Seija Vilén: Mangopuun alla


Summa summarum: Mielestäni kevään kiinnostavin ilmiö on tässä: entisen Hare Krishnan omaelämäkerrallinen teos vuosista hihhulina, maailmalla vaeltamisesta, väkivaltaisesta avioliitosta irtautumisesta ja lopulta lesbouden löytämisestä. Vau. Ai ettei kiinnosta vai? No lue edes siksi, että tämä on vuoden täräyttävin esikoinen.

Arvio: Joskus kiinnostavasta elämästä syntyy erinomaista kirjallisuutta. Toisinaan sitten taas ei. Nyt syntyi: osittain ehkä siksi, että Seija Vilén ehti elää nelikymppiseksi ennen kuin jalosti kokemuksensa kirjaksi. Kolmekymppinen olisi vielä sössinyt koko aiheen kiihkoilulla.

Raflaavien aiheiden ei kannata antaa hämätä. Lööppikamaa tästä ei tule eikä katkeraa uskontojen vastaista tilitystä. Vilén on sinut elämänsä kanssa - vähemmänkin aikaa temppelissä olisi voinut tuhlata, hän tuumasi haastattelussa, mutta mitään hän ei tunnu katuvan. Ihailen. Jos usko meni, jäljelle jäi suvaitsevaisuus.

Vilén tempautui Hare Krishna -yhteisöön jo alle kaksikymppisenä, päätyi pian aviomiehen hakumatkalle Intiaan ja siellä oitis naimisiin. Lapsuus-takautumista aavistelee, että uskon kaipuuta on ollut pienestä pitäen, samoin taipumusta mystiikkaan. Seksuaalinen identiteettikään ei ole ollut ihan klaari, ihastuksia syntyi sekä poikiin että tyttöihin. Poikamainen ja kömpelö pikkutyttö käy sääliksi, vaikka yritys norminaiseksi oli kova.

Mitään ei silti väännetä rautalangasta. Pidän tästä harmaan (vai sateenkaaren?) sävyillä leikkimisestä: lukijalle ei täysin koskaan selviä, mistä alkoi uskonnollisuus tai lesbous - naistenlehtien "sitten se jysähti" -kohtauksia ei julisteta, vaikka uskoa Krishnaan senkin edestä. Itämaiden mystiikkaa on jäänyt rivien väliin ja hyvä niin.

Intialaisen aviomiehen väkivaltaisuus tulee selväksi, mutta ilman mässäilyä. Ja mitäpä niistä, telkkarista kai näkee riittävästi, miltä tuntuu kun ihmistä lyödään. Vilénin elämänasennetta kuvaa seuraava lause: "Jokaisen aviomies on jotenkin hankala. Omani antoi sentään katsella televisiota."

Istuin aika sanattomana loppuillan.

Hare Krishnojen tavat ja riitit kaikkine rajoitteineen tuntuvat hurjilta, mutta yhtä hurjalta tuntuu keski-ikäisen ihmisen irrottautuminen niistä. Tavallinen suomalainen arki on kuin ulkoavaruudesta ja vapaus ostaa makkaraa huumaa entisen vegen kuin vankilasta karanneen. Ymmärrän hyvin, miksi uskonnollisista yhteisöistä lähteminen on niin monille mahdotonta, vaikka usko menisi. Ja toisaalta ymmärrän sen, miksi niin monet haluavat niissä elää.

Kirjassa on silti paljon enemmän kuin pelkkä hihhulius. Vilénin omalaatuinen kieli ja tarkka havainnointi tekevät siitä koukuttavan.

Välillä kieli lipsahtaa turhankin omalaatuiseksi. Osa runoilusta lähtee sen verran omiin sfääreihin, että itse en ihan lukijana pysy kärryillä. Outoa kyllä se ei paljon haitannut - jotenkin se sopii kirjan teemaan. Entäs sitten, jos ei koko ajan tajua? Entäs sitten, jos osa kielikuvista menee koomisen puolelle? Go with the flow!

