Michael Cunningham: Illan tullen


Summa summarum: "Mitä ihminen tekee kun ei enää ole oman elämänsä sankari?" Tähän lainaukseen kiteytyy Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (Gummerus 2011) teema. Nelikymppinen galleristi haahuilee Nycissä ja hullaantuu vaimonsa pikkuveljeen. Hieno romaani, tosin ei täysin Tuntien veroinen. Cunningam vierailee tiistaina 15.11. Helsingin Akateemisessa klo 17 - kaikki kuuntelemaan!

Arvio: Miksi uutuus ei ole Tuntien veroinen? Siksi, ettei siinä ole yhtä kiinnostavaa ja kantavaa teemaa kuin Virginia Woolf oli. Nelikymppisen miehen ikäkriisi on joka tapauksessa tavanomaisempi ja käsitellympi aihe, vaikka siinä olisi sinänsä virkistäviä homovivahteita.

Päähenkilö Peter viettää suorastaan kliseistä nyciläisen taideihmisen elämää, josta tulee väistämättä mieleen Woody Allenin leffat. Ollaan sopivasti varakkaita, sopivasti älykkäitä ja sopivasti neuroottisia. Tähän rutiinimaisen mukavaan elämään pelmahtaa vaimon pikkuveli Mizzy, parikymppinen sekaisin oleva ihanuus, joka sekoilee huumeiden kanssa ja on viekoittelevasti homo.

Juonta ei voi kertoa kovin paljon enempää pilaamatta olennaisia käänteitä, mutta Peterin ihastus Mizzyyn on kirjan parhaita osioita. Miehinen keski-iän kriisi tuntuu jopa järkeenkäyvältä, vaikka olen aina ihmetellyt, mikä saa neli-viiskymppiset miehet yhtäkkiä villiintymään parikymmentä vuotta nuoremmista naisista (tosin en ole myöskään koskaan ymmärtänyt, miksi haluaisin seurustella isäni ikäisen ihmisen kanssa, mutta se siitä aiheesta, rakkaushan ei katso ikää jne jne).

Kun kuviosta puuttuu kerrankin se kliseisen ihana nuori nainen, koko asetelma tuntuu paljon kiinnostavammalta: Peter on hämmentynyt yllättävästä kiinnostuksesta nuoreen mieheen, mutta ymmärtää itsekin, ettei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä Mizzy edustaa: nuoruutta, vastuuttomuutta, villiyttä, vapautta ja kaiken lisäksi hän muistuttaa vaimoa nuorena ja vielä hehkeänä.

Mitä sitäkään teeskentelemään: vaimo on alkanut rupsahtaa. Elämä on.

Ihastus nuoreen ihmiseen on jollain lailla platonista ja siksi sukupuolesta riippumatonta. Cunninghamin romaani on tässä mielessä ihanan suora ja rehellinen. Peter näkee vaimossaan omaa kulahtamistaan ja haluaa paeta sitä, vaikka tiedostaa ihastuksen nuoreen sekopäähän järjettömäksi. Mutta järjettömiähän ihmiset ovat, ei kai perheitä muuten hajoaisi niin paljon. Harvoin niitä järkisyillä hajotetaan. Tätä kliseistäkin prosessia Cunningham onnistuu mielestäni kuvailemaan vetävästi ja kiinnostavasti. Hänen lauseitaan ihaillaan paljon: tällä kertaa en ole niistä niin hurmaantunut kuin Tunneissa, mutta kaunista kieltä hän kirjoittaa aina.

Voittavatko järki vai tunteet, sitä en nyt viitsi paljastaa, mutta suosittelen lukemaan.

Kenelle: No niille kulttuuri-isille. Keski-iän kriiseilijöille sukupuoleen katsomatta. Niille, jotka rakastavat romaaneja New Yorkista.

Alkulause: "Mizzy on tulossa joksikin aikaa heidän luokseen asumaan."

Jälkimaku: Kivasti vinksahtanut takapotku takaa sen, että kliseinen Nycin intellektuellien taidepiirien kuvaus ei ärsytä kuten Hustvedtilla.

Starat (1-5): 4-. Koska Tunnit on 5.

Kommentit

Tosi, tosi hyvä arvio kirjasta, johon hullaannuin astetta enemmän! Jopa astetta enemmän kuin Tunteihin. :)
Susa sanoi…
Minäkään en niin ihastunut tähän, kun olin olettanut. Onhan tämä hyvä ja kiinnostava, mutta ei vaan nyt syystä jos toisesta sitten heilauttanutkaan rajusti.

Pohdittavaa tämä kirja kyllä herättää varmasti.litio
Erja Metsälä sanoi…
Haa, tosiaan, monellakin tavalla nerokasta se että Mizzy on poika.

Mutta eihän Peter ole neuroottinen, höh.
Ina sanoi…
En uskalla lukea Tunteja uudestaan, kun hullaannuin siihen aikoinaan NIIN paljon, mutta se johtui siitäkin, että olen Woolf-friikki. Cunningham käsitteli siinä musta uskomattoman hienosti Woolfin teemoja mm. Oma huone -teoksesta ja koin, että se oli mahtava Woolfin uudelleentulkinta. Haluan pitää tämän kuvan, karmeeta, jos ei se oliskaan niin hyvä! ;) Rakenteellisesti se oli myös musta kiinnostava, Illan tullen on perinteisempi.

Erja, eikö susta?! Kiinnostavaa! ;) Ehkä Peter ei ollut se kaikkein neuroottisin, mutta koin varsinkin muut henkilöt jotenkin just sellaisina, jotka ramppaavat psykiatrilla ja keksivät ongelmia - Peterin asiakkaat, Mizzy, vaimon sisarukset... Tuntui, että vaimo Rebecca oli ainoa ns. tasapainoinen ihminen, vaikkei sitten ollutkaan. Perhesuhteita käsiteltiin myös paljon, se oli musta kirjassa kiinnostavaa. Neuroottisuus ei ole välttämättä negatiivista, kovin tasapainoisista ihmisistä on vaikea saada hyvää draamaa. ;)
Sain juuri kirjasta tekstin ja kirjan palauteltua takaisin kirjastoon. Harmittaa, kun meni ohitse Akateemisen Kohtaamispaikka. Olitkos kuuntelemassa?

Pidin Tunneista paljon. Tämä oli alkupuolella niin raskassoutuinen, että meinasin jo luovuttaa. Onneksi jatkoin, sillä tulihan se lukijan palkkakin, vaikka en minä tätä ihan kaikille lähtisi suosittelemaan. Ei tämän vuoden aatelisia, tällä kertaa, mutta luettava kyllä ilman muuta.
Arja sanoi…
Oi, juuri sain luettua ja blogattua, pidin kovasti. Hyvä etten lukenut arviotasi etukäteen, sama lause on lainattu... mutta se on se teema, kuten sanoit.
Näin keski-iässä kolahtaa keski-iän kriisit ja rankka itsearviointi :-) Neuroositon ihminen olisi kammottava robotti.
Ina sanoi…
Just luin teidän molempien arviot, ja ymmärrän kumpaakin, siis sitä, että kirja on pieni pettymys tai sitä, että kolahtaa. Itse jäin vähän siihen välitilaan roikkumaan. ;)

En päässyt Akateemiseen ja harmitti pirusti. Mutta odotan tuttujen raporttia, toivottavasti joku bloggaa siitä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan