Surkealistinen Dali-tarina


Paha suvantovaihe lukemisessa. Olen aloittanut yhteensä kolme kirjaa, rääpin niitä kaikkia yhtä aikaa enkä pääse mihinkään kiinni. Näin voi hyvä kirja pahimmillaan tehdä - onneksi Jhumpa Lahirin Kaiman pitäisi tulla postista tällä viikolla. Sillä välin olen ilahduttanut itseäni myös isolla naistenlehtipinolla. Mikä on ihan valistavaa ja kehittävää ajoittain sekin.

Yksi älkää lukeko -kirjoista on Stan Lauryssenin Dali & minä. Buu. Hesarissa lievästi kehuttiin tätä "taidekauppiaan" eli taidehuijarin tositarinaa (miksi huijari muuten kirjoittaisi tositarinan ylipäänsä? Epäilen.). Äijä teki miljoonia pesemällä rahaa Dali-väärennöksillä.

Jossain vaiheessa kirjaa päästään ilmeisesti itsekehusta jonnekin Dalin lähimaastoonkin, mutten jaksa vaivautua niin pitkälle: kirja, jossa minä-kertoja puhuu itsestään muodossa "meikäläinen" herättää liikaa aggressiota. Mitään surrealismia en alaotsikosta huolimatta löytänyt. Tekeillä on tietysti Hollywood-elokuvakin, onnea hankkeelle.

Täytyy hankkia parempaa luettavaa.

Kommentit

Tuure kirjoittaa sanoi…
Dali on yksi kuvataiteellisista idoleistani, jos niin voi sanoa. olen nähnyt hänen näyttelyjään Suomessa, Ruotsissa ja Espanjassa. Minua ihmetytti Dali - arvostelun saaama julksuus hesarissa - eikö se peräti ollut ekalla kulttuurisivulla? Harva kirja-arvostelu siihen pääsee. Heti arvostelun luettuani päätin etten tule koskaan lukemaan tuota kirjaa. Tai, jos tulen lukemaan, ajattelen lukemisen lopussa samoin kuin sen alussa - nyt - että kyseessä nyt on populaarisurkeus.
2. helmikuuta 2010 klo 19.37
Ina sanoi…
Sama täällä, oon aina fanittanut Dalia, vaikka häntä nyt miten syytettäisiin populismista. What ever, taulut ovat kiehtovia ainakin kaikille kotipsykologiasta ja surrealismista kiinnostuneille. ;)

Sain kirjasta jopa vähän yllättävän moraalikohtauksen, kirjan maailmankuva tuntui vastenmieliseltä. Pikkurikollisten itsekehuskelua ei jaksa lukea - en näe mitään neroutta siinä, että huijaa toisia rikollisia ja rahastaa muiden neroudella. Mutta ehkä olisi pitänyt lukea kirja loppuun, voihan se muuttuakin.

Tai ehkä ei.
3. helmikuuta 2010 klo 15.06
Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lasitehdas: kirja meille kaikille juhaneille

Kuva
Nyt on kimurantti kirjapostaus. Ei siksi, etten pitäisi kirjasta, päinvastoin. Vaan siksi, että kyseessä on kirja, joka tuntuu niin läheiseltä, että on kuin omasta kirjasta kirjoittaisi. Kyseessä on tietysti ystäväni Katja Lahden esikoisromaani Lasitehdas (S&S 2018), joka julkaistiin lokakuun alussa. Minun päässäni se on tosin julkaistu jo ajat sitten. Pari vuotta sitten Katja pyysi minut lounaalle, jossa kertoi ideastaan, muun muassa kahden hyvin erilaisen suvun joulukohtaamisesta, joka lopulta päätyi kirjaan ihan timanttisena. On ollut lumoavaa seurata näin läheltä ja vaihe vaiheelta ystävän kirjan syntyä - olen myös lukenut sen eri versioita ja lopulta kuunnellut valmista äänikirjaakin. Luojan kiitos siitä tuli hyvä. Siitä tuli myös kirja, jota en olisi ikinä keksinyt tai osannut kirjoittaa itse: Lasitehdas käsittelee todentuntuisesti ja koskettavasti niinkin suurta teemaa kuin luokkaerot. Siihen on aika monella suomalaisella samastumispintaa, suuntaan tai toiseen. O...
Lue lisää

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan

Kuva
Kävipä hassusti. Sain kirjan arvostelukappaleen töihin. Siis arvostelukappaleen , se on: kirjekuoren, jonka sisällä on kirja ja kuoren päällä tarra "arvostelukappale". OMG! Tarkoittaako tämä sitä, että kirjabloggaajille aletaan vähitellen lähettää kirjoja ihan luettavaksi asti?? Maailma muuttuu eskoseni, todellakin! Olen saanut arvostelukappaleita ennenkin, mutta lähinnä kirja-alan tutuilta ja useimmiten itse pyytämällä. Mutta tässä kirjassa on arvostelukappale-tarra ja aion kehystää sen seinälle. Ja mikäs se kirja sitten on: Matthew MacDonaldin "Näin kehosi toimii. Käyttäjän käsikirja." (Docendo) Arvioin tekijän edellisen teoksen "Aivot - käyttäjän käsikirja", joka oli hyvä (arvio täällä ). Nyt ne olivat Docendolla osanneet ajatella, että saattaisin tykätä tästäkin. Olen niin hämmentynyt, että aion ehdottomasti arvioida ja kehua kirjan. Aihe liittyy väljästi Hesarissa viime viikolla olleeseen juttuun blogien suosion kasvusta ja jopa blogilla tienaamisesta...
Lue lisää

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Miksi muuten novelleja julkaistaan nykyään niin vähän? Nehän ovat loistavia kirjoja kaikkien kiireisten bussimatkoille tai väsyneen arki-illan pikalukemiseksi. Lisää novelleja! Toivoo Ina. Summa summarum : Osaa se, novellitkin. En aio sortua enää ylisanoihin Itkosen kohdalla, vaan suhtaudun teokseen viileän analyyttisesti. Säästän vielä pari novellia viikonloppuun, mutta uskoisin saaneeni jo riittävän käsityksen. Arvio : Ihana nimi novellikokoelmalle: Huolimattomia unelmia. Juuri niistä näissä tarinoissa on kyse. Hassua kyllä, Itkosen välillä vuolaskin kirjoitustyyli on mukautunut novelleihin uusiksi: kerronta on romaaneja tiivimpää ja ytimekkäämpää. Uutta on siirtyminen pari astetta äijäkirjallisuuden suuntaan: osasta novelleja tulee mieleen Antti Tuuri tai Petri Tamminen. Itkosen kyky erilaisiin kertojiin ja näkökulmien uskottavaan vaihteluun korostuu hyvin novelleissa, joissa on uusia tyyli- ja kerrontakokeiluja: ei tule toistoa tai kyllästymistä, tunnetta siitä, että kerrotaan sama...
Lue lisää