Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan


Kävipä hassusti. Sain kirjan arvostelukappaleen töihin. Siis arvostelukappaleen, se on: kirjekuoren, jonka sisällä on kirja ja kuoren päällä tarra "arvostelukappale".

OMG! Tarkoittaako tämä sitä, että kirjabloggaajille aletaan vähitellen lähettää kirjoja ihan luettavaksi asti?? Maailma muuttuu eskoseni, todellakin! Olen saanut arvostelukappaleita ennenkin, mutta lähinnä kirja-alan tutuilta ja useimmiten itse pyytämällä. Mutta tässä kirjassa on arvostelukappale-tarra ja aion kehystää sen seinälle.

Ja mikäs se kirja sitten on: Matthew MacDonaldin "Näin kehosi toimii. Käyttäjän käsikirja." (Docendo) Arvioin tekijän edellisen teoksen "Aivot - käyttäjän käsikirja", joka oli hyvä (arvio täällä). Nyt ne olivat Docendolla osanneet ajatella, että saattaisin tykätä tästäkin. Olen niin hämmentynyt, että aion ehdottomasti arvioida ja kehua kirjan.

Aihe liittyy väljästi Hesarissa viime viikolla olleeseen juttuun blogien suosion kasvusta ja jopa blogilla tienaamisesta. Monet kirjabloggaajatkin (esim. Marjis, joka kävi Avaimen avajaisissa) ovat pohdiskelleet mitä saavat ja todenneet, etteivät paljon mitään. Itse harvemmin näistä kirjoitan, koska arvelen tällaisen itsetutkiskelun ikävystyttävän lukijoita, mutta olkoon tämän kerran, kun blogin kaksivuotispäivä lähestyy ja muutkin avautuu.

Hieraisin nimittäin silmiäni toisenkin kerran tänään: viime viikolla Inahduksen kävijöitä oli ollut viikossa 903 kappaletta (se olisi säälittävää muotiblogille, mutta aika paljon vähemmän seksikkäälle tavis-kirjablogille, jota kirjoitetaan öisin). Suomalaisena epäilin tietysti tilastovirhettä. Seuraavaksi mietin bugia - joku googlen saittiautomaatti on jäänyt jumiin ja aiheuttanut klikit. Ilahduin kuitenkin sen verran, että päätin aloittaa markkinoinnin, tässä se tulee:

Jos 1000 viikkokävijän raja ylittyy, se ylittää myös kaikki kuvitelmani bloggaamisen suosiosta ja siitä ilosta arvon lukijoille kirjapaketteja! Siitäs saitte. Nyt kaikki hulluna klikkaamaan.

Sitten narsismista asiaan: entisen työkaverin (nimen julkaisuun on lupa) status Facebookissa oli niin loistava, että piti lainata se tänne: "Jami Järvinen ei pysty ajattelemaan vieläkään mitään muuta kuin Dan Brownia. Melkein pitäisi ostaa Kadonnut symboli omaan hyllyyn, niin mielettömän huono se oli!"

Asiaankuuluvan tykkäämisen jälkeen keskustelu jatkui ja sain perustelut:

"Joo, siis mä olin vältellyt Brownin viimeisintä, koska olin lukenut (olikohan Guardianin?) arvostelusta, että mies on saanut itselleen kustannustoimittajan, joka on siivonnut tekstistä pois pahimmat brownismit. Mutta mitä vielä! Sivukaupalla kursivoitua parenteesia, täysin juoneen liittymättömiä kulttuurihistorian luentoja, jopa Da Vinci -koodia heikommat motiivit, mielettömän kahjo murhaaja, universumin lattein loppuratkaisu... Yllätyin teoksen huonoudesta todella myönteisesti. PALJON PASKEMPI KUIN OLIN ODOTTANUT."

Tämä oli musta hieno. Huomasin lukevani nykyään liian hyviä kirjoja ja koska aiheesta on puhuttu myös lukupiirissä ja toivottu joskus vinkkejä todella huonoista kirjoista, julistan 1000 viikkokävijää odotellessa uuden kisan:

Oletko lukenut todella huonon kirjan? Avaudu. Arvon 15.9. mennessä kommenttikenttään vastanneiden kesken jonkun huonon kirjan.

Ennen kuin saan meilin täyteen vihaviestejä ja menetän lukijoista 899, haluan pointata, että tarkoitus ei ole mollata kirjoja ja kirjailijoita, vaan etsiä kiinnostavia kirjavinkkejä. Lukupiirissä jo huomattiin, että toisen huono on toisen aarre.

Ps. Miksi bloggaajat kyttää kävijämääriä? No siksi, että rahan ja kunnian puutteessa kävijät ovat tärkein syy jatkaa tätä (ja kyllä, tiedostamme, että kävijä ei ole yhtä kuin yksi henkilö, koska monet käyvät monta kertaa viikossa ja osa klikeistä tulee hakukoneista). Muuten voisi pitää vaikka päiväkirjaa ihan isselleen vaan. Kivaa, että käytte täällä.

Kommentit

Onna sanoi…
Tässä postauksessa pidin muuten erityisesti otsikosta :)

Muutaman Paolo Coelhon olen erehtynyt lukemaan... No joo, vähän tyhjä toteamus, olen tainnut mielipiteeni tuoda julki joskus ennenkin :-D

Muutama kesä sitten yritin lukea chick litiä, mutta eihän siitä mitään tullut. Eräälle mökkireissulle otin mukaan Cecilia Ahernin P.S. Rakastan sinua, ja kärsin. KÄRSIN. Ei ollut muuta lukemista, joten vaihtoehtoja ei ollut. Pahimpia klisekimppuja luin ääneen kavereille, kun en muuten kestänyt. Taistelin kirjan loppuun, mutta luovutin siltä erää "kevyiden" kirjojen kanssa.

Mistä tulikin mieleeni tätä edeltänyt hömppäromaanien testauskerta. Otimme siskoni kanssa Japanin-reissulle mukaan lainaksi saatuja pokkareita, kun eräs paljon lukeva ystäväni oli niitä suositellut kevyeksi lukemiseksi. Voin kertoa, ettei kolmen Himoshoppaajan jälkeen naurattanut yhtään. Paluumatkalle ostin epätoivoisena englanninkielisten pokkareiden varsin pienestä hyllystä "pelastuksen". Ja mikä se oli? Ensimmäinen Paolo Coelhoni. Olen puhunut.

(Tämän kokemuksen jälkeen siskoni otti New Yorkin reissulleen mukaan Markus Zusakin Kirjavarkaan, jonka aihepiiri on niinkin hilpeä kuin natsi-Saksa.)
Ina sanoi…
;D Mä arvasin, että tästä tulee suurta viihdettä! Kiitos Onna avauksesta!

Himoshoppaaja ykkösen olen lukenut itsekin. Mieleen ei jäänyt mitään. Mikä kertookin kaiken.
Tessa sanoi…
Hahaa, minäkin pääsin nauttimaan arvostelukappaleiden onnesta paikallislehteä avustaessani, ja vau kun se oli luksusta kun toimittaja laittoi listan siitä, mitä kaikkia uusia kirjoja oli taas saapunut arvosteltaviksi (ja tämä oli siis nuortenkirjat -iässä).

