INAhdus

Ohhoh. Sofi Oksanen vei koko potin ja nappasi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon! Mon dieu! Tämä ei ole ihan pikku juttu: paitsi, että palkintosumma on mukavat 47 ooo euroa, viimeksi sen on Suomeen voittanut Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie vuonna 2004. Suomesta toisena ehdokkaana oli Monica Fagerholmin Säihkenäyttämö, jonka olin luvannut lukea, jos se voittaa. (Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö vielä Säihkenäyttämöäkin lukisi, mutta siirtyy hieman eteenpäin, esim. kesälomaan..) Nyt voi alkaa puhua jo maailmanvalloituksesta. Ihan kiva, ettei tullut Puhdistusta aikoinaan lytättyä blogissa, arvio löytyy täältä. Mutta annoin "vain" neljä tähteä. Pysyn sitkeästi mielipiteessäni enkä kadu vitosesta tinkimistä. Olen edelleen sitä mieltä, että alunperin näytelmäksi kirjoittaminen näkyy teoksessa ja se olisi voinut olla vitosen kirja ilman metamorfoosia näytelmästä romaaniksi. Olenko väärässä? Ehkä - kysynkin nyt gallupissa, mitä te annatte Puhdistukselle? Perusteluista ja Pu...

Lukija on puhunut! Lähetin parille tuoreelle äidille Kestovaippailmiö-kirjan ja he lupasivat raportoida rehellisesti, miten kestovaippailu kirjan avulla sujuu vai sujuuko. Tässä eka testimonial mitään lisäämättä tai poistamatta - jos tykkäätte tekstistä yhtä paljon kuin minä, käykää kirjoittajan blogissa: http://salamatkustajansyntyma.wordpress.com/ Kiitän lukijaa perusteellisesta ja hauskasta raportista! Pitää lähettää lukijoille kirjoja näemmä toistekin.. Tämän kakkainfon jälkeen palaan aikuisten maailmaan ja Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -arvioon, kunhan saan koottua itseni jollekin puoli-objektiiviselle tasolle. Olen tällä hetkellä ihan liian hurmaantunut. ;) "Voihan vaippa! Saimme lapsen helmikuussa. Jossain hulluudenpuuskassa halusimme alkaa kokeilla kestovaippojen käyttöä. Lapsesi kakkaa ja pissaa henkilöauton painon verran vaippoja kaatopaikalle -argumentit saivat minut jättämään pampers-paketit kaupan hyllylle ja ostamaan kymmenen harsovaippaa Ikeasta. Mieheni perus...

On tääkin kirjablogi: Lukuviikko meneillään, olisi teille hirveästi asiaa eikä yhtään aikaa! Apua! No, tämä on nyt sitten kiireistä kirjablogia kiireisille ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä: - Hesan kaupunginkirjasto täytti 150 vuotta. Olin juhlissa kuulemassa Bo Carpelanin puheen kirjastolle ja tuli melkein itku. Kirjat pitävät ihmisen liikkeellä. Carpelan on iäkkäämpi kuin olisi soveliasta tässä muistuttaa, mutta täynnä älyä, tunnetta ja karismaa! Menkää kirjastoon ystävät! Elätte pitkään ja laadulla! - Huomenna julkistetaan Elina Hirvosen odotettu kakkoskirja Kauimpana kuolemasta . Kuulun niihin onnekkaisiin, jotka saivat arvostelukappaleen. En malta odottaa, että pääsen bloggaamaan siitä teille. Se kuuluu joka tapauksessa kevään must have -teoksiin, josta puhuvat jo ennen julkaisua kaikki (tai ainakin Arto Nyberg). - Olen myös kuullut useita inspiroivia puheita kirjasta ja kirjan tulevaisuudesta. En ala saarnata siitä, vaan lähetän ystävältä saadun linkin You Tubeen: tämä...

Voi kurjuus kumminkin. Lahjahevosen suuhun ei pitäisi kurkkia, mutta nyt on pakko. Sain " Pariisissa, sattumalta" -romaanin Olivian kirjablogista palkintona ja sopivasti sairaslomalle. Toimii siihen. Muuten oikein ei. :-/ Arvio: En ole aikoihin lukenut ranskalaista nykykirjallisuutta ja tämä vaikutti lupaavalta. Tong Cuong on kirjoittanut kuusi romaania, näyttää ihanan pariisilaiselta ja leffasopimuskin on tehty. Mutta miksi tästä piti tehdä kirja. En tajua. Tämähän on leffakäsikirjoitus - ranskalaisten Magnolia? Olen turhan ilkeä, koska kirja on ihan ok ja sopii täydellisen viihdyttävästi flunssakoomaan. Mutta jos kirjan alussa siteerataan Senecaa, viritys nostetaan aika korkealle. Tirsk. Ehkä ei olisi kannattanut. Jos olette nähneet Magnolian, tiedätte mistä on kyse: monta erilaista ihmistä erilaisissa "elämän risteyskohdissa" ja pam - he päätyvät eri syistä samaan sairaalaan. Sitten Kohdataan. Tyypit ovat ihan mielenkiintoisia ja kohtalotkin kohtuullisesti keksi...

Kiireisen viikon keskellä pitää pikaisesti palata Heikki A. Reenpään Otava-muistelmiin. Aioin vain vilkaista "Pikku-Heikkiä", mutta luinkin sen kokonaan paria kekkos- ja metsästysmuisteloa lukuunottamatta. Jotenkin vanhan hyvän kirja-ajan kuvaus vei mukanaan. Vai mitä tuumaatte tästä Pentti Saarikoski -kommentista: "Tiukoissa paikossa hän usein otti minuun yhteyttä, jotta hänen pulmansa - tavallisesti rahapula - saataisiin ratkaistua. Vaikka Pentin ylläpito tuli kalliiksi, ei kukaan voinut kieltää hänen nerokkuuttaan, ja siksi Otava katsoi velvollisuudekseen maksaa tämän Eino Leinon jälkeen suurimman boheemin ja myös suurimman runoilijan kustannukset." Tai opastus Otavan markkinointipolitiikkaan 1940-50-luvulla, kun Reenpää on nimitetty Otavan mainospäälliköksi: "Minulle sanotaan kyllä, että mainostaminen ei ole kovin tärkeää; sitä ei oikeastaan tarvita lainkaan, koska kirjat menevät kaupaksi muutenkin: minun on vain ilmoitettava joissakin lehdissä, mitä kirjoj...

Summa summarum: Mielestäni kevään kiinnostavin ilmiö on tässä: entisen Hare Krishnan omaelämäkerrallinen teos vuosista hihhulina, maailmalla vaeltamisesta, väkivaltaisesta avioliitosta irtautumisesta ja lopulta lesbouden löytämisestä. Vau. Ai ettei kiinnosta vai? No lue edes siksi, että tämä on vuoden täräyttävin esikoinen . Arvio: Joskus kiinnostavasta elämästä syntyy erinomaista kirjallisuutta. Toisinaan sitten taas ei. Nyt syntyi: osittain ehkä siksi, että Seija Vilén ehti elää nelikymppiseksi ennen kuin jalosti kokemuksensa kirjaksi. Kolmekymppinen olisi vielä sössinyt koko aiheen kiihkoilulla. Raflaavien aiheiden ei kannata antaa hämätä. Lööppikamaa tästä ei tule eikä katkeraa uskontojen vastaista tilitystä. Vilén on sinut elämänsä kanssa - vähemmänkin aikaa temppelissä olisi voinut tuhlata, hän tuumasi haastattelussa, mutta mitään hän ei tunnu katuvan. Ihailen. Jos usko meni, jäljelle jäi suvaitsevaisuus. Vilén tempautui Hare Krishna -yhteisöön jo alle kaksikymppisenä, päätyi pia...

Kaikki aikaansa seuraavat kirjaihmiset kommentoivat tavatessaan kevään suurta Kohua eli Otavan kirjajohdon Antti Reenpään ja Leena Majander-Reenpään irtisanoutumista . Nyt aikaansa seuraava tavallinen lukija voi todeta, että entäs sitten - ovethan tuntuvat kustantamoissa paukkuvan kaiken aikaa. Normi-irtisanoutumisesta poikkeavan kohulähdön tästä tekee se, että Otava on Reenpäiden omistama perinteikäs ja arvostettu perheyhtiö. Eikä perheyhtiöstä marssita ulos ihan pelkällä "soon moro" -toivotuksella. Kaikenlaista tietenkin puhutaan, mutta kun en asiasta mitään todellista tiedä, en puhu niitä täällä. Sanonpa vain, että kurja juttu sikäli, että Reenpäät olivat kirja-alalla näkyviä ja arvostettuja henkilöitä. Jäämme kaipaamaan. Juorujen sijaan tulin tarttuneeksi faktaan: osui eteen yhden Otavan entisen toimarin, professori Heikki A. Reenpään 10 vuotta sitten julkaistu muistelmateos Pikku-Heikki . Olen vasta alussa, mutta suosittelen niille, joita Otavan lisäksi kiinnostaa Suomen...

Urheita kestovaippa-äitejä ilmoittautui kaksi ja kevätyllätyksenä lähetän Vaippailmiö-kirjan molemmille, onnea onnea (toivon..)! Toinen on pienen vauvan äiti, joka haluaisi kestovaippailla, mutta maailman parannus ei meinaa oikein sujua kaiken ei niin autuaan vaippa-syöttö-itku-rumban keskellä. Toinen on Pilami (lähetä postiosoitteesi meiliini ), joka saa ekan lapsen vasta toukokuussa, mutta sehän ei haittaa - sitä enemmän aikaa perehtyä kestovaippailun ihmeelliseen maailmaan! ;) Odotamme siis kevään mittaan äitien raportteja siitä, tuleeko maailman pelastamisesta mitään edes opaskirjan avulla. Kaiken lisäksi molempien miehetkin ovat luvanneet antaa miesnäkökulmaa asiaan! Aplodeja! En halua kuitenkaan aiheuttaa lisäpaineita äitien muutenkin haastavaan elämään, joten en tule ovellenne hakemaan kirjoja takaisin, jos joudutte myymään periaatteenne ja kestovaipat eteenpäin. Jos ette näe valoa, riittää, että kerrotte senkin - odotan siis kommenttejanne meiliini. Bon voyage!

Summa summarum: Lahiri-arviointi-trilogiani päätös. Kaima on lahirimaista laatukirjallisuutta, mutta novelleja tavanomaisempi. Jännitettä puuttuu. Lukekaa mieluummin edelliset arviot tai Tuore maa. Arvio: Jos lukee parhaan kirjan ekana, siitä on enää vaikea nousta. Tykkäisin Kaimasta varmaan enemmän, jos en olisi ollut Tuoreeseen maahan niin hullaantunut. Kaima tuntuu välillä venytetyltä novellilta, josta puuttuu vähän potkua. Se kertoo yhden intialaisen ja amerikkalaistuvan perheen tarinan, päähenkilönä poika nimeltä Gogol. Tästä Gogolista pitäisi repiä nyt hillitöntä syväanalyysia ja symboliikkaa sinne ja tänne, mutta itselleni se ei oikein auennut muuna kuin identiteettikriisin vertauskuvana. Intialaiset vanhemmat antavat pojalleen hätäpäissään venäläisen klassikkokirjailijan nimen, joka leimaa hänet uudessa maassa vieläkin vieraammaksi ja poikkeavammaksi. Edes nimen vaihtaminen ei auta, hän pysyy sisimmässään silti Gogolina. Poika ei ole vieras vain omassa maassaan, vaan myös omass...