Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Summa summarum: Vaikea postaus. Olen vältellyt tätä. En tykkää tehdä nihkeitä arvioita varsinkaan nuorista kirjailijoista ja esikoisista, mutta vaikea tässä nyt on lähteä valehtelemaankaan. Kun en tajua niin en tajua. Salmelan romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Edellisen meriitin tajuan jotenkin, jälkimmäistä en. Lukekaa itse - kirja jakaa lukijat selvästi kahteen kastiin, ja kuulun siihen "turhaa hypetystä" -osastoon.
Arvio: Jos arvioisin kirjaa maahanmuuttajan romaanina, hehkuttaisin sitä, että onpa hienoa kun joku on oppinut suomea näin hyvin, vautsi vau! Mutta kun puhutaan Finlandia-ehdokkaasta, siihen leikkiin on turha lähteä. Kirja tulee arvioida puhtaasti suomalaisena kaunokirjana tekijän taustoista riippumatta.
Siinä osastossa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ensinnäkin ärsyynnyn jo alussa kirjaan jätetyistä tai jääneistä kielivirheistä (niitä on sen verran paljon, että tulkitsen sen tahalliseksi), esimerkki lopusta: "Istutamme veljellisesti hiljaa tuijottaen tyhjyyttä." Miksi istutamme? Miksei istumme, jota lauseella tarkoitetaan? Tulee fiilis, että lukijaa halutaan tarkoituksella muistuttaa aika ajoin siitä, että tämä on nyt ulkomaalaisen kirjoittamaa kirjallisuutta kuulkaas! Onpa se hienoa, sepäs on!
Saan tällaisesta allergisen reaktion välittömästi. Esim. Umayya Abu Hannan teoksissa ihailen sitä, että kieli on virheetöntä suomea, mutta mukana on hauskoja uudissanoja ja puolikielisiä ilmaisuja, jotka tuovat kieleen jotain lisää (esim. Umayyan rännästä käyttämä rähmäsade). Salmelalla sellaista on harvoin.
Toisen allergisen reaktion saan monista eri kertojista ja kikkailusta, jossa en näe mitään lisäarvoa: kissan näkökulmassa on joku pointti ja lievää hauskuutta, lelupossu on vain rasittava moikkelis poikkelis -kommentteineen. Nekin vielä ymmärtäisin, mutta auton näkökulma menee pitkästyttävän sekavaksi.
Jos jätetään kerronnallinen ärsytys sikseen, en innostu sen enempää tarinastakaan. Salmelaa muistuttava päähenkilö opiskelee suomea ja potee angstia siitä, että täyttää 27 v eikä ole tehnyt mitään iässä, jossa monet muusikot kuolevat ja päätyvät legendoiksi. So what? En jaksa enää tälle syksylle kirjoja, jotka käsittelevät mukakriisejä kirjailijaksi kasvamisesta - muistan poteneeni vastaavaa ikäkriisin tuskaa itse alle kolmekymppisenä ja siinä vaiheessa tämä olisi varmasti osunut ja uponnut.
Puolivälissä kirja virkistyy jonkun verran, kun päähenkilö muuttaa Suomeen maaseudulle ja saadaan kohtuuhauskaa vinoilua suomalaisesta kulttuurista. Miksei näihin törmäyksiin voitu keskittyä enemmän, kun ne ovat kirjan vahvinta ja omaperäisintä antia?
Luin kirjan loppuun, mutta vaivalloisesti. Monista tämä on ollut hulvattoman hauska, itse olin pitkästynyt ja harpoin monia lukuja, mitä en yleensä missään olosuhteissa tee. Kirja piti suorittaa loppuun. Huono homma.
Esikoiskirjana teos on jollain lailla mielenkiintoinen ja kisassa varmaankin paikkansa ansainnut. Omaäänisyydenkin hyväksyn ja sen, että joidenkin mielestä tämä on raikasta, virkistävää, erilaista, kirjallisuutta uudistavaa, hauskaa jne. Mutta mitä hittoa Finlandia-palkintoraati on ajatellut nostaessaan tämän vuoden parhaiden romaanien joukkoon? En ymmärrä. Dislike.
Aloin epäillä jo omaa arvostelukykyäni, kun en innostunut yhtään. Tueksi sain monia kollegoita, joilta kaikilta jäi kirja kesken. Lisäksi löysin ammatti-ihmisistä samanhenkisiä arvioita, mikä helpotti harmiani siitä, etten tykännyt. Samaan leiriin kanssani kuuluvat Parnasso ja Olivia. He käyttävät ilmaisuja, joiden ansiosta koen vähän vähemmän huonoa omatuntoa tästä teilauksesta: arvioissa käytetään sanoja lapsellinen, vuoden ylimainostetuin kirja ja teiniromaani eikä heitäkään kiinnosta kirjan tarina tippaakaan.
Tästä syystä päätän tuomioni kommenttiin K 30. Se on yläikäraja, jota suosittelen kirjan lukemiseen. ;)
Alkulause: "Kolmen punkkulasillisen jälkeen oli ihan hauska palata."
Kenelle: Alle 30-vuotiaille. Niille keski-ikäisille, jotka pukeutuvat teinivaatteisiin ja joiden elämän suurin trauma on se, että on yli kolkyt.
Jälkimaku: Onpa hypetys. Seuraavaksi on pakko lukea jotain ulkomaista laatukirjallisuutta. Ihan pakko.
Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Yliyritystä. Jatkossa kikkailun sijaan aitoa taitoa, kiitos.
Arvio: Jos arvioisin kirjaa maahanmuuttajan romaanina, hehkuttaisin sitä, että onpa hienoa kun joku on oppinut suomea näin hyvin, vautsi vau! Mutta kun puhutaan Finlandia-ehdokkaasta, siihen leikkiin on turha lähteä. Kirja tulee arvioida puhtaasti suomalaisena kaunokirjana tekijän taustoista riippumatta.
Siinä osastossa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ensinnäkin ärsyynnyn jo alussa kirjaan jätetyistä tai jääneistä kielivirheistä (niitä on sen verran paljon, että tulkitsen sen tahalliseksi), esimerkki lopusta: "Istutamme veljellisesti hiljaa tuijottaen tyhjyyttä." Miksi istutamme? Miksei istumme, jota lauseella tarkoitetaan? Tulee fiilis, että lukijaa halutaan tarkoituksella muistuttaa aika ajoin siitä, että tämä on nyt ulkomaalaisen kirjoittamaa kirjallisuutta kuulkaas! Onpa se hienoa, sepäs on!
Saan tällaisesta allergisen reaktion välittömästi. Esim. Umayya Abu Hannan teoksissa ihailen sitä, että kieli on virheetöntä suomea, mutta mukana on hauskoja uudissanoja ja puolikielisiä ilmaisuja, jotka tuovat kieleen jotain lisää (esim. Umayyan rännästä käyttämä rähmäsade). Salmelalla sellaista on harvoin.
Toisen allergisen reaktion saan monista eri kertojista ja kikkailusta, jossa en näe mitään lisäarvoa: kissan näkökulmassa on joku pointti ja lievää hauskuutta, lelupossu on vain rasittava moikkelis poikkelis -kommentteineen. Nekin vielä ymmärtäisin, mutta auton näkökulma menee pitkästyttävän sekavaksi.
Jos jätetään kerronnallinen ärsytys sikseen, en innostu sen enempää tarinastakaan. Salmelaa muistuttava päähenkilö opiskelee suomea ja potee angstia siitä, että täyttää 27 v eikä ole tehnyt mitään iässä, jossa monet muusikot kuolevat ja päätyvät legendoiksi. So what? En jaksa enää tälle syksylle kirjoja, jotka käsittelevät mukakriisejä kirjailijaksi kasvamisesta - muistan poteneeni vastaavaa ikäkriisin tuskaa itse alle kolmekymppisenä ja siinä vaiheessa tämä olisi varmasti osunut ja uponnut.
Puolivälissä kirja virkistyy jonkun verran, kun päähenkilö muuttaa Suomeen maaseudulle ja saadaan kohtuuhauskaa vinoilua suomalaisesta kulttuurista. Miksei näihin törmäyksiin voitu keskittyä enemmän, kun ne ovat kirjan vahvinta ja omaperäisintä antia?
Luin kirjan loppuun, mutta vaivalloisesti. Monista tämä on ollut hulvattoman hauska, itse olin pitkästynyt ja harpoin monia lukuja, mitä en yleensä missään olosuhteissa tee. Kirja piti suorittaa loppuun. Huono homma.
Esikoiskirjana teos on jollain lailla mielenkiintoinen ja kisassa varmaankin paikkansa ansainnut. Omaäänisyydenkin hyväksyn ja sen, että joidenkin mielestä tämä on raikasta, virkistävää, erilaista, kirjallisuutta uudistavaa, hauskaa jne. Mutta mitä hittoa Finlandia-palkintoraati on ajatellut nostaessaan tämän vuoden parhaiden romaanien joukkoon? En ymmärrä. Dislike.
Aloin epäillä jo omaa arvostelukykyäni, kun en innostunut yhtään. Tueksi sain monia kollegoita, joilta kaikilta jäi kirja kesken. Lisäksi löysin ammatti-ihmisistä samanhenkisiä arvioita, mikä helpotti harmiani siitä, etten tykännyt. Samaan leiriin kanssani kuuluvat Parnasso ja Olivia. He käyttävät ilmaisuja, joiden ansiosta koen vähän vähemmän huonoa omatuntoa tästä teilauksesta: arvioissa käytetään sanoja lapsellinen, vuoden ylimainostetuin kirja ja teiniromaani eikä heitäkään kiinnosta kirjan tarina tippaakaan.
Tästä syystä päätän tuomioni kommenttiin K 30. Se on yläikäraja, jota suosittelen kirjan lukemiseen. ;)
Alkulause: "Kolmen punkkulasillisen jälkeen oli ihan hauska palata."
Kenelle: Alle 30-vuotiaille. Niille keski-ikäisille, jotka pukeutuvat teinivaatteisiin ja joiden elämän suurin trauma on se, että on yli kolkyt.
Jälkimaku: Onpa hypetys. Seuraavaksi on pakko lukea jotain ulkomaista laatukirjallisuutta. Ihan pakko.
Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Yliyritystä. Jatkossa kikkailun sijaan aitoa taitoa, kiitos.
Kommentit
En tiedä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä tämä arvioisi herätti kiinnostukseni, mutta toisaalta maailmassa on aika monta kirjaa, joka kiinnostaa vielä enemmän. Jään ehkä odottamaan historian tuomiota.
Ihan (melkein) oikeasti. Aamutunnilla pitää tarkistaa, ettei ole samoja vaatteita kuin oppilailla, koska ilmeisen selvästi ostan ne samasta kaupasta kuin hekin.
Ehkä huomaan asian pian, ja vaihdan jakkupukuun ;D
No mutta vakavasti ottaen pidin kirjasta ja juurikin siitä possun näkökulmasta. Analyysisi onkin varmaan oikeaan osuva, sillä minuun tämä kirja iskee juurikin siihen osastoon, joka ei ole kasvanut keski-ikäiseksi.
Mulla taas on jumiutunut täydellisesti Nenäpäivä, jonka kieli ja tyyli ja tarina ja ihan kaikki ei vain tunnu mun jutulta. Finlandia-palkintoa en olisi Salmelan teokselle enkä Rimmisen teokselle antanut. Harmi, etten mä saa siitä(kään) päättää.
Mutta tunnistan nuo sanomasi seikat. Minuakin ärsytti aina välillä kovin juonen kerronnallinen sekavuus. Herra Possu-luvut varsinkin.
Toisaalta teos oli virkistävä. Ajoittain todella mielenkiintoinen. Esimerkiksi Angien suhde ystäväpiiriiinsä ja omiin teksteihinsä. Minä tunnistin kyllä jollain tavalla sen itseinhon, mutta ylpeydenkin.
Minusta tämä oli myös erilaista suomalaista kirjallisuutta. Täytyy sanoa että suomalainen kirjallisuus on yleensä tylsän samanlaista. Meillä on korpikirjailijoita jotka eivät arvosta lukijoitaan, vanhoja pappoja jotka kirjoittavat pseudofilosofista kieltä, massanviihdytystätejä ja sitten nuorempia, jotka eivät oikein vielä tiedä mitä sanoa. Alexandra Salmelan teos sijoitti kirjoittajansa johonkin näiden edellä mainittujien kirjailijuuksien keskelle. Se oli monipuolinen ja vaikka ehkä kokonaisuutena hento, niin taitavasti kirjoitettu.
Mukavaa adventtia :)
Lause-esimerkkisi oli mielenkiintoinen. Kun luin tuon "Istutamme veljellisesti hiljaa tuijottaen tyhjyyttä", aloin ensin miettiä, että tarkoittaako se, että henkilöt istuttavat tyhjyyttä. Vai istuttavatko he hiljaa, jolloin hiljaa on partitiivimuodossa? Ja istuttavatko he tyhjyyttä hiljaa ja veljellisesti vai istuttavatko he hiljaa veljellisesti ja tuijottavat samalla tyhjyyttä? Vai tuijottavatko he hiljaa?
No selityksesi istumisesta olikin paljon parempi. :)
On syytä muistaa, että myös äidinkielellään kirjoittavat ihmiset tekevät virheitä. Kustannustoimittajan työtä on bongata ne, jotka kirjailijalta itseltään jäävät huomaamatta!
Käytän itsekin toisinaan epäkonventionaalisia ilmaisuja tai sanajärjestystä, mutta jokaisesta on kyllä erikseen kustannustoimittajan kanssa keskusteltu. Jos pystyin perustelemaan ratkaisuni - esim. kielen rytmin tai sanavalinnan symbolisen merkityksen kannalta - kokeellisempikin ilmaisu sai jäädä tekstiä rikastuttamaan. Turhat kirjoitusvirheet ja anglismit sen sijaan karsittiin. (Ja minullahan niitä anglismeja jonkin verran oli, koska olin elänyt elämääni niin kauan englannin kielellä.)
Kokeellisuudessakin pitää olla jokin syvällisempi pointti. Ei riitä vain se, että ulkomaalaisen tapa kirjoittaa suomeksi on viehättävän quaint...
Mari A: hyvä, jos lukijasuositus osuu oikeaan, tiedän myös monia keski-ikäisiä, jotka tykkäsivät! ;)
Ilona: erittäin kiinnostava taustatieto slovakialaisesta kirjallisuudesta, jota en tunne yhtään! Tämähän taas ON positiivista, että muista kielialueista tuodaan uutta toiseen maahan ja kieleen - ei se musta kirjaa paremmaksi tee, mutta pidän ilmiötä hyvänä ja uudistavana.
Tuure: samaa mieltä, että itseäni kiinnosti eniten kirjallisuuden suhde päähenkilön todellisuuteen, siinä oli oivallusta. Ja hyvinhän tämä oli kirjoitettu, Hesarin esikoispalkinnon arvoisesti kyllä. Finlandiasta en silti tingi. ;)
Seija: kiteytit yhdellä lauseella mun koko pointin, kiitos!! Kokeellisuus ei riitä kokeellisuuden takia. Odotan kyllä mielenkiinnolla Salmelan kehitystä - jos sanoma vähän syvenisi, voisimme alkaa olla erittäin kiinnostavan kokeellisuuden äärellä.
Kiitos kommenteista, ainakin kirja on positiivisen hämmentävä ja on tärkeää saada puolustavia näkökulmia mukaan. Ihan ykkösjoululahjakirja tämä ei ainakaan ole tai kannattaa tuntea lahjan saajan maku suht hyvin. Tässä on paljon potentiaalia myös siihen, että äidit ostavat lahjaksi teineille, jotka päättävät olla entistä vakaammin lukematta enää koskaan yhtään kirjaa koska kirjallisuus on just tällasta. ;)
Tai, jos innostuvat, päättävät itsekin ryhtyä kirjailijoiksi.
Eli jos sinulle särähti Salmelan yksittäinen istuttamis-lause niin voisit kukaties omaakin ilmaisuasi hieman hioa.
Anonyymi: kiitos palautteesta, joka on aina kiinnostavaa (tosin preferoin nimellä annettua palautetta enkä itse koskaan kritisoi anonyymisti, muidenkaan blogeissa) - tällä kertaa kuitenkin totean, että kiitos, mutta en aio. ;) Syistä, jotka olen kertonut ennenkin, mutta kerrattakoon ne tässä:
1) blogi on formaattina epämuodollinen, epävirallinen ja päiväkirjamainen, kuten Katriina toteaa. Puheenomainen kieli kuuluu asiaan ja alentaa myös lukijoiden kommentointikynnystä. Hiottua kieltä voi lukea lehdistä ja romaaneista.
2) Blogitekstini ovat tarkoituksella hiomattomia ja vastapainoa työlleni, jossa oikoluen ja viilaan pilkkua kaiken aikaa. Sallittakoon bloggailuun myös tällainen itsekeskeinen syy. En useinkaan edes oikolue tekstejä läpi: jos alan niitä hioa, en ehdi enkä jaksa koskaan enää kirjoittaa mitään. Blogissa kirjoitan kuten puhun ja aion tehdä niin jatkossakin.
3) Luen itseni vielä kolkyt plus plus -ihmisenä osittain nuorisoon. ;) Myös monet lukijani kuuluvat oikeasti nuorisoon enkä halua karkottaa heitä. Hyvin hiottua kieltä kaipaaville suosittelen vilpittömästi kirjallisempia blogeja - esim. Parnassoa ja Parnasson sivuilta löytyviä kirjailijablogeja. Kannattaa muuten joskus vilkaista muotiblogeja tai oikean nuorison blogeja - kirjoitan kirjakieltä niihin verrattuna.. ;)