Toisen hauska on toisen tylsä, mutta winner takes it all

En lähde tällä kertaa viisastelemaan kirjasta, jota en tunne: Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskirjakisan - onnea! Kirjaa kehutaan eurooppalaiseksi ja hauskaksikin, kuulostaa lupaavalta.

Vekkulia tässä on se, että Hesarin kritiikki ei alunperin ollut kovin kehuva, mutta tämä todistaa sen, että yhden kriitikon susi voi olla palkintoraadin helmi, tai päinvastoin. ;) Hienoa, että voitto ei myöskään edellytä hehkuttavaa kritiikkiä, vaan raati päättää puhtaalta pöydältä.

Hesarin alkuperäisen kritiikin voi lukea täältä. Siinä moititaan yhden päivän romaania pitkäveteiseksi ja monipolviseksi, eikä huumorikaan ihan riitä. Olen muuten kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, että yhden päivän romaanin rakenne on vaativa. Se oli mielestäni vähän haastavaa Antti Leikaksen Melomisessa ja myös Hotakaisen Jumalan sanassa - rakenne tuntuu helposti joko keinotekoiselta tai siihen tulee pitkästyttäviä suvantoja. Ei aina, mutta usein.

No kumminkin. Olen pitänyt tapanani lukea esikoisvoittajan ja yritän nytkin, jos ehdin. Kertokaa, jos olette lukeneet - onko se hauska vai pitkäveteinen? ;)


Kommentit

Susa sanoi…
Minusta se oli alussa varsinkin hauska, mutta sitten se nauru muuttui ehkä enemmän sellaiseksi kylmäksi nauruksi paikoin..MUTTA niin sen kuuluikin mennä, sillä Tarun henkilöhahmo avautuu täydellisen paistin paiston ohella sellaisiin sfääreihin, että kirjan loputtuakin jää vielä miettimään monia juttuja. Minusta se monipolvisuus tulee nimenomaan siitä, mitä Tarusta selviää vähän kerrassaan ja se toimii. Toki se paikoin hämmentää ja vaatii tarkkaavaisuuttakin, mutte kuitenkin.
16. marraskuuta 2011 klo 11.06
Ina sanoi…
Yleensä mulle ilmaukset monipolvinen ja yhden päivän romaani ovat "ei mun kirja" -määreitä, tulee edelleen mieleen Rimmisen Nenäpäivä: taitava romaani, joka ajoittain pitkästytti kaikella monipolvisuudellaan (ei tosin yhden päivän romaani kylläkään).

Mutta tässä tapauksessa asetelma kuulostaa hauskalta ja samastuttavalta - Tervon aika rajun Laylan jälkeen on jotain ihan erilaista ainakin. Hämmentäminenhän ei ole huono juttu, se taitohan on esikoiselle ansioksi, jos kirjallisuuden uudistamista ajatellaan.
16. marraskuuta 2011 klo 12.42
Katja sanoi…
Mun sanavahvistus ois ollut pervers. Ja onkin, nyt kun päätin tästä kertoa. Ei mulla muuta.
17. marraskuuta 2011 klo 11.43
Ina sanoi…
:D valkkaako blogger noita jotenkin postauksen sisällöllisen laadun mukaan?
18. marraskuuta 2011 klo 10.17
Seija Vilén sanoi…
Paistin kohtalo ehkä hihityttää, mutta minua huvittaa enemmänkin se, että Taskinen taitaa olla ehdokkaista ainoa, jonka haastattelun ehdin nähdä Aamun kirjasta. Vai haastateltiinko niitä muita ollenkaan? Joka tapauksessa olen alkanut ajatella, että esikoiskirjakilvassa etsitään enemmänkin kirjailijaa kuin kirjaa. Mielenkiintoista, vetävää persoonaa, josta saa hyviä juttuja, itse sanomalehteenkin. (Toki tämän ei sulje pois sitä, että vetävällä kirjailijalla pitää olla myös vetävä kirja.)

Hmm, mun vahvistussana ei ole mikään "pervers" vaan päättäväinen, rock-henkinen "oxede"...
18. marraskuuta 2011 klo 23.16
Ina sanoi…
Alkoi tämä esikoisteema kuumottaa sen verran, että piti avautua enemmänkin. ;) Jaa-a, luulisin, että esikoiskirjalilijan mediakelpoisuus ei tee hänelle hallaa, mutta uskon, että edelleen syntyy Remeksenkin tyyppisiä ilmiöitä, joissa kirjailija pysyy totaalisen piilossa. tai muuten olemme kyllä hukassa!!
19. marraskuuta 2011 klo 10.00
Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Miksi muuten novelleja julkaistaan nykyään niin vähän? Nehän ovat loistavia kirjoja kaikkien kiireisten bussimatkoille tai väsyneen arki-illan pikalukemiseksi. Lisää novelleja! Toivoo Ina. Summa summarum : Osaa se, novellitkin. En aio sortua enää ylisanoihin Itkosen kohdalla, vaan suhtaudun teokseen viileän analyyttisesti. Säästän vielä pari novellia viikonloppuun, mutta uskoisin saaneeni jo riittävän käsityksen. Arvio : Ihana nimi novellikokoelmalle: Huolimattomia unelmia. Juuri niistä näissä tarinoissa on kyse. Hassua kyllä, Itkosen välillä vuolaskin kirjoitustyyli on mukautunut novelleihin uusiksi: kerronta on romaaneja tiivimpää ja ytimekkäämpää. Uutta on siirtyminen pari astetta äijäkirjallisuuden suuntaan: osasta novelleja tulee mieleen Antti Tuuri tai Petri Tamminen. Itkosen kyky erilaisiin kertojiin ja näkökulmien uskottavaan vaihteluun korostuu hyvin novelleissa, joissa on uusia tyyli- ja kerrontakokeiluja: ei tule toistoa tai kyllästymistä, tunnetta siitä, että kerrotaan sama
Lue lisää

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita

Kuva
Koska viimeksi luit runoja? Aivan. En muista minäkään (Bob Dylanin kuuntelemisestakin on vuosia). Vaan nyitpä luin, onneksi. On taas ollut pientä hässäkkää (ja koskapa ei olisi) ja runot ovat täydellinen vastaus puoli-levottomaan olotilaan, jossa ei ehdi keskittyä mihinkään. Olen harrastanut vartin minimeditaatioita Anna Elina Isoaron loistavan runokokoelman Rakkautta ja vasta-aineita (Into, 2016) parissa. Alaotsikkona on Runoja äidiksi tulemisesta. Tykkään kirjasta niin paljon, että palaan aiheeseen vielä yhdessä Anna Elinan kanssa. Kuvan lapsi ei liity kirjaan mitenkään, ja kuitenkin kaikin tavoin. Mutta sitä ennen runoista. Pidän itse eniten siitä lajista runoutta, jota ymmärrän. Tämä on sellainen kirja. En ehdi lukea yhtä runoa koko päivää ja miettiä upeiden metaforien syviä merkityksiä. Valitettavasti. Mutta kirjat ovat ihmistä eivätkä ihmiset kirjoja varten, on valittava siitä kasasta, johon kulloinkin kykenee. Isoaron runot käsittelevät kaikkea mahdollista äitiyteen
Lue lisää

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan

Kuva
Kävipä hassusti. Sain kirjan arvostelukappaleen töihin. Siis arvostelukappaleen , se on: kirjekuoren, jonka sisällä on kirja ja kuoren päällä tarra "arvostelukappale". OMG! Tarkoittaako tämä sitä, että kirjabloggaajille aletaan vähitellen lähettää kirjoja ihan luettavaksi asti?? Maailma muuttuu eskoseni, todellakin! Olen saanut arvostelukappaleita ennenkin, mutta lähinnä kirja-alan tutuilta ja useimmiten itse pyytämällä. Mutta tässä kirjassa on arvostelukappale-tarra ja aion kehystää sen seinälle. Ja mikäs se kirja sitten on: Matthew MacDonaldin "Näin kehosi toimii. Käyttäjän käsikirja." (Docendo) Arvioin tekijän edellisen teoksen "Aivot - käyttäjän käsikirja", joka oli hyvä (arvio täällä ). Nyt ne olivat Docendolla osanneet ajatella, että saattaisin tykätä tästäkin. Olen niin hämmentynyt, että aion ehdottomasti arvioida ja kehua kirjan. Aihe liittyy väljästi Hesarissa viime viikolla olleeseen juttuun blogien suosion kasvusta ja jopa blogilla tienaamisesta
Lue lisää