Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Summa summarum: Mitä hittoa Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava) pitäisi ajatella? Ennakoin aiemmin, että jotain nerokasta tästä lopulta syntyy. Syntyikö? Joo: takakannen lupaus monikerroksisesta todellakin toteutuu. Ei: syytä tai ei, mutta romaanissa on terapiakirjan makua.

Tulee mielikuva kirjoittamisen mahdottomuuteen turhautuneesta vihaisesta kirjailijatähdestä, jota v--tuttaa koko maailma (anteeksi epähieno ilmaus, jota käytän siksi, että v-sanaa on kirjassa epäitkosmaisen paljon).

Arvio: Sano tässä nyt sitten jotain: teoksessa haukutaan kriitikot varsin vaikuttavalla tavalla aseettomiksi, mutta kun en ole kriitikko, siitä ei tarvitse maindata. Olen joka tapauksessa amatööri ja tavallisen lukijan asialla.

Tässä (ei lainkaan omaelämäkerrallisessa) romaanissa on tähtikirjailija Julius Ilonen, jolla voisi olla yhtäläisyyksiä erään Juha Itkosen kanssa. Samalla saarnataan, että kirjailija ei ole yhtä kuin kirjansa, vaan fiktio on fiktiota. Tällaista kikkailua en tajua: ei tietenkään ole. Mutta miksi sitten luoda yhtymäkohtia ollenkaan? Onko se parodiaa? Öö?

Itkosen oloinen Ilonen kirjoittaa romaania, jonka todenperäisyydestä nousee mekkala, skandaali jopa. Haetaan kirjailijan oikeutta fiktioonsa, toden ja tarinan välistä suhdetta ja suhteettomuutta.
Hermoromahduksen saavan kirjailijan tolkuttomat vastineet lehtiin ja hyökkäys mediaa ja kriitikoita vastaan on mielestäni kirjan liikuttavinta ja onnistuneinta antia. Kirjailijan elämän kuvaus on karu ja koskettava: miten kukaan voi päivästä toiseen istua neljän seinän sisällä omien mielikuviensa keskellä sekoamatta? En ymmärrä, ja tämän romaanin mukaan ei voikaan. Kirjailijan ammatti on mahdottomuus.

Kun soppaan lisätään myyntipaineet, apurahat, lukijat ja kriitikot, sekoaminen näyttää olevan väistämätöntä. Myyttistä kuvaa hulluista taiteilijaneroista pönkitetään. Julkisuusrumba - tai sen puute - ei tee ammattia helpommaksi.

Nautin Itkosen kielestä edelleen. Teksti vetää, ammattimaisuuteen voi luottaa. Itse tarinasta en ole yhtä varma tällä kertaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, etten tiedä mikä tarina se on.

Mitä kirjailija Itkonen haluaa sanoa? Antaa haisevan vastalauseen kirjailijan elämän nykyvaatimuksille julkaisupaineineen? Purkaa paperille välityönä jonkun angstin päästäkseen Suuren Romaanin kirjoittamisen paineista? Vai leikkiä itseironisesti kirjailijamyytillä ja lööppijulkisuudella?

Kallistun toiveikkaasti viimeiseen vaihtoehtoon. Kuten sanoin aiemmin, tylsänäkin Itkonen on hyvä. Kirja jätti vähän hämmentyneeksi, mistä plussaa. Mutta tarinassa on yksi iso ongelma: kirjailijaelämästä kirjoittaminen on aavistuksen verran boring muille paitsi ammatinharjoittajille itselleen.

Niinpä toivon, että Itkonen lähtisi hetkeksi ulos yksinäisestä työhuoneestaan ja saisimme seuraavaksi lukea jälleen jotain, joka pyörii muun kuin kirjailijuuden navan ympärillä. ;)

Kenelle: Itkos-fanit tuskin pettyvät pahasti. Niille, joita kirjailijat ja kirjoittaminen kiinnostavat aiheina. 30 plus -ihmiset voivat lukea myös sukupolviromaanina.

Alkulause: "Pukuhuone on tietenkin tyhjä, muut aamuvuorolaiset vasta tulossa."

Jälkimaku: Voi kirjailijoita. Miten ne kestää?

Starat: Vaikeaa. Tuntuu epäreilulta antaa alle neljä, koska kirja ei ole huono. Annan silti 3,5, koska Itkosen omassa sarjassa tämä on lagom. Omat suosikkini ovat edelleen kaksi ekaa (Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän) ja kannustan kokemattomia niiden pariin.