Juha Itkonen: Hetken hohtava valo




Summa summarum: Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) alkaa Tsehovista ja päättyy Tsehoviin. Siitäkin syystä sen pitäisi olla minun kirjani. Mutta voi. Niin paljon kuin Itkosta kirjailijana fanitankin, joudun tällä kertaa harmikseni lainaamaan Jorma Uotista: hieno kokonaisuus, mutta jostain syystä ei ihan sytytä. 

Arvio: Luin kirjaa yli kuukauden ja sen rinnalla luin muuta - sekin kertoo pienistä käynnistysvaikeuksista. Miksi?

Ehkä siksi, että tässä jykevässä sukupolviromaanissa ei tapahdu paljon mitään ihmisen pientä elämää kummempaa. Kerronnasta tulee mieleen Kjell Westö Hämeenlinnassa. Siinä piileekin yksi ongelma: tavallisen suomalaisen pikkukaupunkisuvun elämään on tietenkin helppo samaistua, mutta draama puuttuu. Westön sukusaagojen glamouria tässä ei oikein ole, vaikka nousukauden nousukasjuhlia kuvataankin.

On toinenkin ongelma: se, etten ole kenenkään poika. Mielestäni tämä on ennen kaikkea romaani isästä ja pojasta, vaikka pääosa tarinasta kirjoitetaankin tyttärelle. Tytär jää silti statistiksi, yhden riitaisan avioliiton todistajaksi ja tällä kertaa päähenkilön äiti Liisakin jäi itsenäistymistarinoineen jotenkin etäiseksi.

Kiinnostavin tarina kulkee isän Eskon ja pojan Esan välillä. Esko on oman aikakautensa Vesa Keskinen: menestynyt kodinkonekauppias, joka jättää kaiken, niin vaimon kuin kolme poikaakin suuren persoonansa varjoon. Tätä varjoa vastaan Esa kamppailee koko elämänsä.

Kertojia on monia, kuten Itkosella aina. Heidän elämästään poimitaan muistonomaisesti erilaisia hetkiä, joista syntyy lopulta eheä sukutarina. Ajankuvaa rakennetaan huolellisesti lamaa ja kuulentoja myöten. Siinä mielessä kirja on hallittu ja harkittu kokonaisuus, käyttäisin ehkä sanaa kiireetön (joku voisi myös sanoa hidas ;).

Ihmisiä syntyy ja kuolee, erotaan ja surraan, rakastutaan, tehdään töitä eikä siitä sen suurempaa tarinaa synny. Tulee mieleen eräänkin tv-sarjan nimi - vain elämää.

Palaan taas kirjan haasteisiin: aivan tavallisten ihmisten tavalliset tarinat eivät mielestäni nouse oikein suuren sukupolviromaanin tasolle. Kaikesta taitavuudestaan huolimatta romaani on lievästi intohimoton.

Itkosen lauseista nautin aina, mukana on paljon oivalluksia ja kiitettävää kieltä. Välillä kirja nykäisee mukaansa, etenkin Eskon suuri persoona on hienosti ja ärsyttäväksikin rakennettu. Mutta koko teoksen ajan odotan, milloin kirja starttaa täysillä - mikä sen sanoma on?

Luettuani viimeiseen pisteeseen en vieläkään tiedä. Siinä mielessä jää vähän tyhjä olo: tuntuu, että Itkonen haluaa sanoa jotain merkittävää, jota en tällä kertaa tavoittanut. Se voi johtua siitä, että isä-poika-suhde on mielestäni kiinnostava kuvio, mutta ei sellainen, jonka haasteita voisin ymmärtää omakohtaisesti. Ehkä kirja jää siksi vähän etäiseksi.

On hirveän vaikea sanoa lempparikirjailijasta, että nyt en ihan villiintynyt. Mutta sanottava se on, siitäkin huolimatta, että romaani on erittäin ansiokas ja voisi hyvinkin saada vaikka mitä palkintoja (jopa sen suuren F:än).

Niinpä suosittelen sitä isille ja pojille.

Alkulause: "Sinä vihaat Tsehovia." (Toim huom: ah, mikä väkevä aloitus! Tämä todella sytytti, mutta kirja onkin alkulausettaan vaimeampi.)