Flowta kirjassa ainakin riittää. En muista toista yhtä tiukkaa elämäntarinaa, joka olisi yhtä positiivisella viisaudella kirjoitettu. Ensi elämässä paremmin. :)

Kenelle: Kaikille, jotka haluavat vapauttaa sisäisen hihhulinsa. Muille, jotka kaipaavat virkistävää ja erilaista romaania. Nopealukuinen, viihteen ja laadun rajamailla. Kaiken rajamailla.

Alkulause: "Temppelissä oli pakko laulaa."

Jälkimaku: Oooooooooommmmmmm.

Starat: 4-. Erinomainen esikoinen. Lisäpisteitä upeasta kannesta, joka on Vilénin oma maalaus. Toiset osaa.

Kommentit

Maiku sanoi…
Kiinnostavaa. Nyt on pakko lukea tuo!
anni.m sanoi…
Mäkin kiinnostuin! Jokunen vuosi sitten luin Pekka Virkamäen: Arka ja ahdas ismi, joka kertoo hyvin samoista teemoista. Eli siinä ex - Krishna kertoo pitkästä tiestään liikkeeseen, tempelin johtajaksi ja sitten lopulta liikkestä eroamisesta. Mä tykkäsin kirjasta kun se oli tarpeeksi rehellinen ja siinä oli etäisyyttä tapahtuneeseen, mutta toki jo nimensä perusteella enemmän semmoista "uskontojen uhrit" -osastoa.
Reeta Karoliina sanoi…
Tämä kuulostaa kyllä kiinnostavalta! Tulen pääsiäisenä Suomeen, täytyy muistaa ostaa tämäkin kirja sitten!
Ina sanoi…
Tykkäsin tästä nimenomaan siksi, että ei ollut vain yhden aiheen kirja (esim. uskonnon, perheväkivallan tai lesbouden) - ei toisaalta myöskään tyypillinen tilitys-esikoinen. Punainen mekko on jäänyt multa tästä syystä toistaiseksi lukematta: se vaikutti yhden asian tilityskirjalta ja vaikka aihe on tärkeä, sain haastatteluista ja arvioista vähän yksipuolisen kuvan.

Mangopuussa sen sijaan eri teemat sekoittuvat toisiinsa ja kasvavat yhteen ja niinhän se elämässä just menee! Vasta jälkikäteen voi viisastella omia valintojaan ja rakentaa jotain oman elämänsä sankaritarinaa, mutta harva sitä normiarjessa tekee. Vai teettekö? Mä en ainakaan, enempi sitä usein ihmettelee jälkikäteen, että tulikin tehtyä jotain viisaasti vahingossa. ;)

Kirjasta vielä: voin kuvitella, että monia lukijoita kirjoitustyyli ärsyttää paljonkin, mutta toisaalta myös vähän mua vanhempi mieskollega piti kovasti.

Luen niin paljon lagom-kirjoja, että ilahdun aina, kun joku poikkeaa jotenkin joukosta. Kertokaa fiiliksiä, kun olette lukeneet!
mari sanoi…
Tää pitää tsekata. Sait innostumaan, vaikka luin kirjoittajan haastattelun jostain ja ajattelin, et se riitti. Toi aloituslause on aika napakka. Olen muuten kateellinen tosta ideasta, et laitat aina kirjan alkulauseen postaukseen. Tekis mieli matkia, mutten kehtaa :)
Ina sanoi…
Aijaa, kiitti, hehe - oon itse miettinyt, että pitäis keksiä jotain uutta, mutta kun ei millään jaksa. Kiinnostavinta olisi musta ottaa kirjan paras/huonoin/oudoin tms. lause vaihtelevasti, mutta siinä on se ongelma, että jos kirja on hyvä, ei niitä lauseita muista väijyä lukiessa.. Joskus ärsyttää, kun alkulause on huonompi kuin kirja, mutta ei voi mitään: täytyy pysyä tällä tasaveroisella linjalla. ;)

Odotan mielenkiinnolla, jos luet sen muuttuuko käsitys haastattelusta, etenkin kun luit Punaisen mekon myös!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt