maanantai 20. helmikuuta 2017

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta - Parempaa elämää etsimässä

Alan kyllästyä Donald Trumpiin. Eikö siitä vastenmielisestä tekohymystä pääse missään eroon? Ei pääse, seuraavaan neljään vuoteen ainakaan, jos oikein huonosti käy.

Trumpin sijaan päätin perehtyä paremmin Amerikkaan. Valitsin luettavakseni Anu Partasen tietokirjan Pohjoinen teoria kaikesta - Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2016). Partanen on tunnettu suomalainen toimittaja, joka muutti Jenkkeihin miehen perässä. Siellä hän alkoi melko pian tuntea syvää ahdistusta, jonka syytä ei täysin ymmärtänyt. Kunnes hän huomasi, että itse asiassa koko Amerikka on ahdistuksen vallassa. 

Siitä syntyi erinomainen tietokirja, jonka Partanen kirjoitti englanniksi amerikkalaisille (The Nordic Theory of Everything: in Search of a Better Life). Haastattelujen perusteella olin kuvitellut, että kirja on trendikkään omakohtainen tilitys elämästä Amerikasta. Sitä se ei ole, onneksi. Sen sijaan se on painavaa asiaa ja pitkän lähdeluettelon sisältävä tietokirja. Partanen käyttää itseään esimerkkinä, mutta ennen kaikkea hän käsittelee Pohjoismaiden ja Amerikan eroja tutkimuksiin perustuen. Silti kirja on vetävä ja helppolukuinen.

Miksi amerikkalaiset sitten ovat ahdistuneita? Siksi, että he elävät Partasen mukaan menneisyydessä. Etenkin keskiluokka on joutunut taloudelliseen ahdinkoon mm. lasten valtavien opiskelumaksujen ja järjettömän sairasvakuutussysteemin takia. Sen sijaan Pohjoismaissa ihmiset elävät juuri siinä valinnan ja yksilön vapaudessa, josta Amerikka itseään aina niin kovasti ylistää. 

Partasen mukaan suomalaiset eivät tajua, miten hyvin asiat täällä edelleen ovat. Hän ymmärsi sen vasta muutettuaan Jenkkeihin ja ahdistuttuaan jo neljän kuukauden kuluttua suomalaisen sosiaaliturvan menettämisestä. Hänellä ei ollut varaa sairasvakuutukseen (pienimmätkin maksut ovat yleensä yli 1000 euroa kuukaudessa), joten hänen miehensä otti opetustyön, jonka ansiosta he saivat yhteisen vakuutuksen, jonka hinta oli "vain 750 euroa" kuukaudessa. 

Kaiken lisäksi on aina erittäin epävarmaa, mitä vakuutus sairauden sattuessa kattaa: Partanen kuvaa vakuutettuja ihmisiä, jotka ovatkin yllättäen saaneet jälkikäteen kymmenien tuhansien eurojen laskuja ihan tavallisistakin leikkauksista. Tyypillistä on sekin, että vakuutukset eivät kata kaikkia hoitokuluja: esimerkiksi 100 000 euron syöpähoidoista potilaan maksettavaksi voi hyvin jäädä puolet - ja sekin riippuu monimutkaisista ja usein muuttuvista vakuutusehdoista.

No ahdistaahan se suomalaista, mitä tahansa Suomen julkisesta terveydenhuollosta sitten onkaan mieltä. 

Olen tutustunut samaan näkökulmaan jo Jenkeissä pitkään asuneen ystäväni kautta. Hän muutti yli 10 vuoden jälkeen takaisin Suomeen ja perusti täällä perheen. On ollut hymyilyttävää seurata hänen ylistäviä Facebook-päivityksiään suomalaisesta neuvolajärjestelmästä, pitkästä äitiyslomasta (Jenkeissä parhaimmillaan noin 6 viikkoa palkattomana) ja viimeksi hänen hämmästystään siitä, että vaunujen kanssa saa matkustaa julkisissa liikennevälineissä ilmaiseksi?? Hän itse sanoi jo aiemmin, ettei hänellä olisi koskaan ollut varaa perustaa perhettä Jenkeissä. Partasen kirjan luettuani aloin ymmärtää, miksi.  

On se kumminkin ihan kivaa elää maassa, jossa ambulanssikyyti maksaa parikymppiä.


Kirjan jokaisesta luvusta voisi kirjoittaa oman postauksen. Itselleni kiinnostavinta on tietysti lukea vertailua lapsiperheiden asemasta ja Suomen ylistetystä koululaitoksesta. Sivistävintä on perehtyä amerikkalaiseen sairasvakuutusjärjestelmään, josta en ole tähän asti ymmärtänyt mitään, eikä nyt ole niin hirveästi kiinnostanutkaan. Nyt tajuan jopa sen, mistä ObamaCaressa on kysymys ja miksi se on siellä niin iso issue. 

Koska kirja on kirjoitettu amerikkalaisille, se sisältää tietysti suomalaiselle paljon itsestäänselvää asiaa Suomesta. Toisaalta Partasen Suomi-herätys ja Pohjoismaiden ihailu on ihan terveellistä luettavaa suomalaiselle: kieltämättä tämän hetkinen kiistely siitä, saavatko perheet pitää hoitovapaata kaksi vai kolme vuotta ja miten vapaat jaetaan tuntuu aika erilaiselta kuin amerikkalainen keskustelu siitä, voisiko äitiysloman pituus olla peräti 14 viikkoa ja osittain palkallista.

Partanen ei ulkomailla asuvana tietenkään näe enää koko totuutta keskiluokan arjesta. Esimerkiksi hieno ja edullinen päiväkotisysteemimme on kaatumassa paikoitellen omaan erinomaisuuteensa. 

Omalla asuinalueellamme päiväkodit ovat niin täynnä, ettemme ole koskaan onnistuneet saamaan omasta kaupunginosasta lapsille paikkaa julkisesta päiväkodista, vaikka kadun toisella puolella olisi julkinen päiväkoti, jonne olisimme kaikkein eniten halunneet. Sen sijaan pääsimme bussimatkan päässä olevaan yksityiseen päiväkotiin, joten tilanne on varmaankin amerikkalaisen näkökulmasta vähän absurdi: haluaisimme julkiselle, vaan emme pääse. Siinä ei auta raha eikä rakkaus. Harmittaa. 

Keskiluokkaista ahdistusta löytyy siis Suomestakin, joskin mittakaava on toinen ja helpommin ratkottavissa.

Partanen myös kuvailee shokkiaan törmättyään metrossa housuihinsa pissanneeseen kodittomaan, joita ei Suomessa hänen mukaansa juurikaan nähnyt. Valitettavasti ajat ovat tainneet muuttua: housuun pissanneita kodittomia, kerjäläisiä, narkomaaneja ja erilaisia mielenterveyspotilaita tulee nykyään vastaan ihan Helsingin keskustassakin aika tiheällä otannalla. 

Kun Partasen kirjaa lukee, ymmärtää, että olemme siitä huolimatta edelleen hyväosaisia. Pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta haluaa pitää entistä tiukemmin kiinni. 

Kirja tarjoaa myös kiinnostavan näkökulman siihen, miten amerikkalaiset näkevät Pohjoismaat ja mitä he meidän "sosialismissamme" pelkäävät. Partanen romuttaa ansiokkaasti monia myyttejä, ja todistaa vääräksi mm. sen kuvitelman, että keskituloiset maksaisivat Pohjoismaissa huikean paljon enemmän veroja kuin Amerikassa. Vertailu on vaikeaa, mutta Partasen lopputulema on silti se, että Jenkeissa keskiluokka on jäänyt taloudellisessa asemassa pahasti jälkeen monista muista läntisistä teollisuusmaista. 

Shokeeraavaa oli myös tieto siitä, että Obaman veroprosentti oli pienempi kuin hänen sihteerinsä, minkä Obama itsekin julkisesti kertoi esimerkkinä järjestelmän järjettömyydestä. Keskituloisen veroprosentti voi olla lähellä kolmeakymmentä kuten Suomessakin, mutta miljonäärillä se voi olla 14. 

Anteeksi mitä? Vaikka suomalaisilla on taipumus valittaa korkeista veroista, niin tällainen kuvio ei kyllä taivu pohjoismaiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen. En ollut aidosti ymmärtänyt, että Jenkkien verotussysteemi suosii rikkautta siinä määrin, että rikkaat maksavat radikaalisti vähemmän veroja kuin pienituloiset. Onnea vain Trumpin valinnasta koko kansakunnalle - vaikea uskoa, että Trump sitä taloudellisessa ahdingossa elävää työtöntä tai duunaria ainakaan pelastaa.

Valitettavasti Trump vie heidät entistä syvemmälle menneisyyteen, aina vain pahenevaan tuloerojen kasvuun ja suurempaan ahdistukseen. Harmillista on, että Trump ei tätä kirjaa tule lukemaan, sillä hän lukee kuulemma korkeintaan yhden sivun tekstiä ja senkin mieluiten ranskalaisilla viivoilla. Toivon, että edes joku hänen lukutaitoinen avustajansa lukisi kirjan ja alkaisi miettiä, voisiko Pohjoismaista ottaa pientä esimerkkiä edes jossain. 

Suomalaiselle kirja on sen sijaan suositeltava jo siitäkin syystä, että oma ahdistus kotimaan asioista vähenee: rapakon toisella puolella ruoho ei todellakaan ole vihreämpää, vaan melkein jo karrelle kuivunutta.

Alkulause: "Bill Clinton nojautui taaksepäin ja tuijotti tyhjyyteen silmälasikehyksiensä yli."

Kenelle: Donald Trumpille. Jos et ole Donald, niin lue silti: suosittelen kaikille hyvistä tietokirjoista ja maailmanmenosta kiinnostuneille. 

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 4. Väsynyt äiti luki tätä herättyään jopa keskellä yötä ahmimalla. Kiinnostavaa asiaa ja vetävää tekstiä. Kiitän.

torstai 9. helmikuuta 2017

Kehtaatko kehua perhettäsi?

Olen lueskellut paljon hyviä postauksia vanhempien kasvatus-tuskasta. Etenkin tokan lapsen tuoma muutos omaan jaksamiseen ja perhedynamiikkaan on iso järkytys aika monille perheille (siis muillekin kuin vain meille). Hyvä postaus aiheesta mm. Valeäidin tunnustuksissa. 

Olisi helppo alkaa tässä listata kaikkea, mikä on mennyt pieleen tai mitä olisi voinut tehdä vanhempana toisin. Mutta koska nykyvanhempia syyllistetään muutenkin koko ajan kaikesta (vaikka vietämme lastemme kanssa luultavasti enemmän aikaa kuin yksikään aiempi sukupolvi ikinä), päätin tehdä poikkeuksellisesti yhden kasvatuspostauksen, jossa keskityn siihen, mikä on mennyt odotuksia paremmin. Tämän postauksen teema on siis: vanhemmat! Kehukaa itseänne! Ja toisianne! Ja lapsianne!

Oikeasti teette keskimäärin kaiken tosi hyvin. Siitä kannattaa kiittää itseään ja lapsiaan joka päivä. Jos on puoliso, niin kyllä sitäkin kannattaa kiittää. Yrittää parhaansa varmasti hänkin.

Kehuminen on vaikeaa. Joudun tässä oikein ponnistelemaan kehdatakseni, mutta yritän kuitenkin löytää sisäisen ruotsalaiseni jostain. 

Kevätaurinko sekoitti bloggarin pään ja nyt hän luulee elävänsä Solsidanissa.


Tässä kolme kehuani:

Kehu 1) Karkki. 
Jostain syystä kumpikaan lapsi ei kinua karkkia kaupassa. En ymmärrä miksi. Yllätyn joka kerta, kun käsken laittamaan karkit takaisin hyllyyn ja he tottelevat suuremmin kirkumatta. Tiirailen aina salaa ympärilleni, olisiko jossain joku todistaja, joka katselee ihastuneena, kuinka upeasti kasvatettuja lapsia meillä on. Yleensä ketään ei ole. Ilmeisesti kaupparaivarit vaativatkin aina yleisöä, muuten lapset eivät viitsi vaivautua. Kannattaa siis mennä lasten kanssa kauppaan vain hiljaisina aikoina, aamun tai illan pimeydessä.

Kehu 2) Lukeminen. 
Molemmat pojat tykkäävät (toistaiseksi) lukemisesta ja kirjoista. Ymmärrän vaiheen olevan todennäköisesti ohimenevä, joten nautin heille lukemisesta joka päivä. Ehkä ne tykkäävät siitä juuri sen takia: koska se on jotain, jossa ollaan rennosti, rauhassa ja hyväntuulisesti yhdessä. Jos eivät tykkäisi lukea, pakottaisin kuitenkin. Mutta se olisi ehkä vähemmän rentoa kaikille. 

Kehu 3) Liikunta. 
Molemmat pojat ovat reippaita ja liikunnallisia. Eivät kitise pitkilläkään metsäretkillä ja tykkäävät matkustaa. Yritän muistuttaa tätä itselleni joka päivä, kun ne pomppivat sohvilla, juoksevat ympyrää ja riehuvat, kunnes jompikumpi vanhemmista luovuttaa ja lähtee illalla vielä kerran ulos, vaikka huvittaisi mieluummin tuijottaa telkkarista mitä tahansa sontaa sieltä sattuisi tulemaan.

Muistutan tätä itselleni myös silloin, kun päiväkodissa vihjaillaan, että on ollut "aika levoton" päivä. Vilkkaat lapset saavat aika paljon kielteistä palautetta riehumisesta vähän kaikkialla, eivätkä vähiten kotona. He vaativat uuvuttavan paljon ulkoilua ja liikuntaa pysyäkseen jotenkin aisoissa. Lisäksi he villitsevät toisiaan, kun heitä nyt sattuu olemaan kaksi.

Yritän psyykata itseäni ajattelemaan, että lasten liikkumattomuus on iso ongelma ja tulee vielä päivä, jolloin toivon, että he hyppisivät sohvalla eivätkä vain istuisi koneen ääressä huonoryhtisinä. Lapset saavat pomppia ja juosta. Minunkin kannattaisi pomppia ja juosta enemmän, särkisi niskaa vähemmän.

No niin. Siinäpä se. Teidän vuoronne. Kehtaisiko joku kehua itseään tai lapsiaan ja kertoa, mikä on mennyt jotenkin mystisesti oikein hyvin?


tiistai 7. helmikuuta 2017

Millainen poika, sellainen äiti: painajaisia Annie Proulx'n tapaan

Palaan edelliseen teemaan: painajaisiin. Ei niistä näemmä pääse edes nelikymppisenä, vaikka parhaansa mukaan välttää kauhutarinoita.

Luen Annie Proulx´n novellikokoelmaa Näin on hyvä (Otava 2011, suomentaja Juhani Lindholm). Proulx tunnetaan mm. Brokeback Mountainin alkutarinan kirjoittajana, ja samalla hyvällä linjalla jatkaa tämäkin kokoelma: vähän hyytäviä tarinoita menneen ajan cowboy-elämästä preerialla (muun muassa).

Kansi on leppoisampi kuin sisältö.
Mutta ei ole mitään pieni talo preerialla -juttua tämä kyllä. Spoilaan yhden tarinan kertomalla juonen: teini-ikäinen rakastunut pari menee naimisiin 1800-luvun lopussa. Ovat kunnon uudisraivaajia ja rakentavat omaa pientä tilaa onnellisina. 14-vuotias vaimo tulee raskaaksi, 17-vuotias aviomies/poika lähtee tienaamaan lisää rahaa kauas kotoa.

Sitten vaimo synnyttää kuolleen vauvan ennenaikaisesti yksin mökissä. Naapuri löytää hänet seuraavana keväänä, kojootit ovat syöneet vauvan ja muut preerian pikkueläimet äidin. Sillä välin aviomies on jäätynyt talvella kuoliaaksi saamatta koskaan tietää vaimonsa kohtalosta. Eikä siitä saa oikein tietää kukaan muukaan, noin ennen some- ja muuta teleoperaattoriaikakautta.

Että semmoinen hyvän yön satu. Luin sen viimeiseksi illalla ja kolmelta yöllä aloin tätä sitten pohtia. Harmaana ja jäykkänä syntynyt vauvan ruumis kummitteli päässä, samoin sen ressukka äiti, joka kitui yksin vuorokausia ennen kuin kuoli. Ei tullut uni enää silmään.

Millainen kosminen yksinäisyys. Nuoripari, joka ei saa edes koskaan tietää toistensa kohtaloista. Ja joiden kohtaloista ei kukaan välitä.

Onhan tällaista maailmassa aina ollut, ja on edelleen. Proulx kertoo koko tarinan niin koruttomasti, että tulee lyöneeksi lukijalta ilman pihalle. Tarinat ovat muutenkin aika karuja, mutta tämä oli vähän liikaa.

Proulx muuten julkaisi esikoisromaaninsa Laivauutisia peräti 53-vuotiaana ja voitti heti sekä Pulitzerin että National Book Awardin. Laivauutisia on todella hyvä kirja (ja elokuva), suosittelen sitä novellien lisäksi.

Tästä en silti oikein tiedä jatkanko. Ehkä katson telkkaria tänään.

Alkulause: "Archie ja Rose McLaverty paaluttivat itselleen oman tilan sinne, missä Little Weed -joki kohisee alas Sierra Madren rinteitä."

Kenelle: Jos pitää Carol Shieldsistä, Alice Munrosta ja muista rapakon takana loistavista novellisteista, kannattaa kokeilla tätäkin.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): kaksi. Meni yöunet, siitä sakkoa heti muuten hienolle kokoelmalle.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Aivojen murskaantumisesta eli miksi käymme kirjastossa

Nytpä kerron teille opettavaisen tarinan.

Esikoinen (5 v) katsoi kavereiden kanssa lasten elokuvan. Aikuisten valvonnassa. Leffa oli Inside Out - se hieno psykologinen elokuva ihmismielestä.

Kävi ilmi, että meidän lapselle kyseessä olikin psykologinen trilleri. Seuraavana yönä valvottiin klo kolmesta aamuun asti painajaisten takia. Sitä seuraavat kaksi vuorokautta intettiin lähes lakkaamatta siitä, voivatko aivot murskaantua muuttamisesta. Entä miksi se pellesaari romahti?

En ole varma, menikö elokuva kasetille liian huonosti vai liian hyvin, eli menikö leffan metataso hankalasti vielä överiksi? Mainittakoon, että seurassa olleet 5-vuotiaat tyttölapset eivät olleet moksiskaan.

Se on hieno leffa, ilmeisesti, mutta olisi pitänyt katsoa Nalle Puhia.

Tunnistan ilmiön. Olin täsmälleen samanlainen lapsi. Lapsuuteni vahvin muisto saattaa olla elokuva, jonka katsoin isotätini kanssa ja jossa apinat valtasivat ihmiskunnan. Saattoi olla Apinoiden planeetta - en tiedä, koska en ole sen jälkeen uskaltanut katsoa uudelleen. Näin siitä painajaisia luultavasti noin viisi vuotta. (Toinen järkytys oli Psyko, jonka äidinkielenopettaja pakotti katsomaan pimeässä luokassa murrosiässä: en ole toipunut siitä kellarin muumiosta vieläkään. En edelleenkään katso kauhuelokuvia. Ikinä.)

Olemme siis ikäkaudessa, jossa lasta pelottaa lähes aina mennä nukkumaan. Painajaisia tulee mistä tahansa. Vatsakipujakin on, mutta niistä on vaikea tietää totuutta, koska vatsa on muuttunut omaksi persoonakseen, joka saattaa olla kipeä esimerkiksi siksi, että ikävöi kavereita. Jos isä tai äiti toruu jostain, niin siitäpä vatsa vasta hermostuukin!

Inside outista puhuttiin kuukausi, erityisesti nukkumaan mennessä. Mietimme, pitäisikö se katsoa uudestaan yhdessä äidin kanssa ja jutella tapahtumista. Ei kuulemma - oli liian hurja. 

Sitten pelastus: sain kirjastosta lainaan Inside Out -kirjan. Kysyin, olisiko ehkä hyvä idea lukea kirja yhdessä läpi ja jutella siitä, mitä tapahtui. Kuulemma olisi. Näin teimme. Luimme kirjan heti läpi kolmeen kertaan, puhuttiin niistä aivoista ja surusta ja siitä, mitä aivoissa silloin tapahtuu (eivät mene rikki, vain hetkellisesti vähän, mutta korjaantuvat). Luin hurjimmat kohdat keventäen. Musta kuilu on kirjassa vähemmän hurja kuin leffassa.

Ei pelota enää. 

Asia on nyt loppuunkäsitelty. Painajaiset loppuivat tästä teemasta, samoin aivojen murskaantumisesta inttäminen. 

Tarinan opetus:

1) Lukekaa lapsillenne.
2) Rajoittakaa medioita. Kaikkia niistä. Ainakin, jos lapsessa on tätä hermoherkkyys-taipumusta tippaakaan. 
3) Käykää kirjastossa. Sieltä voi lainata mitä vaan. Ei tarvitse rajoittaa. 
4) Varokaa piirrettyjä Muumeja. Etenkin Muumit ja pyrstötähti -leffaa. Niistä puuttuu ikäraja, mutta hurjia ovat. 


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: luvassa henkien taistelu

Huomasitte vissiin, että Suomella on joku tämmöinen juhlavuosihässäkkä meneillään? Onneksi Ylelläkin huomattiin ja päätettiin ottaa kirjallisuus mukaan oikein kunnianhimoisesti. 

Ylen hienon kirjahankkeen nimi on Kirjojen Suomi. Siihen kuuluu vaikka mitä sisältöä suunnilleen kaikissa mahdollisissa medioissa - huomenna alkaa verkkolukupiiri, jossa ensimmäisenä vetäjänä on Sanna Stellan ja kirjana Tytti Parraksen Jojo.

Kirjabloggaajat pääsevät myös messiin aika mittavasti: toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valkanneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, jonka bloggaajat vuorollaan lukevat ja kommentoivat blogeissaan: tähän asti on käsitelty jo mm. Ilkka Remestä ja Elina Hirvosta. 

Ette arvaa, minkä kirjan sain itse luettavaksi. Joel Lehtosen romaanin Henkien taistelu vuodelta 1933.

Hyvä puoli on se, etten ole lukenut tätä kirjaa koskaan, vaikka olen muistaakseni lukenut Lehtosta opiskeluaikoina johonkin tenttiin. 

Huono puoli on se, että nyt en ole aivan varma löydänkö vuoden 1933 veijariromaanista jotain asiantuntevaa ja viisasta sanottavaa. Suhtaudun tähän kyllä kiinnostuksella ja kuten nykyään hoetaan jännittävänä haasteena: onhan kieltolain aika kaikin puolin intresantti kausi historiassamme ja Lehtonen arvostettu kirjailija. Kirjan päähenkilön nimikin on Kleophas Sampila. Nyt pitäisi enää tietää, onko se ironiaa.

Kirjaa käsitellään vasta lokakuussa, joten aikaakin on. Kaikki mukana olevat kirjat voi lukea netistä Ylen saitin kautta.

Ylen kirjasaitti on joka tapauksessa hieno ja kiinnostava kokonaisuus kaikille kirjafriikeille. Jään seuraamaan.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Carol Shields: Ruohonvihreää

Vuosien Shields-tauon jälkeen bongasin kirjastosta Carol Shieldsin romaanin Ruohonvihreää (Otava 2012, kääntänyt Hanna Tarkka), jota en ollut lukenut aiemmin. Se tuntui loistavalta joululomakirjalta: Shieldsin kirjoissahan ei tapahdu mitään kummempaa, joten ei tarvitse pelätä yöunien puolesta.

Tämä oli juuri sitä, mitä tilasin: tylsä nelikymppinen nainen matkustaa karmean äitinsä yllätyshäihin. Takakannessa The Guardian lupaa Shieldsin olevan "Jokapäiväisen elämän mestarillinen kuvaaja". Juuri sitä hän on. Ruohonvihreää ilmestyi muuten alunperin jo vuonna 1977 nimellä The Box Garden, joka on mielestäni suomennosta osuvampi nimi.

Arkipäiväiseen antisankarittareen on helppo samastua, ja häntä alkaa ymmärtää, kun äitisuhde avautuu koko tunnekylmässä karmeudessaan. Pientä draamaa saadaan aikaan kotiin jääneen teini-ikäisen pojan kautta eli pakollinen jännityshuipennuskin on mukana. Ja rakkautta, tietenkin, sitäkin ihanan realistisesti ja arkisesti kuvattuna.

Etsin jotain vihreää, joten taustalla kuivahtanut joulukukka. 

Kutsuisin tätä melkein täydelliseksi lukuromaaniksi, ellei asiassa olisi yksi mutta: yllättäen oma äitini piti kirjaa pitkästyttävänä ja jonninjoutavana. Ja itse kuvittelin hänen nimenomaan pitävän siitä (meillä on lähes identtinen kirjamaku), mutta ei. Tämä oli hänen mielestään aivan liian arkista ja yksityiskohtaista. Jassoo.

Ja onhan kirjassa yksityiskohtia: paitoja, huonekaluja, tunnelmia. Henkilöt ovat silti niin mainioita ja pieteetillä luonnehdittuja, että jäin koukkuun heidän kohtaloihinsa. Naisen lievästi sanottuna outo ja vähän karmiva exä on hylännyt perheensä ja lähtenyt hihhuloimaan jonnekin. Heidän lapsi-parkansa taas on on sitäkin kunnollisempi. Nykyinen miesystävä on tylsä hammaslääkäri, mutta pariskuntaa yhdistää onneton ensimmäinen avioliitto hullun kanssa.

Tällaisia ihmiset ovat. Tällaista ihmisten elämä on. Sen kuvaamisessa Shields on mielestäni mestari. Viihdyin.

Kenelle: Niille, jotka pitivät Dounton Abbeystä. Tässä on samaa henkeä, alemmassa yhteiskuntaluokassa tosin. 

Alkulause: "Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 4. Aivot narikkaan ja lukemaan. (Paitsi jos yksityiskohtainen kuvailu väsyttää liikaa.)

Perusteellinen Shields-fanin kuvaus kirjasta mm. Lumiomenassa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Olikin pitkä joululoma. Ei siinä vauhdissa ehtinyt paljon bloggailla, mutta kirjoja sentään luin. Tässä niistä ensimmäinen: Riku Korhosen Finlandia-ehdokkaanakin ollut Emme enää usko pahaan (WSOY 2016).


Kirja ehti lähteä jo lainaan, joten tässä tämmöinen standardikansikuva tällä kertaa. 

On jännää tulla ikään, jossa oman sukupolven kirjailijat alkavat kirjoittaa keski-iästä. Ja ah niin osuvasti! Korhosen romaani käsittelee paljon muutakin, mutta keski-ikäistyvien "nuorten aikuisten" ja lapsiperheiden kuvaus on aika riemastuttavaa kaikessa karuudessaan.

Kirja oli kyllä muutenkin vaikuttava. Korhonen kertoo pariskunnasta, jossa perheenisä alkaa suunnitella vaimonsa kaappausta intohimon palauttamiseksi takaisin tiuskivaan perhearkeen. Jotenkin liikuttavaa. Sivuhenkilöitä on paljon ja tarinaa kerrotaan monesta suunnasta. Korhonen saa silti kokonaisuuden pidettyä näpeissään ja lukijan otteessaan.

Korhonen kuvaa taitavasti molempien sukupuolten eksymistä erilaisten roolien viidakkoon. Silti tuntuu siltä, että miehet ovat suurimpia häviäjiä.

Mietin paljon sitä, mistä kirja oikeastaan kertoo, sillä tarinaan mahtuu mukaan niin paljon. Päädyin siihen tulokseen, että tärkein teema on väkivalta ja piilotettu aggressio. Romaani tuntuu käsittelevän eniten sitä, mistä kaikki tämä yhteiskuntamme kätketty aggressiivisuus yöpartioineen ja somevihoineen oikein nousee.

Naiset ovat aika hukassa työ- ja perherooliensa keskellä, mutta niin ovat miehetkin - ehkä vielä enemmän. Kun mies päättää ottaa jälleen homman haltuun ja vaimon kainaloon, yritys tietenkin kaatuu omaan epätoivoisuuteensa. 

Vaimon ryöstö näytetään vähän surkuhupaisana paluuna ihmiskunnan alkujuurille, jossa miehet olivat miehiä ja naiset naisia - mutta paluuta entiseen ei ole. Kaappauksen vaiheista ei voi kertoa pilaamatta juonta, mutta kirjan jossain määrin humoristiset sävyt muuttuvat loppua kohti aika traagisiksi.

Nautin kovasti Korhosen kielestä ja tavasta kirjoittaa, etenkin komedian ja tragedian vaihtelevasta yhdistelmästä, joka ilahduttaa aina onnistuessaan hyvin. Kielen, juonen ja tyylin moninaisuudesta huolimatta Korhonen onnistuu pitämään kokonaisuuden hallussa taitavasti. Se vaatii sekä kirjallista ammattitaitoa että lahjakkuutta. Romaani on sen verran polveileva ja kielellisesti omalaatuinenkin, että se voisi hajota kuin enosen eväät myös omaan taitavuuteensa. Niin ei onneksi käy. 

Kirja on mielestäni juontaan syvempi. Siitä saisi erinomaisen ja toiminnallisen leffan, mutta jäin miettimään sen käänteitä ja sanomaa niin paljon, että kyseessä täytyy olla ihan vakavasti otettava yhteiskunnallinen romaani.

Tykkäsin. Suosittelen erityisesti ruuhkavuosi-ihmisille, jotka voivat nauraa itselleen ja toisilleen. Ja miettiä, pitäisikö tehdä kotona jotain toisin, ennen kuin joutuu puolison kidnappaamaksi?

Muutama lukija on kaivannut aiemmin postausten lopussa ollutta tiivistelmää. Tähtiä en enää anna kirjoille, mutta muutaman muun kiteytyksen kyllä. Uutuutena otan käyttöön Väsynyt äiti -pisteytyksen: sillä ei ole mitään tekemistä kirjan laadun kanssa, vaan kyse on siitä, kuinka nopeasti ja vaivattomasti väsynyt äiti pystyy kirjan lukemaan. 1= kirja, joka on jostain syystä sen verran vaativa, että jää kesken. 4= kirja, jonka lukee nopeasti ja ahmien, myös väsyneenä. 

Kenelle: Ihan kenelle vaan, mutta erityisesti ruuhkavuosipanikoijille.

Alkulause: "Tunnetko tarinan vaimosta ja ryöväristä?"

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3 (kirja, jonka lukee melko nopeasti, mutta vaatii juonen ja henkilöiden takia jonkun verran keskittymiskykyä).