Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina


Summa summarum: Nyt ollaan suuren maailmankirjallisuuden äärellä. Amerikkalaisesta Joyce Carol Oatesista on kohistu paljon, mutta luin vasta nyt ekan Oatesini. Hurjaa. Älkää antako ikävän ja väkivaltaisen aiheen karkottaa: Kosto: rakkaustarina (Otava) on jännittävä, koskettava ja kristallinkirkas teos, joka jättää jäljen.

Arvio: Eikö Joyce Carol Oatesille voisi antaa Nobelia? Kaikki antiikin draaman kriteerit täyttyvät ilman, että tarvitsee arvailla mitä kirjassa tapahtuu tai nukahtaa sivun 467 kohdalla. Romaani on yhteiskunnallisesti kantaaottava ilman saarnausta, vetävästi kirjoitettu olematta viihteellinen ja koskettava olematta nyyhky. Hienoa kirjallisuutta, toisin sanoen.

Sankaritar on hieman kevytkenkäisenä pidetty nainen, joka joukkoraiskataan ja pahoinpidellään 12-vuotiaan tyttären läsnäollessa. Sankari on poliisi, joka ei ole erityisen hyvä ja sympaattinen, mutta joka ymmärtää amerikkalaista oikeuslaitosta paremmin, mitä oikeus on. Pahiksia ovat tietysti raiskaajat, puolitutut naapurinpojat, jotka meinaavat päästä pulasta hyvän asianajajan avulla lähes ilman tuomiota. Onneksi vain lähes. Kirja kertoo vaivihkaa jotain olennaista myös rakkaudesta. Juoni on suunnilleen tässä. Tärkeintä on kerronta.

Oates tekee uskomattoman taitavasti ja vähäeleisesti sen, mistä olen vuoden mittaan ajoittain marmattanut eli näkökulman vaihtelun. Näkökulma muuttuu lähes huomaamatta, ilman osoittelua niin, että lopussa lukija tuntee käyneensä kaikkien henkilöiden nahoissa kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota - uhrin, kostajan, lapsen ja raiskaajien.

Alan paasata: näin tulee käyttää vaihtuvan näkökulman kerrontatekniikkaa! Kyllä! Se on tässä!

Kirja on lyhyt, vain 152 sivua, mutta lukija saa lopussa kaipaamansa koston ja katharsiksen (puhdistuksen). Näin alhaisia olemme. Vain kova ja armoton kosto kelpaa. Eikä se tässä tapauksessa ole amerikkalainen sähkötuoli.

Kirjan sanomasta: innostustani selittänee sekin, että olen jo pitkään saanut verenpainetta amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta pelkästään amerikkalaisia tv-sarjoja, sanomalehtiä ja joitain dokumentteja seuraamalla - asiantuntemusta ei siis ole, mielipiteitä sitäkin enemmän. Oatesin romaani kritisoi samaa aihetta: selväkin rikos voi saada olemattoman tuomion, jos syyllisellä on enemmän rahaa ja parempi juristi, joka saa milloin mistäkin väestä kootun valamiehistön vakuutetuksi siitä, että musta on valkeaa eikä niiden vaihtaminen päittäin oikeastaan haittaa.

Tämä ongelma tulee Oatesin romaanissa harvinaisen selväksi. En paljasta juonesta enempää, mutta kiukun kylmät väreet kulkevat moneen kertaan teosta lukiessa.

Kirjan tehokkuus syntyy osittain suoraviivaisesta kielestä. Ei mässäilyä. Ei lavertelua. Ei selittelyä. Raiskauksen ja pahoinpitelyn pitkälle ulottuvat seuraukset eivät jää pelkän kuvittelun varaan.

Joskus on kysytty, millainen on viiden staran romaani. Tällainen: taiteellisesti ehjä, kokonainen, taitavasti ja osoittelematta rakennettu, maailmaansa vangitseva ja sellainen, jonka jälkeen ajatusmaailma ei ole enää ennallaan. Ja joskus, kuten tällä kertaa, tyylipuhtaasti antiikin draaman oppien mukaan rakennettu.

Kenelle: Kaikille, mutta varsinkin niille, joiden mielestä "se nainen kerjäsi sitä".

Alkulause: "Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin."

Jälkimaku: Puhdistunut. Hieman surumielinen. Lisää Joyce Carol Oatesia.

Starat: 5.

Kommentit

juolevi sanoi…
Kosto oli minunkin ensimmäinen Oates. Toivon ettei viimeinen. Puhdistunut olo... Arviosi oli myös

Neljästä (Pamuk,Vargas Llosa,Marquez,Oates)viimeksi lukemistani "rakkausromaaneista"
Muistojeni ilottomat huorat oli Koston oloinen koukutus.

Ja tarkennus, Pamukia riitti sata sivua. Vargas oli ohuempi, luin loppuun. Vaikkei se kovin kaksinen ollut.
Anonyymi sanoi…
Kokeile myös Oatesin Blondia. Kirja on paksu kuin patja, mutta itse luin sen hurjaa kyytiä. Tämä nainen osaa kirjoittaa. Kosto on myös erinomainen.
Marke sanoi…
En ole lukenut kyseistä teosta ja todennäköisesti se olisi jäänyt kaupan hyllyyn edelleenkin ilman loistavaa arviotasi. Sait minut todella kiinnostumaan kirjailijasta ja ko. kirjasta, kiitos siitä! Tämä kirja taitaa löytyä kuusen alta, ihanaa!
lumiomena sanoi…
Vaikuttava arvio hienosta, tiiviistä kirjasta! Luin itse tämän muutama viikko sitten eikä Kosto ole jättänyt minua rauhaan. Oates on väkeä kirjailija. Suosittelen seuraavaksi "Haudankaivajan tytärtä", joka on kyllä hyvin pitkä, miltei eeposmainen yhden naisen odysseia, mutta voi millainen se onkaan! Oates on kirjailija sanan kaikissa merkityksissä.

(niin, kaksi Oatesin kirjaa ja minusta tuli heti fani :))
Karoliina sanoi…
Minullakin on Oates vielä korkkaamatta, mutta suunnitelmia on ollut jo pidemmän aikaa. Koston aihe (sisälläni elää tulisieluinen femakko), sitä hehkuttaneet blogiarviot ja - kyllä - myös sen ohuus kiilasivat sen kärkeen joululahjatoivelistallani. Aion tämän kyllä lukea, vaikkei pukki tajuaisi toiveen tärkeyttä.

Karoliina
Ilmoittaudun faniklubiin minäkin, vaikken arviotasi nyt uskaltanut vielä lukeakaan, Ina!

Putous oli minun ensimmäiseni ja teki vaikutuksen. Haudankaivajan tytär alkoi tahmeammin, mutta olin lopulta aivan sen lumoissa.

Taitava, taitava kirjailija!

Tähän palaan joulun jälkeen tai sitten, kun kirjan saan ahmaistua. Tuskin maltan odottaa pitkää junamatkaa, jolloin viimeistään tämän korkkaan.
Tessa sanoi…
Viimeistään tämä arvio sai kyllä vakuuttumaan, että Oatesia PITÄÄ SAADA JOSTAIN.
Sonja sanoi…
No nyt se on selvää. Kosto pitää lukea lähiaikoina:)

En aikoinaan oikein innostunut Haudankaivajan tyttärestä (se oli minusta omituista kyllä jotenkin pinnallinen ollakseen kuitenkin aika syvällinen). Mutta kyllä Oates ansaitsee uuden mahdollisuuden.
Karoliina sanoi…
Hirveän pieni osa Oatesin teoksista on suomennettu, niin kuin jossakin toisessa blogissa jo ihmeteltiin. Tämä tuli taas mieleeni, kun seuraamassani amerikkalaisessa blogissa arvioitiin Oatesin uusi novellikokoelma ja puhuttiin siitä, kuinka hän on aivan legendaarinen novellisti. Eikä häneltä käsittääkseni ole suomennettu lainkaan novelleja. Se on väärin.

Voihan niitä tietty lukea englanniksi. Mutta vielä Oatesia lukematta en osaa sanoa, onko kieli liian kiemuraista ollakseen tarpeeksi sujuvaa muulla kuin äidinkielellä.

Karoliina
Ina sanoi…
VAADIMME Oatesin novelleja välittömästi!

Blondia on kehuttu kovasti ja nyt tuntuu siltä, että täytyy otta lukulistalle sekin.

Kertokaa sitten, mitä tykkäätte Oatesista, voin kuvitella, että saattaa herättää ihan vastakkaisia reaktioitakin. Mun reaktio ei näytä jääneen kuitenkaan epäselväksi. ;)
Katriina sanoi…
Arvio oli tosiaan vaikuttava - siitä ja parin muun tyypin positiivisesta kommentista kiinnostuneena ostin äsken peräti kolme Oatesin romaania. Kosto ei tosin mahtunut joukkoon, koska päätin aloittaa niistä jotka teemoiltaan kuulostavat kaikkein kiinnostavimmilta: "Man Crazy", "The Falls" ja "Mother, Missing". - Karoliinalle: Selasin teoksia, eikä kieli vaikuttanut mitenkään hankalalta.
Salla sanoi…
Vautsi! Vakuutit minutkin tämän kirjan kiinnostavuudesta. :)
Ina sanoi…
Ohoh, Karoliina tempas! Toivottavasti pidät, nolo juttu mulle, jos meni kolme kirjaa hukkaan.. ;) Mutta kollegatkin kehui tänään Oatesia, en aio siis kääntää takkia.
Karoliina sanoi…
Tarkoitit, Ina, varmaan Katriinaa. :)

Et ole eka, joka sekoilee näissä nimissä. Minua kutsutaan säännönmukaisesti Katriinaksi, Katariinaksi ja Kristiinaksi. Se on ihan hassua, mutta joku siinä on, kun niin moni sekoittaa pitkät K:lla alkavat nimet keskenään. :)

Karoliina
Leena Lumi sanoi…
Ina, teit täydellisen tyhjentävää arvostelua. Sanoit kaiken! Myös sen,että tämä kosto oli pakko saada kokea...

Olen aivan samaa mieltä: Nobel Oatesille!

Kirja oli ohut, mutta ei 'ohut'.

Olen blogissani ilmoittanut luettuani Oatesin Haudankaivajan tyttären, josta tein vuoden tiseksi parhaan kirjan 102 luetun kirjan joukosta, että 'en lopeta lukemasta Oatesia sateenkaaren tuolla puolenkaan.'
Katriina sanoi…
Muistan vihdoin kommentoida! Kolmesta Inan innoittamana hankkimasta Oatesista olen lukenut vasta Man Crazyn, ja täytyy sanoa, että se oli aika ahdistavaa luettavaa. Oatesin lahjakkuus kertojana oli ilmeistä ja tarina alkoi ihanasti ja mukaansatempaavasti, mutta lukuisat raa'at raiskaukset, saatananpalvonta ja muut yhtä valoisat teemat tekivät mut lukijana melkeinpä fyysisesti pahoinvoivaksi. Luin kirjaa pienissä pätkissä monta viikkoa. Yhdeltä kaveriltani kuulin, että joka kirjassa olisi samankaltaisia teemoja (tosin ei ehkä yhtä paljon), joten kieltämättä olen hiukan varauksellinen, mutta ehdottomasti aion jossain vaiheessa tarttua ainakin noihin kahteen muuhun teokseen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt