Nyt tai ei koskaan: Knausgård

Tänä keväänä on ollut vaikea välttyä herra Knausgårdilta ja etenkin hänen ex-rouvaltaan, Linda Boström Knausgårdilta, joka vieraili Suomessa Helsinki Litissä ja sai vastata vähän joka mediassa kahteen kysymykseen: miksi erositte ja miltä tuntuu, kun mies kirjoitti koko perhe-elämänne kirjoihinsa. Onneksi joku sentään muisti kysyä rouvan omastakin kirjasta jotain.

Tästä innostuneena päätin vihdoinkin tarttua haasteeseen, jota olen vältellyt vuosia eli lukea Karl Ove Knausgårdin kirjoista ainakin ekan osan, Taisteluni (Like, 2011, suom. Katriina Huttunen). Syy välttelyyn on se, että ajattelin aina, etten mitenkään ehdi käyttää aikaa kokonaisen kuusiosaisen kirjasarjan lukemiseen.

Oikeassa olin: jäin koukkuun melkein heti ja Knausgårdien parissa taitaa nyt sitten mennä tämä kesä. Varasin kirjastosta myös Linda Boström Knausgrådin kirjoja, jotka kiinnostavat vähintään yhtä paljon (ja ovat lyhyitä, kiitos siitä), mutta niihin on niin valtava jono, että herran tuotanto taitaa mennä ensin.

Jos joku ei tunne Taisteluni-sarjaa, niin kyseessä on norjalainen kirjailija, joka tilitti elämästään kokonaisen kirjasarjan ja muuttui bestselleristiksi. Odotukset olivat siis aika korkealla.

Aluksi mietin, että ahah, tämmöstä jaarittelua. Mutta jotain maagisen puoleensavetävää Knausgårdin kirjoitustyylissä on, vaikka tapahtumat ovat pieniä ja arkisia. Uskoisin, että suosioon on yksi tärkeä syy: aitous. Lukijasta tuntuu siltä, että Knausgård yrittää tosissaan kirjoittaa elämästään kuten sen muistaa ja kokee ja kertoo siitä niin rehellisesti kuin osaa, välillä poukkoillenkin.

Myös Karl Oven perhe-elämä on toisinaan hieman kaoottista.


Itse koukutuin viimeistään kohdassa, jossa hän ensimmäistä kertaa kuvailee perhe-elämäänsä kolmen pienen lapsen isänä. Voi apua. Tuntui kuin olisi lukenut omaa päiväkirjaansa:

"Minulla on kuitenkin aina ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisen viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt minut käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotain ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois. Pelkään, että aika karkaa minulta, valuu hiekkana sormieni välistä sillä aikaa kun teen... niin mitä? Luuttuan lattioita, pesen vaatteita, laitan päivällistä, tiskaan (---), pyyhin pöydät, tuolit, kaapit. Se on taistelua, ja vaikka se ei olekaan sankarillista, se on taistelua ylivaltaa vastaan, sillä teinpä kotona miten paljon töitä tahansa, huoneet pursuavat sotkua ja likaa, ja lapset ovat uhmakkaampia kuin olen koskaan nähnyt muiden lasten olevan."

En ihan heti muista näin osuvaa tekstiä uran ja perheen yhdistämisestä mieskirjailijalta. Niitä varmasti on, mutta juuri nyt ei tule mieleen - sen verran vaikuttunut olen tästä kuvauksesta, enkä vähiten siksi, että myös Knausgårdeilla tuntuu olevan yhtä aikaa sekä herkkiä että kovin temperamenttisia lapsia. Samastun yhtäkkiä hra Knausgårdin elämään ja taisteluun enemmän kuin odotin ja olen koukussa koko kirjaan. Katsotaan, miten tässä käy.



Kommentit

Helmi sanoi…
Mä jäin viime kesänä koukkuun ekaan, kerronta oli niin upeaa ja just maagista, ja tokastakin tykkäsin tosi paljon mutta se jäi kesken, en muista miksi. Mutta tässä vuoden aikana on koko tyyppi alkanut ärsyttää ihan hulluna, tai lähinnä se palvonta mikä hänen ympärillään kuohuu, enkä tiedä luenko loppuja ikinä.

Linda puolestaan on aivan huikea kirjoittaja, niin kirkas ja vahva, että hänen teoksensa luen varmasti uudestaankin. Tervetuloa Amerikkaan oli aivan järisyttävän hieno. On niin ihanaa että joku on uskaltanut kirjoittaa 93 sivuisen romaanin ja ylipäätään jaksanut kuunnella omaa ääntään kirjalliseksi jumalaksi nostetun miehen rinnalla.
Anonyymi sanoi…
Kuudes seisoo hyllyssä odottamassa... Mulle kävi vähän samoin. Ihmettelin aikani, mistä tässä kohkataan ja sitten tartuin ja koukutuin. Eri osien kanssa on ollut vähän erilaisia fiiliksiä, mutta yhteistä on ollut se, että vaikka kuinka on ärsyttänyt (esimerkiksi nuoren pojan kaikkitietävyys), niin silti olen lukenut kuin liimattuna. Joka kirjaa ennen on ollut olo, että lähdenpä kiipeämään vuorta. Kuudeshan onkin vuori. Vaatii valmistautumista.
Ina sanoi…
Palaan tähän pian: ekassa osassa on omaan makuuni aika paljon tyhjäkäyntiä, mutta aion lukea ehdottomasti seuraavan. Jonotan edelleen Tervetuloa Amerikkaan, siinä taitaa mennä hetki, että saan sen... Nauratti kovasti, kun ekassa osassa mainitaan kustantaja Geir Gulliksen, ja juuri luin Gulliksenin kirjan. Toistaiseksi pidin muuten siitä enemmän, mutta katsotaan mihin tämä jatkuu.
Anonyymi sanoi…
Kiinnostavaa pohdintaa sulla tuossa tuoreimmassa postauksessa. Itse nielaisin ensimmäisen osan kuin kala pulskan madon, mutta myöhemmät osat nuoruudesta (etenkin nelonen, muistaakseni) oli aika tuskallisia. Silti luin. Mutta sen verran energiaa Knausgård vaatii, että olen suosiolla ummistanut silmäni vuodenaikakirjojen olemassaololta.
Ina sanoi…
No niin, katsotaan miten tämä proggis etenee, mutta koko kesää en kyllä tähän käytä... ;)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan

Paluu menneisyyteen