Jhumpa Lahiri: Kaima


Summa summarum: Lahiri-arviointi-trilogiani päätös. Kaima on lahirimaista laatukirjallisuutta, mutta novelleja tavanomaisempi. Jännitettä puuttuu. Lukekaa mieluummin edelliset arviot tai Tuore maa.

Arvio: Jos lukee parhaan kirjan ekana, siitä on enää vaikea nousta. Tykkäisin Kaimasta varmaan enemmän, jos en olisi ollut Tuoreeseen maahan niin hullaantunut.

Kaima tuntuu välillä venytetyltä novellilta, josta puuttuu vähän potkua. Se kertoo yhden intialaisen ja amerikkalaistuvan perheen tarinan, päähenkilönä poika nimeltä Gogol. Tästä Gogolista pitäisi repiä nyt hillitöntä syväanalyysia ja symboliikkaa sinne ja tänne, mutta itselleni se ei oikein auennut muuna kuin identiteettikriisin vertauskuvana.

Intialaiset vanhemmat antavat pojalleen hätäpäissään venäläisen klassikkokirjailijan nimen, joka leimaa hänet uudessa maassa vieläkin vieraammaksi ja poikkeavammaksi. Edes nimen vaihtaminen ei auta, hän pysyy sisimmässään silti Gogolina.

Poika ei ole vieras vain omassa maassaan, vaan myös omassa identiteetissään.

Noin. Olipas hienoa, sen syvällisempää en tästä varmaan saakaan kehiteltyä. Lahirin kerronta kulkee hyvin, perheen tragedioihin ja henkilöihin samastuu, mutta joku suuri oivallus jää puuttumaan. Novelleissa Lahiri on tarkempi, yllätyksellisempi ja jopa julmempi - onkohan aihe tällä kertaa kirjailijaa liian lähellä?

Kaima saattaa olla Lahirille itselleen se kirja, joka siirtolaisuudesta on ollut pakko kirjoittaa. Maahanmuuttaja-perheen kuvauksena kirja on varmasti tärkeä ja merkityksellinen, mutta suosittelen edelleen Tuore maa -kokoelmaa. Kirjan alkulause kiteyttää hyvin se, mitä yritän kuvata: Kaima on taitavuudestaan huolimatta jotenkin arkinen.

Kenelle: Niille, joita maahanmuutto koskettaa tavalla tai toisella tai jotka etsivät identiteettiään. Lahiri-fanien kuuluu tietysti lukea tämäkin.

Alkulause: "Hiostavana elokuun iltana, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa, Ashima Ganguli seisoo erään asunnon keittiössä Central Squaren varrella ja kokoaa kulhoon riisimuroja, Planters-suolapähkinöitä ja silputtua punasipulia."

Jälkimaku: Hyvä lukuromaani. Aavistuksen yllätyksetön, mutta notkea ja mausteinen. Tuoksussa aistittavissa pannulla käräytettyä curryä.

Starat: 3,5 vai 4-? Menköön nyt sitten neloseen, jos Lahiri saa vielä vaikka Nobelin.


Kommentit

Hreathemus sanoi…
Tämä on nyt taas puskasta huutelua, kun en ole Nikolai Gogolilta itse mitään lukenut, mutta sanonpa silti: olisiko kyseessä metaforisesti/symbolisesti myös luvusta googol eli ykkönen ja sata nollaa perään? Mulla tuli nimittäin ensimmäisenä mieleen tuo luku ja vasta sitten kirjailija. Aijaijai, nyt tuli paljastettua klassikoiden tuntemuksen tasoni! :)
Ina sanoi…
Olen täysin mykkänä tästä symboliikan tuntemuksesta!? Mulla on ehkä maailman viisaimmat lukijat. ;)

Nyt just toi luku ei olisi ihan ekana tullut itselleni mieleen, mutten yhtään epäile, etteikö olisi tullut Lahirille. Kiinnostava lisäpointti! Mä taas olen lukenut Gogolini, mutten täysin ymmärtänyt, miksi juuri Gogol? Olisi pitänyt varmaan lukea Gogolin Päällystakki uudelleen, kun nimenomaan siihen kirjassa viitataan.. Tai sitten Lahiri vaan itse tykkää Gogolista ja keksi sen siitä, kuka noista kirjailijoista tietää. ;)
anni.m sanoi…
Jännä juttu, mä oon vasta lukemassa sitä "Tuore maa"-kirjaa, joten hankala tietysti ihan varmasti sanoa, mutta voisin kuvitella itse arvioivani tavallaan just toisin päin: eli minulle Kaima on ollut Lahirin ykköskirja, joka jätti erityisen vaikutuksen ja sen luinkin ekana.

Itselleni kirjassa oli tärkeää juuri tämä identiteettikysymys, eli millaista on elää kahta ihan eri todellisuutta, perheensä ja ympäröivän maailman.

Mutta olen toki samaa miletä kritiikistäsikin, eli tiettyä terävyyttä tuosta puuttui, mutta toisaalta kirjan tunnelma on aivan omanlaisensa.

löysin tässä äskettäin sen "tämä siunattu koti" englanniksi ja odotan kovasti että pääsen maistelemaan Lahiria myös alkuperäiskielellä.
Hreathemus sanoi…
Viisaudesta ja symboliikan tuntemuksesta viis, kun on kyseessä nörtti. Nerd Alert!

Nyt pitää sitten kaivaa ne Gogolit kirjastossa. Tämän takia mun kirjoituspöydän kirjakasa siis ei näytä koskaan matalenevan, vaikka kirjat vaihtuvatkin! :)
Ina sanoi…
Anni: mietin itse kovasti, oisko Kaima mulle ykköskirja, jos oisin lukenut ekana.. En tiedä, toisaalta oon novellifani, joten saattaa olla, että Tuore maa olis kuitenkin ollut musta paras. Mutta hyviähän ne on kaikki.

H: Gogol on kyllä kingi. Suosittelen!
mari sanoi…
Minä luin Kaiman ensimmäisenä Lahirin kirjoista ja pidän sitä parhaana. Pistän sitä paitsi yleensä romaanit novellien edelle (ehkä Alice Munro on poikkeus). Vaan kukapa tietää, jos Lahirien järjestys olisi ollut toinen?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt