Muistatteko Jasonin?

Kirjastosta löytyy usein helmiä omasta lapsuudesta. Tällä viikolla löysin Jasonin! Luultavasti kaikki 70-luvulla syntyneet tietävät heti, kenestä on kyse:



Camilla Mickwitzin klassikkosarja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1975 (Jason, Tammi) ja se kuuluu ehdottomasti 70-lukulaisten lasten kultaisiin muistoihin. Jason seikkailee erilaisissa kuvioissa äitinsä Kaarinan kanssa - lapsuudesta muistan, että Jasonin äiti oli yksinhuoltaja ja joutui tekemään siksi paljon töitä. Miltä Jasonin elämä näyttää nyt, yli 40 vuoden jälkeen?

Aika poliittiselta, lastenkirjaksi. Kirjassa keskitytään melko paljon Jasonin yksinhuoltajaäitiin Kaarinaan ja selväksi tulee, että Kaarinan elämä on raskasta:

"Kaarina on työssä tehtaassa. Päivät pitkät hän siirtelee purkkeja, joita kone sylkee suustaan kauhealla vauhdilla. Hänellä on suojaverkko kiharan tukkansa päällä, ettei se tartu koneeseen. Jos Kaarina lepää hetkisen, kaikki menee sekaisin. Kaarinan täytyy silloin pitää vielä kovempaa kiirettä, että saa purkit taas järjestykseen. Usein Kaarina ajattelee: Mitähän Jason mahtaa puuhailla?"

Voi Kaarinaa! Eikä tässä vielä kaikki: Kaarinan saama palkka ei aina riitä ja siksi Kaarina tekee ylimääräistä työtä iltaisin - alastonmallina. Kuvitus on 2000-luvun silmin aika liberaalia.

On sinänsä outoa, että nykymaailmassa alastomuus puskee esiin kaikkialla - paitsi lastenkirjoissa. Nykyvanhempi oikein hätkähtää alasti poseeraavaa Kaarinaa. Lapsia se tuntuu kiinnostavan kovasti.

Myös hiukset ovat Kaarinalle tärkeät. Tässä käydään kampaajalla.



Äidit tekevät monenlaisia töitä. 

Jason-kirjoissa on muutenkin melko vahva yhteiskunnallinen vivahde, kuten ajalle ominaista olikin. Joka tapauksessa Jason näyttää kiinnostavan nykylapsiakin kovasti ja ymmärrän hyvin sarjan suuren suosion. Kuvitus on ihanan omaleimaista ja värikästä ja tarinoissa on mukana huumoria yhteiskunnallisen ulottuvuuden lisäksi.

Jäin vielä miettimään sitä, että nykypäivän lastenkirjoissa lapset tuntuvat olevan usein tarinan keskipisteenä ja vanhemmat vähän taustalla, jos ovat mukana ollenkaan. Lastenkirjat kuvastavat myös kasvatuskäsityksen muutosta: me 70-luvun lapset saimme kiistämättä vähemmän huomiota kuin 2000-luvun lapset saavat keskimäärin. Hyvä tai huono, en ota kantaa siihen, mutta eron huomaa, kun lukee vanhoja lastenkirjoja.

Mieleeni tulee toinen 70-luvun klassikko eli Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas, jossa puolestaan yksinhuoltajaisä polttelee piippua ja puuhailee Mikon kanssa kaikenlaista, paitsi silloin kun haluaa lukea lehteä rauhassa. Mikko Mallikas on saanut uuden elämän myös suosittuna pelinä, jossa rakennellaan kaikenlaisia härveleitä.

Aikansa klassikkona Jasonia on käsitelty jonkun verran blogeissa, mm. Järjellä ja tunteella  ja Les! Lue! -blogissa, jossa kaipaillaan ulkosuomalaisuutta käsittelevää kirjaa Jason muuttaa maasta. Sen muistan omista Jasoneistani parhaiten, missähän kirja mahtaa olla nyt..?


Kommentit

Mai Laakso sanoi…
Muistan Jasonin hyvin, se oli yksi minun ja lasteni lempikirjoista :)
Ostin ensimmäiselle lapsenlapselleni uuden Jason-kirjan, kun en raskinut luopua vanhasta ja kuluneesta Jasonista. Kuvitus ja teksti ovat loistavia.
Mimosa on ihana <3
Anonyymi sanoi…
Muistan minäkin, juuri sen, miten Jason lentää äidin kädestä pitäen ja äidin alastonmalliuden! Olin tosin ne unohtanut, mutta tulivat tämän postauksen myötä elävästi mieleen. Pidin myös kuvituksesta paljon. 70-luvulla on ollut mahtavaa olla lapsi, vanhemmatkin tekivät omiaan ja sai olla itsekseen ja ystävien kanssa! Miten lienee nykyään...?
Ina sanoi…
Sepä se, lapset ovat tosiaan saaneet puuhailla rauhassa ilman jatkuvia virikkeitä! 😬On uskomatonta, miten vahvasti lastenkirjat jäävät mieleen ja tarinat ja kuvat muistuvat heti, joskus jopa nekin tilanteet missä niitä on luettu. Parhaat kannattaa aina tallettaa seuraaville polville, Jason on ilmeisesti ihan keräilyharvinaisuus.
Helmi sanoi…
Jason on ihan paras, ja Kaarina tietenkin. Ja Mikko Mallikas. Ja Mimosa. Ja Aino-kirjat, esim Ainon äiti on vihainen on ihan kultaa. Kaikki nämä joissa arki on ihan arkea vaan mutta sellaisella omalla, humoristisella, lakonisella, lempeällä vivahteella. Että tämmöistä se elämä nyt vaan välillä on mutta samalla se lapsen näkökulma, että se oma arki on toisen lapsuus, kaikkine pienine ihmeellisyyksineen.

Alastomuus on myös hyvä pointti, samaten Mimosassa se että ollaan lastenkodissa, milloin tätä aihetta on sen jälkeen käsitelty? Ollut ihan mahtavia keskusteluja lapsen kanssa siitä miten kaikilla lapsilla ei ole kotia tai vanhempia tai on sijaiskoteja jne. Lapsia kiinnostaa nämä jutut ihan tosi paljon ja kirjojen kautta niitä on ihanan turvallista käsitellä. Eikä esim ole mitään merkitystä sillä että Mimosa on noita, senkin äidin täytyy välillä lentää työmatkalle, ah!

Jasonistahan otettiin pari vuotta sitten uusia painoksia, olisipa näin myös Mimosan kohdalla, meidän kirjat on moneen kertaan teipattuja, ovat jostain sielä 80-luvun puolivälistä asti mukana kulkeneet.
Ina sanoi…
Mimosaa en muuten ole lukenutkaan! Pitääpä vilkaista löytyykö kirjastosta. Lastenkotikeskustelu sopisi meille hyvin, koska esikoinen haluaa muuttaa pois kotoa joka toinen päivä ja yritän selittää, että on onnellista, että hänellä on koti ja vanhemmat. Tätä ei 5-vuotias ihan tunnu vielä ymmärtävän. Mimosaa etsimään siis!

Oli myös kiinnostavaa lukea tänään Hesarista, että uusissa lastenkirjoissa käsitellään sekä vanhempien masennusta että poissaolevuutta, joko henkisesti tai ihan konkreettisesti. Varmasti aika isoja ilmiöitä nykylasten elämässä, valitettavasti.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita