Juha Itkonen: Seitsemäntoista


Summa summarum: Mitä hittoa Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava) pitäisi ajatella? Ennakoin aiemmin, että jotain nerokasta tästä lopulta syntyy. Syntyikö? Joo: takakannen lupaus monikerroksisesta todellakin toteutuu. Ei: syytä tai ei, mutta romaanissa on terapiakirjan makua.
Tulee mielikuva kirjoittamisen mahdottomuuteen turhautuneesta vihaisesta kirjailijatähdestä, jota v--tuttaa koko maailma (anteeksi epähieno ilmaus, jota käytän siksi, että v-sanaa on kirjassa epäitkosmaisen paljon).

Arvio: Sano tässä nyt sitten jotain: teoksessa haukutaan kriitikot varsin vaikuttavalla tavalla aseettomiksi, mutta kun en ole kriitikko, siitä ei tarvitse maindata. Olen joka tapauksessa amatööri ja tavallisen lukijan asialla.

Tässä (ei lainkaan omaelämäkerrallisessa) romaanissa on tähtikirjailija Julius Ilonen, jolla voisi olla yhtäläisyyksiä erään Juha Itkosen kanssa. Samalla saarnataan, että kirjailija ei ole yhtä kuin kirjansa, vaan fiktio on fiktiota. Tällaista kikkailua en tajua: ei tietenkään ole. Mutta miksi sitten luoda yhtymäkohtia ollenkaan? Onko se parodiaa? Öö?

Itkosen oloinen Ilonen kirjoittaa romaania, jonka todenperäisyydestä nousee mekkala, skandaali jopa. Haetaan kirjailijan oikeutta fiktioonsa, toden ja tarinan välistä suhdetta ja suhteettomuutta.
Hermoromahduksen saavan kirjailijan tolkuttomat vastineet lehtiin ja hyökkäys mediaa ja kriitikoita vastaan on mielestäni kirjan liikuttavinta ja onnistuneinta antia. Kirjailijan elämän kuvaus on karu ja koskettava: miten kukaan voi päivästä toiseen istua neljän seinän sisällä omien mielikuviensa keskellä sekoamatta? En ymmärrä, ja tämän romaanin mukaan ei voikaan. Kirjailijan ammatti on mahdottomuus.

Kun soppaan lisätään myyntipaineet, apurahat, lukijat ja kriitikot, sekoaminen näyttää olevan väistämätöntä. Myyttistä kuvaa hulluista taiteilijaneroista pönkitetään. Julkisuusrumba - tai sen puute - ei tee ammattia helpommaksi.

Nautin Itkosen kielestä edelleen. Teksti vetää, ammattimaisuuteen voi luottaa. Itse tarinasta en ole yhtä varma tällä kertaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, etten tiedä mikä tarina se on.

Mitä kirjailija Itkonen haluaa sanoa? Antaa haisevan vastalauseen kirjailijan elämän nykyvaatimuksille julkaisupaineineen? Purkaa paperille välityönä jonkun angstin päästäkseen Suuren Romaanin kirjoittamisen paineista? Vai leikkiä itseironisesti kirjailijamyytillä ja lööppijulkisuudella?

Kallistun toiveikkaasti viimeiseen vaihtoehtoon. Kuten sanoin aiemmin, tylsänäkin Itkonen on hyvä. Kirja jätti vähän hämmentyneeksi, mistä plussaa. Mutta tarinassa on yksi iso ongelma: kirjailijaelämästä kirjoittaminen on aavistuksen verran boring muille paitsi ammatinharjoittajille itselleen.

Niinpä toivon, että Itkonen lähtisi hetkeksi ulos yksinäisestä työhuoneestaan ja saisimme seuraavaksi lukea jälleen jotain, joka pyörii muun kuin kirjailijuuden navan ympärillä. ;)

Kenelle: Itkos-fanit tuskin pettyvät pahasti. Niille, joita kirjailijat ja kirjoittaminen kiinnostavat aiheina. 30 plus -ihmiset voivat lukea myös sukupolviromaanina.

Alkulause: "Pukuhuone on tietenkin tyhjä, muut aamuvuorolaiset vasta tulossa."

Jälkimaku: Voi kirjailijoita. Miten ne kestää?

Starat: Vaikeaa. Tuntuu epäreilulta antaa alle neljä, koska kirja ei ole huono. Annan silti 3,5, koska Itkosen omassa sarjassa tämä on lagom. Omat suosikkini ovat edelleen kaksi ekaa (Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän) ja kannustan kokemattomia niiden pariin.



Kommentit

anni.m sanoi…
Tätä pelkäsinkin. Jos ei joku toinen bloggaja tai kriitikko(?!!?)vakuuta minua, niin jätän tämän kyllä väliin. Rakastuin Itkoseen lukiessani "Anna minun rakastaa enemmän", mutta sen jälkeen olen aina vain pettynyt.
Jenni sanoi…
Mulle riittää jo tämä arvio. En lue. Enkä myöskään osta tätä isänpäivälahjaksi isälle, kuten olen ovelasti (läpinäkyvästi) joidenkin Itkosten kohdalla tehnyt, jotta voisin sitten lainata kirjan häneltä. Tämä ei varmaankaan tosiaan kiinnosta kuin muita kirjailijoita. Sääli. Vaikka mäkin olen pettynyt kirja kirjalta enemmän, pidän silti Itkosesta.

Onko viime aikoina ilmestynyt normaalia enemmän kirjoittamisesta kertovia kirjoja? Alkaa tuntuu, että teemaa sivutaan nykyisin tosi monessa uutuuskirjassa.
lumiomena sanoi…
En uskaltanut lukea arviotasi, koska olen parhaillaan lukemassa Itkosta ja tuon oman arvioni blogiini parin päivän sisällä. Tulen sitten uudelleen kurkkaamaan :)

Omat Itkos-suosikkini olivat hänen kaksi ensimmäistään. Kohti oli myös hyvä, mutta sen jännitteet eivät kantaneet ihan täysin.
Ina sanoi…
Nyt mua alkaa huolestuttaa, että annoin kirjasta liian negatiivisen kuvan. ;) Kun se kuitenkin on hyvä kirja. Toivon, että Lumiomena kehuu ihan kauheesti!

Jenni: oon miettinyt samaa, oisko tämä samainen kirja-alan ja kirjailijuuden murros alkanut näkyä fiktiossakin? Musta tuntuu myös, että näitä on tullut aika paljon.. Tilauksessa on myös Kreetta Onkelin Kutsumus. Mutta pääasiassa siksi, että sitä on kehuttu paljon. ;)

Vai tuleeko kaikille kirjailijoille kolmen ja neljänkympin välissä kriisi, joka pakottaa kirjoittamaan kirjan kirjoittamisesta? Jos me ollaan vaan siinä iässä..
Anonyymi sanoi…
Hurahdin blogisi lisäksi muutamaan muuhunkin ja odotan jäänkö johonkin niistä vai kaikkiin oikeen pitemmän päälle vakituiseksi lukijaksi. Pikainen selaus sivuillasi; jatka valkkaamallasi mallilla. Lisää tuonnempana.
Ina sanoi…
Toivotan kaikki hurahtavat lukijat erityisen tervetulleiksi! :) Ja toivon, että kiinnostus blogeja kohtaan jatkuu..
Arja sanoi…
Ha, juuri kirjoitin omaan blogiini, että kirjat kirjoittamisesta ja kirjailijan ammatista ovat yleensä tappavan tylsiä. Paitsi uusin Kreetta Onkeli. Ilmeisesti se oli säännön vahvistava poikkeus, mutta Itkonen siis nähtävästi ei. Aion kyllä lukea senkin, vaikken ole Itkos-fani ollut tähänkään asti. On hänellä kuitenkin persoonallinen tyyli ja ote ja tuonut niillä uudenlaista ilmettä suomalaiseen kirjakenttään.
Marianna sanoi…
En ole ihmeemmin Itkosesta aiemmin välittänyt mutta jostain syystä tämä oli minusta ihan ookoo. Ehkä odotukseni olivat niin matalalla vaisujen arvioiden ja aiempien Itkos-kokemusteni vuoksi, että tämä pääsi yllättämään positiivisesti.
Anonyymi sanoi…
Minullekin tämä oli pettymys. Liian monta tarinaa ja liian monta kertojaa - kokonaisuushan sellaisesta kärsii. Mutta oli kirjassa hetkensäkin. Homotarina - hui, uskaltaako sitä sellaiseksi kutsua - oli elävä ja kutkuttava. Eikö se itsessään olisi jo riittänyt kirjaksi? Toinen mielenkiintoinen seikkahan on se, että Itkonen itse väläytti kirjoittamisen lopettamista. Tämä teos antaa vastauksia kysymyksiin - jos tulkinta on sallittua fiktion pohjalta.
Ina sanoi…
Ehdottomasti oli hetkensä kyllä! Näin just Itkosen KOMin Kone-näytelmässä ja Itkosen sympaattisuus sai melkein katumaan tätä vähän nihkeetä arviota. Mutta pysyn nyt kuitenkin tiukkana ja sanon edelleen, että Itkosella on parempiakin romaaneja.
Riina sanoi…
Mä taas annan tälle kirjalle pisteitä juuri juonesta. En ennen oo olu mikään Itkosen junien fani (voiko noin edes sanoa) mutta se kerronta on vaan niin maagista että huhhuh. tässä tykkäsin juonista (??) todella paljon. aika tekninen kirja sanoisinko
Anonyymi sanoi…
Arvio on tosiaan iskevä, vaikkakin itse olisin pistänyt vielä vähän negatiivisempaa arviota... Koko kirja oli vain negatiivista, elämä on pahaa eikä muutu kuin huonommaksi, maailma on ruma, pessimismi on läpitunkevaa. Yhteyden Ilosen ja Itkosen välillä ymmärrän kyllä, mielestäni sillä halutaan sanoa, että vaikka olisi selkeäkin yhtymäkohta, ei saa silti yhdistää kirjailijaa ja kertojaa samaksi. Mutta tämä olikin sitten se ainoa nerokas ratkaisu. Tästä pitäisi nyt koota äikänesitelmä, mutta ei ole muuta kuin negatiivista sanottavaa. Lieneekö mieliala kirjasta tarttunut lukijaankin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt