Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina
Summa summarum: Nyt ollaan suuren maailmankirjallisuuden äärellä. Amerikkalaisesta Joyce Carol Oatesista on kohistu paljon, mutta luin vasta nyt ekan Oatesini. Hurjaa. Älkää antako ikävän ja väkivaltaisen aiheen karkottaa: Kosto: rakkaustarina (Otava) on jännittävä, koskettava ja kristallinkirkas teos, joka jättää jäljen.
Arvio: Eikö Joyce Carol Oatesille voisi antaa Nobelia? Kaikki antiikin draaman kriteerit täyttyvät ilman, että tarvitsee arvailla mitä kirjassa tapahtuu tai nukahtaa sivun 467 kohdalla. Romaani on yhteiskunnallisesti kantaaottava ilman saarnausta, vetävästi kirjoitettu olematta viihteellinen ja koskettava olematta nyyhky. Hienoa kirjallisuutta, toisin sanoen.
Sankaritar on hieman kevytkenkäisenä pidetty nainen, joka joukkoraiskataan ja pahoinpidellään 12-vuotiaan tyttären läsnäollessa. Sankari on poliisi, joka ei ole erityisen hyvä ja sympaattinen, mutta joka ymmärtää amerikkalaista oikeuslaitosta paremmin, mitä oikeus on. Pahiksia ovat tietysti raiskaajat, puolitutut naapurinpojat, jotka meinaavat päästä pulasta hyvän asianajajan avulla lähes ilman tuomiota. Onneksi vain lähes. Kirja kertoo vaivihkaa jotain olennaista myös rakkaudesta. Juoni on suunnilleen tässä. Tärkeintä on kerronta.
Oates tekee uskomattoman taitavasti ja vähäeleisesti sen, mistä olen vuoden mittaan ajoittain marmattanut eli näkökulman vaihtelun. Näkökulma muuttuu lähes huomaamatta, ilman osoittelua niin, että lopussa lukija tuntee käyneensä kaikkien henkilöiden nahoissa kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota - uhrin, kostajan, lapsen ja raiskaajien.
Alan paasata: näin tulee käyttää vaihtuvan näkökulman kerrontatekniikkaa! Kyllä! Se on tässä!
Kirja on lyhyt, vain 152 sivua, mutta lukija saa lopussa kaipaamansa koston ja katharsiksen (puhdistuksen). Näin alhaisia olemme. Vain kova ja armoton kosto kelpaa. Eikä se tässä tapauksessa ole amerikkalainen sähkötuoli.
Kirjan sanomasta: innostustani selittänee sekin, että olen jo pitkään saanut verenpainetta amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta pelkästään amerikkalaisia tv-sarjoja, sanomalehtiä ja joitain dokumentteja seuraamalla - asiantuntemusta ei siis ole, mielipiteitä sitäkin enemmän. Oatesin romaani kritisoi samaa aihetta: selväkin rikos voi saada olemattoman tuomion, jos syyllisellä on enemmän rahaa ja parempi juristi, joka saa milloin mistäkin väestä kootun valamiehistön vakuutetuksi siitä, että musta on valkeaa eikä niiden vaihtaminen päittäin oikeastaan haittaa.
Tämä ongelma tulee Oatesin romaanissa harvinaisen selväksi. En paljasta juonesta enempää, mutta kiukun kylmät väreet kulkevat moneen kertaan teosta lukiessa.
Kirjan tehokkuus syntyy osittain suoraviivaisesta kielestä. Ei mässäilyä. Ei lavertelua. Ei selittelyä. Raiskauksen ja pahoinpitelyn pitkälle ulottuvat seuraukset eivät jää pelkän kuvittelun varaan.
Joskus on kysytty, millainen on viiden staran romaani. Tällainen: taiteellisesti ehjä, kokonainen, taitavasti ja osoittelematta rakennettu, maailmaansa vangitseva ja sellainen, jonka jälkeen ajatusmaailma ei ole enää ennallaan. Ja joskus, kuten tällä kertaa, tyylipuhtaasti antiikin draaman oppien mukaan rakennettu.
Kenelle: Kaikille, mutta varsinkin niille, joiden mielestä "se nainen kerjäsi sitä".
Alkulause: "Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin."
Jälkimaku: Puhdistunut. Hieman surumielinen. Lisää Joyce Carol Oatesia.
Starat: 5.
Kommentit
Neljästä (Pamuk,Vargas Llosa,Marquez,Oates)viimeksi lukemistani "rakkausromaaneista"
Muistojeni ilottomat huorat oli Koston oloinen koukutus.
Ja tarkennus, Pamukia riitti sata sivua. Vargas oli ohuempi, luin loppuun. Vaikkei se kovin kaksinen ollut.
(niin, kaksi Oatesin kirjaa ja minusta tuli heti fani :))
Karoliina
Putous oli minun ensimmäiseni ja teki vaikutuksen. Haudankaivajan tytär alkoi tahmeammin, mutta olin lopulta aivan sen lumoissa.
Taitava, taitava kirjailija!
Tähän palaan joulun jälkeen tai sitten, kun kirjan saan ahmaistua. Tuskin maltan odottaa pitkää junamatkaa, jolloin viimeistään tämän korkkaan.
En aikoinaan oikein innostunut Haudankaivajan tyttärestä (se oli minusta omituista kyllä jotenkin pinnallinen ollakseen kuitenkin aika syvällinen). Mutta kyllä Oates ansaitsee uuden mahdollisuuden.
Voihan niitä tietty lukea englanniksi. Mutta vielä Oatesia lukematta en osaa sanoa, onko kieli liian kiemuraista ollakseen tarpeeksi sujuvaa muulla kuin äidinkielellä.
Karoliina
Blondia on kehuttu kovasti ja nyt tuntuu siltä, että täytyy otta lukulistalle sekin.
Kertokaa sitten, mitä tykkäätte Oatesista, voin kuvitella, että saattaa herättää ihan vastakkaisia reaktioitakin. Mun reaktio ei näytä jääneen kuitenkaan epäselväksi. ;)
Et ole eka, joka sekoilee näissä nimissä. Minua kutsutaan säännönmukaisesti Katriinaksi, Katariinaksi ja Kristiinaksi. Se on ihan hassua, mutta joku siinä on, kun niin moni sekoittaa pitkät K:lla alkavat nimet keskenään. :)
Karoliina
Olen aivan samaa mieltä: Nobel Oatesille!
Kirja oli ohut, mutta ei 'ohut'.
Olen blogissani ilmoittanut luettuani Oatesin Haudankaivajan tyttären, josta tein vuoden tiseksi parhaan kirjan 102 luetun kirjan joukosta, että 'en lopeta lukemasta Oatesia sateenkaaren tuolla puolenkaan.'