Kenelle: Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)

Jälkimaku: Kodinkonekauppiaan sukusaaga. Lukemisen arvoinen ehdottomasti, mutta suuret ennakko-odotukset tekivät varmaankin kirjalle hallaa.

Starat: Äh. Mahdoton sanoa: teknisesti ja romaanina 4. Syttymisen puute ja ajoittainen tyhjäkäynti laskee starat kokonaisarvosanaan 3,5.

Kommentit

Kirsi Hietanen sanoi…
Hmmm. Samaa mieltä, mutta silti taisin pitää aavistuksen enemmän. Pidin siitä hitaudesta ja tapahtumattomuudesta (vaikka tapahtuihan siinä kaikenlaista, dramaattistakin), koska se on niin elämänmakuista. Muistan hämärästi ne Kuulennotkin, joten ehkä tämä puhuttelee minun sukupolveani. Kodinkonekauppias oli oivallisesti kuvattu. Ei aina tarvita niin ravistelevaa draamaa. Ainakaan Itkosen kirjoissa ;)
Ina sanoi…
No tätä mietin itsekin - että onhan se hienoa, kun kerrankin kirjoitetaan iso romaani tavallisista ihmisistä ja arjen draamasta. Pidin kirjasta itse asiassa enemmän kuin tässä tulee esiin, huomaan nyt olleeni aika nihkeä ehkä siksi, että Itkosen tuotannossa on muhun vielä enemmän kolahtavia teoksia. Uutuudelta odottaa aina paljon. Lisäksi kaipaan itse tällä hetkellä pakoa arjesta, kun oma elämä on aika arkista ja kotipainotteista, hyvässä ja pahassa. ;)

Jos olisin sen sijaan hektisessä työelämässä, voisin nauttia kirjan hitaudesta enemmän. Nyt kävi välillä niin, että tuli lukuhetken sijaan nokoset. ;)
Kiireetön - tai tosiaankin hidas. ;) Minä pidän varmasti kaikesta, mitä Itkonen kirjoittaa ja Hetken hohtava valo on hieno romaani, mutta pieni lyhentäminen ei olisi tehnyt pahaa.
marikki sanoi…
Tällä kävi ihan samoin; ootin jotaki Anna minun rakastaa enemmän tapaista ku olin jo vähä pettyny Seitsemääntoista. Seuraavaan Juhan kirjaan tarttuminen vaatii jo ponnisteluja; kahen upean kirjan jälkeen suunta on musta ollu tasasesti alaspäin. Valitettavasti.
Ina sanoi…
Tämä uutuus näyttää jakavan mielipiteet blogeissa ja kritiikeissä aika lailla puoliksi. Mutta f-ehdokasta siitä ei nyt tullut kuitenkaan. Koen Itkosen niin oman sukupolven tulkiksi, että kyllä mun varmaan täytyy lukea kaikki jatkossakin, luulen. Ehkä seuraavan kerran vähän vähemmän päiväuniriskinä (minä siis)? ;)
Anonyymi sanoi…
Hmmm. Minä pidin tästä kirjasta ihan valtavasti , vaikka a) olen 50-luvun lapsi eli ihan eri-ikäinen kuin Itkonen tai kukaan kirjan hahmoista ja b) olen nainen, joten isä-poika-teoria ei istu ollenkaan.

Minusta Itkonen ymmärtää elämästä jotain ihan olennaista, vaikka on minun näkökulmastani aika nuori.
Ei aina tarvitse olla niin kauhean räväkkää.
Ina sanoi…
Luulenpa, että tällä kertaa tämä kirja saattaakin upota vähän vanhempiin lukijoihin, kertoohan kirjakin pitkälti 50-luvun lapsien elämästä. ;) pitää siis antaa äidilleni luettavaksi!
Anonyymi sanoi…
Itse olen kirjasta todella otettu! Mahtava! Ehkä syy historian opettajan ammattini, sillä mielestäni mutta Itkonen maailailee kirjassaan loistavaa ajankuvaa ja osoittaa mieletöntä viisautta ihmisluonteita kuvatessaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt