Kuka rahoittaa ja ketä

Hesarissa oli tänään kirja-alan ilmiöistä kiinnostava kirjoitus viime vuonna aloittaneesta Crimetime-kustantamosta, joka keikauttaa kustannusalan perinteiset mallit nurin. Perinteisten mallien keikautus on aina kannatettavaa alan uudistamiseksi, mutta kun Hesari ei muuten ansiokkaassa jutussaan keksinyt haastatella minua (!!! tämä on aitoa ironiaa, huom), niin kommentoin itse.

Crimetime on Hesarin mukaan kirja-alan Ryanair, mikä onkin hyvä vertauskuva: kirjailijat toimivat ikään kuin osuuskuntana, päättävät itse kirjansa markkinointikuluista, saavat enemmän käteen kirjan myynnistä, mutta kantavat myös riskin. Toistaiseksi toiminta on perustunut jo tunnettuihin ja hyvin myyviin dekkaristeihin eikä olekaan yllätys, että he ovat päässeet tienaamaan hyvin. Hesari valotti asiaa monipuolisesti, mutta jätti mainitsematta pari pointtia, jotka haluan tuoda esiin kustantajien näkökulmasta. Huomautan, että kuvaus on yksinkertaistettu eikä liity Crimetimen kirjailijoihin (joista en tiedä mitään).

Ensinnäkin jokainen kirjailija on joskus ollut esikoiskirjailija. Silloin kustantaja on päättänyt riskillä kustantaa yleensä tuntemattoman kirjailijan käsikirjoituksen tiedostaen, että isosta osasta esikoisia tulee takkiin: tuntemattomien esikoisten myyminen yleisölle on aika haastavaa hommaa. Tappiolle tai pienen pienelle plussalle jäämisestä huolimatta saatetaan yhä uskoa kirjailijaan ja julkaista kakkosteos - edelleen tietoisella riskillä. Kirjan myynnistä riippumatta esikoiskirjailija saa tietenkin hänelle kuuluvan korvauksen, ainoa, joka tässä kuviossa jää maksumieheksi on kustantaja.

Tällä kertaa saatetaan jopa pistää vielä lisää paukkuja viestintään ja markkinointiin (huomautan, että mediaviestintäkään ei ole ilmaista näkyvyyttä kustantamolle, koska joku palkallinen ihminen sitäkin työtä kustantamoissa tekee, isommissa tarvitaan kokonainen osasto sen rumban pyörittämiseen). Jos hyvin käy, kirjailija alkaa menestyä. Siitä seuraa lisää sitä kuuluisaa brändin rakennusta, messuesiintymisiä, haastatteluja, markkinointia, esitteitä, lehti-ilmoituksia - kustantamon koosta ja tavoista riippuen tietysti. Kirjailija alkaa jo tienatakin, samoin kustantaja.

Jos käy huonosti, tulee taas takkiin. Sen jälkeen voi tapahtua mitä tahansa - kirjoja julkaistaan edelleen tai kirjailija vaihtaa kustantajaa, lopettaa kirjoittamisen, alkaa tehdä jotain muuta tai saa vaikkapa yllättävän kirjapalkinnon, joka muuttaa koko kuvion.

Pointti on siis tämä: Crimetimen dekkaristien brändit on rakennettu ja rahoitettu muissa kustantamoissa. Ymmärrän erinomaisesti, että menestyskirjailijat haluavat tienata työllään paljon, eivätkä välttämättä rahoittaa muiden vähemmän menestyneiden eteen tehtyä työtä ja markkinointia. Parempien tulojen ansiosta he voivat keskittyä kirjoittamaan, mikä tietysti olisi kirjailijalle muutenkin suotava tilanne.

En myöskään tiedä mitään heidän sopimuksistaan tai tyytyväisyydestään kustantamoihinsa ylipäänsä, voi olla, että siirtymisen taustalla on paljon muitakin syitä kuin pelkkä raha - puhun nyt vain Hesarin jutun pohjalta. Lisäksi näiden kahden ääripään (Crimetime ja suuri kustantamo) väliin jää iso joukko pienempiä kustantajia, joiden toimintamallit muistuttavat jossain määrin Crimetimea - kirjailijat tietävät markkinointibudjettien rajallisuuden, mutta pääsevät vaikuttamaan markkinoinnin suunnitteluun ja toteutukseen aika paljon itse.

Tämän verran haluan puolustaa omaa alaan ja muistuttaa, että kustantamot tekevät raa'an bisneksen lisäksi kulttuurityötäkin vielä: julkaisevat ison pinon tieto- ja kaunokirjallisuutta sekä esikoisia, joista ei koskaan saada omia takaisin tai ainakaan isoa voittoa. Sitä toimintaa menestyvämmät kirjailijat rahoittavat kirjojensa tuloilla kyllä.

Onko tämä reilua? Jokainen kirjailija päättäköön itse.

Kommentit

Arja sanoi…
HS:n jutussa mainittiin myös, että osuuskuntamainen toiminta jättää vielä auki asioita, kuten joutuvatko kaikki mukanaolijat korvaamaan, jos jonkun kirja floppaakin pahasti - entä jos myymättä jääkin tuhansia painettuja kirjoja, maksetaanko painolasku yhdessä? Ja että Ruotsissa vastaavantyyppinen kustantamo on jo lähestynyt toimintatavaltaan perinteistä kustantamista, koska on huomattu, että markkinointiin on kuitenkin panostettava jossain vaiheessa - vaikka kirjailijanimen entisen tunnettuuden voimin ekat kirjat hyvin myisivätkin. Että ei se takuuvarma oikotie onneen näytä kuitenkaan olevan kirjailijallekaan (harmi kyllä). Mutta periaatteessa on hyvä kokeilla uusia tapoja toimia, jotta ylipäänsä tapahtuu alalla kehitystä. Jotain tarttuu varmaan käytäntöön muillekin, jos uutta ja toimivaa jossain keksitään. Tämä tapa ei vaikuta kuitenkaan kovin mullistavalta eikä "kestävältä kehitykseltä".
Salla sanoi…
Juttu oli mielenkiintoinen. Yksittäisenä huomiona silmiin pisti kommentti, jonka mukaan "rahaa tulee enemmän kun sitä ei mene markkinointiin". Eli ajatellaan, että markkinointi on pelkkä kulu.

Näin myynnin ammattilaisen vinkkelistä tämä on surullista, mutta myös perisuomalaista: myynti on alhaista työtä, markkinointi huijausta ja humpuukia. Ei nähdä, että ei niitä tuotteita kukaan osta, jos joku ei ensin niitä markkinoi ja myy.

Vai kukahan olisi sellainen esikoiskirjailija, josta olisi tullut kaupallinen menestys nollamarkkinoinnilla ja nollanäkyvyydellä?
Ina sanoi…
Hyvä kysymys, ei nyt ihan heti tule mieleen. Tässä kohtaa nostetaan aina esiin Juha Vuorinen, joka onkin varmaan se poikkeuksen vahvistava sääntö. ;)Lisäksi en itsekään aiemmin tiennyt, mikä kaikki alalla maksaa ja mitä markkinointiin sisältyy: esim. kirjakauppaesiintymiset ja kirjakaupoille markkinointi ei pääosin ole ilmaista ja kulut maksaa kustantaja. Lehtimainokset (jotka ovat alalla selvästi vähenemään päin) ovat aika marginaalinen osa markkinointia - kustantajille tulee kuluja siitäkin, että kirjat saadaan ylipäänsä kirjakauppaan ja siellä näkyville. Näistä rakenteista ei alan ulkopuolisilla ole yleensä hajuakaan eikä tarvitsekaan olla; usein vain huomaa, että ihmiset siitä huolimatta luulevat tietävänsä mistä puhutaan, kun puhutaan kirjojen markkinoinnista. ;)

Pienemmät kustantamot toimivat markkinoinnin suhteen väkisinkin varsin kustannustehokkaasti ja ilman suuria koneistoja ja henkilöresursseja, mutta jos lukijoita halutaan pidemmällä aikavälillä, niin kuluja ei voi välttää.. Ihan huvin vuoksi ja itsetarkoituksena markkinointia ei tehdä missään. ;)

Arja: kyllä vain, jännä nähdä miten homma kehittyy ja kuten sanottu, alalla nähdään kovasti muutakin rakennemuutosta ja turbulenssia. En vastusta Crimetimeä ja uusia kokeiluja, piti vain vähän puolustaa sitä, että ei se kaikki raha sentään markkinoinnin ylläpitämiseen mene..
Kirsti Ellilä sanoi…
Kiinnostava seurata miten pitkälle kerran rakennettu brändi kantaa, jos sitä ei erilaisin markkinointiviestinnällisin keinoin aktiivisesti tueta. Kuinka kauan kirjoja myydään vanhalla maineella, kun uusia yrittäjiä tunkee alalle oikealta ja vasemmalta? Se näkee ken elää.
Seija sanoi…
Tämäpä oli hyvä kirjoitus: kiitoksia Ina! Kuka hölmö luulee, ettei markkinoinnilla olisi merkitystä - sen välttämättömyyden ja tärkeyden tunnistavat jopa uskonlahkot (mitäpä muuta se sananlevitys on?) ja ympäristöjärjestöt erilaisine kampanjoineen. Yes, markkinointi kunniaan ja alan ammattilaisille arvostusta!
T. yksi, jonka tytär haki juuri viiteen yliopistoon lukemaan - mitäpä muutakaan kuin marketing management ;)
Tomomi sanoi…
Harri Nykänen kävi kertomassa yliopistolla dekkareistaan ja samalla kertoi vähän tästä CrimeTimesta. Ymmärsin, että heillä tulee olemaan jossain vaiheessa myös esikoiskirjailijoiden teoksia. Siitä hän ei puhunut, miten näiden teoksia aiotaan sitten markkinoida.
Anonyymi sanoi…
Kirjallisuuden ja kirjailijoiden kohdalla juttu on kyllä niin, ettei pelkällä myynnillä ja markkinoinnilla, todella isollakaan rahalla, tehdä yhdestäkään kirjailijasta menestyjää. Satun nyt tietämään tämän opittuani asian omakohtaisesti ja kantapään kautta.
Menestyväksi (lue tässä kohtaa: myyväksi) kirjailijaksi tullaan edelleen, ja vain, kirjoittamalla riittävän hyviä tekstejä. Tämän lisäksi tarvitaan kosolti hyvää tuuria, aktiivista puskaradiota ja vuosien pitkäjänteisyyttä. Oikotietä onneen ei ole, vaikka kuinka syytäisi rahaa mainontaan. Omakohtaisten kokemuksien lisäksi olen keskustellut aiheesta merkittävien kotimaisten kustantajien kanssa, ja he myöntävät asian. Yksikään kotimainen tunnettu kirjailija ei ole saavuttanut menestystä vahingossa. Markkinointi on vain tukitoimi, ja tunnetut nimet myyvät kyllä ilman sitäkin. Lukijat eivät osta kirjoja kustantajan vaan kirjailijan nimen perusteella.
Hirlii sanoi…
Monessa voin yhtyä anonyymin ajatuksiin.

Kaikkein höhlimpiä ovat minusta kuitenkin he jotka uskovat markkinointiin ja markkinavoimien lauluihin (siihen ettei lukija osaa itse valita, että lukija täytyy saada vain ostamaan kirja, että lukijalle täytyy luoda tarpeita joita hänellä ei ole, että kirjan ikä on vain neljännesvuosi) ja samaan hengenvetoon vähättelevät F-kilpailussa palkittuja, voittajia, koska siihenhän tämä bisnes perustuu.

Ei markkinataloudestakaan voi poimia vain rusinoita, kyllä silloin täytyy kestää se että kaikki eivät vaan voi voittaa ja tyhjentää pajatsoa. Siispä: kauan eläköön kirja-alallakin kova kisa joka ei palkitse kuin kärjen! Ja kruunatut ammattilaiset kunniaan, heille arvostusta ja liputusta. Kunnon kisa ratkaiskoon kuka on arvostettu kirjailija ja kuka ei, aivan kuten urheilukilpailuissa. Yleisö taputtaa vain voittajille. Hölmönähän sitä tosiaan voidaan pitää joka tähän ei usko, vaikka vaikuttaa vähän siltä että yhä useampi haluaisi olla ”rusinat pullasta” uskovainen. (lukuohje: tämä kappale on kärjistys, yhtään huonoa kirjaa ei f-kilpailussakaan ole palkittu)

Totta puhuakseni, minusta pienkustantamot ja omakustantaminen on tuonut jännittävää värinää ja liikettä kustannusmaailmaan sekä sähköiset julkaisut jotka tulevat mullistamaan tämänkin maailman.

Kisoihin en usko, ne nostavat kirjanmyyntiä hetkeksi, mutta sitten on pitkänmatkanjuoksijoita kirjallisuudessakin, maratoonareita joiden kirjat myyvät tasaisesti ja joita luetaan. Kokoajan.

En usko oikein siihenkään kitinään ettei kustantaminen kannata, sellaistahan ihminen ei tee joka ei "kannata". Rikastua ei voi silläkään alalla kuin harva, mutta kyllä jokaisessa, pienessäkin kustantamossa, on kourallinen työntekijöitä jotka saavat tehdä työtä josta pitävät, ja lisäksi saavat siitä kohtuullisen toimeentulon. Parempi sentään niin, eikös vaan? Että mahdollisimman moni saa tehdä sitä mitä haluaa, mistä pitää, mitä rakastaa, vaikka vähän pienemmillä tuloilla.
Seija sanoi…
No ohhoo. En minä mistään oikoteistä onneen puhunut, enkä omasta kirjastanikaan. Enkä tarkoittanut, että mikä vain roska menestyy hyvällä markkinoinnilla. Minä ainakaan en roskaa lähtisi markkinoimaan. Kyllä kirjan pitää olla hyvä. Mutta jos on kaksi hienoa kirjaa ja toisesta olet kuullut vaan toisestapa et, niin ei ole kauhean vaikea päätellä kumman ostat. Tietenkin sen, jonka tiedät olevan olemassa. Sen, joka on kaupan hyllyllä ja josta puhutaan ainakin puskaradiossa, jos ei muualla.

Kuka sen kynttilän sieltä vakan alta osaisi etsiä? Siksi sanon, että markkinointi ja sen ammattilaiset ansaitsevat myös kiitoksemme.
Ina sanoi…
Onpas jälleen hyvää keskustelua, tykkään! :)

Juu ei, vaikeaa on huonoja kirjoja markkinoida ja paljon on sellaisiakin onneksi, joista tulee monien lukemia ja tykkäämiä, jopa hittejä omakustanteenakin tai ilman merkittäviä markkinointiponnistuksia: mainittakoon, että osa kirjoista joutuu pärjäämään ilman mitään muuta merkittävää markkinointia kuin itse julkaistu kirja.

Kuten ennenkin olen sanonut, kirja-alan kiehtovuus perustuu osittain yllättävyyteen - kukaan ei voi oikeasti tietää, mistä ilmestyy seuraava hieno kirja eikä sitä paitsi kaikkien tarvitse nousta edes hiteiksi asti. Monille kirjailijoille riittää sekin, että tietävät pienen ja valikoituneen lukijakunnan olevan sitkeästi olemassa. ;)

Itse odotan kiinnostuneena Crimetimen seuraavia liikkeitä - huom, ilman markkinointia eivät ole Crimetimenkaan kirjailijat, he vain määrittelevät itse paljonko siihen laitetaan rahaa ja miten.

Mutta kyllä: sen voi sanoa, että kirja-alalla ollaan aika lailla kutsumustyössä riippumatta siitä, kirjoittaako vai kustantaako kirjoja - kaikki tekevät pirusti töitä ja pitkää päivää, kirjoja ja kässäreitä luetaan yöt ja päivät vapaa-ajalla ja voin vakuuttaa, että palkkaus ei ole se suurin houkutin alalle. ;) Menee pateettiseksi, mutta sanon silti, että rakkaus kirjoihin yhdistää kaikkia! En pidä itse vastakkainasetteluista. Mielestäni olemme samalla kirjallisuuden asialla kaikki, lukijat, kirjailijat, kustantajat, kirjakauppiaat, kirjastot...
Hirlii sanoi…
"En pidä itse vastakkainasetteluista. Mielestäni olemme samalla kirjallisuuden asialla kaikki, lukijat, kirjailijat, kustantajat, kirjakauppiaat, kirjastot..."

En pidä minäkään vastakkainasettelusta, kirjan synnyssä ja sen elämässä ovat mukana monet ihmiset.

Tämä unohtuu tässä "minäbrändäykseen" keskittyneessä ajassa, jopa niin että kun kirjasta sanotaan jotain kirjoittaja olettaa kirja-arvion kertovan hänestä. Eikö se ole jo melkoinen narisistinen vääristymä?

Unohdetaan se, että kirjailijan työ on kirjoittaa kirja, jonka jälkeen tarvitaan lukuisia ihmisiä, että kirjailijan työstä tulee teos jonka elämää edesauttavat sitten jakeluketjut, kirjastot, kirjakaupat ja niiden henkilökunta.

Sekä lukija jonka luokse kirja tulee todennäköisimmin kirjakaupasta tai kirjastosta tai divarista.

Olen joskus kirjoittanut lukijanrauhasta, ja tarkoitan sillä sitä että vaikka kirjan markkinointi on toki tärkeätä, niin se ylenmääräinen tyrkyttäminen, se voi myös kääntyä itseään vastaan.

Ylipäätään, kuulun niihin lukijoihin joita kiinnostaa ensisijaisesti se miten tekijä kirjoittaa ja minkälaisen maailman hän luo. Mistä hän puhuu ja miten.

Teos on minulle se tärkein asia.
En valitse lukemistoani kustantajan mukaan, tekijä jonka työt kiinnostavat minua, vie minut todennäköisimmin kirjan luo. Lukurauhaa on se, että saan olla teoksen kanssa kahden, lukeminen on pohjimmiltaan hyvin intiimiä, kahdenkeskistä elämää. Nyt sillekin alueelle halutaan tulla, ja on jo tultu, tavallaan tungeuduttu sille elämänalueelle joka tuottaa hyvän lukurauhan, tilan jossa voi olla teoksen kanssa. Tätä minä moitin tässä aika tungettelevassa ajassa.
Seija sanoi…
Hirlii puhui viisaasti toisessa kommentissaan. Tyrkyttäminen on pahimmillaan... no, tyrkkyä ja ikävää saarnausta.

Mutta on vain luonnollista, että kirjailijat reagoivat tunteella kirja-arvioihin. Vähän sama kuin vanhemmalle kritisoitaisiin hänen lastaan julkisesti. Vaikka se olisi tottakin, tulee paha mieli kirjan/lapsen puolesta.

Asiallisesti ilmaistu, "rakentava" kritiikki on sen sijaan mielenkiintoista ja antoisaa. (Sana "rakentava" lainausmerkeissä siksi, että oikeastihan kirja on julkaisun jälkeen jo rakennettu - ei sitä kriitikon kommenttien vuoksi enää lähdetä muokkaamaan, joten todellista rakentavaa kritiikkiä kirjailija saa vain editointivaiheessa ennen kirjan painoon menoa.

On hyvä muistaa, että kriitikotkin ovat ihmisiä. Hekään eivät lue kirjoja sokkona. Joskus romaanin takana on ystävä, hyvänpäiväntuttu, idoli tai ehkäpä sellainen ihminen, joka jostain syystä ärsyttää kriitikkoa. Objektiivisuus on harha.
Ina sanoi…
Objektiivisuus tosiaan on harha, johon silti meinaa itsekin ajoittain syyllistyä, kunnes muistaa tekevänsä blogia. ;) Pois se meistä!

Hirlii: hyvä muistutus lukemisen perimmäisestä yksinäisyydestä. Kun kirja alkaa, markkinointi loppuu. Teksti puhuu puolestaan, tai sitten ei.

Tosin: itselleni tärkein syy pitää blogia on lukukokemuksen jakaminen ja kirjoista keskusteleminen. Siinä kohtaa lukukokemus palaa takaisin sosiaaliseksi.

Vaikka en minäkään täällä kaikista lukemistani kirjoista hölötä. Jotkut täytyy pitää ihan vain itsellään ja säästää ne pään sisäisiin keskusteluihin - runot ovat tyypillisesti sellaisia. Tästä pitääkin muuten postata joskus..
Hirlii sanoi…
Objektiivisuus on melkolailla harha, ihmisiä kriitikotkin ovat, heillä on sitoumksensa ja mieltymyksensä.

Olen kuullut sanottavan ettei kannattaisi sanoa tai kirjoittaa julkisesti mitään sellaisesta teoksesta josta ei 80%sti pidä. Tottakai tekijä on aika herkillä teoksestaan, se on selvä. Taitavimmat kriitikot ymmärtävät ojentaa sanansa myös kustantamoa kohden mikäli kyse on sellaisista asioista.

**

Runous on voimakkaimmillaan sellaista, että se liikauttaa voimallisesti ja on vaikea löytää sanoja kuvatakseen kokemustaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt