maanantai 26. syyskuuta 2016

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten

Toisinaan tässä sairaiden lasten ja putkiremonttien keskellä käy mielessä, että voisipa lähteä olemaan jonnekin yksin ja ihan hiljaa. Siihen asiaan löytyi hyvä lääke: Johanna Elomaan omaelämäkerrallinen kirja Säästä ajatuksesi eläviä varten.

Lue tämä ennen kuin jätät koko elämäsi ja lähdet Aasiaan.

Lyhyesti kirja kertoo Elomaan veljen itsemurhan aiheuttamasta kriisistä ja sen jälkeisestä elämänmuutoksesta. Ei ihan kevyt aihe siis, mutta ajattelin, että tarpeeksi kaukana omasta elämästä.

Olin oikeassa. Olen vasta kirjan alussa, kohdassa, jossa Elomaa on veljen kuoleman jälkeisessä ahdistuksessa jättänyt miehensä, työnsä ja kotimaansa ja lähtenyt Intiaan joogaamaan.

Sinnehän minäkin haluaisin: hiljaisuuteen istumaan ja kaivelemaan omaa napaa ja mielenliikkeitä eksoottisessa ympäristössä jonkun turkoosin meren rannalla - ahh! Joogasin joskus muinoin sen verran, että kävin muutamalla joogaleirillä. Kaihoten muistelen sitä tyyntä rauhaa, jossa hiljaisuuden vallitessa joogattiin ja keskusteltiin henkeviä vegeillallisilla.

Mutta onneksi siis tämä Elomaan kirja. Nimittäin ei sitten kuitenkaan. Elomaa kuvailee ihanan realistisesti ahsramin kurinalaista elämää ja saa kaiken joogaamisen ja meditoinnin kuulostamaan juuri siltä, mitä en elämääni nyt halua. Hänkin on keskittymiskyvytön ja huono meditoija, kuten minäkin ja siksi pystyn samaistumaan Elomaan kokemuksiin varsin hyvin.

Askeettista kikhernemössöä ja kello viiden herätyksiä. Juu ei. Sen sortin aamumeditaatiota olen harrastanut tässä elämässä jo enemmän kuin riittävästi, enkä koskaan enää elämässäni aio vapaaehtoisesti herätä ennen kello seitsemää (mielellään kahdeksaa) ellei ole pakko. 

Veljen järkyttävän tarinan vuoksi kirja on hyvin liikuttava, mutta pidän Elomaan kirjoitustyylistä, joka ei vello murheessa, vaan kertoo surun ja kriisin sellaisena kuin se on. Elomaa on tavallaan maailman parannus -sapatillaan toteuttanut sellaisen unelman, jonka olisin itse varmasti joskus tehnyt, ellen olisi saanut perhettä. Odotan nyt jo suurella mielenkiinnolla, mihin kaikkialle Elomaa sapatillaan ehtii ja tuleeko hänestä lopulta onnellinen meditaatioguru.

Minusta ei tullut, eikä tule. Enkä siitä joogaretriitistäkään välitä suuremmin enää. Kun pääsisi turkoosin meren äärelle jonkun lapsikerhon lähelle syömään hyvää ruokaa sateenvarjodrinkki kädessä niin siinä se paras meditaatio olisi juuri nyt.

Lue lisää Elomaan blogissa Hidasta elämää -sivustolla. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Ikoninen kuva ruuhkavuosista

Kyllä pitäisi kirjailijan olla aina varovainen siinä, mitä kirjoittaa. Asiat voivat joskus alkaa ennustaa itseään. Tulin kirjassani kutsuneeksi ruuhkavuosia katastofivuosiksi. Mainittakoon, että juuri siinä luvussa on jonkun verran omakohtaisuutta, toisin kuin valtaosassa kirjaa. Tai no, ollaanpa rehellisiä: siinä luvussa on enemmän omakohtaisuutta kuin fiktiota, jos se nyt ketään sinänsä kiinnostaa.

Niistä ruuhkavuosista. Palaan jälleen sisustusbloggaajaksi. Miten meni kotiinpaluu? Katastrofi olisi liioittelua, ehdottomasti. Kuitenkin asumme nyt kotona, kuten oli tarkoituskin. Mutta eihän tämä valmis ole. Kaikenlaista pientä – vessan allaskaappi lavuaareineen hukattiin matkan varrella, TV toimii kuukauden kuluttua. Suihkusta tulee toisinaan tulikuumaa vettä, toisinaan kylmää. Uuden oviaukon pariovet ovat myöhässä. Oven tilalla on muovi. Taustaäänenä kuuluu tälläkin hetkellä porausta. Tällasta pientä. 

Muistuttaa jossain itäblokin hotellissa asumista 80-luvulla, luulisin (en käynyt silloin itäblokin hotelleissa, mutta vanhemmat ovat perimätietona kertoneet). Mutta muuten ihanaa olla kotona, naapurit ovat ihan yhtä hyytyneitä ja mikäpä naapurivertaistuen voittaisi. Samassa kusessa ollaan kaikki.

Sitten ekana yönä kotona esikoinen sai flunssan. Tokana yönä kuopus. Olen nukkunut kahden vuorokauden aikana noin viisi minuuttia, jos silmäpusseista mitataan. Muuttolaatikoiden purkamisen sijaan pidän täällä sairastupaa, eikä kolme kuukautta päiväkotikavereita ikävöinyt esikoinen ole varsinaisesti kovin iloisella mielellä. 

Mutta kun niistä ruuhkavuosista niin paljon puhutaan, ajattelin kerrankin kiteyttää ruuhkavuodet yhteen, ei kovin kauniiseen kuvaan:

 
Tämä on kuva ruuhkavuosista. Vasemmalla muovi, jonka paikalla pitäisi olla ovi.

Kuvassa voisi olla uusi, ihana makuuhuoneemme kauniine pariovineen. Sen sijaan siinä on joku vähän suttusempi tilanne. Nyt kerron miksi.

Jos olen yhden asian oppinut neljän vuoden aikana äitinä, se on tässä: sairasviikoilla vain nukkuminen on tärkeää. 

Tämä vaatii kertausta, ymmärrättekö:

sairasviikoilla vain nukkuminen on tärkeää.

Edellisen yön unet menivät läskiksi, mutta seuraava yö voi olla täysi katastrofi. Samoin koko seuraava viikko. Pisin infektiokierteemme kesti viime talvena neljä kuukautta. Se on paljon valvomista keski-ikäiselle. Siksi vain nukkuminen on tärkeää. 

Sairasviikoilla nukun kuopuksen kanssa aina päiväunet, jos vain voin. Esikoinen saa pilaantua telkkarin tai iPadin ääressä. Ei se haittaa. Pääasia, että äiti nukkuu. En laita ruokaa jos en ehdi, syömme nakkeja. Pääasia, että äiti nukkuu. Tätä toin kyllä esiin kirjassakin, aika paljon, mutta kerrataan nyt vielä: jos kukaan ei nuku päiväunia tai itse ei saa päivällä nukuttua, pitää pyytää vaikka se vähiten väsyneen näköinen naapuri auttamaan. Tai soittaa neuvolaan, sieltäkin saa nykyään kotiapua. 

Tämä ohje koskee tietenkin vain niitä onnettomia, jotka tarvitsevat paljon unta ja jotka tulevat univajeesta sekopäisiksi. Ei saa tulla. Lapset tarvitsevat selväjärkisiä vanhempia. Se on tärkeämpää kuin 10 tuntia haudutettu luomunyhtökaurapata.

Siksi meillä näyttää tällä after-putkiremonttiviikolla siltä, miltä kuvassa näyttää. Olemme sairaita ja äiti nukkuu, ei öisin, mutta aina kun voi. 

Perjantaina tapaan ihanan kustantajani, jos olen terveenä. Toivon, että hän lukee tämän, niin säästyn selityksiltä siitä, miten uusi kässäri etenee. Ihan hyvinhän se! Ideat suorastaan pursuilevat päästäni ja heti kun tässä pääsen istumaan rauhassa alas, niin sieltä se tulee! 

Edellisen kirjan kirjoitin enimmäkseen univajeessa. Sen huomaa. Tällä kertaa ajattelin nukkua ensin. Se voi koitua kirjalle hyväksi tai pahaksi, mutta toisenlainen siitä ainakin tulee. Väsyneenä kirjoitan sen sijaan blogia. Sori siitä.


tiistai 13. syyskuuta 2016

Sekalaisia havaintoja kansankodista

Tällä vajaan parin kuukauden Ruotsin reissulla matkailu ei valtavasti avartanut, mikä johtuu siitä, että kahden pienen lapsen kanssa on hirveän vaikea avartaa mitään muuta kuin omaa kireää hermosolukkoaan.

Pari havaintoa ehdin kuitenkin kansankodista tehdä. Näistä ei saisi mitään Stephen Hawking -palkintoa, mutta kerrotaan nyt kumminkin. 

Havainto 1: Ruotsalaiset tykkäävät suomalaisista - tai omivat meidän kulttuuria

Muumithan ovat nimittäin kaikkialla, myös Junibackenissa (kts. ed. postaus). On mahdollista, että ruotsalaiset pitäisivät Tove Janssonia ruotsalaisena kirjailijana, elleivät olisi lapsena katsoneet Muumi-tv-sarjaa, jossa puhutaan ihanan vanhanaikaista Muumi-ruotsia. Olen itse kerran nuorena tullut haukutuksi Momin-drottningiksi, ja se oli kyllä pahin loukkaus, jonka nuori, kiukustunut ja torjuttu Södermalms-kille pystyi mitenkään keksimään. Itse olin vähän otettu kuitenkin.

Muumien lisäksi Tukholmassa on Runeberginkatu (tai siis Runebergs gatan), jonka ruotsalainen tuttu vahvisti olevan meidän Runebergimme. Nyt alemmuudentuntoinen suomalainen heti ajattelee, että kai ne nyt tajuaa, että se on suomalainen kirjailija eikä heikäläisiä?? Tajuaa tajuaa. Mutta hienoa kirjailijaa pitää kunnioittaa omalla kadulla naapurimaassakin. Öh. Onko meillä Strindbergin katua? Ei kyllä tule mieleen kuin se kahvila.

Kansallista iloista itsetuntoa aletaan rakentaa jo varhain.

Havainto 2: Ruotsalaiset nettipalvelut ovat joko edellä meitä tai amerikkalaisia. Paitsi Posti.

Käytin jonkun verran ruotsalaisia nettipalveluja (mm. ruokien tilausta kotiin) ja hämmästyin: lähes poikkeuksetta kaikista tuli heti seuraavana päivänä perään henk koht viesti, jossa kyseltiin onko kaikki ok ja olisiko minulla jotain kysyttävää? Jaa. Tykkäänkö tästä? En tiedä. Kyllä kai. Sitten kun jotain kysyttävää tai valitettavaa oikeasti oli, yhteydenotto olikin todella helppoa ja avun sai heti. Ganska bra.

Suomessahan kaikki palautteenanto on piilotettu 17 klikkauksen päähän eikä ainakaan yhteydenotto-sivulle. Puhumattakaan siitä, että joku Marja-Riitta heittäisi meilillä ja kyselisi että hei hei Ina, mitä sulle kuuluu tänään, onko kaikki hyvin? Ja terveisiä!

Sen sijaan paikallisen Postin kautta tilasimme yhden polkupyörän kotiin toimitettavaksi ja se oli kyllä traumaattinen aikahyppy Neuvostoliittoon. Ensinnäkin pyörä tuli täysin vääränä päivänä. Toisekseen postin täti ei millään meinannut luovuttaa pyörää, kun kävi ilmi, etten ole aviomieheni ja minulta puuttuu ruotsalainen henkkari. Systeemi meni aivan sekaisin, vaikka aviomies oli puhelimesta edellisenä päivänä varmistanut, että pyörän voi vastaanottaa myös vaimo omilla suomalaisilla henkkareilla.

Lopuksi pyörän vastahakoisesti luovutettuaan tämä jopa suomalaisittain erittäin ynseä ja epäkohtelias täti kehtasi vielä huomauttaa, että minun sietäisi hankkia ruotsalainen ajokortti. Sanoin siihen jäisimmällä momin-svenskallani, että en hanki, kiitos vaan, en todellakaan aio jäädä tänne. Erosimme ilman hyvän päivän toivotuksia, mikä vastaa Ruotsissa lähes haistattelua.

Kyllä ei suomalaisessa Postissa näin tympeästi toimittaisi ja asiakasta moitittaisi! (Moitin nimittäin heti tämän perään itse suomalaista Postia ja sain erinomaista palvelua - tosin Facebookin kautta jonotettuani ensin puhelimessa turhaan 42 minuuttia, mutta kuitenkin. Posti on siis Facebookissa ja vastaa asiakkaille, eläköön siitä!).

Havainto 3: Kaljapussitragedia eli alkoholin ostamisen vaikeus

Ruotsissahan on edelleen Suomea tiukempi viinalaki. Olemme heihin verrattuina lähes eurooppalaisia, huraa! Ruokakaupoista ei saa muuta kuin litkuja ja Systemissä nauratti kovasti hedelmäpussin kokoinen muovikassi, jonka kyljessä saarnattiin siitä, miten he eivät halua saada ihmisiä juomaan alkoholia yhtään enempää kuin oli alunperin tarkoitus.

Mutta että muovipussillako sitä rajoitetaan? Pussipolitiikan ainoa seuraus oli se, että kun oli tulossa viikonlopuksi ns. kalas (eli hiton paljon janoisia finnjäveleitä kylään) niin mieheni joutui tulemaan kotiin seitsemän muovipussin kanssa. Koska ei niihin pusseihin mahdu mitään. Jos erehtyy moukkamaisesti ostamaan kokonaisen tonkan, sen joutuu kantamaan häpeällisesti ilman pussia kotiin.

Tämä tuntui kyllä suomalaisesta jotenkin söpöltä.

Hirveän paljon muuta en sitten havainnoinutkaan. Ihana maahan tämä on, ja iloinen, mutta sehän me kaikki jo tiedettiinkin.

Kuvan viini ei liity postaukseen tai kirjoittajaan mitenkään.





maanantai 12. syyskuuta 2016

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Minne ulkomaiset turisti-lapsiperheet menevät Helsingissä päiväreissulla? En kyllä tiedä. Tukholmassa ne menevät tietenkin Junibackeniin.

Niin menemme mekin, kun kaikkia kyllästyttää ja tarvitaan jotain takuuviihdykettä. Kaikkihan tietävät mistä on kyse, mutta jos ette tiedä, niin Junibacken on luultavasti hienointa, mitä lastenkirjojen ympärille on ikinä rakennettu. En ainakaan ihan heti keksi parempaa.

Kyseessä on siis eräänlainen sisähuvipuisto, joka perustuu Astrid Lindgrenin kirjoille ja hahmoille, mutta sen lisäksi siellä esitellään hauskasti ja lapsia kiinnostavasti muitakin lastenkirjoja erilaisten leikkipaikkojen avulla.

Vaahteramäen Eemeli tapasi Peppi Pitkätossun.


Se on niin hieno, että melkein sekoan. Sieltä löytyy mm. Peppi Pitkätossun talo (jossa lapsemme voisivat kiipeillä ja tutkia paikkoja koko päivän), tällä hetkellä pieni Muumimaailma (jossa lapsemme voisivat pyöriä ja riehua koko päivän), mahtava kirja- ja lelukauppa (jossa äiti voisi pyöriä ja tuhlata rahaa koko päivän), hyvä lapsiravintola (jossa ei haittaa, että lapset riehuvat ja sotkevat ruualla) ja  kaikkein upeimpana satujuna, joka kulkee Astrid Lindgrenin satumaailman läpi suomenkielisellä selostuksella. 

Teksti on viimeinen, jonka Lindgren ehti kirjoittaa. En ole missään muualla nähnyt, että molemmat lapset istuvat hipihiljaa ja hiiskumatta koko hiton junamatkan ajan. Helt otroligt! Niin jännä ja hyvin tehty se on, tosin myös hiukan pelottava, kuten Lindgrenin monet kirjatkin ovat. Tuttujen lapsi oli pelännyt kovasti, joten kannattaa harkita sinne menemistä lapsen iän ja herkkyyden mukaan. Meillä se on käyty läpi jo kaksi kertaa, ja yhtä hartaan hiljaisuuden vallitessa.

Junibackenin oma mini-Muumimaailma.




Tämä voisi toimia myös olohuoneessa.

Joko uskotte, että Junibacken on mahtava? Olen niin kateellinen ruotsalaisille, jotka osaavat tehdä kaiken tällaisen täydellisesti, että jos olisin miljonääri, rakentaisin välittömästi vastaavan suomalaisiin lastenkirjoihin perustuvan huvipuiston Helsingin keskustaan esim. keskustakirjaston viereen (Helsinki-keskeisyys siksi, että sinne valtaosa ulkomaisista päiväturisteista ymmärtääkseni tulee. Sitä paitsi Tampereella on Hakkaraisen talo ja Naantalissa Muumimaailma. Helsingissä ei ole mitään. Jos siellä olisi oma Junibacken, mekin kävisimme keskustassa useammin.)

Jos emme voi saada Guggenheimia, niin emmekö voisi saada oman Junibackenin? Suomen lasten- ja nuortenkirjallisuus ei jää mitenkään jälkeen ruotsalaisista - Muumien lisäksi meillä on tietysti Mauri Kunnaksen Koiramäet, Nopoloiden Risto Räppääjät, Salla Simukan jo maailmankuulut Lumikit jne jne. Hienojen kirjojen ja hahmojen lista on loputon. Mitä kaikkea niistä voisi tehdä! Ja maksaisi vähemmän kuin Guggenheim. 

En ihmettelisi, vaikka Junibacken pyörisi suht kannattavasti sisäänpääsytuloilla, ravintolalla ja kirjakaupalla, niin täynnä turisteja se on koko ajan.

Miksi tätä ei ole tehty jo?

Täällä on kala. Kala!



torstai 8. syyskuuta 2016

Miksi en usko Pamela Druckermaniin enää

Nyt seuraa hiton kärttyisen äidin tilitys aiheesta Pamela Druckermanin kasvatusopit. Jos aihe ei voisi vähempää kiinnostaa, hyppää tämä yli suosiolla.

Olin nimittäin kovin innoissani Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe -kirjasta esikoisen kanssa (innostuneen hehkutuksen vuodelta 2012 voi lukea tästä). Jopa niin innoissani, että ostin kuopusta odottaessani sen toisen version: Bebe päivä päivältä. Siinä kun luvataan opettaa lapsi kaiken muun lisäksi myös ranskalaisille ruokatavoille, esim. syömään parsakaalia. 

Joo. Luulin esikoista jotenkin nirsoksi, kun se ei syö sitä parsakaalia. Erehdyin. Sehän syö vaikka mitä, on aina syönyt monta ateriaa päivässä, eikä ole koskaan heittänyt enempää kuin yhden lämpimän aterian seinään. Seuraava ateria on jo maistunut. 4-vuotiaana hänen lempiruokaansa on sekä intialainen ruoka että savusiika. Ei ole nirso siis, vaikkei kaikkea syökään.

Mutta tämä 2-vuotias. Nyt ymmärrän, mitä nirsous oikeasti on. Tein kaiken ihan Pamelan ohjeiden mukaan. Nyt maistetaan parsakaalit poikineen heti kun kiinteitä saa aloittaa, että varmasti syödään 2-vuotiaana koko kasvisvalikoima munakoisosta papuihin! 

Paitsi että kuopus ei koskaan suostunut syömään mitään sormiruokaa. Ei mitään. Ei edes hedelmiä tai marjoja. Pidin sitä vähän erikoisena, mutta annoin lopulta olla, kun muu ruoka kumminkin maistui, silloin. 

1,5 -vuotiaana lakkasi maistumasta. Jos en olisi kasvattanut yhtä aika monipuolisesti ja hyvin syövää lasta, luulisin tehneeni jonkun hirveän mokan, josta kukaan ei ole kertonut. Nyt tiedän, että lapsi vain on nirso. Meillä on sitä suvussa. Hän ei ylipäänsä tarvitse ruokaa kovin paljon, mikä mahdollistaa sen, että ruuasta voi kieltäytyä, päiväkausia. Luonnollisesti nälkä aiheuttaa jatkuvaa kiukuttelua ja huonoja yöunia (jolloin esim. herätään huutamaan jugua kello viisi aamulla), mutta syömään se ei häntä saa. Maito ja aamupalaleipä riittää. 

On helpompi luetella mitä hän syö, kuin mitä ei syö. Edes banaani ja viinirypäleet eivät kelpaa. Maistattaminen on yllättävän vaikeaa, jos lapsi kieltäytyy avaamasta suuta tai sylkee kaiken ulos puolen tunnin itkupotkuraivarilla. Ei kannata kokeilla. Kesällä hän maistoi uteliaana kaksi kertaa mustikkaa suoraan puskasta ja sylki ne irvistellen pois. Ilmeisesti hänen makuaistinsa on todella herkkä, koska ketsupistakin väärä merkki tulee syljetyksi liian kirpeänä ulos. 

Makaronilaatikon ketsuppi on väärää merkkiä. Palautetaan keittiöön itkupotkuraivarilla.

Yritin myös Pamelan ohjeistamaa ranskalaista mallia: ignoorataan nirsous. Viedään ruoka eleettömästi pois, mutta ei anneta muuta tilalle. Sopii lapselle hirveän hyvin. Ei tee mitään vaikutusta. Päivästä toiseen kannan nenän eteen samaa ruokaa kuin muulla perheellä - jos hyvin käy, hän nyppii siitä ketsupin, voin tai perunamuussin ja jättää muun syömättä. Mitään muuta edistystä ei tapahdu. Isoveljen esimerkki ei auta tässä asiassa, paitsi jos kyse on jäätelöstä tai kekseistä (joita en yleensä anna, että tulisi syötyä edes jotain).

Eihän se Pamelan vika ole, että hänen ohjeensa eivät toimi kuopukseemme. Aina on poikkeuksia, ohjeet varmasti toimivat 90 prosenttiin lapsista. Mutta kun kuulin Ranskassa asuneelta ystävältä totuuden Pamelan nukutusohjeista, aloin ärsyyntyä.

Ystäväni oli Ranskassa äitiyslomalla ja hänen mielestään Pamela ei ole ihan rehellinen. Amerikkalaisen optimistisesti hän kertoo, kuinka ranskalaiset käyttävät niin sanottua paussia, eli kuuntelevat yöllä nukahtaako lapsi itsekseen ja pidentävät taukoa pikkuhiljaa, jolloin kas vain, vauva alkaa yhtäkkiä nukkua yöt läpi kolmekuisena! 

Ihan niin se ei kuulemma mene. Ystävän mukaan ranskalaiset yksinkertaisesti huudattavat vauvojaan niin kauan kuin tarve vaatii. Joskus riittää yksi yö, joskus tarvitaan viikko. Lopulta vauva nukkuu. Yöimetys on lähes ennenkuulumatonta, eikä äidin pidä uhrata yöunia imetyksen takia. Kyse on siis kulttuurisesta erosta, jossa pienen vauvan huudatus on enemmän ok kuin Suomessa (jossa sitä suositellaan edes kokeilemaan aikaisintaan puolen vuoden iässä). Tässäkään asiassa ei ole totuuksia, vaan erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on vauvalle hyvästä. Huomautan, että minulla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, mutta olen kuullut saman näkemyksen useilta Ranskassa asuneilta.

Miksi olen tuohtunut Pamelalle? Hänen kirjansahan ovat ihan viihdyttäviä ja hyvää tarkoittavia ja niissä on ehdottomasti myös järkeviä näkemyksiä ja kasvatusideoita. 

Ehkä ainoastaan siksi, että vastustan nykyään lasten kanssa kaikkea yleistämistä ja yksinkertaistavia kasvatusoppaita, jotka aiheuttavat hämmennystä nuorissa vanhemmissa. Pelkästään kahden hyvin erilaisen lapsen otannalla olen sitä mieltä, että jokaisella lapsella on omat juttunsa ja asiat pitää ratkoa lapsen mukaan. Joskus aika ratkoo asiat eikä kannata yrittää liikaa. Mitään yleistä totuutta ranskalaisesta kasvatuksesta ja sen toimivuudesta kaikkiin lapsiin ei ole. Muun esittäminen on huijausta, tai amerikkalainen markkinointikeino.

Kuopuksen kanssa otin lopulta laissez faire -filosofian käyttöön ja lakkasin 5 kuukauden jälkeen yrittämästä. Hän saa elää jogurtilla ja leivällä niin kauan kuin haluaa. Lääkärin mielestä se riittää parivuotiaalle ihan hyvin. Yleensä nirsoiluvaihe menee ohi itsekseen. Viimeistään murrosiässä ne syövät sata kiloa päivässä ihan mitä tahansa, jossa on riittävästi proteiinia. Silloin huokailen, että joko sillä taas on nälkä, vastahan se söi kilon bolognesen ja fetasalaatin siihen päälle? 

Syöttäkööt ranskalaiset ne parsakaalit, meillä mennään riisipuurolla.


tiistai 6. syyskuuta 2016

Irlantilainen ihastus: Colm Tóibín

Tämän kesän paras lukukokemus: Colm Tóibín. Silloin tällöin luen jonkun kirjailijan lähes koko tuotannon kerralla. Viimeksi niin kävi vuosia sitten Ian McEwanin kanssa. Sitten tuli ähky, enkä olekaan lukenut McEwania sen koommin. Tóibínin kirjoja on onneksi suomennettu vasta kolme, joten ne oli helppo hankkia kerralla.

Tóibín on irlantilainen kirjailija, jonka kirjoissa ei tapahdu paljon mitään. Luin ensimmäisenä Brooklynin ja innostuin. Se on täydellinen lukuromaani. Irlantilaistyttö muuttaa Brooklyniin, ikävöi kotiin, menee töihin ja ihastuu mieheen. En paljasta koko hommaa, mutta ei siinä paljon tapahdu. Silti en pystynyt irrottamaan otettani kirjasta. Se on taito sinänsä - kirjoittaa koukuttavasti ei mistään.

Brooklyn on vaikuttava kirja siirtolaisuudesta, ulkopuolisuudesta ja kahden kotimaan ikävästä.

Jotain viehättävän vanhanaikaista ja nostalgista Tóibínin kirjoissa on. Kirjat tapahtuvat ymmärtääkseni 60-luvulla. Pieni haaste tuntuu olevan se, että hän ei varioi kovinkaan paljon. Siksi kirjoja ei kannata lukea putkeen: Nora Websterin kohdalla itselleni tuli tunne, että luen samaa kirjaa uudelleen. Siksi lopetin sen ja luin välissä muuta.

Brooklynin päähenkilö on nuori tyttö, ja siksi kirjassa on tiettyä tulevaisuuden optimismia. Nora Websterin päähenkilö sen sijaan on nelikymppinen perheenäiti, joka on juuri jäänyt leskeksi. Olen syksyisin aina vähän apea ja tämä on ehdottomasti apea kirja. Tóibín kuvaa tuoreen lesken pohjatonta surua, ahdistusta ja ulkopuolisuutta koko elämästään vähän turhankin osuvasti. Brooklynissa sama teema tuli esiin siirtolaisuuden kautta.

Vaikka Nora Webster tuntui ensin omaan mielentilaani huolestuttavan synkältä, jatkoin silti. Onneksi. Se on hieno kirja, vakavampi ja syvällisempi kuin Brooklyn ja vielä enemmän täynnä tukahdutettuja tunteita ja ulkopuolisuutta.

Nora Webster tapahtuu perheenäidin puuduttavassa arjessa.

On pakko ihailla sitä, miten Tóibín osaa tehdä arkisesta, melko tapahtumaköyhästä pikkukaupungin elämästä kiinnostavaa kirjallisuutta. Odotin loppuun asti jotain dramaattista käännettä, sellaista, joka Brooklynissä on ja joka tiivistäisi kirjan teemat, mutta sitä ei tullut ainakaan yhtä merkittävästi. 

Kirja kuvaa hienosti lesken identiteettikriisiä maailmassa, jossa naiset eivät vielä olleet taloudellisesti tai yhteiskunnallisesti itsenäisiä ja kotirouvan rooli oli se ylin arvo, johon nainen saattoi onnistuneilla naimakaupoilla päästä. Nora sen sijaan joutuu palaamaan takaisin nuoruutensa työpaikkaan vasten tahtoaan, hän alenee arvoasteikossa takaisin työtätekeväksi konttoristiksi ja kokee epäonnistuneensa siinäkin. Mikä on naisen arvo ilman aviomiestä? Sitä Nora joutuu pohtimaan ja testaamaan samalla uuden itsenäisyytensä rajoja jokseenkin ahdasmielisessä pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki ja jossa arvostetun aviomiehen haamu kummittelee heidän elämässään jatkuvasti.

Nora löytää miehensä kuoleman jälkeen musiikin uudelleen, hän alkaa ottaa laulutunteja ja käydä levykerhossa. Levysoittimen osto on suorastaan kapinallinen ja tuhlaavainen teko ja siihen tuntuu tiivistyvän Noran uusi itsenäisyys ja myös menneen elämän kyseenalaistaminen: olisiko hän voinut tulla musiikoksi, jos ei olisi luopunut musiikista avioliiton takia?

"Nora erotti, että nainen oli sellisti, ja sillä hetkellä hän ajatteli, että antaisi mitä vain, jos voisi olla tuo nuori nainen levyn kannessa, olla siinä sello kainalossaan valokuvattavana. Kun tohtori Radford pani levyn soimaan, hän ajatteli, miten helposti olisikaan voinut syntyä joksikin toiseksi ja miten kotona odottavat pojat ja sänky ja lamppu sängyn vieressä, aamusella odottava työpaikkakin olivat osuneet hänelle ikäänkuin vahingossa. Ne kaikki tuntuivat nyt niin paljon hahmottomammilta kuin kaiuttimista kuuluvat sellon kirkkaat soinnut." 

Kiinnostavaa Tóibiníssa on sekin, että hänen päähenkilönsä ovat lukemissani kirjoissa aina naisia. Miehet heiluvat jossain taustalla mukana, mutta keskeistä hänen kirjoissaan ovat naisten väliset suhteet, sekä sisarusten, ystävien että äitien ja tyttärien. Tuli jopa mieleen, onko hän kasvanut ison naislauman keskellä - sen verran uskottavaa naisten välisten mutkikkaiden suhteiden kuvaus on. 

Nora Webster on ristiriitainen naishahmo: häntä ei pidetä pelkästään mukavana, vaan jopa vähän pelottavana ja töykeänä. Hänestä on vähän vaikea saada kiinni, sillä niin paljon jää pinnan alle ja lukijan oman tulkinnan varaan. Alun ahdistuksen jälkeen pidin tästäkin kirjasta kovasti ja sen teemat jäivät pyörimään mieleen pidemmäksi aikaa kuin Brooklynissä. 

Tóibín on mielestäni ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija. Jos kaipaa kevyempää ja viihdyttävämpää lukemista, suosittelen Brooklyniä. Jos potee pientä keski-iän kriisiä eikä pelkää tummia sävyjä, suosittelen Nora Websteriä.

Jos ei tiedä, mitä haluaa, mutta on kiinnostunut Tóibínista, kannattaa aloittaa Äitejä ja poikia -novellikokoelmasta.

Ne ovat hyviä kirjoja kaikki.