Ja kävijämääristä: Minä aloitin bloginpidon vasta kuukausi sitten, ja kävijöitä on mielestäni silti jo ihan hirmu paljon! Ei noin paljon kuin sinulla, mutta kuitenkin ihan runsaasti. Vaikka aina ei saisi hirveästi kommentteja, niin ainakin minua google analytics motivoi siinä mielessä, että tietää että postauksia kuitenkin luetaan.

Ja sitten se huonoin kirja. Jokainen sivistyneiden kirjojen ystävä itkee varmaan verta, mutta Umberto Econ Foucaltinen heiluri on ollut hyllyssä kesken vuosia. Se ei vaan imaise. Pitkä, puiseva, mitään ei tapahdu, asiassa ei tod. päästä eteenpäin. Hömppäosastolta suuri virheostos oli kesällä Lisa Barhamin Die Shopping Prinzessinnen, kun halusin vaan ostaa jotain saksankielistä kielitaitoa yllläpitämään.

Luulen, että niitä kaikista huonoimpia kirjoja en edes muista.

Ja Dan Brownin kunniaksi sanoisin kyllä sen, että ko. kirjat ovat saaneet monet, jotka eivät lue mitään, lukemaan edes jotain.
anni.m sanoi…
En kyllä tiedä haluanko voittaa huonoa kirjaa, mutta aihe on loistava.

Viimeaikaiset pohjanoteeraukset niistä kirjoista, jotka olen jostain mielenoikusta oikeasti päätynyt lukemaan loppuun asti:

Mankell: Kiinalainen. Ihan kamalaa.

Douglas Kennedy: Leaving the World. Miten kukaan oikeasti voi lukea tällaista?

Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Näissä kaikissa on paljon samaa:
- kirjoihin on tungettu loputon määrä aihealueita, joista suurin osa ei toimi ollenkaan, varsinkaan yhdistettynä
- kirjailija kuvittelee olevansa paljon parempi kuin on, johon syyksi epäilen aiempaa menestystä
- lopputulos on erittäin vaivaannuttava ja turhauttava lukijan kannalta

Vieläkin tulee paha mieli kun ajattelee näitä kirjoja. Paljon, paljon parempia kirjoja olen jättänyt kesken.
Kirsti Ellilä sanoi…
Olisiko tässä mahdollista haukkua huonoiksi myös sellaisia kirjoja, jotka on arvovaltaisella tasolla todettu loistaviksi, mutta jotka itselle ovat kuitenkin huonoja? Vai osoitanko sillä tavalla vain typeryyteni? Ahernia, Coelhoa ja Brownia tavallaan kuuluukin pitää huonoina, jos kunnioittaa itseään lukijana ja uskoo ymmärtävänsä jotain kirjoittamisesta. Mutta entä jos sanoo, että Sofian maailma on kerrassaan paska ja kökkö romaani, niin kuinka silloin käy? Minulla on myös mielessä jokunen kotimainenkin tosi huono romaani, jotka on palkittu kirjallisuuspalkinnolla, ja niiden ilmoittaminen vaatisi jo rohkeutta. Mutta mietin, että voiko Alastalon salissa olla oikeasti hyvä romaani, jos vaatii vuosikymmenien ahkeran propagoinnin saada kourallinen ihmisia piiskattua siihen tilaan, että jaksavat lukea sen läpi, jotta voivat sitten kerskua saavutuksellaan ja terrorisoida kaikkia heitä, jotka eivät sitä jaksa lukea.
Hreathemus sanoi…
Erinomainen otsikko, erinomainen aihe ja erinomainen kysely! Olenkin miettinyt, mikseivät kustantamot valjasta lukublogien pitäjiä markkinointiin lahjoittamalla niille arvostelukappaleita. Periaattessa ilmaista mainosta, mutta koska bliggarit eivät kuulu palkkalistoille saa sanoa mitä kirjasta todella ajattelee (mikä lukijana on tosi iso plussa!). Eihän se maksa kuin sen tusinan kappaleen painamisen ja postittamisen. Miekin halluun arvostelukappaleit!

Ellilän kommentti on niin totta: on tiettyjä kirjoija, jotka pitää tunnustaa huonoiksi samalla kun toisia ei saa missään nimessä haukkua tylsiksi. Teen sen kuitenkin, sillä minusta lukeminen on aina subjektiivista ja siten mielipiteet voivat vaihdella. Tosin esimerkiksi Brownin teokset... no, niiden ainut meriitti lienee suosion aiheuttama lukemisen lisääntyminen.

Itse olen varsin äänekäs Jane Austen -kritiikissäni. *insert coughing* Ymmärrän sen historiallisen merkittävyyden, mutta en voi arvostaa niitä kirjallisina teoksina. Ne ovat mulle viktoriaanista Harlekiinia.
Reeta Karoliina sanoi…
Mä olen aika vähän lukenut huonoja kirjoja, koska makuni on aika laaja, saatan tykätä niistäkin joita muut inhoaa. Tai sitten olen vain vältellyt sujuvasti niitä oikeasti huonoja.

No, Coelhoa olen yrittänyt kaksi kertaa ja se on kyllä ihan kamala. Toinen minkä muistan on Katri Mannisen "Loma Losissa" joka oli melkoisen huono. Ja minä sentään tykkään Mannisen persoonasta ja blogista ja energiasta. Mutta ilmeisesti en hänen kirjoistaan…

Blogini kautta olen saanut aikoinaan yhden arvostelukappaleen, mutta en saanut sitä luettua (se oli yli 1000 sivuinen tieteisjännäri ja puskin sinnikkäästi sivulle 300, mutta pidemmälle en päässyt. Eli aika huono sekin, mikähän se nimi oli?) En tiedä tulisiko arvostelukappaleita enemmän, jos lisäisin sivuilleni sähköpostiosoitteeni, heh… Niin, että joku voisi ottaa yhteyttäkin.
Ina sanoi…
Ah - loistavia kandidaatteja ja upeita perusteluja!!

Aion muuten kisan päätteeksi vetää omat luurangot kaapista ja kertoa jälleen kerran oman top ten -listani nimenomaan niistä, joista kuuluisi pitää. Mainittakoon, että vaikka Econ Ruusun nimi kuuluu mun lemppareihin, niin aika moni muu Eco on jäänyt kesken. Kerta kaikkiaan puisevaa kamaa.

Kirsti: sait ideasta kiinni välittömästi! Mitä tahansa saa ehdottaa, mutta mua kiinnostaa eniten ne, joista kuuluisi pitää. Arvostan esim. Brownin Da Vinci koodia erittäin hyvänä viihteenä - musta se oli oikeesti vetävä ja kiinnostava omassa genressään.

Sen sijaan Alastalon salissa on ollut blogin alusta asti säännöllisen väittelyn kohteena: luin sitä opiskeluissa ne pakolliset luvut ja kiitti, mutta ei kiitti. Rajansa tajunnanvirrallakin. Täällä on onneksi Alastalo-fanejakin puolustamassa sivistystä, mutta kuulun siihen leiriin, joka ei tajua eikä jaksa.

Kysymykseen siitä, mitä sitten käy kun tunnustaa typeryytensä, mulla ei ole pitkän aikavälin empiiristä tutkimusta, mutta lyhyellä aikavälillä sillä näyttää saavan lukijoita. ;D
Hreathemus sanoi…
Pahoittelut tuplasta, unohdin ihan kilpailun!!!

Miun huonoimpien kirjojen top 5:
* kaikki chick litit Himoshoppaajat, Ahernit,
* Twilightit. Kaikki. Joka ikinen. Miettikää, kuinka monta hehtaaria sademetsää on kaadettu sen paskan painamiseen! Anteeksi kielenkäyttöni, ei ole tarkoitus alentaa ulosteen tärkeyttä vertaamalla sitä Twilight-sarjaan.
* suurin osa itseapuoppaista: henkilökohtaisen kokemuksen perusteella mainittakoon Josef Kirschnerin Egoistin käsikirja
* Timo Hännikäisen Ilman; aihe on ihan OK mutta kun teksti on huonoa ja argumentointiin pätee sama anteeksipyyntö ulosteelle kuin Twilight-kohdassa
* chick litin alkuperäisversio eli ne vanhemmille naisille tarkoitetut romantiikkadraamakeitokset, siis V.C. Andrews ja Catherine Cookson
Ina sanoi…
Rakkaat bloggaaja-kollegat: lisätkää jonkinlainen s.postiosoite saitillenne niin se on hyvä alku! ;)

Toinen ehdotus: lähettäkää mun meiliin (löytyy profiilista) s.postiosoitteenne, niin lisään ne Avaimen tiedotejakeluun. Meillä on joitain kirjabloggaajia listoilla, mutta porukkaa on aika paljon ja vaikeasti löydettävissä ja hallittavissa.. Mutta uskokaa tai älkää: meidän jakelulistoilla on sarake, jossa lukee "Kirjabloggaajat". I wonder why, ehe.. ;)
Juri sanoi…
Hieno aihe, mutta en valitettavasti ehdi tätä pohtia kovin perusteellisesti. Useita omakustannekirjoja selanneena tiedän, että on kirjoja, joille Dan Brownkaan ei voi mitään. Menkään esim. tänne:

www.wowbooks.fi

Näistä - ja muista vastaavista - riittäisi juttua, mutta pakko ruveta töihin.
Anonyymi sanoi…
Lähden usein siitä olettamuksesta, että kirja ei ole niin hyvä kuin luulen. Harvoin tulee petyttyä, voi jopa yllättyä positiivisesti. Sikahuonot räpellykset voi aina jättää kesken, mutta tulee niitäkin joita ei vain voi, kuten Conn Igguldenin Keisari-sarjan eka osa (se oli lukupiirikirjamme ja siksi en voinut viskata sitä mäkeen).

Huoh, mistä valitusvirtensä oikein aloittaisi? Pääparina oli kaksi poikaa, joita ei millään uskoisi lapsiksi, historallisia faktoja vääristeltiin surutta ja joka toinen kohtaus oli uskomattoman väkivaltainen. Kuvailuun ei oltu panostettu yhtään, taistelukohtauksia lukuunottamatta ja ajankuva oli suorastaan surkeaa. Yhtään ei tuntunut siltä että oltaisiin antiikin Roomassa. Itse Rooman kaupunkiakin kuvailtiin niin niukasti, että se tuntui ennemminkin pieneltä kyläpahaselta. Hahmojen kielenkäyttö oli myös ärsyttävän nykyaikaista.

Kirjasta saisi hyvin vähällä vaivalla aikaan historiallisen äksönleffan jossa on pelkkää tyyliä eikä yhtään sisältöä. Jatkossa en tule koskemaan Igguldeniin pitkällä tikullakaan. Olin miltei järkyttynyt kun luin esim. Amazonista niin monia ylistäviä arvosteluja tästä läpyskästä.

-Sanni Käheä
AVA sanoi…
Haa, mahtava aihe!

Itse koetan puskea kirjan loppuun asti, vaikka väkisin. Joskus harvoin kuitenkin niinkin käynyt, etten ole vaan kyennyt. Näistä painajaisena on jäänyt kummittelemaan Taru sormusten herrasta. Tuolla se vielä kirjahyllyssä odottaa, että jos joskus vielä... Fantasia ei iske, sivukaupalla lorujen lukeminen ei iske, kaikki metsissä haahuilu ei iske. Ja silti se on ollut pakko joskus hankkia, ihan klassikkoudensa takia. No ne leffat oli kyllä hyviä!
Jenni sanoi…
Ooh, sä kyllä johdat mua aika reippaasti kävijätilastoissa: Google Analyticsin mukaan mun kirjablogissa on käyty elokuussa 7 kertaa kolmen eri tyypin toimesta. Ööh, oiskohan laskuri hieman jumissa? Omahyväisesti ainakin todella toivon sitä. :D

Huonoista kirjoista tuli ekana mieleen Outi Pakkasen dekkarit, etenkin joku Lappiin sijoittuva, jossa oli lintuja. Mulla olisi se kerran matkakirjana, joten ei auttanut kuin lukea, vaikka kauhusta ja myötähäpeästä kiemurrellen. (Mistä muuten tunnistaa lukutoukan: tässäkin keskustelussa on useita, joilla on ollut kauhea matkakirja, jota on ollut pakko lukea? Lukematta ei tietenkään voi olla.)

En ole koskaan saanut luettua Kaislikossa suhisee, Ruusun nimeä tai yhtään Dickensiä. Se ei tarkoita, että ne olisivat huonoja, mutta ovat mulle huonoja.
Jami Järvinen sanoi…
Linkitin tämän entryn myös omaan blogiini, koska inspiroiduin saarnaamaan samasta aiheesta.

En muista, tuliko koskaan mainittua, mutta työskentelin muutamia kuukausia kirjastossa armeijasta päästyäni vv. 1995–96. Fantasiabuumi oli pahimmillaan ja 12-vuotiaat tytöt tulvivat tiskille varamaan David Eddingsin tuotantoa.

Kymmenen vuotta myöhemmin päätin lukea Belgarionin tarun.

Huonous on aina suhteellista. Maailma on täynnä sietämätöntä omakustannerunoutta, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Mutta lopputuotteen huonous suhteessa siihen käytettyyn markkinointiin, sen julkisuuteen, sen myyntiin – odotusten ja tuloksen välinen jännite – se on ainoa pätevä huonousmittari.

Esimerkiksi John Travoltan elokuvan Battlefield: Earth budjetti oli 75 miljoonaa dollaria. Kyllä sen huonous päihittää Visa Mäkisen viattomat B-tuotannot.

David Eddingsin fantsu oli riemastuttavan kauheata, vaikka takaraivossa tykytti harmintunne silloisen kotikuntani Mäntsälän kirjastomäärärahoista. Sitä roskafantasiaa oli tilattu kirjastoon hyllykaupalla. Ja joltakin muulta se raha oli pois.

Siitä en osaa sanoa, voiko "nuortenkirjallisuutta" laittaa samalle viivalle "oikeiden romaanien" kanssa. Suurin osa heppa-, velho-, vampyyri- ja haltiakirjallisuudesta on järkyttävän kehnoa. Mutta käytetään jälleen sitä hypetysmittaria apuna.

Omia lempi-inhokkejani:

Dan Brown: Kadonnut symboli.

