Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan?
Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin.
Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksinäisen, kaikin puolin hankalan tiedemiehen päiväkirja on parhaimmillaan sekä hauskaa että oivaltavaa luettavaa. Pidän Carlsonin ytimekkäästä ilmaisusta ja taidosta asettua erakoituneen tiedemiehen housuihin. 1890-luvun Pariisikin tuntuu uskottavalta ja taustatyöt on tehty, kieltä myöten. Taidokasta.
Miksi en silti pysty pitämään tätä ihan niin suurena romaanina, enemmänkin pienenä suurena romaanina? Ehkä siksi, että tiedemiehen päiväkirjassa on jonkun verran tyhjäkäyntiä, sitä tylsää elämää ja arkea, jota yksinäinen vanha mies elää. Nälkä ja vilu vaivaavat, lähimmäiset ovat tympeitä, oma tiedeura ja väärinymmärretyksi tuleminen mietityttävät. Hankalana ihmisenä siltoja on tullut poltettua ja tiedeyhteisön maine, kunnia ja raha ovat menneet pokkurointiin ja kompromisseihin alistuneille kollegoille. En saa kirjasta kuitenkaan irti suurta sanomaa - enemmänkin huomaan hymähteleväni ja ihailevani, että olipas osuvasti sanottu. Välillä tulee mieleen anekdoottikokoelma.
Vanhempani pitivät kirjasta kovasti ja mietin, osuuko aihe paremmin siihen ikään, jossa pohtii omia valintoja ja saavutuksia - sitä, oliko tarpeeksi hyvä ihminen, mitä jäi tekemättä, saiko riittävästi tunnustusta siitä, mitä teki? Jäkälätutkija pysyy valitsemallaan linjalla, vaikka sen hinta onkin köyhyys ja yksinäisyys. Hauskinta hänen persoonassaan on itseironia ja rehellisyys: rakkauskin jäi kokematta, mutta hän ei tunnu pitävän sitä suurena vahinkona.
Itse olen vielä siinä naiivissa varhaiskeski-iässä, jossa kuvittelen suurten saavutusten olevan edessäpäin, jos niitä tulee. ;)
Kenelle: Melko intellektuellia luettavaa, tosin nopealukuinen. Tekisi mieli suositella yli nelikymppisille, optimaalisin ikäsuositus voisi olla 70 plus. Paitsi, jos kärttyisen vanhan jäkälätutkijan fundeerailut kiinnostavat.
Alkulause: "Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia."
Jälkimaku: Haikea. Yksinäinen vanha mies-parka! Pidinkö? Ehkä. En. Pidin. No jaa. En tiedä. Joo-o. Lisää Carlsonia?
Starat: Nyt on vaikea. 4-. Hyvää kirjallisuutta, kuitenkin.
Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin.
Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksinäisen, kaikin puolin hankalan tiedemiehen päiväkirja on parhaimmillaan sekä hauskaa että oivaltavaa luettavaa. Pidän Carlsonin ytimekkäästä ilmaisusta ja taidosta asettua erakoituneen tiedemiehen housuihin. 1890-luvun Pariisikin tuntuu uskottavalta ja taustatyöt on tehty, kieltä myöten. Taidokasta.
Miksi en silti pysty pitämään tätä ihan niin suurena romaanina, enemmänkin pienenä suurena romaanina? Ehkä siksi, että tiedemiehen päiväkirjassa on jonkun verran tyhjäkäyntiä, sitä tylsää elämää ja arkea, jota yksinäinen vanha mies elää. Nälkä ja vilu vaivaavat, lähimmäiset ovat tympeitä, oma tiedeura ja väärinymmärretyksi tuleminen mietityttävät. Hankalana ihmisenä siltoja on tullut poltettua ja tiedeyhteisön maine, kunnia ja raha ovat menneet pokkurointiin ja kompromisseihin alistuneille kollegoille. En saa kirjasta kuitenkaan irti suurta sanomaa - enemmänkin huomaan hymähteleväni ja ihailevani, että olipas osuvasti sanottu. Välillä tulee mieleen anekdoottikokoelma.
Vanhempani pitivät kirjasta kovasti ja mietin, osuuko aihe paremmin siihen ikään, jossa pohtii omia valintoja ja saavutuksia - sitä, oliko tarpeeksi hyvä ihminen, mitä jäi tekemättä, saiko riittävästi tunnustusta siitä, mitä teki? Jäkälätutkija pysyy valitsemallaan linjalla, vaikka sen hinta onkin köyhyys ja yksinäisyys. Hauskinta hänen persoonassaan on itseironia ja rehellisyys: rakkauskin jäi kokematta, mutta hän ei tunnu pitävän sitä suurena vahinkona.
Itse olen vielä siinä naiivissa varhaiskeski-iässä, jossa kuvittelen suurten saavutusten olevan edessäpäin, jos niitä tulee. ;)
Kenelle: Melko intellektuellia luettavaa, tosin nopealukuinen. Tekisi mieli suositella yli nelikymppisille, optimaalisin ikäsuositus voisi olla 70 plus. Paitsi, jos kärttyisen vanhan jäkälätutkijan fundeerailut kiinnostavat.
Alkulause: "Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia."
Jälkimaku: Haikea. Yksinäinen vanha mies-parka! Pidinkö? Ehkä. En. Pidin. No jaa. En tiedä. Joo-o. Lisää Carlsonia?
Starat: Nyt on vaikea. 4-. Hyvää kirjallisuutta, kuitenkin.
Kommentit