Tekstit

Päivä työssäni: kurkistus Leïla Slimanin kulisseihin

Kuva
Tämän työn parhaita ja joskus hankalimpia puolia ovat ulkomaisten kirjailijatähtien vierailut. Omalle kohdalleni ei ole vielä osunut yhtään ainoaa kiukuttelevaa katastrofia, mutta niitäkin tiedetään.

Tällä viikolla saimme kylään ranskalais-marokkolaisen supertähdenLeïla Slimanin, joka on kirjoittanyt hyytävän taitavan romaanin Kehtolaulu (WSOY 2018, suom. Lotta Toivanen). Siitä lisää myöhemmin.


Kerron teille nyt muutaman kurkistuksen kulissien taakse. Slimani oli onneksi älykäs, hauska ja hurmaava, mutta siinä ei ole mitään yllättävää. Useimmat starat ovat. Ilman näitä ominaisuuksia kansainvälistä menestystä on kai nykyään vaikea saavuttaa (menestyksellä tarkoitetaan Slimanin kohdalla mm. Goncourt-palkintoa, 44 käännöskieltä Kiinaa myöten sekä yli 900 000 myytyä Kehtolaulua pelkästään Ranskassa. Voilà!) Itselleni hänen esiintymisissään ja muussa keskustelussa kolahti aika kovaa feministinen näkökulma äitiyden ja työn yhdistämisestä - ei se ole helppoa Slimanillekaan.

Ranskalaisille se…

Kesän parhaita kirjoja: Nimeni on Lucy Barton

Kuva
Kesän paras kirjayllätys oli Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018). Ihaninta on löytää uusia lempparikirjailijoita, joista ei ole aiemmin tiennyt mitään. Stroutia haluan lukea lisää.



Lucy Barton on keski-ikäinen nainen, joka makaa sairaalassa viikkokausia sairaalabakteerin takia. Paikalle ilmestyy yllätysvieraana äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Siinä kaikki. Takaumien ja äidin kanssa käytyjen keskustelujen kautta alkaa hahmottua yksinäinen elämä, jossa karu lapsuus johtaa melko onnettomaan avioliittoon ja hapuilevaan äitiyteen.

Rakastan kirjan rakennetta. Se polveilee eri aikatasoilla, mutta pysyy hienosti kasassa koko ajan. Kirja on niin epäamerikkalainen, että tarkistin pariin kertaan, onko Strout todella (pohjois)amerikkalainen.

Ei millään pahalla amerikkalaisille - olen vain tällä hetkellä vähän kyllästynyt heihin. Monia taitaviakin amerikkalaisia nykykirjailijoita vaivaa mielestäni sama kuin tv-sarjoja: ylituottaminen. Kirjat ovat lii…

Julkkareiden jälkeen

Kuva
Huh!

Mitäpä muuta tähän osaisi sanoa - kirja on maailmalla, erittäin hulvattomat juhlat on juhlittu perjantaina ja mitäs nyt sitten.

Kerroin julkkareissa, etten tiedä yhtään, mitä seuraavaksi ja ehkä hyvä niin. Kai tässä vähän saa huilatakin. Omaksi lohduksi haikeuden keskellä jaan täällä muutamia juhlakuvia ja kivoja kirja-arvioita.











Itselleni kirjajulkkarit ovat oikeastaan jäähyväisjuhla. Kirja on olemassa eniten silloin, kun se on koneen ruudulla ja omassa päässä, tilassa, jossa se on vahvasti tulossa kirjaksi, mutta vielä matkalla.

Sen takia niitä kai kirjoitetaan - koska kirjoittaminen on parhaimmillaan niin ihanaa. Kerroin jo keväällä, että kirjasta irti päästäminen on tälläkin kertaa vaikeaa, ja jotenkin julkkarit ovat tietynlainen lopetusretriitti: luovutan kirjan ystäville iloisen skumppatunnelman vallitessa, kerron mitä tuli tehtyä ja miksi, jakelen nimmareita pitkälle jonolle ikään kuin olisin merkittävä suuruus (oikeassa elämässä kirjailijoiden nimmarijonoksi kutsutaan yli…

Kirjailija hämmästyy kesken loman

Kuva
Terveisiä Ahvenanmaalta! Heräsin iloiseen ja erittäin harvinaiseen yllätykseen eli kirjakritiikkionnitteluihin - päivän Hesarissa on hieno arvio Henkien saaresta kriitikko Arla Kanervan arvioimana, kritiikin voi lukea tästä. 

Miksi yllätys? No siksi, ettei kirjaa oikeastaan ole vielä julkaistukaan, mutta ei se haittaa. Kirjan teema mm. Itämeren tilasta on osoittautunut tänä kesänä ikävän ajankohtaiseksi, kun sinilevätilanne on pahin vuosiin, trumputin käy vierailemassa Helsingissä ja ilmastonmuutos hurjine helteineen tuntuu suomalaistenkin nahoissa. Nämä ovat kirjassa tärkeitä teemoja, vaikka itse kirjoitin kirjan maailman pohdinnan lisäksi repivästä rakkaudesta.



On aina kyseenalaista, saako kirjailija kommentoida kritiikkiä, koska kritiikkejä ei tehdä kirjailijoille, vaan lukijoille. Ehkä ei pitäisi sanoa mitään, mutta sekin raja on viime vuosina loiventunut, joten sanon tämän verran: pidin kritiikistä. Se onnistui mielestäni tiivistämään kirjasta olennaiset asiat ja kuvailemaan sisä…

Melkein lomalla: kesäkirjasuositukset

Kuva
Kesällä on tietenkin aikaa lukea koko vuoden kirjat. Kokosin listalle muutamat omat suosikkini ja kerron, mitä aion itse lukea. Pahoittelen, että kirjat ovat lähes pelkästään omaan työpaikkaan liittyviä - en ole kerta kaikkiaan ehtinyt lukea juurikaan muiden kustantamoiden kirjoja, mutta yritän ryhdistäytyä syksyllä.



Tästä se lähtee:

Jos olet ruuhkavuosi-ihminen ja sinulla on vaikeuksia keskittyä fiktioon, mutta vertaistuki kiinnostaa, kaksi teosta on ylitse muiden: Jani Toivolan Kirja tytölleni (WSOY, 2018) ja Satu Rämön Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin (WSOY, 2018).

Tein töitä molempien kirjojen parissa tänä keväänä, joten olen täysin jäävi, mutta suosittelen niitä silti: sekä Satu että Jani kirjoittavat henkilökohtaisesti, koskettavasti ja kiinnostavasti perhe-elämästä, joka poikkeaa vähän siitä kaikkein tavallisimmasta kuviosta.

Satu Rämön Islantilainen kodinonni kertoo hauskasti ja kiinnostavasti Sadun omasta islantilaisesta perheestä ja Islannin erikoislaat…

Kirjailijaelämää, jossa käydään podcastissa ja ostetaan mekko

Kuva
Kaupallinen yhteistyö BookBeatin ja Suomen blogimedian kanssa.

Mitä ajattelin tällä viikolla?

Onpa taas outo kevät. Samalla, kun väänsin seuraavaa kirjaa painoon, päädyin elämäni ensimmäiseen podcastiin puhumaan Syliin-kirjasta (Kosmos 2016), joka ilmestyi kaksi vuotta sitten. Suomen blogimedia (johon toinen blogini eli Pieni novelliblogi Katjan kanssa kuuluu) starttasi kirjapodcast-sarjan, jossa haastatellaan bloggaavia kirjailijoita ja selvitetään, miten kirjoja kirjoitetaan pyykkivuorten, päivätöiden ja katkonaisten yöunien kaaoksessa. Jostain syystä arvelivat, että kuulun tähän kategoriaan.

Päädyin siis ystäväni Katjan haastattelemaksi kirjapodcastiin ja uskallan sanoa, että siitä tuli ihan hyvä setti - ja olisi tullut vielä parempi, jos olisin antanut Katjalle välillä suunvuoroa. En antanut.

Ihanaa puhua itsestään sillä lailla täysin ilman suodattimia mitä sattuu. Tämä on nyt niitä kirjailijan luontaisetuja, kun lounareitakaan ei ole.

Jos haluatte kuulla, miksi haluaisin olla Ita…

Naisen elämän suuruus ja kurjuus: Saara Turusen Sivuhenkilö

Kuva
Saara Turusen Sivuhenkilö on tänä keväänä kirja-alalla se kirja, josta kaikilla on mielipide, niilläkin, jotka eivät ole lukeneet sitä. Syy: Turunen kirjoittaa erään nimettömän naiskirjailijan esikoiskirjavuodesta, romahtaa kritiikistä, haukkuu tunnistettavan mieskriitikon ja velloo taiteilijan tuskassa. Kaikkia tietenkin kiinnostaa kovasti, mikä tässä autofiktiossa on totta ja mikä fiktiota ja mitä siitä pitäisi ajatella, jos mitään.



Itseäni kiinnostavat ihan eri asiat. Kirja on niin monipuolinen kokonaisuus, että voisin käsitellä sitä monesta eri näkökulmasta:

1) Esikoiskirjailijana. Voisin verrata omaa esikoiskirjavuottani väsyneenä hoitovapaalla laahustavana ruuhkavuosiäitinä nuoreen taiteilijaan, joka istuu yksin omassa perintöyksiössään, itkee huonoa kritiikkiä ja sivullisuuttaan, mutta saa lopuksi kuitenkin palkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta. En kuitenkaan tee niin, sillä tämä näkökulma olisi kovin pitkästyttävä kaikille muille paitsi itselleni, jolle se voisi toimia lä…