Blogistanian ulkkarisuosikit

Päivää taas. Muut aktiivibloggaajat ovat jatkaneet Blogistanian suosikkikirjojen valintaa myös ulkomaisiin käännöskirjoihin - en ehtinyt tähän kelkkaan mukaan, mutta eipä haittaa, koska näemmä lempikirjani ovat listalla joka tapauksessa. ;)

Mm. Nyt-liite teki aiheesta juttua, katso täältä tai Kirjava kammari -blogista. (Sivumennen sanoen: tuntuu vähän jännältä, että media alkaa herätä kirjablogi-tietoisuuteen ja niiden suosioon enemmän vasta nyt, kun itse on kolmen - vai neljän? - vuoden jälkeen siirtynyt jollain lailla post-bloggaus-vaiheeseen... Mutta hyvä näin ja ainakin kirjablogit elävät ja saavat lukijoita!)

Käännöskirjojen ykköseksi tuli itselleni ihan vieras teos: Sarah Watersin Vieras kartanossa - never heard, olisi kai pitänyt tuntea tämä... Kakkoseksi tuli Lionel Shriverin Jonnekin pois - ihanaa, hehkutin sitä syksyllä Lilyssä, kiva, että muutkin fanittivat sitä! Jaetulle kolmossijalle päätyi myös lempparini Michael Cunningham ja Illan tullen (jonka kehuin muistaakseni joulukuussa) ja kesken jäänyt David Nicholsin Sinä päivänä - se oli mun mielestä sujuva, mutta tylsä ja lainasin sen ystävälle pois silmistä.

Muuten olen lukenut ihan oikeaa romaania 40 sivua (ja lisäksi kaksi lapsenhoitoon liittyvää kirjaa, mutten tiedä lasketaanko niitä). Huraa! Lupauduin nimittäin mukaan uuteen lukupiiriin pysyäkseni jotenkin kirjamaailmassa mukana. Seuraavaksi kerraksi luetaan Markus Nummen Karkkipäivä, joka oli toissa vuonna Finlandia-ehdokkaana. Olen halunnut aina lukea sen ja nyt yritys on kova - aika haastavaa, kun lukuaikaa on vartti silloin tällöin, mutta onneksi tapaaminen on vasta maaliskuun alussa. Joka tapauksessa Nummi on lupautunut lukupiiriin kertomaan kirjasta, joten jos en pääse loppuun, voin aina tehdä Nummelle tyhmiä kysymyksiä ja esittää lukeneeni kirjan. Vaihtoehtoisesti voisin tavoistani poiketen myös olla hiljaa ja antaa muiden puhua kirjasta, mutta en usko että se käy päinsä varsinkaan nyt, kun kirjakeskustelut ovat arjessani harvinainen poikkeus.

Lupaan raportoida täällä, miten Karkkipäivän kanssa käy - se vaikuttaa todella hyvältä, mutta joudun aina lukemaan uudelleen ainakin 5 aiempaa sivua muistaakseni mistä kirjassa on kyse, joten oikeastaan voisi sanoa, että luen sen kahteen kertaan, vähintään.

Tähän on tultu. Lapsi ei lue vielä mitään, mutta tykkää kyllä kovasti musiikista. Jatkamme hänen kulttuurista kasvatustaan kirjallisempaan suuntaan - ehkä alan lukea sille Karkkipäivää ääneen iltaisin..?

Kommentit

Leena Lumi sanoi…
Kiitos, Rouva Suorasuu;-), nyt minä en luekaan Sinä päivänä, vaan sen sijasta jotain kiintoisampaa.

Shriverin Kaksoisvirhe oli aivan Jonnekin pois veroinen, vaikka ei yhtä tiheä, mutta niin iso aviollinen kaunan draama vaatiikin enemmän tilaa.
Onna sanoi…
Meillä lapsi 1v 2kk kulkee ympäri taloa kirja kädessä tai tyhjentää kirjahyllyä ja hokee "kiija". Ottaen huomioon, että sanavarastoa on ehkä 10 sanan verran, aika hyvin on kasvatettu kirjamaailmaan. Onnistunee teilläkin :)

Karkkipäivä on hyvä. En oikein osaa päättää sanoisinko ääneen seuraavaa. Se saattaa vähän ahdistaa tuoretta äitiä (itse olin luonteelleni epätyypillisesti vähän herkkis lapsen ollessa ihan pieni), mutta luin kyllä kirjan lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Ja antaa Karkkipäivä toisaalta toivoakin.
Aika samanlaisia tuntemuksia oli minullakin voittajakirjoista Cunninghamia lukuun ottamatta. Sinä päivänä jäi minullakin kesken.

Shriveria tosiaan odotin kynnet kopolla, kuten sanonta kuuluu. Onneksi se ei pettänyt tälläkään kertaa! Ja milloin, milloin oikein on tuloillaan seuraava Shriver. Nimittäin nälkä jäi... kansia jo jältän. :D
Arja sanoi…
Virkistävää, ettei Sinä päivänä herätä pelkkää hymistelyä! Arviosi "sujuva mutta tylsä" osuu kyllä kohdalleen. Markus Nummi on paras - oletko lukenut aiempia? Kiinalainen puutarha on yksi minuun suurimman vaikutuksen koskaan tehneistä kirjoista. Ja Kadonnut Pariisi on kans mahtava. En meinannut uskaltaa lukea Karkkipäivää lainkaan, kun tiesin aiheen ja muistin aiempien vahvat vaikutukset. Terkkuja vain fanilta :-)
Ina sanoi…
En ole lukenut Kiinalaista puutarhaa, vaikka on pitänyt - Karkkipäivä ON ahdistava aiheeltaan etenkin nyt, katsotaan kestänkö loppuun vai pitääkö vaihtaa johonkin kevyempään. ;)

Leena: tykkäsin samoin aviokuvauksista, tennistä oli vain vähän liikaa, vaikka olen tennisperheestä ja pelannut itsekin. Hyvin sanottu toi kaunan draama! Tosiaan, seuraavaa Shriveriä odotellessa!
Tuulia sanoi…
Ina: onko tulossa arviota Shiverin Jonnekin pois -kirjasta? Mielellään kuulisin mielipiteesi - Shiver on kolahtanut minuun enemmän kuin mikään muu nykykirjailija. Jonnekin pois -kirjaa olisi mukava päästä kommentoimaan!
Ina sanoi…
Tuulia: se löytyy edellisestä osoitteestani täällä: http://www.lily.fi/juttu/lionel-shriver-jonnekin-pois

En käy siellä nyt kovin aktiivisesti, joten voit kommentoida tämän ketjun jatkeeksi, olisi kiinnostavaa kuulla mitä tykkäsit? Musta se oli huikea!
Tuulia sanoi…
No niinpäs olikin! On jäänyt huomaamatta varmaan kirjamessukiireiden vuoksi. No tässä seuraa melkoinen monologi aiheesta.

Olen monessa asiassa aika lailla samoilla linjoilla sinun ja muiden kommentoijien kanssa. Oli mm. avartavaa ymmärtää amerikkalaisen yhteiskunnan toimintalogiikka – tv-sarjoissa kun tämä sairausvakuutusnäkökulma jää aika ohkaiseksi. Yhteiskuntakritiikin lisäksi löysin kirjasta monta itselleni tärkeää teemaa.

Oma läheiseni kuoli muutama vuosi sitten syöpään. Glynisin reaktio tilanteeseen oli mielestäni uskottavampi kuin vaikka Riikka Pulkkisen Totta-kirjassa, jossa (teoksen kirjallisista ansioista huolimatta) kuolema oli mielestäni hyvin ”amerikkalaiseen” tapaan esitetty: päähenkilö vain lipui tyynesti pois (näin karrikoidusti ilmaistuna). Syöpään kuoleminen on oikeasti kauheaa sekä kuolevalle että omaisille, varsinkin jos kuoleva ei ole hyväksynyt tilannetta tai käpertyy itseensä ja omaan suruunsa. Kirjassa Glynis ei ole niinkään katkera kuin vihainen, mutta hän on silti uskottava. Kukapa ei tuntisi vihaa tai katkeruutta tuollaisessa tilanteessa, siis ihan oikeasti? Ihminen, joka pystyy tekemään sovinnon itsensä kanssa ja vielä kantamaan omalla tavallaan läheisten tuskan, on todella arjen yläpuolella. Todennäköisempää on, että lähestyvä kuolema saa potilaan yhä pontevammin kieltämään realiteetit ja uskomaan ihmeparantumiseen. Pidän siitä, että Shiverin hahmot eivät ”narahda” eli jos itsellä on omakohtaisia kokemuksia tai tunteita hänen kirjoittamistaan asioista, roolihahmoihin on helppo samaistua. Tämä koskee siis Shiverin tuotantoaan laajemminkin.

Rahasta puhumiseen ja sen esille tuomiseen liittyy mielestäni yksi keskeinen tabu, jota tässä kirjassa käsitellään, nimittäin kuinka paljon rahaa kuolevaan ihmiseen ”kannattaa” laittaa. Tätä kysymystähän ei saa ääneen esittää, kuten sitä ei kirjassakaan esitetty. Jokaisen elämä on arvokas, mutta tilanne, jossa potilas todennäköisesti (tai aivan varmasti) kuolee hoidoista huolimatta, on vaikea. Varsinkin kun puhutaan tuhansista, tai kirjan tapauksessa sadoista tuhansista dollareista tai euroista. Toivo on usein ainut asia, mikä kuolemansairaalla on, ja tämä toivo on se mitä rahalla ostetaan. Ja toivolla tehdään ihan hirvittävästi bisnestä, sekä Suomessa että maailmalla.

Ainut mistä en kirjassa pitänyt, oli hempeä happy end. Olen ehkä kyynikko, mutta kirjaa lukiessa tuli mieleen elokuvat, jotka eivät ole miellyttäneet koeyleisöä ja loppu on kirjoitettu uudelleen mukavammaksi katsojia ajatellen. Ehkä tarinan päätös olisi ollut liian korni, jos rahat olisivat vaan loppuneet ja perhe muuttanut kadulle roskiksia kaivelemaan… mutta yhtä kaikki, hieno ja koskettava kirja tärkeästä aiheesta. Koskahan saamme taas lisää Shiveriä?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt