Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max


Summa summarum: Tarvitaan oma arvoasteikko. Leena Parkkisen Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanut "Sinun jälkeesi, Max" on niin erikoinen ja taitava teos, ettei se saa mitään esikoiskirja-armoa. Sen voi arvioida suoraan hyvänä, ehdottoman eurooppalaisena romaanina, jossa siamilaiset kaksoset seikkailevat 1920- ja 30-luvuilla dekadentin naisen perässä.

Arvio: Entä pidinkö siitä? Yhtä hyvin voisi kysyä, pidänkö luontodokumentista, jossa leijonahylje raatelee kauniissa hidastetussa kuvassa pingviinin poikasen kappaleiksi. Tai Tanja Karpelan x:nen avioeron jälkeisestä murheellisesta syvähaastattelusta. Ei niistä pidä, mutta keskenkään ei voi jättää.

Tämä teos kuuluu ehdottomasti lukekaa itse -osastoon. En vieläkään tiedä varmasti, mitä olen siitä mieltä. Aargh. Yritetään nyt jotain.

Ensinnäkin Helsingin ja Euroopan kuvaus on nautittavaa ja riittävän autenttista (joskin ajoittainen rivous rikkoo illuusiota välillä). Eniten itselleni tulee mieleen Mika Waltarin Suuri Illusioni, josta pidin nuorena hillittömästi.

Toinen keskeinen ja hämmentävä kysymys on, mistä Parkkinen stooriaan keksii? Siamilaisten kaksosten vaellus Euroopan sirkuksissa tuo esiin toinen toistaan hurjempia friikkejä ja surullisia kohtaloita. Kirja siirtyy ajassa ees taas ja tuntuu monesti kertomuskokoelmalta. Kaikessa outoudessaan kirjoitustyyli on kuitenkin positiivisesti vanhanaikainen ja kevyt. Friikkisirkus imaisee mukaansa. Paheellinen nainen tuntuu tahallisen stereotypiseltä, mutta hänenkin kohtalonsa kiinnostaa. Lukija tahtoo ehdottomasti tietää, miten tässä lopulta käy.

Sujuvaa kieltä ja hillitöntä mielikuvitusta täytyy ihailla - onpa epäsuomalainen romaani (arvottamatta suomalaisuutta mitenkään huonoksi siis).

No mikä sitten mättää? Täydellisen haltioitumisen estää jonkunlainen sanoman puute. En pääse ihan selville siitä, mikä tämän kaiken tarkoitus on? Halutaanko vain esitellä erikoinen tarina outoine kohtaloineen vai oliko tässä joku juttu, joka meni itseltäni vähän ohi?

Olen sikäli vanhanaikainen, että huipputeoksen täytyy liikauttaa maailmankuvaani jotenkin. Sitä Sinun jälkeesi, Max ei tee. Mutta lukekaa itse. Saatatte liikuttua.

Kenelle: Ei ihan massaturisteille. Niille, jotka haluavat irrota ajasta ja paikasta. Jokaiselle, joka on ollut joskus ns. erilainen nuori.

Alkulause: "Koska hän tulee?" Max kysyy.

Jälkimaku: Huh huh. Hmm? Mhhm. Oli se hyvä. Vai miten se meni?

Starat: Vaikea. Mutta sitten kuitenkin 4. Jos arvioija jää näin epäselvään tilaan, kirjan täytyy olla klassikko.

Kommentit

Maiku sanoi…
Luettava useaan kertaan? No, minun pitäisi lukea se ensin ensimmäisen kerran.
Ina sanoi…
Totta, pitäisi ehkä lukea toisenkin kerran. Mutta odotan erityisellä mielenkiinnolla Parkkisen seuraavaa.

Jäi muuten mainostamatta, että Teoksen sivuilla on kirjasta hyvä esittely ja haastattelu (www.teos.fi); kerrankin piti katsoa mitä kirjailija itse sanoo. ;) Fiksun tuntuinen nainen.
Jenni sanoi…
Mielenkiintoinen teksti! Ja hyvä, ettet siis kuitenkaan kammonnut kirjaa, vaikka jälkimaku olikin epäselvä. Ei mikään ihme niin erikoisen teoksen jälkeen.

Jäin oikein miettimään tuota, että pitääkö suuren vaikutuksen tekevän teoksen jotenkin muuttaa maailmankuvaa. Tai pitääkö kirjassa olla aina opetus/sanoma? Apua, vaikka luen koko ajan, en osaa yhtäkkiä nimetä mitään noin mullistavaa teosta, en ainakaan aikuisena luettua. Osaatko/haluatko kertoa omia mullistusesimerkkejäsi? Minusta Max oli kyllä sikäli hyvinkin mullistava lukukokemus, että minä(kin) olin hyvin ällistynyt, että joku ylipäätään keksii tällaista ja sitten vielä kirjoittaa siitä näin, joku suomalainen! Se ei nimittäin ollut ollenkaan suomalaisen oloinen kirja, enkä minäkään sano tätä suomalaisia halveeraten. Jotenkin en vain oleta lukevani tällaista suomalaisena esikoiskirjana, en ollenkaan... Lukiessani ajattelin monesti, että Leena Parkkisella pitää olla aivan erityinen tapa ajatella ja kirjoittaa, että hän saa tällaista aikaiseksi. Tämän kirjan suhteen tuli ainakin sellainen olo, että "kirjailijaksi synnytään, ei tulla". En tiedä, mullistiko kirja maailmankuvaani, tuskin, mutta oli se hyvin mieleen jäävä ja pohdituttava lukukokemus.

Muuten isäni, joka aluksi taisteli kovasti Maxin kanssa, oli hänkin lopulta sitä mieltä, että kirja kannatti kuitenkin lukea. Hänenkin mielipiteensä oli lopulta aika hämmentynyt: "Todella erikoinen kirja, ei kauhean miellyttävä, mutta kuitenkin hyvä ja taitava".

Kannattaa lukea, olen varma, että Parkkisesta vielä kuullaan!
Ina sanoi…
Käytin ehkä vähän liian isoa ilmausta mullistavassa: esimerkkinä viime vuoden mullistavista kirjoista voisi olla esim. Hotakaisen Ihmisen osa tai Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Molemmat olivat loistavia romaaneja (kuten Max on), mutta pistivät lisäksi miettimään "life, universe and everything" -tasolla Linnunradan käsikirjaa liftareille lainatakseni. ;)

Ts. tuntui, että sain niistä irti jotain uutta ajateltavaa tai ainakin ne hetkauttivat omaa jämähtänyttä ajatusmaailmaa johonkin suuntaan. Hyvä kysymys tosin, eikö Max tehnyt niin - osittain kyllä, mutta pidin sitä enemmän erikoisena kirjallisena kokemuksena kuin ihan uutta funtsimista herättävänä. Menee saivarteluksi, myönnetään.

Loistavan osuva kommentti isältäsi samoin kuin se, että Parkkinen on syntynyt kirjailijaksi (ehkei vähiten kirjailijasukutaustansa takia - kirjailija Jukka Parkkisen tytär, toim huom). Ja todellakin: kannattaa lukea, ehdottomasti! Älkää peljätkö outouksia, tämä on sympaattinen näkökulma friikkiyteen! ;) Siitä myös muuten määrittelemäni free your mind -luokitus.
mari sanoi…
hei, kiitos taas mainiosta arviosta. vaikka kirjoja en aina suoraan käteeni saisikaan (ulkomailla asumisen takia), niin näitä tekstejä on erittäin ilahduttava lukea. uskon, että tämäkin teos, kuten niin moni muu arvioimasi, pääsee luku-listalle!
Jenni sanoi…
Mua ei Hotakaisen Ihmisen osa lopulta kauheasti hetkauttanut, vaikka aluksi vaikutti siltä. Kun ajattelen viime vuosien lukemisia, niin ekana mullistavana kokemuksena tulee mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Se oli mielestäni mullistava sekä kirjallisesti että muutenkin. Varmaan minun lisäkseni moni muukin on havahtunut tämän teoksen kautta ajattelemaan Viroa ja sen historiaa eri tavalla kuin ennen.

Muita mullistuksia en keksi ainakaan kaunokirjallisuuden parista (yleensä en kyllä ikinä keksikään mitään, kun oikein yritän miettiä jotain asiaa ;)). Mutta keksin silti edes yhden mullistuksen, minäkin!
Ina sanoi…
No Puhdistus oli kyllä mullistus ehdottomasti! Muutti omaa käsitystäni Virosta ja sen historiasta ja sai häpeämään omaa tietovajetta.

Onhan Mari lukulistalla sekin jos et ole jo lukenut? ;)

Siskonpoika tekee muuten parhaillaan kirjailijaesittelyä Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Ei musta ysiluokkalaisille ihan helpoin nakki, kun teki kolmekymppisellekin vähän tiukkaa samastua keski-ikäsen äijän mielenmaisemaan..

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt