Taisteluni jatkuu


"Silloin minulla oli ollut elämä edessä. Kaikkea saattoi tapahtua. Kaikki oli mahdollista. Niin ei enää ollut. Paljon oli tapahtunut, ja kaikki tapahtunut sääteli tulevien tapahtumien premissit.

Mahdollisuuksia oli ensinnäkin vähemmän. Tunteeni olivat heikompia. Elämä vähemmän kiihkeää. Tiesin olevani puolivälissä, ehkä enemmän kuin puolivälissä. Kun John olisi yhtä vanha kuin minä nyt, olisin kahdeksankymmentä. Minulla olisi siis toinen jalka haudassa, ellen sitten maannut siellä koko ukko. Kymmenen vuoden kuluttua olisin viisikymmentä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kuusikymmentä.

Oliko siis ihme että onnella oli varjo?"

Kyllä, jäin koukkuun Knausgårdiin. Kun nelikymppinen pienten lasten isä kirjoittaa jotain näin osuvaa keski-ikäisestä elämästään, niin voi todeta, että nelikymppiselle pienten lasten äidille löytyy kosketuspintaa, johon tarttua. Taisteluni, toinen kirja (Like 2012, suom. Katriina Huttunen) vei siis kaiken sen lukuajan, jota lomalla sain (kirjassa on yli 600 sivua ja päivässä n. 20 minuttia lukuaikaa, kerron puolustuksekseni).

Kirjasta ulos putkahtelevat lapset eivät liity kirjaan millään tavoin ja sittenkin kaikin tavoin.


Toinen kirja oli mielestäni huomattavasti parempi kuin ensimmäinen. Osittain sitä saattaa selittää ensimmäisen osan syntyprosessi: Knausgård kertoo kakkososan lopussa kirjoittaneensa sitä enemmän pakosta kuin halusta, hänen oli kirjoitettava lapsuudestaan ja isästään kaikki se, mitä hän oli aina vältellyt. Se näkyy kirjassakin, ajoittain siinä oli jotain pakotettua ja ahdistunutta.

Kakkososa on hallitumpi ja itselleni aiheeltaan kiinnostavampi: Lindan ja Karl Oven rakkaustarina on hieno ja traaginen, etenkin nyt, kun tietää heidän lopulta päätyneen eroon. Ensimmäisen lapsen syntymä on kuvattu koskettavasti ja yksityiskohtaisesti ja koti-isän uratuskailut tuntuvat aika tutuilta. Knausgård osaa tehdä arjesta taidetta. Tyhjäkäyntiä ja jaarittelua on tässä osassa vähemmän.

Kirjan syntyvuosina Knausgårdille alkaa tulla jo palkintoehdokkuuksia ja kansainvälistä menestystä, mutta hän analysoi sitäkin kiinnostavasti: menestys ei oikeastaan kosketa häntä, haastattelut ovat karmeita epäonnistumisia ja esiintymisiä hän pelkää. Menestyskirjailijan elämä ei näytä kovin hohdokkaalta, arki on sitä samaa taistelua kaikilla. Vaimokin on hankala tapaus mielenterveysongelmineen ja raivareineen. Ihan helpolta ihmiseltä ei tosin vaikuta aviomieskään.

Hän haluaisi vain kirjoittaa, mutta elämä tulee tielle kaiken aikaa. Silti hän ruoskii itseään pysymään nöyränä ja muistamaan, että hän on vain keskinkertainen paska, joka kirjoittaa keskinkertaisia kirjoja.   Tämä häpeä vyöryy päälle erityisesti silloin, kun Knausgård on harhautunut antamaan haastatteluja ja puhumaan itsestään imartelun ja ihailun toivossa.

"Jos olen oppinut mitään tärkeää näinä vuosina, aikana, joka pursuaa sellaisia keskinkertaisuuksia, niin se on tämä:
Sinun ei pidä luulla, että olet mitään.
Sinun ei helvetti soikoon pidä luulla että olet mitään.
Et ole. Olet pelkkä omahyväinen, keskinkertainen pikku paska.
Älä luule, että olet mitään, älä luule, että olet minkään arvoinen. Et ole. Olet pelkkä pikku paska.
Paina siis pääsi ja tee töitä, senkin pikku paska. Silloin ainakin saat siitä jotain irti. Pidä turpasi kiinni, tee töitä ja muista että et ole paskankaan arvoinen.
Suunnilleen sen olin oppinut.
Siinä olivat kaikki kokemukseni tiivistettyinä.
Se oli jumalauta ainoa tosi asia mitä olin koskaan miettinyt."

Tässä ei tosiasiassa puhu Knausgård tai edes Janten laki, vaan hänen isänsä hänen päänsä sisällä. Sen ymmärtää ensimmäisen kirjan ansiosta. Siitä syntyy myös kirjan traaginen sävy, sillä alkaa tuntua siltä, että koko Taisteluni-sarja käsittelee häpeää, joka on pitkälti syntynyt Knausgårdin onnettomasta isäsuhteesta.

Yksi pieni haaste kirjan sisällössä mielestäni on: välillä kirja alkaa väistämättä tuntua vähän itsekeskeiseltä oman navan kaivelulta, ehkä siksi, että se on sitä. Knausgård kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja kirjallisista keskusteluistaan kirjailijaystäviensä kanssa. Luvalla sanoen hänen maailmankuvansa ja sosiaaliset piirinsä tuntuvat aika rajoittuneilta. Hän jos joku elää omassa kirjallisessa kuplassaan, johon ei mahdu kovin paljon muuta kuin kirjallisuus ja siitä puhuminen ja kirjoittaminen.

Se on tietenkin hieno tapa elää, mutta en ole varma, riittääkö se kuusiosaisen kirjasarjan perusteemaksi, ellei Knausgård laajenna aihetaan jatkossa johonkin uuteen suuntaan.

Olen tyytyväinen, että luin kakkososan, sillä sen perusteella ymmärrän Knausgårdin suosion: ei hän ole ollenkaan keskinkertainen, vaan omassa lajissaan mestarillinen. Mutta kolmannen osan jätän silti hetkeksi odottamaan sopivaa aikaa - rajansa kaikella, Knausgårdillakin.

Alkulause: "Kesä on ollut pitkä eikä se ole vielä ohi."

Kenelle: Ihmisille, joilla on paljon aikaa lukea. Filosofiaan taipuvaisille pienten lasten vanhemmille.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-5): Neljä, koukuttaa. On riemastuttavaa lukea rehellistä kuvausta lapsiperheen elämästä turhautuneen mieskirjailijan ja koti-isän silmin. Tässä huushollissa äiti ei todellakaan tingi omista tavoitteistaan ja mies tiskaa, pisteet Lindalle siitä.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt