikki tietävät, Tatu ja Patu nimenomaan ovat suurta huumoria, mutta kirjan ansiosta viisivuotias innostui rakentamaan pihalle lumilinnoja ja kiipeilemään puihin jopa äidin kanssa, ilman kaveriseuraa (huom: kirjaa ei kannata jättää yöksi pakkaseen. Huurtui ja kostui.). Mainio yhdistelmä huvia ja hyötyä siis. Käsikirjamaisuudesta huolimatta sopii iltalukemiseksi varsinkin levottomina iltoina, jolloin on helpompi katsoa sarjakuvamaisia kuvia kuin kuunnella tekstiä.



Paula Noronen, Teresa Bast: Supermarsu ja lasten valtakunta (Tammi 2016)

Supermarsu on ollut viisivuotiaalle vielä vähän vaativa seurattava, mutta jotkut kohtaukset naurattavat niin paljon, ettemme ole päässeet ekaa lukua pidemmälle. Mukana onneksi myös kuvia ja epäsopivasti käyttäytyviä vanhempia. Äiti tykkää tästä. 



Magali Le Huche: Peku ja rokkibändi (Tammi 2016)

Kaksivuotias ei osaa nimetä suosikkiaan, mutta se on ihan selkeä: Pekkurokkia veivataan joka ikinen ilta ja opetellaan soittimia (konttabasso). Ei ole tämän voittanutta. Kiitämme. Kai. 





keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Hirvitti jo etukäteen Emma Clinen esikoisromaanin Tytöt (Otava 2016, kääntäjä Kaijamari Sivill) hehkutus. Jos kannessa lukee "Tämä kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi" on syytä olla vähintäänkin epäluuloinen.

Olinkin. Onneksi turhaan. Olipas hiton hyvä kirja. Se ei särkenyt sydäntäni eikä edes räjäyttänyt mieltäni, mutta erinomainen se oli silti. 

Ei mitään chicklittiä tämä. 


Clinen romaani kertoo 60-luvun lopussa olleesta erikoisesta yhteisöstä, jonka miesvetäjä sai nuoret naiset tai tytöt murhaamaan viattomia ihmisiä. Romaani perustuu väljästi Charles Mansonin aikoinaan vetämään kulttiin, vaikkei totuudellisuudella ole sinänsä väliä. 

Sanotaan suoraan: tämä on kirja seksistä. Teemoja voi kaunistella miten haluaa, mutta mielestäni kirjan tärkein ja kantavin teema on nuoren tytön kasvu naiseuteen ja omaan seksuaalisuuteensa melkoisen vallankäytön ja väkivallankin kautta. 

Kirjan päähenkilö on näennäisesti hyvän perheen tytär, 14-vuotias Evie, josta olisi voinut tulla yksi murhaajista, mutta ei tullut. Tapahtumat kerrotaan hänen kauttaan, kun hän rakastuu kultissa mukana olevaan tyttöön, Suzanneen, josta lopulta tulee yksi päätekijöistä. 

Evien ajautuminen mukaan yhteisöön vanhemmiltaan salaa on uskottavaa: tarvitaan vain yhdet eronneet ja riittävän välinpitämättömät vanhemmat, joille riittää teinitytön tarpeeksi uskottava valehtelu kesänviettopaikastaan. 

Muut kultissa mukana olevat tytöt sen sijaan ovat enemmän tai vähemmän perheensä hylkäämiä tai karanneita, riittävän onnettomia ollakseen sopivia uhreja karismaattiselle sekopäälle, joka pyörittää sekavaa sex, drugs and rock'n'roll  -ranchia. 

Kirja alkaa vähän hitaasti nykypäivästä. Itse pidän Evien aikuisuusjaksoja kirjan vähiten onnistuneina ja jollain lailla epäuskottavina: keski-ikäinen Evie ei ihan herää persoonana henkiin. Sen sijaan teinivuosien ja ranchin kuvaus on vangitsevaa ja vähän järkyttävääkin. 

Viaton ja kokematon Evie kasvaa yhdessä kesässä naiseksi, joka tajuaa sekä oman seksuaalisen valtansa miehiin että miehisen vallankäytön mahdin maailmassa. Lapsuus karisee pois myös suhteessa vanhempiin: epätoivoinen äiti vaihtaa miehiä kaiken aikaa löytääkseen rakkauden ja isä karkaa itselleen liian nuoren naisen kanssa. 

Joissain arvioissa on moitittu tyttöjen murhien motivoinnin puutetta. En ole lainkaan samaa mieltä. Kirjan nerokas loppukohtaus kiteyttää viimeistään sen, mistä on kyse: naisten ikuisesti kokemasta väkivallan uhasta, pelosta ja väkivallan kostamisesta väkivallalla. Monilla eri tavoilla kaltoin kohdellut tytöt vastaavat samalla mitalla takaisin, valitettavasti viattomille uhreille, joista yksi on lapsi. Tuntuu melkein siltä, että kultin vetäjä antaa heille vain tekosyyn väkivaltaan. Kostonhimo on jo heissä itsessään. 

Suosittelen kirjaa etenkin niille, joilla on teini-ikäisiä tai teineiksi kasvavia tyttöjä. Kirja palautti erinomaisesti mieleen kaikki niihin vuosiin liittyvät angstit ja epävarmuudet ja sen, miten tärkeää vanhempien ärsyttäväkin läsnäolo ja huolenpito on. 

Oikeastaan suosittelen kirjaa kaikille naisille. Sen verran se pisti miettimään niitä näkymättömiä miehisiä valtarakenteita, joita maailmassa lasikattoineen edelleen on.

Kirjaa on käsitelty blogeissa paljon, mm. Lumiomenassa, Mari A:lla ja Kristan kirjoissa.  Lukupiirini käsittelee kirjaa joulukuussa, joten saatan palata kirjaan vielä sen jälkeen. 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Eläköön Jukka Viikilä ja muut taivaan lannan maalarit!

Olen fiilistellyt eilisestä asti Finlandia-voittaja Jukka Viikilän lausuntoa, jossa hän omistaa palkintonsa kaikille tyhjäntavoittelijoille, taivaan lannan maalareille ja muille runkkareille, joilla ei ole mitään yhteiskunnallista sanottavaa, ainoastaan halu kirjoittaa kirjoittamisen ilosta. Videon ja palkintopuheen voi katsoa tästä.

Tämä on kyllä mainiosti sanottu. En ihmettele, että se tulee nimenomaan runoilijan suusta - Viikilä sanoi myös kirjoittaneensa runoja, jotka paketoi romaanin muotoon, koska se on ainoa kirjallisuuden laji, joka voi saada huomiota ja lukijoita. Samasta asiasta olen itsekin jo nillittänyt tänä syksynä. Se on jotenkin surullista runouden kannalta, mutta romaanitaiteellemme luultavasti vain hyvästä. 

Syntyperäisenä helsinkiläisenä ja keskustassa lapsuuteni viettäneenä tästä kirjasta on pakko pitää jo nyt.


Samalla tuli mieleeni keskustelu, jonka kävin kustantajani Kosmoksen pikkujouluissa tällä viikolla. Meitä seisoi ringissä useampi esikoiskirjailija tai tuleva sellainen, ja taisin mainita jossain sivumennen, etten ole hakenut apurahoja kun en ole oikea kirjailija. Kävi ilmi, ettei kukaan muukaan ringissä ollut mielestään oikea kirjailija - ei edes se kaikkein kokenein, jo kahdeksan kirjaa julkaissut kirjailija, joka heti torui minua apurahatoiminnastani (yksi syy tosin on se, että kesken syksyn enterorokkojen ja muiden tautikierteiden en edes muistanut, että jossain on maailma, jossa jaetaan apurahoja. Tuntui melko kaukaiselta silloin.)

Herää epäilys, oliko kustantamon pikkujouluissa lopulta yhtään ainoaa kirjailijaksi itseään mieltävää ihmistä? Ja jos emme ole kirjailijoita, miksi meidät oli sitten kutsuttu sinne?

Aloin Viikilän puheen jälkeen miettiä, onko jossain ihminen, joka myöntää olevansa oikea kirjailija? Ehkä Antti Tuuri tai Märta Tikkanen voivat jo arvella olevansa sellaisia. Entä heräsikö Jukka Viikilä tänään iloisesti hymyillen ja ajatteli, että ah: tässä juo aamukahvia viimeinkin oikea kirjailija eikä taivaan lannan maalari!

Ehkä oikea kirjailija on semmoinen, joka istuu vuodesta toiseen hiljaa yksin murisemassa jossain salaisessa työkammiossaan ja putkauttaa sieltä joka toinen syksy ansioituneen romaanin kansakunnan kaapin päälle.

En tiedä. Viikilän kirjan saan sen sijaan lainaan tänään ja luen sen välittömästi. Siitä olen varma.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Poissaolevan lukutoukka-äidin tunnustukset

Ajattelin, etten sano mitään, mutta pakko on. Sen verran alkoi päässä surrata tämä Helsingin kaupungin mainos, joka onnistui täydellisesti, jos haluttiin huomiota ja some-kiukkua. Jos taas haluttiin saada aikaan jotain muuta, niin puihin meni. 

Kyseessä on siis mainos, jolla halutaan kiinnittää huomiota aikuisten some-käyttäytymiseen ja lasten huomioimiseen sloganilla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa. Asia on tärkeä ja hyvä. Mainos ei. Siitä on ollut jo niin paljon hyviä analyysejä, ettei siitä sen enempää - olen täysin samaa mieltä mm. Project Maman kanssa, jonka ansiokkaan postauksen voi lukea täältä.

Mutta pistihän tämä miettimään. Saatoin syyllistyäkin, enkä varmaan ole ainoa. Paljon on luettu lehdistä siitä, että vanhemmat antavat jopa parin kuukauden ikäisten vauvojen keikkua telkkarin edessä katsomassa mitä tahansa samalla kun itse surffailevat jossain muualla. En vähättele ongelman suuruutta: iPadit, pelit ja telkkarin ikuinen ohjelmatulva ovat lapsille niin koukuttavia, että ne ovat erinomaisen helppo kasvatuskeino. 

Itse käytän edelleen telkkaria apuna uhmaikäisen pukemisessa räntävaatteisiin. Ja vähän muulloinkin. En usko, että tästä on mitään haittaa kenellekään - päinvastoin, vältyn suuttumasta ja hermostumasta itse, kun lapsi unohtaa pukemiskiukun ja katsoo viisi minuuttia mainoksia.

Päiväkotien ja neuvoloiden henkilökunta sen sijaan on jo raportoinut apaattisista lapsista ja vauvoista, jotka oppivat normaalia hitaammin puhumaan, koska heillä ei ole riittävästi kontaktia vanhempiinsa, jotka istuvat netin ääressä (tai jossain muualla). Se on järkyttävää.

Uskon, että tämä on oikea ongelma, joka kasvaa tulevaisuudessa - emmekä edes tiedä mihin mittakaavaan asti siinä vaiheessa, kun nykyiset iPad-lapset tulevat vanhemmiksi. Heistä voi olla normaalimpaa antaa vauvalle oma päätelaite kuin kuvakirja.

Mutta että nettiin uppoaminen olisi henkistä väkivaltaa? Ainakin omassa kuplassani tuntuu siltä, että asiasta puhutaan niin paljon, että iso osa vanhemmista pyrkii rajoittamaan omaa ja lasten netin käyttöä niin paljon kuin voivat jo nyt. 

Loput eivät välitä. Heitä tämä kampanja ei tavoita. 

Miten tämä liittyy lukemiseen? Kaikin tavoin. Aloin miettiä omaa lapsuuttani: äitini oli siinä mielessä poissaoleva, että hän luki paljon. Muistan hänet ehkä kaikkein parhaiten kirja kädessä eri tilanteissa. Sekin on poissaolevuutta, mutta ei se minua häirinnyt. Heti kun osasin, aloin maata hänen kainalossaan lukemassa omaa kirjaani. Se on parhaita lapsuusmuistojani.

Itse luen nykyään aina Hesaria aamiaispöydässä ja olen joskus miettinyt, kokevatko lapset sen poissaolemisena sen sijaan, että keskustelisimme kirjakielellä tulevan päivän odotushorisontista. En tiedä. Usein luen heille joitain uutisia ääneen, kuopus bongaa sivuilta auton kuvia ja esikoinen on jo oppinut vaatimaan säätiedotuksen tutkimista ja sarjakuvia. Melko usein lehteä revitään. Olen päätellyt, että he jäävät tästä tavastani henkiin.

Onko tässä eroa netin tuijottamiseen? Luulen, että on. Suurin ongelma iPadin ja kirjan välillä on se, että ainakin pienille lapsille kirjoja luetaan tai katsotaan yleensä yhdessä. Sen sijaan heidät on helppo jättää iPadin ääreen yksin, helpompi kuin kirjan ääreen. Eikä ihan pientä lasta ole tarkoitus jättää kovin paljon yksin, pitkäksi ajaksi ainakaan. Leluilla leikkiessään lapsi viihtyy itsekseen sen aikaa kuin viihtyy (esikoinen viihtyi yleensä 3,5 min, kuopus jopa puoli tuntia), mutta oman kokemukseni mukaan päätelaitteet ovat niin koukuttavia, että pienikin lapsi voi liimaantua laitteen ääreen turhan pitkäksi ajaksi. Helppoa vanhemmille, mutta tuskin kovin hyvästä lapselle.

Fakta on, että älypuhelimet ja iPadit ovat tulleet jäädäkseen. Mitä asialle voisi tehdä? Sen sijaan, että syyllistetään nykyvanhemmat (ja äidit, koska mainoksessa oli vain äiti, isät ovat mainostajien mukaan muutenkin aina poissa) voitaisiin tarjota hyviä vaihtoehtoja. Vähemmän iPadia - enemmän kirjoja, koko perheelle. Lukekaa lapsillenne. Sitten niiden voi antaa vähän sähläillä laitteidenkin kanssa. 

Mutta eihän siitä mitään somekohua saisi. Joku voisi silti yrittää. 

Lopuksi haluaisin kertoa syyllistyneille nykyvanhemmille tarinan noin 70 vuoden takaa. Äitini kertoi joskus, että hänen pikkuveljensä joutui olemaan päivät yksin pinnasängyssä, kun isoäitini kävi töissä kaupassaan. Kysyin, että anteeksi mitä. Niin. Isosisarukset olivat koulussa ja ideana oli, että samassa talossa asuva isoisoäiti kävi välillä katsomassa ja ruokkimassa pinnasängyssään yksin kököttävää lasta, kun vain muilta hommiltaan tai hoidettaviltaan ehti. Pääosin enoni kuitenkin oli pinnasängyssä yksin, kunnes joku isosiskoista tuli kotiin. 

Tätähän voisi kutsua heitteillejätöksi ja välinpitämättömyydeksi. En usko, että isoäitini päätyi tähän onnettomaan ratkaisuun vapaaehtoisesti tai ilman syyllisyyttä. Hänen oli silti elätettävä perhe isoisän sairastuttua. Ei ollut vaihtoehtoja. Sellaista se sodan jälkeen oli.

Mainittakoon, että enostani tuli hyvin onneton ihminen, joka kuoli jo keski-iässä. Uskon, että lapsuudella on ollut asiaan paljonkin vaikutusta. 

Näitäkin pinnasänkyyn hylättyjä lapsia nykypäivänä on. Osalla heistä on ehkä siellä mukana videopeli. En usko, että se parantaa asiaa.



maanantai 14. marraskuuta 2016

Marraskuun lukuhaasteen äitiversio: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Tiedätte varmasti jo kaikki, että marraskuu on lukuhaastekuukausi: silloin luetaan 30 sivua päivässä. Kyllä! Päätin tämän pyhästi, koska viime vuonna (josta en muista juuri mitään) saatoimme ehkä olla sellaisessa sairaskierteessä, etten kai lukenut mitään. Muistaakseni.

Valitsin helpon kirjan: Joël Dickerin uutuuden Baltimoren sukuhaaran tragedia (Tammi 2016, suom. Kira Poutanen). Dickerin esikoiskirja Harry Quebertin tapaus (Tammi 2014, suom. Anna-Maija Viitanen) oli todella vetävä bestselleri, joka oli pakko lukea vauhdilla putkeen.

Olenko lukenut 30 sivua päivässä? No en. Dickerin kirja on jälleen vetävä, mutta joskus 30 sivua lukemista on ylivoimainen haaste, jos silmät ovat illalla niin ristissä, ettei erota pilkkua pisteestä.

Niinpä päätin lanseerata itselleni lukuhaasteesta uuden väsynyt äiti -version: 10 sivua omaa kirjaa, 20 sivua jotain muuta. Jos lasketaan kaikki lukemiseni päivässä, pääsen tavoitteeseen kevyesti! Luen ainakin Hesaria, ehkä jotain muutakin lehteä ja iltasatuja vähintään 30 sivua päivässä. Luultavasti ylikin. Jos saan siihen vielä yhdistettyä illalla 10 sivua omaa kirjaa, ollaan jo erinomaisessa tilanteessa.

Lisää kahvia ja lukemaan. Etualalla väsynyt Ninja.


Tämä ei tietenkään vastaa alkuperäistä haastetta, jossa ideana on ymmärtääkseni lukea samaa kirjaa 30 sivua. Mutta ei kai se nyt ole niin justiinsa. Sitä paitsi lapsille lukeminen on joka tapauksessa kansansivistyksellisesti niin hyödyllistä hommaa, että käytän omaa lukuaikaani suosiolla siihen ilman huonoa omaatuntoa. (Meillä ei lueta satua 10 minuuttia, vaan molemmille lapsille erikseen yhteensä puoli tuntia tai joskus enemmän jos äiti innostuu, joten ei ihme, että sen jälkeen tulee nukkumatti ihan kaikille.)

Dickeristä: olen lukenut kirjaa vasta 70 sivua ja huomaan pohtivani kahta täysin epäolennaista ja epäkirjallista asiaa.

1) Kirjan maailmankuva ja tyyli muistuttaa niin vahvasti 50-lukua, että hätkähdän joka kerta, kun muistutetaan kirjan tapahtuvan 90-luvulla. Tämä on jotenkin hämmentävää. Lukijana koen tulevani lievästi huijatuksi: ikään kuin kirjan ajankuva olisi vähän pielessä?

2) Huomaan hämmästeleväni samoin sitä, miten ja miksi sveitsiläinen, ranskaksi kirjoittava kirjailija on halunnut sijoittaa tämänkin kirjan Jenkkeihin ja ennen kaikkea miksi se tuntuu niin aidolta?

Jos Dicker on halunnut kirjoittaa amerikkalaisen kirjan, niin hän on todellakin onnistunut. En tiedä, miksi edes ajattelen asiaa, eihän sillä pitäisi olla kirjan kannalta mitään väliä. Kirja on uskottavasti amerikkalainen. Piste. Miksi se ei saisi olla sitä?

Dickerin esikoiskirjassa amerikkalaisuus toimi mainiosti. Toisessa kirjassa alan vähän ihmetellä, miksi päähenkilö ja ympäristö ovat aivan samat kuin esikoisessa? Jotenkin olisi ehkä vähän kiinnostavampaa, jos päähenkilö olisi vaihtunut ja kirja tapahtuisikin nyt jossain muualla. 

Aion kuitenkin sitkeästi unohtaa sekä ajankuvan että kirjailijan kansalaisuuden ja lukea romaania nyt ihan vain vanhana kunnon lukuromaanina.

Mutta miksi se on joskus niin vaikeaa? En kyllä tiedä. Ehkä silmien ristissä olemisella on jotain vaikutusta asiaan.


torstai 10. marraskuuta 2016

Mitä tapahtui suomalaiselle novellille?

Suomea vaivaa novellikato. Puhuin tästä kirjamessuilla kirjailija Maritta Lintusen kanssa, jonka esiintymistä olin kuuntelemassa ja kiittelin häntä siitä, että hän julkaisee edelleen novelleja, toisin kuin moni muu. Marittakin totesi, että mukavaa, että hän saa edelleen kirjoittaa niitä - kaikesta huolimatta. 

Omppu Martin keksi Reader, why did I marry him? -blogissaan loistoidean novellihaasteesta, johon novellifriikkinä osallistun ehdottomasti. Tavoitteena on lukea edes yksi novelli ja blogata siitä. Ei kovin vaikeaa. 

Vaikeaa sen sijaan on löytää Suomesta uusia novellikokoelmia. Kirja-alalla kaikki tietävät tämän, ja tietävät vastauksenkin: kun ne eivät myy. Lukijat eivät osta novellikokoelmia. Jopa tunnettujen kirjailijoiden novellien myynti jää melko vaatimattomaksi romaaniin verrattuna. Siksi kustantajat eivät erityisesti kannusta niitä kirjoittamaan (vaikka julkaisevat kyllä edelleen ja toivovat parasta) ja kirjailijat kirjoittavat novelleja yhä vähemmän. 

Maritta Lintusen Takapiru on erinomainen novellikokoelma, johon palaan kun saan sen takaisin lainasta.


Tämä on fakta. Novelleja on yritetty nostaa esiin monilla hankkeilla, esim. Novelli palaa -teemavuodella, mutta ei. Kun eivät ne myy. Kirjailijoiden pitää elää, kustantajan pitää saada kirjoista rahaa. Parempi kaikille kirjoittaa romaaneja, vaikka lyhyitäkin.

Itselläni on tästä näkemys, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin omaan subjektiiviseen mielipiteeseen.

Vastaus on Finlandia-palkinto. Uskon vakaasti, että Suomen novellitaiteelle oli täysin katastrofaalinen päätös poistaa novellikokoelmat (ja muut kirjallisuuden lajit) Finlandia-kisasta vuodesta 1993 eteenpäin.  

No ei kai se nyt voi yhdestä palkinnosta olla kiinni?

Ehkä voi, tai sitten ei. Kirja-alan vielä voidessa hyvin asialla ei ollut niin suurta merkitystä, mutta kirja-alan tilanteen kiristyessä päätöksen merkitys on kasvanut. Vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisemiseen on yhä vähemmän mahdollisuuksia ja tästä tilanteesta kärsivät sekä runot että novellit. 

Jos Finlandia-kisassa sattuisi olemaan vuosittain mukana edes yksi novellikokoelma, se saattaisi myydä kohtuullisen hyvin ja pitäisi novellit lukevan kansan mielessä. Vuonna 1992 kisan voitti Leena Krohn esseenovellikokoelmallaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. En tiedä, miten kirja myi, mutta ainakin teos on edelleen melko tunnettu, kuten Leena Krohn tietysti muutenkin. Jos sen sijaan alkaa muistelemaan viime vuosina kirjoitettuja novellikokoelmia, joutuu jo vähän pinnistelemään. 

Finlandia-ehdokkaaksi päässyt novellikokoelma saisi ainakin nykyistä enemmän huomiota ja näkyvyyttä. Kustantajat ja kirjailijat voisivat toiveikkaasti ajatella, että novellikokoelmalla on yhtäläinen mahdollisuus voittaa Finlandia kuin romaaneillakin ja olla SE kirja, joka tänä jouluna kannetaan joka toiseen joulupakettiin. Sillä voisi olla joku vaikutus kustannuspäätöksiinkin.

Nykytilanteessa novellikokoelmia sen sijaan kirjoitetaan ja julkaistaan ylipäänsä vähän eikä niitä liian usein näe myöskään kirjakauppojen esittelypöydillä, ellei kirjailija ole valmiiksi maineikas. Lukijan on vaikea löytää novellikokoelmia, joten ei ole mikään ihme, ettei niitä sitten paljon ostetakaan.

Lisäksi voisin myös spekuloida sillä, onko novelli jäänyt lukevan yleisön silmissä jotenkin lapsipuolen asemaan, kun sitä ei näe palkintoehdokkaana? Eikö hyvä novellikokoelma ole maan suurimman kirjapalkinnon arvoinen?

Olen puhunut aiheesta monien alalla työskentelevien kanssa, sekä kustantajien että kirjailijoiden ja kaikki surkuttelevat novellin onnetonta asemaa. Kukaan ei silti oikein tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä - paitsi jatkaa sitkeästi novellikokoelmien kirjoittamista ja julkaisemista ja toivoa, että joku niistä menestyy jotenkin. 

Yksi ratkaisu olisi tietysti palauttaa novellit Finlandia-kisaan, mutta en usko, että sitä tehdään: samalla nousisi esiin kysymys essee-kokoelmien kohtalosta, sillä nekin olivat aiemmin mukana. Raadin tehtävän kannalta ymmärrän rajauksen romaaneihin - jo pelkkien romaanien lukeminen on mieletön luku-urakka. 

Romaanista on joka tapauksessa tullut Suomessa kirjallisuuden ehdoton kuningaslaji ja sekin on ihan ok. Meille novellifriikeille tilanne on silti harmillinen - omaan elämäntilanteeseeni novellien lukeminen sopii huomattavasti paremmin kuin pitkä romaani, jossa täytyy taukojen jälkeen pohtia ensin, mitä edellisen 200 sivun aikana tapahtuikaan. 

Kiitos Ompulle joka tapauksessa hyvästä haasteesta, johon palaan!