Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani.
Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa.
Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä, ylikuormitettuja ihmisiä.
Poliisityön lisäksi Joensuu kertoo aina toista tarinaa joko uhrin tai rikollisen näkökulmasta, ja tällä kertaa näkökulma on uhrin. Hieroja-miesprostituoitu rakastuu pyörätuolissa olevaan asiakkaaseensa ja näiden kahden nuoren hylkiön rakkaustarina tuo romaaniin hienon ja koskettavan sivujuonen. Tulee mieleen Romea ja Julia.
Kirjan psykopaattimurhaaja jää taustalle ja ehkä siksi kirjan painajaispisteet laskevat. Siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi viihdepläjäykseksi, sen verran ahdistava sen rakkauden ammattilaisten maailma on. Itseäni olisi murhaaja ja hänen motiivinsa kiinnostaneet enemmänkin.
En muista juurikaan lukeneeni miesprostituoitujen elämästä ja siinäkin mielessä kirja toi uutta ajateltavaa. Ne, jotka odottavat jotain amerikan kikoloa, pettyvät.
Harjunpää ja rautahuone on hyvällä tavalla perinteinen romaani. Ainoastaan lopussa sorrutaan prostituoidun perhepaljastuksissa ehkä jo tarpeettomiin lisäjuonenkäänteisiin, jotka menevät vähän överin puolelle. Muuten kirja on hallittu ja hiottu kokonaisuus.
Lopuksi mietin, kuka kestää poliisin työtä? Joensuun sanomasta on vaikea löytää optimismia. Siinä kirja ottaa suuren pesäeron bestsellereihin, joissa hyvä lopulta voittaa ja mikki hiiret ratsastavat kohti uusia seikkailuja.
Joensuulla ei voita kukaan.
Kenelle: Harjunpää-faneille. Ajatuksia herättävää ja vähän diipimpää dekkaria kaipaaville. Ja jälleen kerran ihmismielen pimeistä komeroista kiinnostuneille.
Alkulause: "-Piipponen, Harjunpää sanoi matalasti, sillä tavoin kun sanotaan kun tiedetään että toinen on lähituntumassa eikä haluta muiden kuulevan."
Jälkimaku: Kuka sanoi, että maailma on reilu?
Starat: 3,5.
Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa.
Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä, ylikuormitettuja ihmisiä.
Poliisityön lisäksi Joensuu kertoo aina toista tarinaa joko uhrin tai rikollisen näkökulmasta, ja tällä kertaa näkökulma on uhrin. Hieroja-miesprostituoitu rakastuu pyörätuolissa olevaan asiakkaaseensa ja näiden kahden nuoren hylkiön rakkaustarina tuo romaaniin hienon ja koskettavan sivujuonen. Tulee mieleen Romea ja Julia.
Kirjan psykopaattimurhaaja jää taustalle ja ehkä siksi kirjan painajaispisteet laskevat. Siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi viihdepläjäykseksi, sen verran ahdistava sen rakkauden ammattilaisten maailma on. Itseäni olisi murhaaja ja hänen motiivinsa kiinnostaneet enemmänkin.
En muista juurikaan lukeneeni miesprostituoitujen elämästä ja siinäkin mielessä kirja toi uutta ajateltavaa. Ne, jotka odottavat jotain amerikan kikoloa, pettyvät.
Harjunpää ja rautahuone on hyvällä tavalla perinteinen romaani. Ainoastaan lopussa sorrutaan prostituoidun perhepaljastuksissa ehkä jo tarpeettomiin lisäjuonenkäänteisiin, jotka menevät vähän överin puolelle. Muuten kirja on hallittu ja hiottu kokonaisuus.
Lopuksi mietin, kuka kestää poliisin työtä? Joensuun sanomasta on vaikea löytää optimismia. Siinä kirja ottaa suuren pesäeron bestsellereihin, joissa hyvä lopulta voittaa ja mikki hiiret ratsastavat kohti uusia seikkailuja.
Joensuulla ei voita kukaan.
Kenelle: Harjunpää-faneille. Ajatuksia herättävää ja vähän diipimpää dekkaria kaipaaville. Ja jälleen kerran ihmismielen pimeistä komeroista kiinnostuneille.
Alkulause: "-Piipponen, Harjunpää sanoi matalasti, sillä tavoin kun sanotaan kun tiedetään että toinen on lähituntumassa eikä haluta muiden kuulevan."
Jälkimaku: Kuka sanoi, että maailma on reilu?
Starat: 3,5.
Kommentit