Tekstit

Knausgårdin pieni pettymys

Kuva
Knausgårdin Taisteluni (Like 2011, suom. Katriina Huttunen) on kyllä vaikea rasti. Tykkään ja en tykkää. En oikein tiedä, mitä ekasta osasta sanoisin, joten nyt on vedottava siihen viimeiseen valttikorttiin: kirjalliseen makuun.

Nimittäin. Ymmärrän, miksi Knausgård on niin järjettömän suosittu. Hän tekee taidetta omasta elämästään, sen kaikista tylsistäkin yksityiskohdista ja imitoi elämää lukijoiden ikävystyttämisen uhallakin.

Ja niin siinä käy: ajoittain ikävystyn ja jään jumiin. En voi sille mitään - osa kirjasta on mielestäni jonninjoutavaa jaarittelua, joka ei vie tarinaa mitenkään eteenpäin.



Kirjassa on myös henkeäsalpaavan hienoja hetkiä. Yksi järkyttävimmistä on kuvaus isän kuolemasta alkoholismiin ja tilanteen valkenemisesta lapsille, kun he lähtevät isän tuhoamaan isovanhempien taloon. Hävityksen keskellä kyyhöttää kuihtunut ja hylätty isoäiti. Veljekset alkavat kuurata taloa puhtaaksi mätänevistä vaatekasoista ja tyhjistä pulloista, enkä muista hetkeen lukeneeni vaikuttavam…

Miksi novelliblogi?

Kuva
No siksi, kun Katja ehdotti. Suunnilleen niin se meni: keväällä hyvä ystäväni Project Maman Katja ehdotti, että pistetäänkö pystyyn novelliblogi? Mietin noin kolme sekuntia (jona aikana yliminäni huusi, että ei ei, älä tee sitä, et kuitenkaan osaa) ja sanoin, että erinomainen idea, pistetään vaan.

Perjantaina julkaistiin Pienen novelliblogin ensimmäinen lukupaketti. Nettiteksteissä ja blogeissa on se hyvä puoli, että aina voi tarjoilla tekijän kootut selitykset (kirjojen kanssa se on vaikeampaa), joten tässä tulee.



Kirja-alalla fiktion julkaisemista netissä on mietitty pitkään ja monet sitä tekevätkin. Esimerkiksi runous näyttää siirtyvän vähitellen pääosin nettiin, kun runokirjojen myynti hiipuu harvoja poikkeuksia lukuunottamatta niin, että monet runoilijat ryhtyvät suosiolla romaanikirjailijoiksi. Runoilla ei yksinkertaisesti elä, vaikka olisi todella taitavakin.

Toinen ongelmalaji on novelli. Siitä on tullut se takapulpetin hiljainen lapsi, jota kukaan ei oikein huomaa, mutta joss…

Nyt tai ei koskaan: Knausgård

Kuva
Tänä keväänä on ollut vaikea välttyä herra Knausgårdilta ja etenkin hänen ex-rouvaltaan, Linda Boström Knausgårdilta, joka vieraili Suomessa Helsinki Litissä ja sai vastata vähän joka mediassa kahteen kysymykseen: miksi erositte ja miltä tuntuu, kun mies kirjoitti koko perhe-elämänne kirjoihinsa. Onneksi joku sentään muisti kysyä rouvan omastakin kirjasta jotain.

Tästä innostuneena päätin vihdoinkin tarttua haasteeseen, jota olen vältellyt vuosia eli lukea Karl Ove Knausgårdin kirjoista ainakin ekan osan, Taisteluni (Like, 2011, suom. Katriina Huttunen). Syy välttelyyn on se, että ajattelin aina, etten mitenkään ehdi käyttää aikaa kokonaisen kuusiosaisen kirjasarjan lukemiseen.

Oikeassa olin: jäin koukkuun melkein heti ja Knausgårdien parissa taitaa nyt sitten mennä tämä kesä. Varasin kirjastosta myös Linda Boström Knausgrådin kirjoja, jotka kiinnostavat vähintään yhtä paljon (ja ovat lyhyitä, kiitos siitä), mutta niihin on niin valtava jono, että herran tuotanto taitaa mennä ensin.

J…

Tekeekö mielesi unelmahommiin?

Kuva
Luen Satu Rämön (Salamatkustaja) ja Hanne Valtarin (Lähiömutsi) kirjaa Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät (WSOY 2017) vähän oudosta kulmasta. Olen palaamassa syksyllä töihin ja yhdistetyn hoito- ja kirjoitusvapaan jälkeen kaipaan kovasti nimenomaan sitä perinteistä päivätyötä ja työyhteisöä - paikkaa, jonne mennään aamulla ja josta tullaan iltapäivällä kotiin, jossa syödään lounasta hauskojen kollegojen kanssa, istutaan palavereissa ja ennen kaikkea tehdään paljon töitä kokkaamisen, imuroinnin ja leikkimisen sijaan. Tämä kaikki tuntuu hoitovapaan jälkeen ihanalta. Blogiakin pidän vain harrastuksena, joten onko tällä yrittäjyyttä ja freelancerin vapautta ylistävällä kirjalla minulle mitään tarjottavaa?



No on. Ensinnäkin itsestäänselvyys: Satu ja Hanne ovat erinomaisia ja hauskoja kirjoittajia, ja sellaisilta lukee huvikseen melkein mitä tahansa. Toiseksi kirja on kiinnostava kurkistus siihen unelmatyöhön, josta moni haaveilee: ammattibloggaamiseen. Nykypäivänä se on i…

Muistatteko Jasonin?

Kuva
Kirjastosta löytyy usein helmiä omasta lapsuudesta. Tällä viikolla löysin Jasonin! Luultavasti kaikki 70-luvulla syntyneet tietävät heti, kenestä on kyse:



Camilla Mickwitzin klassikkosarja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1975 (Jason, Tammi) ja se kuuluu ehdottomasti 70-lukulaisten lasten kultaisiin muistoihin. Jason seikkailee erilaisissa kuvioissa äitinsä Kaarinan kanssa - lapsuudesta muistan, että Jasonin äiti oli yksinhuoltaja ja joutui tekemään siksi paljon töitä. Miltä Jasonin elämä näyttää nyt, yli 40 vuoden jälkeen?

Aika poliittiselta, lastenkirjaksi. Kirjassa keskitytään melko paljon Jasonin yksinhuoltajaäitiin Kaarinaan ja selväksi tulee, että Kaarinan elämä on raskasta:

"Kaarina on työssä tehtaassa. Päivät pitkät hän siirtelee purkkeja, joita kone sylkee suustaan kauhealla vauhdilla. Hänellä on suojaverkko kiharan tukkansa päällä, ettei se tartu koneeseen. Jos Kaarina lepää hetkisen, kaikki menee sekaisin. Kaarinan täytyy silloin pitää vielä kovempaa kiirettä, että s…

Kuinka avioliitto tuhotaan

Kuva
Tässäpä romaani, jossa kerrotaan, kuinka täydellinen avioliitto tuhotaan. Tai joka kertoo siitä, ettei täydellistä avioliittoa ja rakkautta ole olemassakaan.

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala 2017) on herättänyt paljon kohua ja kerännyt kiitosta, eikä turhaan. Yhden avioeron kautta kerrotaan tarina, joka onnistuu näyttämään jotain olennaista tästä ajasta, parisuhteista ja siitä, miksi niin moni avioliitto hajoaa.

Kerronta on intiimiä ja tajunnanvirtamaista, kuin sukeltaisi suoraan kertojan pään sisään. Minäkertoja rakentaa avioliittonsa tarinaa uudelleen vähän poukkoillenkin ja laittaa sanoja ex-vaimonsa suuhun, yrittää ymmärtää mitä heille tapahtui, kun vaimo ei suostu vastaamaan.

Mutta ei hän naista tavoita, edelleenkään. Vaimo jää kirjassa etäiseksi hahmoksi, miehen halun ja palvonnan kohteeksi eikä ole hirveän vaikea naisena ymmärtää, miksi kävi kuten kävi.



Nykyään on oikein trendikästä pohtia sitä, että naiset eivät halua oikeasti tasa-arvoisia pehmo…

Mitäs me hirviöt

Kuva
Meillä asuu hirviöitä. Vanhin niistä on jopa yli nelikymppinen, voitteko uskoa! Hirviöitä on pääasiassa kahta lajia: kiukkuhirviö (ikähaarukka 2-5) ja äitihirviö (ikähaarukka 40 plus). 

Hirviöt esiintyvät meillä useimmiten nälkään tai väsymykseen liittyen (tässä ei ole ikärajaa), mutta suvussamme on myös hirviögeeni. Se tarkoittaa semmoista temperamenttia, jossa jarrupoljin on usein hukassa. 

Mutta ei ole sellaista pulmaa, johon ei kirjallisuus auttaisi! Niinpä meillä on luettu innostuneina hirviöteemaisia kirjoja, erityisesti näitä kahta: Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjaa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi 2001) ja Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin Kiukkuhirviötä (Lasten Keskus 2009). 



Vesta-Linnean ja äidin yhteinen hauska päivä muuttuu pikkuhiljaa hirviöpäiväksi, kun sukkahousut menevät ensin ruttuun eikä sen jälkeen suju oikein mikään muukaan. Lopulta ollaan puolin ja toisin täydellisessä kiukkukierteessä ja Vesta-Linnea aikoo muuttaa kotoa pois. 

Mutta kyllähän se…