Ällistyttävällä tavalla vieläkin avuttomampi kuin aiemmat teokset. Kirjoitustyöhön käytetty kuusi vuotta, minä aikana Brownin kustantaja ei kertaakaan hennonut sanoa alkemistisia kultamunia kloaakistaan pullauttelevalle äikänmaikalle, että sopisi sitä aihetta vielä vähän hioa.

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Kirjallisuuden historian pisin ja heikoimmin motivoitu telttaretki, jona aikana kukaan ei tee mitään ja jonka varrella Harry Potterille annetaan tuttuun brittitapaan Excalibur. Viimeisellä sivulla käydään lyhyt eeppinen taistelu ja Voldemort jälleen kerran lyödään. Em. taikamiekalla ei ole osuutta asiaan.

David ja Leigh Eddings: Mallorean taru -sarja

Järisyttävän kaavamaisen Belgarionin jälkeen kirjailija vaimoineen synnytti saman teoksen uudestaan.

Paulo Coelho: Alkemisti

Örf.

... Ja onhan näitä. Tekisi mieli haukkua Antti Nylénin esikoiskokoelma, mutten muista siitä enää mitään. Eli sen huonous oli sitä surullisempaa lajia – sitä joka ei herätä edes negatiivisia tunteita.
lumiomena sanoi…
Tämä on sellainen kysely, johon melkein-kirjallisuustieteilijän ja kirjapuolibloggaajan on pakko osallistua :)

Todella huono kirja. Yhdyn varmasti moniin, kun nostan esille Paolo Coelhon. Joku totesi jo aikaisemmassa kommentissaan, että itseään kunnioittavan lukijan kuuluukin inhota Coelhoa ja epäomaperäisenä jaan omaa inhoani. Ihan sama, mikä Coelhon kirja on kyseessä, kaikissa on light-filosofiaa. Omana blogiaikanani olen erehtynyt lukemaan kaksi Coelhon kirjaa. Itseäni lainaten:

Portobellon noita
"Lukiessani en ymmärtänyt, mitä Coelho ajoi kirjassaan takaa? Mitä hän tällä kertaa tahtoi yleisölleen sanoa? -- taidan tulevaisuudessa tarttua Pauli Kohelon paljon julkisuutta saaneeseen teokseen."

Ja Veronika päättää kuolla:
"Tein sen taas: Luin yhden Paolo Coelhon kirjan, nimeltään Veronika päättää kuolla, enkä saanut sitä mitään irti.--pian taidan todeta, että en taida enää edes haluta pitää Coelhon kirjoista. En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa".

Jostain syystä Sophie Kinsellan "Salaisuuksia ilmassa" on ollut minulla kesken jo puolitoista vuotta :) Vastapainoksi on myönnettävä, etten jaksanut Jose Saramagon "Kertomusta näkevistä" alkua pitemmälle. En, vaikka kuin yritin. Samoin William Faulkenerin "Ääni ja vimma" oli teos, jonka luin hammasta purren. Pidän kyllä Virginia Woolfista, mutta rajansa tajunnanvirralla!
Alpolainen sanoi…
Kävijämääristä: Minä olen tilannut blogisi rss-feedin (mitä ihmettä se lienee suomeksi). Kun luen merkinnät feedistä se ei (kai) näy kävijämäärissä. Lukijoita on siis enemmän kuin sivulla kävijöitä.
anni.m sanoi…
Kun nyt päästiin vauhtiin niin haluan olla eturivissä tunnustumassa: Minä inhoan Ian McEvania. Älkää kertoko kenellekään. Mutta oi jospa kuitenkin saisin takaisin ne tunnit kun olen yrittänyt pitää hänestä.
Anki sanoi…
En osallistu kilpailuun, koska en halua levittää s-postia, mutta kertoilenpa silti muutamia kohtaamiani kammotuksia.

Joku jo mainitsikin Antti Nylénin esikoisen. Sen nimi on Vihan ja katkeruuden esseet. Ihan kamala, äijän ajatuksista ei saanut minkäänlaista tolkkua enkä muutenkaan älynnyt paljon mitään. Väsyin kauheasti lukiessani.

Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Okei, tätä ei varmaan pitäisi laittaa tähän, kun luovutin tosi helpolla aikoinani, mutta puisevalta tuntui.

Taru sormusten herrasta. Aloitin sitä ja luin urheasti jonkun verran, mutta luovutin. Tylsää!

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Yhyy, tätä en haluaisi kirjoittaa tänne, kun ei se umpisurkea tosiaankaan ollut, mutta en vaan jaksanut niin monen henkilön, tapahtuman ja ärsyttävän kielenkäytön ristitulessa.

Vigdís Grísdóttir: Sydän, kuu ja sinilinnut. Ja tätä varsinkaan en haluaisi pistää tänne, mutta pakko myöntää, että kyllästytti. Päähenkilö oli omituinen ja ärsyttävä, ja sen kaveri vielä ärsyttävämpi.

Hmmm, siinäpä ensimmäiseksi mieleen tulleet. Noistakin varmaan joitakin yritän vielä uudelleen. En mielelläni jätä kirjoja kesken.
Ina sanoi…
Tää kysely (= teidän vastaukset) on hauskinta, mitä oon koskaan blogissa tehnyt. Aion kommentoida näitä jotenkin kootusti vielä ja alkaa muotoutua myös käsitys siitä, minkä huonon kirjan arvon - huonolla omistuskirjoituksella totta kai! ;) Ja lopulta paljastan mun mielestä maailmankaikkeuden huonoimman kirjan, wait and see!

Jenni: fiksaa se Analytics. Sua siteerattiin sentään Vihreässä langassa, mon dieu! ;)

Jami: samaa mieltä. Huonouden pätevin mittari on sen suhde käytettyyn eforttiin.

Katsokaa muuten Jurin vinkkaama saitti www.wowbooks.fi. Olen täysin sanaton. Benny Markka on suuruus, johon ON tutustuttava. ;D Varmistin töissä, että ne kirjat on oikeasti painettu ja olemassa. On ne.
Kirsti Ellilä sanoi…
aasiasta kolmanteen, luovutin edustuksellisesti Beautiful Blog Awardin Inahdukselle. Tunnustuksen voi käydä nappaamassa bogistani. Ajattelin, että tunnustus on tavallaan kaikille kirjablogeille, mutta iski laiskuus, ja jaksoin linkittää vain yhteen...

Jami Järvisen kysymys siitä voiko "nuortenkirjoja" laittaa samalle viivalle "oikeiden romaanien" kanssa osuu hauskasti yhteen viime päivien keskusteluun, jota on käyty vaikkapa
Grafomaniassa
http://grafomania.wordpress.com/
Tämä on toki offtopic, mutta me nuorille kirjoja kirjoittavat ihmiset pidämme luonnollisesti itsestäänselvyytenä, että nuortenkirjat ovat yhtälailla kirjallisuutta kuin mitkä muut kirjat tahansa.
Jami sanoi…
@ Kirsti: Olen ilman muuta samaa mieltä, ja niin näyttää olevan myös amerikkalainen nuortenkirjailija Maureen Johnson, joka ei epäröi höykyttää Dan Brownia blogissaan.
Ina sanoi…
Olen vallan otettu saamastani tunnustuksellisesta palkinnosta ja lupaan jakaa sen 7:lle (kirja)bloggaajalle! ;) Samalla mainostan teille Kirstin Kirjailijan häiriöklinikkaa, joka on huippu. (Sain huonon omatunnon nuortenkirjojen laiminlyönnistä, mutta kun luen itsekkäästi itselleni eikä ole nuorisoa kotona. Miestä ei lasketa. Arvostan silti nuorten- ja lastenkirjallisuutta, paljon!)

Syyttäkää Kirstiä siitä, että saatte lukea lisää narsistista itsetutkiskelua 7 totuuden verran. Aion palata vielä joskus myös ns. alkulähteille eli kirja-arvioihin.

Jos ihmettelette mikä blogin häilyvää ulkoasua vaivaa, niin kyseessä on eskperimentti, jossa humanisti yrittää ottaa modernia sosiaalisen median teknologiaa haltuun. Kikkailu jatkunee tämän viikon kunnes nöyrryn ja pyydän apua töissä it-nörteiltä.
Karoliina sanoi…
Olen vähän nössö, enkä tykkäisi niin haukkua toisten hengentuotteita. Etenkään suomalaisten, jotka saattavat saada haukut silmiinsä/korviinsa. Mutta tässä joitakin mainintoja kirjoista, joita olen joutunut yleensä lukemaan työn takia, mutta olisin toivonut voivani jättää lukematta:

- Monet dekkarit. Omassa genressään hyviäkin on, mutten silti vapaa-ajalla lue niitä. Minua ei sytyttänyt ainakaan joku Matti Remeksen teos.

- Jaksan usein helposti ns. chick litiä ja etenkin, jos se luokitellaan ennemmin ei-niin-raskaaksi women's fictioniksi (tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin siitä, miten ja miksi naisia kiinnostavat aiheet kirjallisuudessa liian helposti leimataan turhaksi hömpäksi). Monet lempikirjoistani löytyvät tästä genrestä. Mutta rajansa kaikella. Suomalainen Susanna Ylikosken (tms.) Pinkki hartauskirja oli aika kamala (anteeksi!), ja kesällä yritin lukea erään toisen naisen hyllystä löytynyttä Plum Sykesin Bergdorf Blondes -kirjaa. En pystynyt lukemaan montaa sivua edes rannalla.

- Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarussa on kaikki ainekset yhdeksi lempikirjoistani, mutta en saanut luettua sitä millään loppuun. Ei se varmasti huono ole, muttei todellakaan temmannut minua mukaansa.

- Clarice Lispectorin arvostettu Lähellä villiä sydäntä meni minulta aika ohi. Näen syyt arvostukseen, mutten osaa itse arvostaa niitä. Hieman helpotti, kun huomasin, ettei Kirsi Pihakaan oikein ymmärtänyt teosta.

Nuo tuli nyt ensimmäisenä mieleen ja ovat tietenkin täysin subjektiivisia tulkintoja....

Karoliina
helena sanoi…
En lue kotimaista kirjallisuutta suomeksi lukuunottamatta harvoja poikkeuksia, kuten Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin, jonka kieltä kehuttiin jossain. Olipa pettymys. Ja tylsä. Parissa kohdassa kieli herätti mielenkiinnon, mutta sisältö ei.

Ranya Paasosen (ent. ElRamly) Auringon asemaa kiersin pitkään, kunnes luin sen saksaksi ääneen. Sillä arvelin selviäväni luku-urakasta helpoiten. Yllättäen lauseiden rytmi jäi suuhun niin, että välillä keskeyttäessäni lukemisen teki mieli jatkaa laulamista. :) Välillä olin erottavinani itämaista rytmiä, vaikka Paasonen itse kertoi kuunnelleensa kirjoittaessaan Ultra brata. Olihan se kaunis. Ja pliisu. Vasta loppupuolella yksi kuvaus säväytti. Traumaattinen lukukokemus oli pakko purkaa kirjoittamalla parodioiva pätkä samalla tyylillä.
Dona sanoi…
Hei, musta Loma Losissa oli ihan mahtava. Ei yrittänyt mitään enempää kuin oli!!!! Sen sijaan huonoja, ylihypetettyjä, ei rahojeni väärtejä kirjoja olivat tietty 1000 loistavaa aurinkoa ja Stieg Larssonin tuotanto. Dan Browniin en rohjennut koskea - pelkkä tematiikka kääntää vatsaa, ja mulla on nollatoleranssi huonolle kirjoittamiselle.

Ai niin, ja mä *en* erityisemmin pitänyt Elina Hirvosen mutkikasnimisestä kakkosromaanista, vaikka esikoinen oli hieno. Tuo kakkonen oli silti väkerretty ansaitakseen rehellisen huonon kirjan tittelin. Kertomus oli kaameaa pateettista läähätystä, kirja oli ladattu kehitysmaaklisein, sen takana oli oudon mustavalkoinen maailmankuva, ja manus olisi hyötynyt kustannustoimittajan suursiivouksesta. Siis kaikki kolmen adjektiivin ketjut pois, ja kaksi kolmannesta sivujuonista. Varmaan siitä ihan kiva TV-elokuva tulee, mut kirjasta jäi erittäin tyytymätön olo pitkäksi aikaa. Ihmeellistä, sillä Hirvosen Afrikka-esseet (Kepa-lehdessä?) ovat kivasti ja asiallisesti kirjoitettuja.
Dona sanoi…
PS Ehdotan huonoa kirjapalkintoa Jurille, joka antoi verrattoman www.wowbooks.fi -linkin. Parhaat naurut aikoihin, toihan on parempi kuin kirjojen Lidl :D
miuku sanoi…
Luin jokin aika sitten Historiallisen romaanin taitajia ykköstä, ja sieltä silmään tarttui Georgette Heyer. Ajattelin että aikakausi on yksi suosikkejani (regency) ja repivä rakkaustarina olisi mukava lukea vaihteeksi. Vain yksi teos löytyi lähikirjastostani, ja tämä "Onnen velka" olikin sitten pahinta tuubaa miesmuistiin. Henkilöt kammottavia paperinukkeja, juoni epäuskottava, historiallisista faktoista ei tietoakaan, kieli takkusi pahasti jne. Huh, en tiedä koska uskaltaudun uudestaan romantiikkaosastolle...
Salla sanoi…
Heippa, kyllä nuo kävijämäärät ihan uskottavilta kuulostaa, koska mulla ne on samaa sarjaa! Tarkistin elokuun kävijät, ja 3696 kävijää oli elokuulle.

Mun ehdotus huonoksi kirjaksi on Kira Poutasen "Rakkautta au lait". Sen oli tarkoitus olla chick litiä, mutta se oli lähinnä kökköä.

Ihmettelin kovasti myös Pauliina Suden "Pyramidi" -kirjaa kesällä blogissani. Miten Tammella on varaa painaa jotain noin kökköä?

Ja mut saa laittaa postituslistalle oikein mielellään, sposti löytyy blogin profiilista!
Anonyymi sanoi…
Joycen Portrait of an Artist as a Young Man - ylipitkää, tylsää jaarittelua vaikeasta elämästä ja uskonnon ahdistuksesta ja ihmisten pienuudesta. Toimi ehkä 1900-luvun alussa mutta ei toimi enää. Olisi tarvinnut todella selväjärkisen tekstitoimittajan.

Härmän juntti

p.s. tämä on juuri niitä kirjoja joista 1. vuoden kirjallisuustieteen opiskelijoiden pikkupöksyt menevät solmuun.
Salamatkustaja sanoi…
Kaikki Paulo Kohelot mitä olen kokeillut, ovat olleet kamalia. Huh. Yritin kerran lukea Tommy Helsteniä, mutta ei siitäkään mitään tullut. Virtahepo olohuoneessa -kirjaa lukiessani kuvittelin virtahevon kakkaamassa olohuoneemme nurkkaan. Oli siis pakko laittaa kirja pois.
Zephyr sanoi…
Huonoin lukemani kirja pitkään aikaan on suomalaisen Kassandra Blockin dekkari "Rakkauden puukottamat". En yleensä dekkareita lue, tähän tartuin uteliaisuudesta. Kirjassa lesboyksityisetsivä selvittelee sarjamurhaajan edesottamuksia Frankfurtin alamaailmassa. Kirja yrittää shokeerata lukijaa rikkomalla kaikenlaisia tabuja, mutta onnistuu vain muuttumaan jonkinlaiseksi parodiaksi Frankfurtin "pimeästä puolesta". Epäuskottava ja outo tekele.
marikki sanoi…
Ehdoton ykkössuosikkini tähän kisaa on Serdar Özkanin tuotos Kadonnut ruusu. Kirjaa kuvataan sanoin "loistava, innoittava, mystinen, liikuttava, erilainen, hämmästyttävä, kiehtova" ja se "jatkaa Pikku Prinssin ja Alkemistin viitoittamaa tietä". Hämmästyttävä kirja kyllä oli, mutta ei mitenkään positiivisessa mielessä. Enkä ymmärrä yhtään viittausta Pikku Prinssiin tai Alkemistiin, tais Serdar tehdä jossain risteyksessä vikakäännöksen. Kirjan perusjuoni (nuori amerikkalainen nainen kuulee äitinsä kuoltua, että hänellä on kaksoissisko) katoaa jo alkusivuilla ja hallitsevaan rooliin nousevat puhuvat ruusut (kyllä, luit aivan oikein). Terve vaan ja onnea, suosittelen välttämään kirjan lukemista viimeiseen asti.
Ina sanoi…
Puhuvia ruusuja? Kakkaavia virtahepoja? Kirjojen lidl! Tekis mieli palkita teidät kaikki siitä hyvästä, että nauran näille kommenteille joka päivä.

Tähän ylitse muiden nousevaan Coelho-asiaan palaan vielä (oon blogin alkuhistoriassa kirjoittanutkin siitä). Luin ekana Alkemistin ja jäi Coelho sen jälkeen vuosiksi paitsioon. Kauhiaa sontaa. MUTTA. Coelho on kirjoittanut musta kaksi kelvollista kirjaa.

En uskalla lukea niitä enää, koska en ehkä olisi samaa mieltä, mutta Yksitoista minuuttia oli Alkemistin jälkeen mulle posit. yllätys. Onhan siinäkin mystiikkaa ja kyökkifilosofiaa, mutta prostituoidun tositarina on kiinnostava.

Mutta edes Alkemisti ei pääse lähellekään sitä mun universumin huonointa kirjaa, jonka paljastan teille vielä.
Anonyymi sanoi…
Anna-Leena Härkösen Ei kiitos oli järkytys. Rohkeaksi, erilaiseksi, tärkeästä aiheesta puhuvaksi mainostettu, johon tartuin, kun yhdellä lomalla oli omaa aikaa. Sivu sivulta hämmennyin. En rohkeudesta vaan yllätyksettömyydestä ja lukijan kosiskelusta. Dialogit oli kuin Me Naisten kesäjatkiksesta, jossa pikkurouva törmää kesämökkipaikkakunnan rautakankeen - pysyäkseni kirjan tyylille uskollisena. Olin nolo, että jatkoin sen ylipäätään loppuun.
Johanna sanoi…
Todella huonot kirjat harvoin jäävät mieleen - pikemminkin yritän unohtaa ne mahdollisimman pian.. Viime aikainen kammotus on ollut Monika Fagerholm. Siis juuri se Monika Fagerholm joka on moneen kertaa palkittu ja ylistetty.

Rämmin Amerikkalaista tyttöä melkein kuukauden väen vängällä läpi - odotin että jossain kohtaa, edes lopussa ymmärtäisin kirjailijan nerokkuuden. Mutta ei auennut ei. Sivu toisensa jälkeen teiniangista, mielikuvitusta ja totta sekoitettuna sekä omituisia perheitä, jotka eivät olleet millään tasolla kiinnostavia.

Hyllyssä odottaa Säihkenäyttämö koskemattomana; en ainakaan pariin vuoteen uskalla tarttua siihen, sen verran puuduttava kokemus Amerikkalainen tyttö oli.

Kaikki muut ovat kehuneet, joten ei Fagerholm huono kirjailija voi olla, ei vain toiminut minulle.

-Johanna

PS. Samaa mieltä Paulo Coelhosta kuin moni muukin, melkoisen pinnallista muka-filosofiaa. Ja Cecilia Ahern.. huh! Luin 10 sivua ja voin pahoin.
Miia sanoi…
Kiintoisa aihe ja hyvä otsikko! Yritin tässä äsken päästä jonkinlaiseen synteesiin aiemmasta keskustelusta (hyviä pointteja mm. siitä miten esim. Coelhoa ja muuta hömppää "kuuluukin" inhota) ja omista mielipiteistäni, mutta en sitten kyennytkään. Kerron siis vain omista huonous-kokemuksista.

Aloitan Coelholla, kaikesta huolimatta. Luin joitain vuosia sitten 11 Minutesin kämppikseni kirjahyllystä, ei ehkä olisi pitänyt. Kirja tuntui teennäiseltä, kököltä ja omituiselta. (Myöhemmin yritin muuten lukea Veronika decide morrer kohentaakseni portugalintaitojani, mutta hukkasin kirjan ennen kuin ehdin puoleen väliin. Se ei kuitenkaan vaikuttanut ihan niin huonolta.)

Salman Rushdien Maa hänen jalkojensa alla (tjsp) luin lukiossa kaverini suosituksesta ja vihasin jokaista hetkeä, jotka siihen kirjaan tuhlasin (luin kuitenkin sen hammasta purren loppuun). En enää edes muista, miksi inhosin kirjaa niin paljon, mutta sen koommin en ole Rushdien romaaneihin koskenut.

Tänä kesänä puolestaan luin espanjalaisen Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot, ja se oli kyllä turhaa roskaa koko kirja. Harmitti, koska rakastan Barcelonaa ja diggaan vampyyrijuttuja, mutta kirja ei saanut mitään hyvää aikaan kummastakaan.

No, nuo nyt tulivat ensimmäisinä mieleen (enkä ole koskaan lukenut Dan Brownia).
Maana sanoi…
Petyin aika pahasti Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeliin. Tuulen varjosta pidin mahdottomasti ja siksi odotinkin että toinen olisi jatkanut samaa rataa, mutta se olikin sitten aika lässähtänyttä jatkoa. Siinä ei tuntunut olevan enää samaa "paloa" mukana, epäilin jopa välistä että kirjailija yrittää nyt ratsastaa ekan osan menestyksellä. Tai sitten itselläni oli vaan huono lukuajoitus sille. En tuotakaan kyllä huonoksi sanoisi, mutta verrattuna ensimmäiseen osaan oli hämmästyttävän tylsä.

John Ajvide Lindqvistin Ihmissataman lukeminen tökki aika pahasti. Ystävät hämärän jälkeen oli vielä melko hyvä (vaikka loppua kohden oli siinäkin ehkä liikaa löpinää), ja tässäkin alku tuntui ihan ok:lta mutta loppuun asti en kestänyt. Sekavaa vatvomista, tuntui kuin kirjailija olisi halunnut tunkea kaikkea mahdollista kirjaan eikä malttanut tiivistää. Sinänsä persoonallinen kirjoitustyyli kyllä...

No niin, ei tässä nyt tullut mitään rehellisesti kamalaa kirjaa mainittua. Mikä johtuu siitä että jos kirja vaikuttaa kovin vastenmieliseltä niin jätän sen kesken, enkä siis voi nimetä huonoa LUKEMAANI kirjaa...
Anonyymi sanoi…
Ystävätär, jonka makuun olen kirja-asioissa luottanut, suositteli lomalukemiseksi Himoshoppaajia jotka olivat hänen mielestään hauskoja ja juonen kulut "hykerryttäviä". Ostin näitä samalta istumalta kaksi. Sain muistaakseni luettua sen ensimmäisen loppuun, mutta toinen meni kiertoon saman tien.

Ja tätä en melkein kehtaa tunnustaa, mutta luin nyt vihdoin kesälomalla suurten odotusten saattelemana Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja jäin ihmettelemään mikä siinä kaikille muille kolahti. En pitänyt kirjan tarinasta, kerronnasta enkä oikein mistään. Ei avautunut minulle.

Satsa
Tomomi sanoi…
Onpa helpottava kuulla, että niin monelle muullekin Paolo Coelho aiheuttaa inhottavia väristyksiä selkäpiihin. Ei iskenyt minullekaan ja Alkemisti jäi kesken.

Eräs kirja, mistä en niin tajuttoman paljon pitänyt ja joka aiheuttaa nolouden tunnustuksen sen sanoessa. (Sillä en tiä ketään muuta joka olisi kanssani samaa mieltä) Sain muistaakseni joululahjaksi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin sen hetkessä läpi ja jälkifiilis oli vähän semmoinen plääh. Kiikutin sen kirjan pettyneenä divariin ja sitten alkoi hypetys siitä kuinka upea se teos onkaan.
Häpesin. Häpesin. Mitä niin hienoa siinä oli, etten tajunnut. Harmitti, että vein kirjan divariin, koska voisin lukea sen uudelleen ja antaa sille mahdollisuuden.

Tosin en pitänyt Antti Hyryn Aitta/Uuni-osastostakaan, joten taidan olla aika finlandiatasoton lukija. :)
Jenni sanoi…
Tomomi, Että hän muistaisi samalle kannattaa antaa toinen mahdollisuus. Minustakin se oli ensin PLÄÄH enkä tajunnut, miksi kaikki kehuvat. Pari vuotta myöhemmin, toisella lukemiskerralla arvostin kirjaa itsekin.
eeva sanoi…
Hykerryttävä kilpa ja mainio otsikko - ei voi jättää väliin, vaikka hieman pelottaakin... Olen nyt runsaan viikon kerännyt rohkeutta osallistuakseni, sillä yleensä saan tästä tunnustuksesta osakseni sääliviä tai ylimielisiä katseita: en pidä Sadan vuoden yksinäisyydestä! En, en, en. EN.

Tai voiko näin sanoa, jos ei ole lukenut kirjaa kokonaan? Olen aloittanut sen monta kertaa, päästen aina jumalattoman työn jälkeen noin puoleen väliin ja todennut sitten, että aikansa voi käyttää paremmallakin tavalla. Ei vaan istu, ei. Meitä ei ole luotu toisiamme varten.

Tämän valituksen jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että todennäköisesti tulen tarttumaan kirjaan vielä uudelleen. Haluan todella ymmärtää mikä siinä viehättää, vaikka se ei ilmeisestikään vain ole tällä kapasiteetilla mahdollista. Nyyh.

(Mutta anna Ina Täällä pohjantähden alla -trilogialle mahdollisuus! Omalla listallani se kuuluu sarjaan mullisti-elämäni-/-on-niin-tärkeä-että-en-halua-puhua-siitä-kenenkään-kanssa. Mukava sarja muutoin ;)
Arja sanoi…
Tämä tykkää chic litistä, Himoshoppaajista ja Lomasta Losissa ja jopa Cecilia AHernista... mutta Coelhot ei kyllä taivu, ei millään, joten sen kohdalla täten yhdyn enemmistöön. En voi ymmärtää, että jotkut päällepäin aivan normaalin fiksuilta vaikuttavat ihmiset lukevat niitä kammottavia kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, joita oivaltavampia elämänviisauksia löytyy vaikka Tiimarin postikorteista.
Mutta nostan kammotuksien listalle Hannu Väisäsen. Siis ei putoa millään. Että voi jonkun tyyli tökkiä niin pahasti, että kerta kaikkiaan lukemisesta ei tule mitään. Oi voi kurjaa lapsuutta ja kuinka olikaan niin kamalaa. Varmaan olikin - mutta pitääkö meidän muiden kärsiä siitä kirjan muodossa yhä edelleen...
Ina sanoi…
Eeva: Sadan vuoden yksinäisyyden koko pointti on se loppu. Mun mielestä. Sitä ennen en tajunnut mitään. Sen kanssa pitää hyväksyä, että ei tajua mitään, että kaikki on sekavaa ja porukkaa on ihan liikaa. Lopussa juttu kirkastuu. ;) Jos kirkastuu - voihan se olla niinkin, että maaginen realismi ei vaan kolahda, itse olen tykännyt siitä aina (ja tällä puolustelen sitä, että tykkään parista Coelhostakin; musta niitä ei pidäkään ottaa tosissaan, vaan lattarien tyylinä ja huumorinakin..)

Luen Linnan trilogian siis heti, kun olen valmis elämäni muuttumiseen ja suureen valaistumiseen! Nyt ehkä suurin syy olla tarttumatta siihen on se, että siihen käytetyllä ajalla missaan koko syksyn uutuuskirjat ja olen auttamatta out.

Arja osui mun häpeäkohtaan taas. Hannu Väisänen. Oijoi. Lukematta. Ystävien kommenttien takia olen päätellyt olevani siihen liian nuori tai väärää sukupolvea. Mikä on tietysti väärä päätelmä kirjailijaa lukematta. :-/

Some day.
Sofia sanoi…
Minun on vaikeaa jättää kirjoja kesken, joten onneksi pahoja huteja sattuu valinnoissa melko harvoin. Ensimmäisenä huonoista kirjoista tuli spontaanisti mieleeni omakustanne-dekkari, jonka minulle lähetti sen kirjoittanut entinen opettajani. Kirjan tarkoitus oli kai menevästi yhdistellä todellista kouluelämää ja vakoilutyypistä juonta (joka liikkui vilä useammalla aikatasolla, jösses), mutta en saanut koko jutusta tolkkua millään. Ja tietysti kirjoittaja otti useamman kerran yhteyttä ja kyseli vaikutelmiani (koska haaveili kirjan käännättämisestä ja levittämisestä laajemmille maailmanmarkkinoille!), positiivisin mitä taisin pystyä pusertamaan taisi olla että "oli aika mielenkiintoista yrittää tunnistaa meidän entisiä opettajia noista sun henkilöhahmoista".

En kuitenkaan uskalla edes täällä paljastaa, mistä teoksesta oli kyse, joten nyt hetken mietittyäni muistin superinhokkini tunnetuimmista kirjoista, ja se on Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa. Kuvotus on jäänyt mieleen vuosiksi, en oikein itsekään tiedä miksi koko kirja edes tuli kahlattua loppuun asti, yäk.

(Myöskään täällä jo mainitut Pinkki erokirja ja Että hän muistaisi saman eivät minuun uponneet, mutta koska näistä en muista oikein mitään, Röyhkä kiilaa ohi.)
Mervi sanoi…
Virpi Hämeen-Anttilan teokset ovat olleet pettymyksiä. Miten fiksulta vaikuttava henkilö kirjoittaa niin ennalta arvattavasti ja hömpästi. Katja Kallion Karilla-teos jätti samoin aikoinaan mielen ihan tyhjäksi.

Täällä jo aiemmin mainittu Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli vaikutti lupaavalta, mutta oli kummallinen sekasotku.
Katriina sanoi…
Yhdyn Reeta Karoliinan mielipiteeseen: Loma Losissa oli huono. Tosin jo niin huono, että siitä tuli minulle ja siskolleni jonkinlainen kulttikirja: luimme sitä ylidramaattisesti eläytyen toisillemme vuorotellen ääneen. Erityisenä bonuksena voi mainita huonosti suomeen istuvat anglismit, joiden kohdalla jäi arvelemaan, onko Manninen kenties todella tulkinnut jenkkien small talk -sanontoja niin kuin ne kirjaan oli käännetty (esim. naapurien kysellessä vakavasti "Miten sinä voit?", vaikka "How are you?"-kysymykseen ei edes odoteta vastausta. Valitettavasti en muista tarkkoja esimerkkejä, vaikka kirja mieleenpainuva olikin...)

Yleensä huonot kirjat ovat kuitenkin haihtuneet muistista pian. Onneksi. Toisaalta esikoiskirjailijana täytyy todeta, että huonoista kirjoista saa välillä oivaa energiaa. Varmasti masentuisi, jos kaikki muut kirjakauppoihin tulevat teokset olisivat suoraan klassikoiksi syntyneitä.

Kun Ina mainitsi ilahtuneensa blogin takia saamastaan arvostelukappaleesta, pyysin äsken omaa kustantajaani (Nemoa) lähettämään teokseni (Minä, sisareni) Inahduksen bloggaajalle. Tähän asti olin vain vienosti toivonut, että Ina jossain vaiheessa sattuisi lukemaan romaanini, enkä ajatellut mainita siitä, varsinkaan kun en ole blogia muistaakseni aiemmin kommentoinut. Mutta jos ensimmäinen arvostelukappale lämmitti noin, kenties toinenkin ilahduttaa. Ja ellei, niin sen voi aina lisätä palkinnoksi huonojen kirjojen arvontaan.
Anonyymi sanoi…
Tama huonous on vaikea asia. Totta kai joku Harlekiini -tyyppinen kirja on huono. Eihän kukaan voi kuvitella, että rautatietorin nakkikioskilta ostetut makkaraperunat, voisivat olla parempia kuin El Bullin chorizot. Mun mielesta huono kirja on sellainen, jonka huonous tulee ikään kuin puun takaa, ja sitten kun kertoo julkisesti ettei pitänyt kirjasta niin muiden ihmisten reaktio on niin kuin olisi juuri kieltänyt holokaustin. Mun inhokki on Tuhat loistavaa aurinkoa (enkä kiistä etteikö olisi ollut kiinnostavaa lukea afganistanista, Leijapoika oli ok). Kirja oli suoraan kuin kirjan kirjoittamisen manuaalin mukaan tehty: koko ajan haistettiin, maistettiin, tunnusteltiin, kun äkson alkoi katkaistiin kertomus, ja muutenkin vihjailtiin joistain mysteeristä. Se oli niin laskelmoitua kun Herkkä Mies kuvailee naisena olemista kuukautisineen, ensimmäisine shekshuaalikokemuksineen jne vaikka todellisuudessa mieskirjailija kylmäverisesti manipuloi kohderyhmäänsä matkalla pankkiin: naisia. Ehkä olen rajoittunut, mutta mun mielestä jokaisen mieskirjailijan kirjassa, jossa puhutaan tietävästi synkronisoiduista kuukautisista pitäisi olla takakannessa tuhti varoitus.
Karoliina sanoi…
"Ehkä olen rajoittunut, mutta mun mielestä jokaisen mieskirjailijan kirjassa, jossa puhutaan tietävästi synkronisoiduista kuukautisista pitäisi olla takakannessa tuhti varoitus."

HAHAHA!
hdcanis sanoi…
Muutama kirja/kirjailija joista itse pidän kovasti on mainittukin (Austen, Eco, Rushdie, Hyry...), ja suhtaudun ihan positiivisesti dekkareihinkin (ja jopa Brownin äärellä olen viihtynyt).
Mutta joo.

Coelhoa luin yhtä kirjaa vähän matkaa ja ärsytti huonolla tavalla. "Smug bastard" oli mieleen tuleva fraasi...

Chick litia on tullut luettua hyvin vähän ja tiukasti valikoiden, niinpä ne luetut ovat olleet varsin viihdyttäviä...mutta Janet Evanovichin joku niistä numerodekkareista oli nk. virhevalinta. Ylirasittavaa ohmygaad tekoräväkkää dekkari-romanssi-sotkua.

Jollain tavalla arvostetuista dekkareista on tullut luettua yksi Patricia Cornwell joka oli tylsä. Kirjallinen versio CSI-sarjasta jonka suosio on myös täysi mysteeri minulle.
Ai niin, ja joku James Ellroyn ruiskaisu josta lausutut ylisanat herätti ihmettelemään sukupuolettumista kirjallisuudessa...chick litia saa parjata vapaasti vaikka äijä lit on vähintään yhtä huonoa.

Korkeakirjallisuuden puolella olen yrityksen ja erehdyksne kautta oppinut että minulle tajunnanvirta on myrkkyä. Proust on aloitettu ja jätetty kesken, Woolfilla on se hyvä essee mutta fiktio on lukukelvotonta, Joycea ja Kilpeä en ole edes yrittänyt.

Faulknerin Kun tein kuolemaa ponnisteltiin loppuun kituen ja kärsien (ja kun jollain keskustelupalstalla tuli kerran kysely "kenet julkisuuden henkilön herättäisit kuolleista" sympatiseerasin yhtä kirjoittajaa joka vastasi "William Faulkner, so I could beat him to death with a copy of As I Lay Dying")
Se Carlsonin Herra Darwin -kirja onnistui myös karkoittamaan lukuaikeet kun sitä kuvailtiin vaihtuvilla näkökulmilla ja runollisella kielellä...

Ja mielipiteeni runoudesta löytyy linkissä olevasta, tällä hetkellä tauolla olevasta blogistani.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt