Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Yllätyskäänne! Sain syysflunssan ja havaitsin Larssonin parhaaksi flussalukemiseksi. Siispä suositellaan syysflunssaan.

Summa summarum: Ruotsalainen James Bond meets Mikki Hiiri - tyyppinen etsivä suttaantuu ensin talousrikoksiin, sitten sairaan suvun murhamysteereihin ja kaataa siinä sivussa kaikki vastaantulevat naiset. Ylipitkä, mutta kohtuullisen koukuttava kohudekkari, jota voivat harkita myös ne, jotka eivät yleensä lue dekkareita. Jos kestää Mikki Hiirtä, that is.

Arvio: Toistan itseäni: ei se huono ole. Mutta ei ihan henkeäsalpaavan nerokaskaan. Tulee mieleen loistava ruotsalainen ilmaus lagom. Tämä on ihan lagom-kirja. Hirveä tuomio sinänsä, kun tästä on tehty jo menestysleffakin.

Kirjassa on kansankodille sopivasti näennäis-feministinen lataus: käsitellään sadistisia miehiä, jotka vihaavat ja murhaavat naisia. Naishahmot ovat vahvoja uranaisia, jopa epästereotyyppisellä tasolla (nainen, joka on ilmiömäinen hakkeri, ooh! Osaa käyttää tietokonetta! Ja pelastaa etsivän hengenkin, tajuttoman tasa-arvoista!!). Kirjasta löytyy ihailtavan monipuolinen ja hyvin kuvailtu henkilögalleria, on pahoja miehiä ja pahoja naisia ja kaikkea siltä väliltä. Pisteet siitä.

Mutta sitten kuitenkin. Välillä väsyn liian yksityiskohtaiseen tapahtumaselostukseen (mitä väliä missä kahvilassa päähenkilö Mikael Blomqvist juo kahvit matkalla jonnekin??) ja lopulta väsyn itse Mikael Blomqvistiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun jo kolmas muka vaikeasti tavoiteltava nainen on kestämättömän rakastunut tähän yltiömoraaliseen Mikki Hiiri -hahmoon. Hei pliis??!

Mikki Hiiri itse sen sijaan ratsastelee kohti auringonlaskua rosmojen ulottumattomissa moraalistaan ylpeänä ja kainalossaan kätevästi naimisissa oleva naisystävä, jonka ihana ruottalainen aviomies ymmärtää sivusuhteen - hei pliis?? Jotta Mikki Hiirestä tehtäisiin kuitenkin sopivasti inhimillinen, hänellä on yksi hirveä puute: hän on huono isä. Oi sentään.

Tämä erhe sivuutetaan silti aika kätevästi, eikä tytärkään häntä vihaa. Minkäs teet, sitoutumiskammoinen mutta lutunen yksinäinen ratsastaja. (Tulee mieleen Juha Itkonen loistava kolumni uusimmassa Imagessa, jossa hän ihmettelee, mitä tasa-arvo tekee sankaruudelle, sitaatti: "Mutta millaisia elämäkertoja kirjoitetaan miehistä, jotka pelaavat sählyä ja vaihtavat vaippoja? Kuka niitä jaksaa lukea?") ;D

Eniten annan kuitenkin miinuksia siitä, että kirjan kerronnallinen teho kärsii kahdesta juonesta: kun se kiinnostavin eli murhamysteeri on saatu ratkaistua, kirja palaa vielä - ihan turhaan - takaisin alkuperäiseen talousrikokseen, joka ei mielestäni tuo juoneen mitään lisäarvoa, ainoastaan pitkitetyn ja lässähtävän lopun. Ihmettelen.

Lisämiinukset myös siitä, että ainakin kaksi juonenkäännettä tarjoiltiin liian tarjottimella jo etukäteen - tiedän, että monien mielestä on koukuttavaa keksiä juonenkäänteitä sata sivua ennakkoon, mutta itse pidän sitä vain kirjailijan laiskuutena. En haluaisi pystyä keksimään mitään ennakkoon kun kyse on dekkareista.

Kritiikistä huolimatta palaan alkuun: tämä on ihan hyvä dekkari. Mutta jatko-osia en enää jaksa.

Kenelle: Ensisijaisesti dekkarifaneille. Toissijaisesti niille, joilla on aikaa ja halua lukea vuodessa yksi 600 sivun dekkari vaikka syysflunssassa.

Alkulause: Oikeudenkäynti oli lopullisesti ohi, ja kaikki mitä oli voitu sanoa, oli sanottu.

Jälkimaku: Lagom. Kiinnostavampi kuin Kauppalehti, kuitenkin.

Starat: 3,5. Tässä oli hetkensä.